Ylihuomenna on raskausviikkoja 35 täynnä, OMG, ja vaikka mitä pitäs tehdä ennen kuin Jäpikkä päättää putkahtaa tähän maailmaan. Pitäisi pakata sairaalakassi ja tarttisi ostaa joitakin juttuja odottamaan tänne kotiin uutta vaavia. Että kaikki olisi valmiina tälläkin kertaa. Isi-ihmisen ei tarvitsisi mennä heti synnytyksen jälkeen ostoksille eikä äiti-ihmisen tarvitsisi ressata.
Niinpä ennen Jäpikän syntymää...
...pitäisi ostaa:
- se hiivatin hoitoalusta. Olen ihan varma, ettei niitä ihania pöllöalustoja ole enää ollut myynnissä aikoihin. Hmph. Menen kuitenkin varoiksi katsomaan ja masennun sitten tarvittaessa uudelleen.
- Pikkututteja.
- Tuttipulloihin varmaan uusia tuttiosia? (Miten niin skeptinen imetyksen suhteen...)
- liivinsuojia. (Ei tässä nyt ihan toivoa ole vielä menetetty...)
- Ykkösnannia pari purkkia. (Varmuuden vuoksi.)
- pikkuvaippoja.
- sairaalakassiin herkkuja, jotka luultavasti jäävät tälläkin kertaa syömättä. Mutta kun sitä energiajuomaa tekee niin mahrottomasti mieli!
- uusi iso kosmetiikkabägi, sillä vanha teki bänät ja hajotti itsestään vetskarin. Ukkokullan mielestä ängin sinne muka liikaa tavaraa.
- Monta pakettia yösiteitä. (Jälkivuoto <3)
...tarttis:
- keitellä ne pikkututit ja tuttipullojen tutit sekä pakata sairaalakassi, jahka kaikki on ostettu.
Lisäksi tarttis ja pitäs:
- rikastua, sillä kaikki maksaa.
- etenkin, kun pitää ostaa asioita Kloppisen yks-veejuhlia ajatellen:
* toinen kakkulapio
* ilmapalloja
* 1-vuotiskynttilä kakkuun
* Kertakäyttölautasia sekä -lusikoita
* lautasliinoja
* tähtimuotti kakun koristeluun
* kakulle jokin kiva alusta/astia
* astia muffinseille ja kekseille?
* valokuvakehyksiä, että saan tehtyä Kloppisen 1-vuotiskuvista sellaisen kollaasin seinälle
* makuuhuoneeseen valkoisia lipastoja kaksi kappaletta sekä ehkä uudet yöpöydän valaisimet (siis kaikki vieraathan hengailevat synttäreillä juuri nimenomaan meidän makuuhuoneessa, kyllä kyllä...)
* olohuoneeseen uudet verhot
* talvikukat ulos.
Ne kukat pitäs myös istuttaa ruukkuihinsa. Ja vanhat puolikuolleet kesäkukat pitäs ottaa ruukuista ensin pois. Niin ja sitten pitäisi liimata uusia kuvia Kloppisen valokuvakansioon, sillä ajattelin laittaa sen katsottavaksi synttärivieraille.
Joku (järkevä) kai neuvoisi ottamaan iisimmin ja jättämään kotiin liittyvien ostamisen myöhemmäksi, mutta kun sitten ihan kohta pitääkin jo synnyttää ja sitten olla kotona vastasyntyneen kanssa. Ehdi siinä sitten saada sisustusmaanisuus-kohtauksia kahden pienen kanssa. Ja sitä paitsi, onhan se nyt kiva, jos koti olisi oikein kuosissa, kun täällä kerran synttärijuhlia vietellään. Ja että tosiaan olisi valmista, kun Jäpikän kanssa tulemme kotiin.
Olen kovasti pohtinut jo sitäkin, että miten käy tälle blogille Jäpikän synnyttyä. Hiljeneekö tämä täysin kokonaan vai paljon vain? Missä välissä jatkossa postailen? Miten jaksan ja ehdin? Ehdinkö enää? Toivottavasti ehdin, sillä tämä kanava purnata asioista on minulle melkoisen tärkeä henkireikä.
Nina
torstai 27. syyskuuta 2012
tiistai 25. syyskuuta 2012
No mitäpä meille.
Mieleni on kuin blanco paperi - ei ole oikein mitään aihiota, jonka ympärille kehittää kirjoitettavaa. Tai kerrottavaa. Näin ollen päästän kunnon aivoripulin valloilleen ja kerron kaikesta mitä mieleen nyt sattuukaan juolahtamaan. Valmiina siis kunnon sekametelisoppaan?
* Painoni ei ole noussut kuin puoli kiloa kahdessa kuukaudessa! Miettikää! Wau ja wou! Tämän tuloksen meille kertoo siis kotivaakamme, jonka päällä hyppelen jok'ikinen aamu ennen aamupalaa. Tästä hyppelystä on tullut minulle kunnon neuroosi - matkalla ollessamme olin vähän ahdistunut, kun en tiennyt missä päin kuusenlatvaa painoni huiteli. Epäilin tässä yksi päivä, että vaakamme on rikki eikä mittari kertakaikkiaan nouse korkeammille lukemille, joten oli pakko passittaa Ukkokulta puntarille. Kyllä se viisari onneksi nousi. *
* Kloppisen päiväunille käyminen on aika sirkusta nykyään. Siinä kun ennen poika vain vietiin pinnasänkyynsä odottamaan kiltisti Masaa huudeille, niin nykyään Kloppinen riekkaa ja touhuaa. Ja unihan ei kovin helposti tule, jos olet polvillasi pystyssä, konttaus- tai istumisasennossa. Nukahtamiseen menee helpostikin jopa tunti näin aamupäivisin. Ja sittenhän ei päiväuni millään voi kestää enää tuntiakaan, sillä alkaa tulla jo nälkä... Voi hellurei. Luulen, että päivärytmiimme on tulossa siis muutos päikkäreiden suhteen: kahdet päikkärit vaihtunevat yksiin ennemmin tai myöhemmin. *
* Löysin Kloppiselle syyskengät kirpparilta E-U-R-O-L-L-A. Hihhii. *
* Liityimme Vaukirjaan ja saimme neljä kirjaa, joista oikein yksikään ei tunnu nyt uppoavan Kloppiseen. Ei edes tuo eläinkirja, josta lähtee eläinääniä. Muutenhan kaikki ääntelevä on tällä hetkellä kuuminta hottia. *
* Minulle kävi hauska juttu eilen. Eräs blogiini eksynyt oli bongannut yli vuosi sitten ostamani uniriepunallen. Hänen pojallaan tuo samanlainen nalle oli kadonnut ja niinpä minulta kysyttiin, että olisinko halukas myymään meidän uninallen pois. Ja tuon pikkupojan onneksi Kloppisen rakkain unipehmo on Pentikin pupu, joten uninalle "jouti" hyvinkin uuteen kotiin. Olen siis tekemässä eräästä parivuotiaasta hyvin onnellista ja se tekee minut sanoinkuvaamattoman onnelliseksi. <3 *
* Kloppisen uhmatuhmariekkuminen on jälleen pahentunut asteella. Syöminen on ihan aikuisten oikeesti aika todella helvetin kamalaa nykyään. Toinen riehuu ja heiluu tuolillaan niin että kauhuissaan saa odottaa koko hökötyksen kaatumista. Ja kun sanot napakasti ei, niin toinen nauraa ja jatkaa menoaan kahta hullummin. Käsiä tungetaan aina vaan sinne suuhun, vaikka luulisi toisen jo pikkuhiljaa tajuavan, ettei se ole ihan suotavaa. Ja jos kädet eivät jatkuvasti eksy suuhun, niin niillä ainakin huidotaan niin vimmatusti, että täysinäiset lusikat lentelevät sinne tänne. Näen jo verkkokalvoillani, kuinka minun lapsesta tulee sellainen mitään tai ketään tottelematon hirviölapsi, jota Supernanny tulee koulimaan minun ollessa täysi hermoraunio. *
* Tunnen itseni aivan jumalattoman valtavaksi ja kömpelöksi. Rappusia laahustaessani läähätän kuin läskit jenkit Big Fat Ass Campillä. Itsensä kampeaminen sohvalta ylös on saavutus sekin. Läähätyksen kera toki. Vatsaa kiristää ja harjoitussupistuksia tulee toisinaan aika sarja. Eilen kävimme vähän kävelemässä koko kööri ja naurettavan lyhyt matka taitettiin tunnissa. Pari kertaa oli pakko pysähtyä, kun harjoitussupistus ei ollutkaan enää ihan kivutonta sorttia. Ai niin ja alakertaa pistää siihen sukkapuikkotyyliin jo. Lonkatkin sattuvat. Hyvin menee. *
* Vatsaan ei ole ilmestynyt raskausarpia! Jee! Essexin paksua rasvaa on kyllä kulunut en-enää-edes-muista-montako putkiloa... Kyljissä on pienet viirut, mutta jos arvettuminen jää siihen, niin olen hirmuhappyhappy. *
* Jalanpohjat kutisevat ihan hirvittävästi (edelleen) ja herään öisin (edelleen) siihen, että on aivan pakko vain raapia. Ja raapia. Ja raapia. Epäilimme raskaushepatoosia ja jokin arvo minulla olikin koholla ensimmäisessä verikokeessa. Toisen kerran arvo oli taas tippunut ihan tyystin... Öö, wtf? Eli kutina ei johdukaan maksa-arvoistani? Mikä hitto minulla muka sitten on? Jalkasientä tämä ei ole. Kutinaan auttaa Zyrtec, mutta en haluaisi napsia kaikkea naamaani, kun olen kerran raskaana. :/ Neuvolasta kun kysyn apua tai neuvoa, niin vastaus on vain, ettei olekaan raskaushepatoosi. Ahaa, no antaa sitten olla. *
* Väsymys ei kyllä tee minusta erityisen hurmaavaa... Pinnani on aika tosi lyhyt Kloppisen kanssa ja Ukkokultakin ottaa kupoliin toisinaan. Ja kun pinna on lyhyt, niin tulee ärjäistyä turhan helposti. Ja sitten tulee jälkikäteen ihan hirmuisen paha mieli, kun olen vähintään maailman surkein äiti ja olen vähintään pilannut Kloppisen tunneälyn ja elämässä menestymisen mahdollisuudet. *
* Odotan siis ihan hulluna, että tämä raskaus olisi ohi, mutta toisaalta synnytys pelottaa kovasti ja myös arki kahden pienen pojan kanssa. Koitan kuitenkin ajatella, että elämä kantaa. Ja että ehkä me selviämme. *
* Haluaisin kovasti tehdä jo postausta kodistamme, mutta jotenkin vain odotan koko ajan, että kotimme olisi ns. enemmän valmis. Pieniä ja suuria muutosjuttuja on meneillään ja haluan saada ne ensin valmiiksi. Haluan esitellä kotiani mieluummin "valmiina". Tämän raskauden aikana olen todella kummasti sairastanut tätä pesänrakennusviettiä... *
* Teimme Kloppisen synttäreitä ajatellen harjoituskakkuja viime lauantaina. Ja ne onnistuivat hyvin, vaikka esimerkiksi marsipaanilla kuorruttaminen on minulle aivan avaruustiedettä. Toivottavasti kakut onnistuvat yhtä hyvin itse juhlapäiväksikin. *
* Niin ja meidän melkein yks-veen yks-vuotiskuvaus on huomenna! Ääää! Jännittää! Kloppinenhan on sellainen huvittava jätkäpätkä, että kun kameran kaivaa esiin, niin toinen on naama leveässä virneessä ja oikein poseeraa. Meidän tuurillamme huomenna poika pelkää henkensä edestä kuvaajaa niin, ettei itse kuvauksesta tulekaan mitään. Toiveenamme oli myös kuvata ulkona, Turun linnan kupeessa tai jossain puistossa, mutta P. Pouta meni lupaamaan sadetta. Höh! Saapa nähdä missä kuvat sitten lopulta otetaan. *
Semmosta tänne, ihan hyvää kuuluu. Toivottavasti teillekin!
Nina
* Painoni ei ole noussut kuin puoli kiloa kahdessa kuukaudessa! Miettikää! Wau ja wou! Tämän tuloksen meille kertoo siis kotivaakamme, jonka päällä hyppelen jok'ikinen aamu ennen aamupalaa. Tästä hyppelystä on tullut minulle kunnon neuroosi - matkalla ollessamme olin vähän ahdistunut, kun en tiennyt missä päin kuusenlatvaa painoni huiteli. Epäilin tässä yksi päivä, että vaakamme on rikki eikä mittari kertakaikkiaan nouse korkeammille lukemille, joten oli pakko passittaa Ukkokulta puntarille. Kyllä se viisari onneksi nousi. *
* Kloppisen päiväunille käyminen on aika sirkusta nykyään. Siinä kun ennen poika vain vietiin pinnasänkyynsä odottamaan kiltisti Masaa huudeille, niin nykyään Kloppinen riekkaa ja touhuaa. Ja unihan ei kovin helposti tule, jos olet polvillasi pystyssä, konttaus- tai istumisasennossa. Nukahtamiseen menee helpostikin jopa tunti näin aamupäivisin. Ja sittenhän ei päiväuni millään voi kestää enää tuntiakaan, sillä alkaa tulla jo nälkä... Voi hellurei. Luulen, että päivärytmiimme on tulossa siis muutos päikkäreiden suhteen: kahdet päikkärit vaihtunevat yksiin ennemmin tai myöhemmin. *
* Löysin Kloppiselle syyskengät kirpparilta E-U-R-O-L-L-A. Hihhii. *
* Liityimme Vaukirjaan ja saimme neljä kirjaa, joista oikein yksikään ei tunnu nyt uppoavan Kloppiseen. Ei edes tuo eläinkirja, josta lähtee eläinääniä. Muutenhan kaikki ääntelevä on tällä hetkellä kuuminta hottia. *
* Minulle kävi hauska juttu eilen. Eräs blogiini eksynyt oli bongannut yli vuosi sitten ostamani uniriepunallen. Hänen pojallaan tuo samanlainen nalle oli kadonnut ja niinpä minulta kysyttiin, että olisinko halukas myymään meidän uninallen pois. Ja tuon pikkupojan onneksi Kloppisen rakkain unipehmo on Pentikin pupu, joten uninalle "jouti" hyvinkin uuteen kotiin. Olen siis tekemässä eräästä parivuotiaasta hyvin onnellista ja se tekee minut sanoinkuvaamattoman onnelliseksi. <3 *
 |
| "Mää oon lähös uuteen kotiin! Moido!" |
* Kloppisen uhmatuhmariekkuminen on jälleen pahentunut asteella. Syöminen on ihan aikuisten oikeesti aika todella helvetin kamalaa nykyään. Toinen riehuu ja heiluu tuolillaan niin että kauhuissaan saa odottaa koko hökötyksen kaatumista. Ja kun sanot napakasti ei, niin toinen nauraa ja jatkaa menoaan kahta hullummin. Käsiä tungetaan aina vaan sinne suuhun, vaikka luulisi toisen jo pikkuhiljaa tajuavan, ettei se ole ihan suotavaa. Ja jos kädet eivät jatkuvasti eksy suuhun, niin niillä ainakin huidotaan niin vimmatusti, että täysinäiset lusikat lentelevät sinne tänne. Näen jo verkkokalvoillani, kuinka minun lapsesta tulee sellainen mitään tai ketään tottelematon hirviölapsi, jota Supernanny tulee koulimaan minun ollessa täysi hermoraunio. *
* Tunnen itseni aivan jumalattoman valtavaksi ja kömpelöksi. Rappusia laahustaessani läähätän kuin läskit jenkit Big Fat Ass Campillä. Itsensä kampeaminen sohvalta ylös on saavutus sekin. Läähätyksen kera toki. Vatsaa kiristää ja harjoitussupistuksia tulee toisinaan aika sarja. Eilen kävimme vähän kävelemässä koko kööri ja naurettavan lyhyt matka taitettiin tunnissa. Pari kertaa oli pakko pysähtyä, kun harjoitussupistus ei ollutkaan enää ihan kivutonta sorttia. Ai niin ja alakertaa pistää siihen sukkapuikkotyyliin jo. Lonkatkin sattuvat. Hyvin menee. *
* Vatsaan ei ole ilmestynyt raskausarpia! Jee! Essexin paksua rasvaa on kyllä kulunut en-enää-edes-muista-montako putkiloa... Kyljissä on pienet viirut, mutta jos arvettuminen jää siihen, niin olen hirmuhappyhappy. *
* Jalanpohjat kutisevat ihan hirvittävästi (edelleen) ja herään öisin (edelleen) siihen, että on aivan pakko vain raapia. Ja raapia. Ja raapia. Epäilimme raskaushepatoosia ja jokin arvo minulla olikin koholla ensimmäisessä verikokeessa. Toisen kerran arvo oli taas tippunut ihan tyystin... Öö, wtf? Eli kutina ei johdukaan maksa-arvoistani? Mikä hitto minulla muka sitten on? Jalkasientä tämä ei ole. Kutinaan auttaa Zyrtec, mutta en haluaisi napsia kaikkea naamaani, kun olen kerran raskaana. :/ Neuvolasta kun kysyn apua tai neuvoa, niin vastaus on vain, ettei olekaan raskaushepatoosi. Ahaa, no antaa sitten olla. *
* Väsymys ei kyllä tee minusta erityisen hurmaavaa... Pinnani on aika tosi lyhyt Kloppisen kanssa ja Ukkokultakin ottaa kupoliin toisinaan. Ja kun pinna on lyhyt, niin tulee ärjäistyä turhan helposti. Ja sitten tulee jälkikäteen ihan hirmuisen paha mieli, kun olen vähintään maailman surkein äiti ja olen vähintään pilannut Kloppisen tunneälyn ja elämässä menestymisen mahdollisuudet. *
* Odotan siis ihan hulluna, että tämä raskaus olisi ohi, mutta toisaalta synnytys pelottaa kovasti ja myös arki kahden pienen pojan kanssa. Koitan kuitenkin ajatella, että elämä kantaa. Ja että ehkä me selviämme. *
* Haluaisin kovasti tehdä jo postausta kodistamme, mutta jotenkin vain odotan koko ajan, että kotimme olisi ns. enemmän valmis. Pieniä ja suuria muutosjuttuja on meneillään ja haluan saada ne ensin valmiiksi. Haluan esitellä kotiani mieluummin "valmiina". Tämän raskauden aikana olen todella kummasti sairastanut tätä pesänrakennusviettiä... *
* Teimme Kloppisen synttäreitä ajatellen harjoituskakkuja viime lauantaina. Ja ne onnistuivat hyvin, vaikka esimerkiksi marsipaanilla kuorruttaminen on minulle aivan avaruustiedettä. Toivottavasti kakut onnistuvat yhtä hyvin itse juhlapäiväksikin. *
* Niin ja meidän melkein yks-veen yks-vuotiskuvaus on huomenna! Ääää! Jännittää! Kloppinenhan on sellainen huvittava jätkäpätkä, että kun kameran kaivaa esiin, niin toinen on naama leveässä virneessä ja oikein poseeraa. Meidän tuurillamme huomenna poika pelkää henkensä edestä kuvaajaa niin, ettei itse kuvauksesta tulekaan mitään. Toiveenamme oli myös kuvata ulkona, Turun linnan kupeessa tai jossain puistossa, mutta P. Pouta meni lupaamaan sadetta. Höh! Saapa nähdä missä kuvat sitten lopulta otetaan. *
Semmosta tänne, ihan hyvää kuuluu. Toivottavasti teillekin!
Nina
perjantai 21. syyskuuta 2012
Vielä vähän ulkovaatteista.
Montakohan monituista kertaa olen täällä ja live-elämässä motkottanut, että tuollaisen vauvan/taaperon pukeminen on aivan älyttömän hankalaa? Jos siis kyrpii TAAAAAAAS lukea tätä marmatusta, niin var så god, jätäpä lukeminen suosiolla väliin tällä kertaa.
Vastasyntyneen (=Kloppisen) pukeminen talvella oli ihan älyttömän vaikeaa. Ainakin minulle. Kaikki oli uutta ja ihmeellistä, joten tottakai vauvan pitäminen lämpimänäkin oli aika keissi. Jotenkin kuvittelin, että myöhemmin sitten on helpompaa - osaahan lapsi jo muutaman vuoden ikäisenä ehkä kertoa, että onko kylmä vai kuuma. No, nyt kun Kloppinen on viittä vailla yks vee, niin ihan yhtä mysteeriä on pukeminen edelleen. Olen miettinyt aivan kuumeisesti Kloppiselle talvivaatteita sekä tietysti syysvaatteita. Lähinnä ulkovaatteita. Mitä hää tarttee, mitä ei? Rahaa on palanut aika hyväsesti tässä projektissa, ja ns. turhakkeitakin on tullut varmasti shoppailtua, mutta minkäs minä itselleni mahdan.
No, tässä ulkovaatekaapin sisältöä asusteineen päivineen:
Ohut välikausitakki 74 cm, Lassien välikausihaalari 74 cm ja Polarn O. Pyretin windstopperfleecehaalari 74 cm. Vaikka sisävaatteista menee tällä hetkellä 80 cm vaatteet, niin silti molemmat haalarit ovat aika reiluja ja punteiltaan liian pitkiä.
Talveksi pitäisi ostaa ainakin fleece/neulepuku haalarin alle laitettavaksi. Olisikohan ne sitten sitten siinä?
Nina
Ps. Kloppinen nukkui aamupäikkäreitänsä huimat 20 min. Jippii - siinä ajassahan saa aikaiseksi... ei mitään?
Pps. Jogurtticashewpähkinät ovat syntisen hyviä. Kun on kädet pähkinäpussissa, niin ei saa senkään vertaa mitään aikaiseksi. Onneksi viikonloppu on ihan käsillä.
Vastasyntyneen (=Kloppisen) pukeminen talvella oli ihan älyttömän vaikeaa. Ainakin minulle. Kaikki oli uutta ja ihmeellistä, joten tottakai vauvan pitäminen lämpimänäkin oli aika keissi. Jotenkin kuvittelin, että myöhemmin sitten on helpompaa - osaahan lapsi jo muutaman vuoden ikäisenä ehkä kertoa, että onko kylmä vai kuuma. No, nyt kun Kloppinen on viittä vailla yks vee, niin ihan yhtä mysteeriä on pukeminen edelleen. Olen miettinyt aivan kuumeisesti Kloppiselle talvivaatteita sekä tietysti syysvaatteita. Lähinnä ulkovaatteita. Mitä hää tarttee, mitä ei? Rahaa on palanut aika hyväsesti tässä projektissa, ja ns. turhakkeitakin on tullut varmasti shoppailtua, mutta minkäs minä itselleni mahdan.
No, tässä ulkovaatekaapin sisältöä asusteineen päivineen:
Ohut välikausitakki 74 cm, Lassien välikausihaalari 74 cm ja Polarn O. Pyretin windstopperfleecehaalari 74 cm. Vaikka sisävaatteista menee tällä hetkellä 80 cm vaatteet, niin silti molemmat haalarit ovat aika reiluja ja punteiltaan liian pitkiä.
Enpä voinut vastustaa näitä POP:n fleecehaalareita, vaan huusin myös Jäpikälle syksyyn/alkutalveen omansa... :) Otin koon 50 cm, sillä Kloppisen kanssa kirosin yltiösuuria haalareita esimerkiksi turvakaukaloon laitettaessa, mutta tämä koko on kyllä todella pikkuruisen näköinen. Saapa nähdä, onko tämä yksi näistä hankkimistani turhakkeista, eli ei mahdu koskaan päälle?
Sitten asusteita: muutamat tähtipipot, joista tuo musta-valkoinen on aika reilu. Liekö ensi kevään hattuja? Villervallan pipassakin on tähti, can you see it?
En voinut vastustaa myöskään tätä ihanaa H&M:n pehmoista neuletta. Tämän ajattelin laittavani Kloppiselle päälle 1-vuotiskuvaan, olettaen että kuvaus ulkona syysmaisemassa onnistuu.
Syksyksi kamppeet on aika lailla kasassa, vain syyskengät uupuvat. Ja nekin on hommattava pian, sillä jos tosiaan tuo mainitsemani kuvaus on pihalla, niin pitäähän pojanklopilla olla jalassa kengät. Huutiksesta löysin aivan tajuttoman törkeen makeet ruskeat Converse-nilkkurit pörrövuorella, mutta eikö joku pirulainen ne sitten napannut silmieni edestä. Perhana, olin ihan rikki.
Sitten ne talvikledjut. En tiedä onko talvitakilla mitään virkaa vielä, mutta sellaisen kuitenkin ostin 80 cm koossa H&M:lta. Oli niin söpökin. En tiedä, että pitäisikö tälle kaveriksi ostaa toppahousut? Itse olin nähkääs ajatellut, että tämä rotsi olisi näpsä autoreissuilla, kauppareissuilla ja sen sellaisilla.
Haalareita löytyy tällä hetkellä kaksin kappalein: Molo Kids 86 cm ja Ticket to Heaven Baby Baggie 86 cm. Jälkimmäisen käyttöä tänä talvena hiukan epäilen, on se vaan sen verran suurta kokoa, mutta saas nähdä. Molon haalarikin on aika reilu ja pahoin pelkäänkin, että alkutalveen pitää hommata vielä joku haalari koossa 80 cm. Ukkokulta on ihan helisemässä näiden talvikamppeiden kanssa, mutta pitäähän niitä nyt olla, hei haloo.
Ja sitten ne lämpimämmät talviasusteet. H&M:lta ostin pipa-hanskat-kauluri -setin sekä villasukat.
Ja kunnon paukkupakkasille ja ulkoiluhetkiin on Molo Kidsin ihanan pehmeä fleecevuorinen hattu sekä hanskat. Näillä kelpaa mönkiä siellä hangessa, ei mene kylmä eikä märkä läpi. Tähtiä, tähtiä, jee, jee. <3
Talvikenkiä yritin tsekkailla käytettynä, mutta joko ne olivat ihan naurettavan huonossa kunnossa tai sitten hyväkuntoisia myytiin milteipä uusien hinnalla. Öö, nou tänks, ostan sitten ihan uudet itsekin suosiolla. Brandoksella oli nämä Muumi-saappaat jonkin sortin halvennuksessa, joten tilasin ne hetimiten meille koossa 20-21. Eilen kun sovitin näitä Kloppiselle, niin arvelisin niiden olevan parin kuukauden päästä just passelit.
Olen muuten ostanut jotain jo ensi keväällekin. Naurakaa pois. Näitä supersöpöjä Tretornin muumikumisaappaita en vain voinut vastustaa ja arvelen, että koko 22 olisi aika passeli Kloppiselle ensi keväänä. Toivottavasti! Hinta ei päätä juuri huimannut, huusin nämä huutiksesta nimittäin kuudella eurolla. Kuvitelkaa näiden kanssa joku ihanan fresh turkoosi tai vaaleanvihreä keväthaalari, oijoi! <3
Talveksi pitäisi ostaa ainakin fleece/neulepuku haalarin alle laitettavaksi. Olisikohan ne sitten sitten siinä?
Nina
Ps. Kloppinen nukkui aamupäikkäreitänsä huimat 20 min. Jippii - siinä ajassahan saa aikaiseksi... ei mitään?
Pps. Jogurtticashewpähkinät ovat syntisen hyviä. Kun on kädet pähkinäpussissa, niin ei saa senkään vertaa mitään aikaiseksi. Onneksi viikonloppu on ihan käsillä.
torstai 20. syyskuuta 2012
Tuplavaunut ovat täällä!
Iso taakka on poistunut harteiltani - me nimittäin löysimme tuplarattaat! Ja vieläpä juuri sellaiset kuin alunperin halusimmekin. Ja vieläpä käytettyinä, uusia kun emme sitten halunneet ostaa. Merkki on - yllätys, yllätys - Hartan ja mallina siis 2010 vuoden ZX II. Yksikkövaunuihimme (ovat siis myös Hartanin, jos et tiennyt) olemme vain olleet niin kovin tyytyväisiä, että ykköstoiveena oli saada tuplatkin samalta valmistajalta. Nämä jopa kutakuinkin olivat sen hintaiset kuin mihin olimme valmistautuneetkin henkisesti.
Ihan valtaviltahan nämä tuntuvat, mutta niin kai kaikki tuplat? Testasimme eilen ratasosan tilavuutta laittamalla Kloppisen istumaan toiselle puolelle ja toiselle puolelle vaunujen mukana tulleen pehmeän vaunukopan. Ja niin vain oli Kloppisella hyvin tilaa istua ja olla. Mitenkään ahdasta ei siis näyttäisi pojilla uusissa kärryissä olevan. Toivottavasti nämä Hartsut ovat yhtä näpsät kuin jo omistamamme Topline S:t.
Oma lukunsa onkin sitten, että mihin hiivattiin me saamme nuo tuplat ja yksiköt täällä rivarissamme oikein laitettua...? Molemmat kun tulevat varmaankin olemaan käytössä? Eteinen, kykenisitkö millään tuplaamaan neliösi, kiitos? Voi, sellainen ihana tilava omakotitalo olisi ihana ja tilava...
Nina
Ps. Eilen oli tosiaan äitipolilla lääkärikäynti, jossa tsekattiin Jäpikän kokoa ja minun sokruarvoja. Molemmat olivat ihan ok. Ongelmia minulla on tosiaan ainoastaan paastoarvon kanssa, muuten lukemat jäävät aina alle tavoitteiden. Jäpikkä puolestaan painoi nyt 2400 g ja kasvaa aivan keskikäyrällä. Ennusteiden mukaan, joiden kuulemma pitäisi olla melko varmat nyt kun Jäpikän kokoa ja kasvua on seurattu jo kuukausia, Jäpikkä painaisi viikolla 40 noin 3700-3800 g. Olen skeptinen, like always, ja valmistaudun tästä huolimatta synnyttämään sen viisikiloisen pontevan pojan. Pääasia kuitenkin on, että Jäpikällä on kaikki hyvin. <3
keskiviikko 19. syyskuuta 2012
Sormiruokailun mysteeri sekä ihanat kengät.
Sormiruokailu ja sen harjoittelu ovat minulle ihan oikeasti yksi iso kysymysmerkki, jota en koskaan muista ihmetellä ääneen, kun olemme neuvolassa. Millä ruoka-aineksella sitä pitäisi harjoitella, mikä suupala on sopiva? Pelkään kuollakseni, että yhtäkkiä Kloppinen alkaa kakoa ja on tukehtumaisillaan. Se on minun kauhuskenaarioni. Joka kävi sitten toteen eilen...
Thank God, Ukkokulta oli kotona - hänellähän ovat nuo ea-taidot hallussa. Ja hänellä muutenkin on tilannetajua ja rauhallisuutta, toisin kuin minulla. Minä vain hätäännyn enkä saa parhaassa tapauksessa tehtyä mitään muuta kuin seistyä paikoillaan kauhusta kankeana. Niin kävi eilenkin, kun Kloppinen söi banaaninpaloja. Yksi pala sujahti kurkkuun ja näytti hetken aikaa siltä, että Kloppinen ihan totta tukehtuu. Sydämeni jätti lyömättä vähän hiton monta lyöntiä, kun tajusin mistä on kyse. Ukkokulta taputti ensin reippaasti poikaa selkään, ja sen jälkeen nosti vielä pojan syöttötuolista ja pää alaspäin taputti uudelleen.
Se liukas pirulainen, banaaninpala, lähti onneksi ja säikähdyksellä selvittiin. Mutta into jatkaa sormiruokailua, väheni entisestään. Hitto vieköön, en ihan oikeasti edes uskalla ottaa riskiä, että antaisin pojan syödä jotain itse, kun Ukkokulta on töissä. Never ever. Minähän purskahdin aivan hillittömään itkuun tämän episodin jälkeen. Tätä skenaariota minä tosiaan olin pelännyt ja nyt se kävi toteen. Voi hitto, mikä vinha tunne onkaan se, kun ihan helvetisti säikähtää, että omalle lapselle kävisi jotain.....
Kiinnostaisikin kuulla, että miten te muut äippä-tyypit olette tätä sormiruokailua harjoitelleet? Onko teille käynyt näin, että jotain on juuttunut kurkkuun? Mitä syötävää te tarjoatte taaperoillenne?
Me ollaan maisteltu ruisleivän palasia, sitä berkeleen banaania, vesimelonin paloja, appelsiinin lihapaloja ja tietysti maissinaksuja. Ja tuntuu, että jos minun leikkaamat palat ovat aivan hiton pieniä, niin poika ei saa niistä mitenkäänpäin otetta ja touhu menee ihan pelleilyksi. Sitten taas isommat palat ovat vaarassa joutua nieluun ilman pureskelua ja möyhentämistä. Olen huomannut, että toiset kersat saavat isoja paloja esimerkiksi kurkkua, joita he itse pureksivat. Miten ihmeessä muut vanhemmat oikein uskaltavat? Eivätkö he pelkää, että nämä lapsoset haukkaavat liian ison palan ja nielaisevat sen sellaisenaan?
Apua? Olenko minä ainut ylihuolehtivainen äiti?
No, loppuun jotain kevyempää ja piristävämpää. Nimittäin kenkiä. Nimittäin Minna Parikan <3 kenkiä <3. Olen tietenkin jo jonkun verran kelaillut mielessäni hääkenkäehdokkaita ja mieluisin vaihtoehto olisi ostaa kengät, joilla olisi käyttöä jatkossakin. Joilla olisi sekä tunnearvoa että rahallista arvoa. Nämä kolme paria voisivat sopia hääpäivään ja johonkin muuhunkin päivään:
Aivan ihania, eikö?! <3
Nina
Ps. Mikäköhän siinä on, että kun päivässä on jotain kellotettua ohjelmaa, kuten vaikkapa lääkärikäynti, niin Kloppinen ei nukahda millään ilveelläkään päikkäreilleen? Siis "ajoissa" niin, että ehtisi nukkumaan kunnon normipäikkärit. Muuten poika TIETENKIN sammuu kuin saunalyhty pinnikseensä, jos ohjelmassa ei ole mitään ja ollaan vain kotona. Why, oh why? Mitä tästä opimme - aikataulut lapsen kanssa eivät tunnu KOSKAAN pitävän...
Pps. Niin, tänään siis minulla on jälleen lääkäri äitipolilla, jossa tsekataan Jäpikän painoa sekä minun sokeriarvoja. Jälkimmäiset ovat viime aikoina olleet ärsyttävän korkealla, vaikken ole edes syönyt mitään ihmeellistä! Minä varmaan joudun piikittämään lopun aikaa itseeni insuliinia ja Jäpikkä painaa varmaan neljä kiloa jo nyt... Pessimisti ei pety, vai miten se meni?
Thank God, Ukkokulta oli kotona - hänellähän ovat nuo ea-taidot hallussa. Ja hänellä muutenkin on tilannetajua ja rauhallisuutta, toisin kuin minulla. Minä vain hätäännyn enkä saa parhaassa tapauksessa tehtyä mitään muuta kuin seistyä paikoillaan kauhusta kankeana. Niin kävi eilenkin, kun Kloppinen söi banaaninpaloja. Yksi pala sujahti kurkkuun ja näytti hetken aikaa siltä, että Kloppinen ihan totta tukehtuu. Sydämeni jätti lyömättä vähän hiton monta lyöntiä, kun tajusin mistä on kyse. Ukkokulta taputti ensin reippaasti poikaa selkään, ja sen jälkeen nosti vielä pojan syöttötuolista ja pää alaspäin taputti uudelleen.
Se liukas pirulainen, banaaninpala, lähti onneksi ja säikähdyksellä selvittiin. Mutta into jatkaa sormiruokailua, väheni entisestään. Hitto vieköön, en ihan oikeasti edes uskalla ottaa riskiä, että antaisin pojan syödä jotain itse, kun Ukkokulta on töissä. Never ever. Minähän purskahdin aivan hillittömään itkuun tämän episodin jälkeen. Tätä skenaariota minä tosiaan olin pelännyt ja nyt se kävi toteen. Voi hitto, mikä vinha tunne onkaan se, kun ihan helvetisti säikähtää, että omalle lapselle kävisi jotain.....
Kiinnostaisikin kuulla, että miten te muut äippä-tyypit olette tätä sormiruokailua harjoitelleet? Onko teille käynyt näin, että jotain on juuttunut kurkkuun? Mitä syötävää te tarjoatte taaperoillenne?
Me ollaan maisteltu ruisleivän palasia, sitä berkeleen banaania, vesimelonin paloja, appelsiinin lihapaloja ja tietysti maissinaksuja. Ja tuntuu, että jos minun leikkaamat palat ovat aivan hiton pieniä, niin poika ei saa niistä mitenkäänpäin otetta ja touhu menee ihan pelleilyksi. Sitten taas isommat palat ovat vaarassa joutua nieluun ilman pureskelua ja möyhentämistä. Olen huomannut, että toiset kersat saavat isoja paloja esimerkiksi kurkkua, joita he itse pureksivat. Miten ihmeessä muut vanhemmat oikein uskaltavat? Eivätkö he pelkää, että nämä lapsoset haukkaavat liian ison palan ja nielaisevat sen sellaisenaan?
Apua? Olenko minä ainut ylihuolehtivainen äiti?
No, loppuun jotain kevyempää ja piristävämpää. Nimittäin kenkiä. Nimittäin Minna Parikan <3 kenkiä <3. Olen tietenkin jo jonkun verran kelaillut mielessäni hääkenkäehdokkaita ja mieluisin vaihtoehto olisi ostaa kengät, joilla olisi käyttöä jatkossakin. Joilla olisi sekä tunnearvoa että rahallista arvoa. Nämä kolme paria voisivat sopia hääpäivään ja johonkin muuhunkin päivään:
Aivan ihania, eikö?! <3
Nina
Ps. Mikäköhän siinä on, että kun päivässä on jotain kellotettua ohjelmaa, kuten vaikkapa lääkärikäynti, niin Kloppinen ei nukahda millään ilveelläkään päikkäreilleen? Siis "ajoissa" niin, että ehtisi nukkumaan kunnon normipäikkärit. Muuten poika TIETENKIN sammuu kuin saunalyhty pinnikseensä, jos ohjelmassa ei ole mitään ja ollaan vain kotona. Why, oh why? Mitä tästä opimme - aikataulut lapsen kanssa eivät tunnu KOSKAAN pitävän...
Pps. Niin, tänään siis minulla on jälleen lääkäri äitipolilla, jossa tsekataan Jäpikän painoa sekä minun sokeriarvoja. Jälkimmäiset ovat viime aikoina olleet ärsyttävän korkealla, vaikken ole edes syönyt mitään ihmeellistä! Minä varmaan joudun piikittämään lopun aikaa itseeni insuliinia ja Jäpikkä painaa varmaan neljä kiloa jo nyt... Pessimisti ei pety, vai miten se meni?
tiistai 18. syyskuuta 2012
Toiveita, odotuksia ja suunnitelmia.
Aika menee ihan tuhatta ja sataa (pahoittelen, että hoen tätä jatkuvasti...). Ja kohta minä huomaan varmaan olevani jo isoäiti... No, se synnytys ja sairaalaoloaika sieltä lähestyvät uhkaavan vauhdilla ja tietenkin se kaikki mietityttää sekä pelottaa. Kokemukset Kloppisesta kun ovat niin ikävät. Tai ainakaan en missään nimessä voi sanoa, että päällimmäiseksi tunteeksi olisi jäänyt onni lapsesta. Ei ikävä kyllä. Toki niissä hormoniryöpyissä vauvan saaminen syliin oli synnytyksen ehdoton highlight. Mutta muuten aika unohti kyllä kullata kohdallani nämä muistot.
Kun jälkeenpäin olen miettinyt sairaalassaolon hetkiä, niin ensimmäisinä asioina mieleen nousevat jumalaton kipu ja tuska, nöyryytys, äärimmäinen väsymys sekä välinpitämättömyys. Jälkimmäisellä tarkoitan eniten sitä, että olen monestakin blogista lukenut, kuinka äidin on annettu pitkän synnytyksen jälkeen nukkua ja levätä. Minulle tällaista vaihtoehtoa ei kukaan edes tarjonnut. Ei vaikka en ollut nukkunut kahteen vuorokauteen ja olin synnyttänyt yli 19 tuntia. Kahdelta yöllä vauva lykättiin minulle sen seksiä tihkuavan sairaalakoltun sisään ja sammutettiin valot. Voitte vain kuvitella, etten ikipäivänä uskaltanut edes ummistaa silmiäni, saati nukahtaa, sillä pelkäsin pyörähtäväni vauvan päälle. Kaiken lisäksi pelkäsin tuon hennon ihmistaimen käsittelyä niin, etten uskaltanut edes siirtää häntä, jotta olisin itse saanut mukavamman asennon.
Kitkuteltuani tuskissani pari tuntia yhdessä ja samassa, huonossa, asennossa pyysin lopulta yöhoitajaa siirtämään vauvani omaan kaukaloonsa, minun sänkyni viereen nukkumaan, jotta saisin itsekin nukuttua. Tästä hyvästä minulle tuli huge paska äiti -fiilis, ettemme nukukaan vastasyntyneeni kanssa poski poskea vasten. Ja sitten melkein vuosi myöhemmin luen, että muualla Suomessa vauva on otettu milteipä automaattisesti ns. vauvalaan, jotta juuri synnyttänyt äiti saisi nukuttua, levättyä ja kerättyä voimia. Olen väkisinkin vähän katkera, vaikkakin toki onnellinen muiden puolesta.
Vaikka se läheisyys ja ihokontakti ovat ilman muuta äärettömän tärkeitä asioita, niin tällä kertaa aion olla itsekkäämpi. Tietysti riippuen millainen synnytysrääkki tällä kertaa on edessä. Aion pyytää rohkeasti, että saisin levätä itsekin, jos yhtään siltä tuntuu, että lepoa ja unta tarvitsen. Vaikka olisimmekin perhehuoneessa, jossa Ukkokultakin saisi olla ja nukkua 24/7. Tarvitseehan tuore isäkin unta ja lepoa siinä missä minäkin pitkän päivän päätteeksi.
Perhehuoneen koen tärkeäksi muutenkin, sillä Kloppisen aikana sain nukuttua todella huonosti, kun huoneessa oli huonetovereita. Toinen piereskeli, toinen kuorsasi. Ennen kaikkea he olivat täysin ventovieraita ja minun oli vain vaikeaa rentoutua heidän keskellään uuden elämäntilanteeni kera. Etenkin kun en bondannut oikein kummankaan kanssa eikä elinikäisiä ystävyyssuhteita solmittu. Ystäviä en toki sairaalaan ole menossa tekemäänkään, vaan vain ja ainoastaan toipumaan, joten tarvitsen siihen omaa rauhaa sekä lepoa. Viimeksi sänkypaikkani oli kaiken lisäksi huoneen keskimmäinen, joten joku ramppasi jatkuvasti ohi. Yritä siinä sitten nukkua, tai keltanokkana harjoitella imetystä, mikä ei muutenkaan suju, kun ns. yksityisyyttä antava verho vain lepattaa tuulahduksista auki...
Vaikka Kloppinen ei ole lainkaan ollut itkuinen vauva vauva-aikanaan, niin sairaalassaoloaikamme ajan luulin ja pelkäsin olevani koliikkisen vauvan äiti. Syitä itkuisuuteen siellä en tietenkään varmaksi osaa sanoa, mutta epäilen vahvasti itkujen johtuneen siitä, ettei minusta tullut tarpeeksi maitoa ja toisella reppanalla oli vain yksinkertaisesti kova nälkä. Maitohan ei minulla Kloppisen kanssa koskaan noussut, ja se väkisinkin luo hieman skeptisyyttä imetyksen onnistumista kohtaan tällä kertaa. Heti alkuunsa aionkin kertoa maidonriittävyys-epäilyistäni, jos minusta yhtään tuntuu, ettei maito tälläkään kertaa nouse tai jos Jäpikkä on itkuinen, kuten veljensäkin.
Suunnitelmissa on helpottaa mahdollista itkuisuutta pakkaamalla heti sairaalaveskaan pikkututti mukaan. Se nimittäin rauhoitti aikanaan heti Kloppisenkin. Olin nimittäin epätoivon ja -uskon partaalla monesti, kun pienokaiseni huusi täyttä kurkkua ja muilta äiti-ihmisiltä sain pitkiä, merkitseviä katseita. Silloin meillä ei tuttia sairaalassa ollut mukana, vaan tuttia kokeiltiin vasta kotona vaipanvaihdon yhteydessä. Siitä touhusta kun Kloppinen ei ole näköjään pitänyt oikein koskaan. Muistan silloin ajatelleeni, että voi hitto, kun sairaalassa olisikin ollut tutti mukana! Kuinka monet tuskanhiet ja kyyneleet olisivatkaan jääneet vuodattamatta... Minulta siis.
Synnytykseni ei tosiaan ollut helppo, nopea eikä kivuton. Ei kai se ole sellainen juuri kenelläkään, mutta toisilla se edes kestää vähemmän aikaa. Tätä minäkin toivon: että tällä kertaa koitos olisi nopeammin ohi. Näinhän sen väitetään menevän seuraavien synnytysten kohdalla, vaikka poikkeuksia löytyy tässäkin. Unelmoin (hmmm.) synnytyksestä, jossa on rauhallinen tunnelma, vähemmän sairaalavaloja ja enemmän hämärää, ammeesta sekä ponnistusvaiheesta, jossa minulla on aivan ehdottomasti oltava jokin kivunlievitys päällä. Tällä kertaa yhdelläkään harjoittelijalla, joka seisoo ja tuijottaa värkkiäni kiusaantuneen oloisena, ei ole minun kanssa samaan saliin mitään asiaa.
Minä kuvittelin Kloppista odotellessa, että se ponnistus olisi "helpoin" osa synnytystä. Väittihän näin neuvolanterkka, vau.fi ja synnytysvalmennuksen täti. Silloin kuulemma äiti voi itse tuntea vaikuttavansa synnytyksen kulkuun ja ponnistaminen helpottaa kipua. Näin mielessäni paskat jenkkisarjat "Vauva tulossa" yms, joissa äiti ponnistaa pienen hetken hienoinen hikikarpalo otsallaan ja sen jälkeen lepäävät hyvän tovin ja keräävät voimia seuraavaan pikkuponnistukseensa.
No, ei se sitten mennytkään oikeasti ihan niin. Ponnistusvaiheen kipu ja paine olivat jotain aivan eri kaliiberia kuin aiemmin. Supistuskipu oli jäätävää, ja kun supistus loppui, niin jäljelle jäi se tuskallinen paine koko lantion seudulla. Muistan rukoilleeni epiduraalia, jotain lääkettä, ihan mitä vaan, edes ilokaasua, josta tuntui saavan edes jotakin lohtua. En saanut edes jälkimmäistä, vaan minulle todettiin kylmästi, että nyt keskitytään synnyttämään. Supistusten välejä en aina edes huomannut, vaan keho tykitti supistusta toisen perään. Tuntui, etten pysty edes vetämään henkeä jokaiseen supistukseen, vaan että kivun lisäksi kuolen tukehtumalla. Viimeinen pisara olikin sitten supistus, joka loppui juuri siinä vaiheessa, kun Kloppisen pää oli puoliksi ulkona... Tässä vaiheessa ajattelin, että kipuun ihan oikeasti voi kuolla. Ja että tähän jamaan en enää ikinä eläessäni tahdo. Että tämä lapsi on ensimmäinen ja viimeinen, jonka minä synnytän.
Näin jälkeenpäin, kun olen kertonut kokemuksistani ja peloistani äitipolin kätilöille ja lääkäreille, he ovat ihmetelleet, että miksen saanut kivunlievitystä ponnistusvaiheessa. Ehkä joku kätilö siis teki tässä kohdallani "virheen", kun ei kuunnellut toiveitani ja pyyntöjäni. Tällä kertaa en ole synnyttämässä ilman ponnistusvaiheen kivunlievitystä ja se on vissi se. Tämä toive/vaatimus on jo tosin kirjoitettu tietoihini synnytyssairaalaan, joten toivon varpaat ja sormet ristissä, että tuleva koitos ei olisi yhtä helvetillinen kuin viimeksi.
Odotan melko malttamattomana, että pääsen sinne pelkopolikäynnille. Ja pelkään aivan kuollakseni, että synnytykseni ehtii käynnistyä itsekseen ennen sitä. En ole nimittäin ollenkaan varma, että onko minusta siihen urakkaan ennen kuin olen ehtinyt keskustella peloistani ammattilaisen kanssa...
Tunnen vähän morkkista siitä, että kirjoitan ikävän suoraan synnytyskokemuksistani ja peloistani, sillä tiedän lukijoissani olevan ensisynnyttäjiä. Tarkoitus ei ikipäivänä ole teitä pelotella. Ei se synnytys ihan sunnuntaikävelystä käy kenelläkään, mutta toisilla se kuitenkin on helpompaa. Toivottavasti se on sitä kaikilla teillä. <3
Nina
Kun jälkeenpäin olen miettinyt sairaalassaolon hetkiä, niin ensimmäisinä asioina mieleen nousevat jumalaton kipu ja tuska, nöyryytys, äärimmäinen väsymys sekä välinpitämättömyys. Jälkimmäisellä tarkoitan eniten sitä, että olen monestakin blogista lukenut, kuinka äidin on annettu pitkän synnytyksen jälkeen nukkua ja levätä. Minulle tällaista vaihtoehtoa ei kukaan edes tarjonnut. Ei vaikka en ollut nukkunut kahteen vuorokauteen ja olin synnyttänyt yli 19 tuntia. Kahdelta yöllä vauva lykättiin minulle sen seksiä tihkuavan sairaalakoltun sisään ja sammutettiin valot. Voitte vain kuvitella, etten ikipäivänä uskaltanut edes ummistaa silmiäni, saati nukahtaa, sillä pelkäsin pyörähtäväni vauvan päälle. Kaiken lisäksi pelkäsin tuon hennon ihmistaimen käsittelyä niin, etten uskaltanut edes siirtää häntä, jotta olisin itse saanut mukavamman asennon.
Kitkuteltuani tuskissani pari tuntia yhdessä ja samassa, huonossa, asennossa pyysin lopulta yöhoitajaa siirtämään vauvani omaan kaukaloonsa, minun sänkyni viereen nukkumaan, jotta saisin itsekin nukuttua. Tästä hyvästä minulle tuli huge paska äiti -fiilis, ettemme nukukaan vastasyntyneeni kanssa poski poskea vasten. Ja sitten melkein vuosi myöhemmin luen, että muualla Suomessa vauva on otettu milteipä automaattisesti ns. vauvalaan, jotta juuri synnyttänyt äiti saisi nukuttua, levättyä ja kerättyä voimia. Olen väkisinkin vähän katkera, vaikkakin toki onnellinen muiden puolesta.
Vaikka se läheisyys ja ihokontakti ovat ilman muuta äärettömän tärkeitä asioita, niin tällä kertaa aion olla itsekkäämpi. Tietysti riippuen millainen synnytysrääkki tällä kertaa on edessä. Aion pyytää rohkeasti, että saisin levätä itsekin, jos yhtään siltä tuntuu, että lepoa ja unta tarvitsen. Vaikka olisimmekin perhehuoneessa, jossa Ukkokultakin saisi olla ja nukkua 24/7. Tarvitseehan tuore isäkin unta ja lepoa siinä missä minäkin pitkän päivän päätteeksi.
Perhehuoneen koen tärkeäksi muutenkin, sillä Kloppisen aikana sain nukuttua todella huonosti, kun huoneessa oli huonetovereita. Toinen piereskeli, toinen kuorsasi. Ennen kaikkea he olivat täysin ventovieraita ja minun oli vain vaikeaa rentoutua heidän keskellään uuden elämäntilanteeni kera. Etenkin kun en bondannut oikein kummankaan kanssa eikä elinikäisiä ystävyyssuhteita solmittu. Ystäviä en toki sairaalaan ole menossa tekemäänkään, vaan vain ja ainoastaan toipumaan, joten tarvitsen siihen omaa rauhaa sekä lepoa. Viimeksi sänkypaikkani oli kaiken lisäksi huoneen keskimmäinen, joten joku ramppasi jatkuvasti ohi. Yritä siinä sitten nukkua, tai keltanokkana harjoitella imetystä, mikä ei muutenkaan suju, kun ns. yksityisyyttä antava verho vain lepattaa tuulahduksista auki...
Vaikka Kloppinen ei ole lainkaan ollut itkuinen vauva vauva-aikanaan, niin sairaalassaoloaikamme ajan luulin ja pelkäsin olevani koliikkisen vauvan äiti. Syitä itkuisuuteen siellä en tietenkään varmaksi osaa sanoa, mutta epäilen vahvasti itkujen johtuneen siitä, ettei minusta tullut tarpeeksi maitoa ja toisella reppanalla oli vain yksinkertaisesti kova nälkä. Maitohan ei minulla Kloppisen kanssa koskaan noussut, ja se väkisinkin luo hieman skeptisyyttä imetyksen onnistumista kohtaan tällä kertaa. Heti alkuunsa aionkin kertoa maidonriittävyys-epäilyistäni, jos minusta yhtään tuntuu, ettei maito tälläkään kertaa nouse tai jos Jäpikkä on itkuinen, kuten veljensäkin.
Suunnitelmissa on helpottaa mahdollista itkuisuutta pakkaamalla heti sairaalaveskaan pikkututti mukaan. Se nimittäin rauhoitti aikanaan heti Kloppisenkin. Olin nimittäin epätoivon ja -uskon partaalla monesti, kun pienokaiseni huusi täyttä kurkkua ja muilta äiti-ihmisiltä sain pitkiä, merkitseviä katseita. Silloin meillä ei tuttia sairaalassa ollut mukana, vaan tuttia kokeiltiin vasta kotona vaipanvaihdon yhteydessä. Siitä touhusta kun Kloppinen ei ole näköjään pitänyt oikein koskaan. Muistan silloin ajatelleeni, että voi hitto, kun sairaalassa olisikin ollut tutti mukana! Kuinka monet tuskanhiet ja kyyneleet olisivatkaan jääneet vuodattamatta... Minulta siis.
Synnytykseni ei tosiaan ollut helppo, nopea eikä kivuton. Ei kai se ole sellainen juuri kenelläkään, mutta toisilla se edes kestää vähemmän aikaa. Tätä minäkin toivon: että tällä kertaa koitos olisi nopeammin ohi. Näinhän sen väitetään menevän seuraavien synnytysten kohdalla, vaikka poikkeuksia löytyy tässäkin. Unelmoin (hmmm.) synnytyksestä, jossa on rauhallinen tunnelma, vähemmän sairaalavaloja ja enemmän hämärää, ammeesta sekä ponnistusvaiheesta, jossa minulla on aivan ehdottomasti oltava jokin kivunlievitys päällä. Tällä kertaa yhdelläkään harjoittelijalla, joka seisoo ja tuijottaa värkkiäni kiusaantuneen oloisena, ei ole minun kanssa samaan saliin mitään asiaa.
Minä kuvittelin Kloppista odotellessa, että se ponnistus olisi "helpoin" osa synnytystä. Väittihän näin neuvolanterkka, vau.fi ja synnytysvalmennuksen täti. Silloin kuulemma äiti voi itse tuntea vaikuttavansa synnytyksen kulkuun ja ponnistaminen helpottaa kipua. Näin mielessäni paskat jenkkisarjat "Vauva tulossa" yms, joissa äiti ponnistaa pienen hetken hienoinen hikikarpalo otsallaan ja sen jälkeen lepäävät hyvän tovin ja keräävät voimia seuraavaan pikkuponnistukseensa.
No, ei se sitten mennytkään oikeasti ihan niin. Ponnistusvaiheen kipu ja paine olivat jotain aivan eri kaliiberia kuin aiemmin. Supistuskipu oli jäätävää, ja kun supistus loppui, niin jäljelle jäi se tuskallinen paine koko lantion seudulla. Muistan rukoilleeni epiduraalia, jotain lääkettä, ihan mitä vaan, edes ilokaasua, josta tuntui saavan edes jotakin lohtua. En saanut edes jälkimmäistä, vaan minulle todettiin kylmästi, että nyt keskitytään synnyttämään. Supistusten välejä en aina edes huomannut, vaan keho tykitti supistusta toisen perään. Tuntui, etten pysty edes vetämään henkeä jokaiseen supistukseen, vaan että kivun lisäksi kuolen tukehtumalla. Viimeinen pisara olikin sitten supistus, joka loppui juuri siinä vaiheessa, kun Kloppisen pää oli puoliksi ulkona... Tässä vaiheessa ajattelin, että kipuun ihan oikeasti voi kuolla. Ja että tähän jamaan en enää ikinä eläessäni tahdo. Että tämä lapsi on ensimmäinen ja viimeinen, jonka minä synnytän.
Näin jälkeenpäin, kun olen kertonut kokemuksistani ja peloistani äitipolin kätilöille ja lääkäreille, he ovat ihmetelleet, että miksen saanut kivunlievitystä ponnistusvaiheessa. Ehkä joku kätilö siis teki tässä kohdallani "virheen", kun ei kuunnellut toiveitani ja pyyntöjäni. Tällä kertaa en ole synnyttämässä ilman ponnistusvaiheen kivunlievitystä ja se on vissi se. Tämä toive/vaatimus on jo tosin kirjoitettu tietoihini synnytyssairaalaan, joten toivon varpaat ja sormet ristissä, että tuleva koitos ei olisi yhtä helvetillinen kuin viimeksi.
Odotan melko malttamattomana, että pääsen sinne pelkopolikäynnille. Ja pelkään aivan kuollakseni, että synnytykseni ehtii käynnistyä itsekseen ennen sitä. En ole nimittäin ollenkaan varma, että onko minusta siihen urakkaan ennen kuin olen ehtinyt keskustella peloistani ammattilaisen kanssa...
Tunnen vähän morkkista siitä, että kirjoitan ikävän suoraan synnytyskokemuksistani ja peloistani, sillä tiedän lukijoissani olevan ensisynnyttäjiä. Tarkoitus ei ikipäivänä ole teitä pelotella. Ei se synnytys ihan sunnuntaikävelystä käy kenelläkään, mutta toisilla se kuitenkin on helpompaa. Toivottavasti se on sitä kaikilla teillä. <3
Nina
maanantai 17. syyskuuta 2012
Viimeinen kerta vähään aikaan.
Meidän poppoo oli taas on the road ja takana kilsoja on noin 1400. Mi-jaauuu. Lähdettiin liesuun torstaina ja palattiin kotiin eilen. Reissun syy oli siis ihanan pienen kummityttömme nimiäispippalot pohjoisessa, Kemin kupeessa. Lisäksi nähtiin sukulaisia pohjanmaalla ja Kloppisen kummisetää Oulussa. Vaikka selkää kolotti ja vatsa oli jatkuvasti kivikova, niin matka oli todella piristävä ja ihana. Kummitytöstä oli kasvanut jo oikein pieni neiti, hän ei ollutkaan enää mikään vastasyntynyt niin kuin vielä kuukausi sitten. Kummityttö oli virallisen hetken, eli nimen paljastamisen ja nimestä kertomisen ajan, sylissäni kiltisti kuin mikä. Ja kauniita hymyjäkin meille jaeltiin. Oi, niin onnellinen ja aidosti tyytyväinen kuin olenkin pieniin poikiini, niin ovat ne prinsessat aina omaa luokkaansa. Jos ei muuten niin teini-iässä ainakin... <3
Täällä etelässä kun vielä on melko vihreää ja vehreää, niin pohjoisessa oli jo ihanan syksyistä ja värikästä. Ihanaa, ihanaa, tule jo syksy ja koleammat kelit, ei enää +20 astetta, kiitos, terveisin aina-hiki. <3
Meidän silmäterämme Kloppinen puolestaan oppi konttaamisen jalon taidon juhlaviikonlopun kunniaksi. Ja tätä taitoahan harjoiteltiin ahkerasti, oltiin missä tahansa tai oli edessä mitä tahansa. Vaikkapa Ukkokullan kintut. Kuvat on otettu nimiäisjuhlissa, joissa meidän minimies tosiaan juhli harmaa liivi, valkoinen body ja farkut päällä. Aika tyyliniekka, vai mitä?
Automatka meni muuten Kloppisenkin osalta ihmeen hyvin. Nukkumista ei ihan hirveästi taaskaan autoiluun mahtunut, mutta hereilläolostaan huolimatta Kloppinen oli melko tyytyväinen ja hän tutkaili milloin omia käsiään, milloin maisemia. Tietysti toisinaan iski kyrpiintyminen isolla K:lla ja varmaan vaippapeppukin puutui siinä missä muutkin peput, mutta leluilla ostettiin aina vähän lisää kärsivällisyyttä ja lisäaikaa. Kaiken kaikkiaan olin todella yllättynyt siitä, kuinka hyvin Kloppinen jaksoi ja viihtyi autossa paikoillaan. Eilenkin ajoimme yhteensä 8 tuntia ja tästä ajasta nukuttiin maksimissaan vain 2 tuntia. Liekö toinen sitten on vain tottumassa tähän elämäntyyliimme, että autolla ajellaan useampi tunteroinen kerrallaan, useammin kuin kerran vuodessa, who knows. Toivottavasti Jäpikkäkin olisi tuollaista autossa viihtyvää lajiketta.
Yksi juttu sitten ei onnistunutkaan niin kuin ajattelimme ja oli pakko suunnistaa lähimpään lastentarvikeliikkeeseen...
Reissussahan käytössä ei ole syöttötuolia. Paitsi jos sattuu olemaan niin hyvä tuuri, että majapaikassa on pieniä lapsia ja heidän syöttötuoli on lainattavissa. No meillä näin ei ollut. Plan A oli syöttää Kloppista niin, että hän istuu lattialla. Vaan miten kävi - jätkäpä oppi konttaamaan - eli arvaatte varmaan, ettei paikallaan istumisesta tullut juuri mitään. Oli keksittävä siis plan B. Nopeasti syttyivät lamput kahden nupin yläpuolella: me tarvitaan matkasyöttötuoli! Eikun kips kaps lastentarvikeliikkeeseen ja kassan kautta ulos. Päädyttiin tähän Sack'n Seatiin, sillä sen saa hirmu pieneen kasaan (mahtuu jopa hoitolaukkuun) ja sitä kun tuossa käytettiin, niin todettiin se oikein käteväksikin. Eikä maksanut kuin 24,90 €. Suosittelen siis muillekin maailmanmatkaaja-junioreille.
Meidän silmäterämme Kloppinen puolestaan oppi konttaamisen jalon taidon juhlaviikonlopun kunniaksi. Ja tätä taitoahan harjoiteltiin ahkerasti, oltiin missä tahansa tai oli edessä mitä tahansa. Vaikkapa Ukkokullan kintut. Kuvat on otettu nimiäisjuhlissa, joissa meidän minimies tosiaan juhli harmaa liivi, valkoinen body ja farkut päällä. Aika tyyliniekka, vai mitä?
Juhlat eivät nimiäisiin loppuneet, vaan yhdet 3-vuotissynttäritkin käytiin juhlimassa. Oli jännä huomata, että Kloppinen touhusi innokkaasti omia juttujaan muiden lasten seassa eikä juurikaan edes huomannut meidän (minun ja Ukkokullan) olemassaoloa. Hän pärjäsi hienosti muiden kanssa, viihtyi eikä ujostelua tai arastelua ollut huomattavissa lainkaan. Suurin osa lapsista oli muutaman vuoden vanhempia, mutta mahtuipa sekaan kuitenkin vuotta vanhempikin, joka sitten jaksoi vähän edes innostua Kloppisen vauvaleikeistä. Poika hymyili ja nauroi, eikä ollut oikein moksiskaan, jos joku otti lelun kädestä. Ja jos joku erehtyi kaivamaan kameraa esiin, niin Kloppinenhan oli naama virneessä jo ennen kuin salama välähti. Jaa'a, mistä lienee moinen piirre ilmestynyt, kun äitihän nyt vain silloin tällöin (Lue: joka päivä) napsii kuvia.....
Taas kerran Kloppisen rauhallisuus, iloisuus ja hyväntuulisuus herättivät ihmisissä ihastusta. Ja hurmata tämä meidän kloppi osaa, siitä ei pääse mihinkään. Se tunne, kun olet pakahtumaisillasi ylpeydestä ja rakkaudesta... <3
Vaikkei Kloppisen synttäreitä vietettykään, niin saipa hänkin jotakin. Kloppinen nimittäin ihastui ihan täysin tähän Muumi-palloon ja kävipä sitten niin, että pojan täti (ja synttärisankarin äiti) päätti lahjoittaa pallon pojalle. Kyllä nyt kelpaa. Ja mikäs siinä pallotellessa, kun osataan kerran kontata perässä. Että ihmekös tuo, jos minulla paino on laskenut, kun saa pojan perässä mennä melkein jatkuvasti.
Automatka meni muuten Kloppisenkin osalta ihmeen hyvin. Nukkumista ei ihan hirveästi taaskaan autoiluun mahtunut, mutta hereilläolostaan huolimatta Kloppinen oli melko tyytyväinen ja hän tutkaili milloin omia käsiään, milloin maisemia. Tietysti toisinaan iski kyrpiintyminen isolla K:lla ja varmaan vaippapeppukin puutui siinä missä muutkin peput, mutta leluilla ostettiin aina vähän lisää kärsivällisyyttä ja lisäaikaa. Kaiken kaikkiaan olin todella yllättynyt siitä, kuinka hyvin Kloppinen jaksoi ja viihtyi autossa paikoillaan. Eilenkin ajoimme yhteensä 8 tuntia ja tästä ajasta nukuttiin maksimissaan vain 2 tuntia. Liekö toinen sitten on vain tottumassa tähän elämäntyyliimme, että autolla ajellaan useampi tunteroinen kerrallaan, useammin kuin kerran vuodessa, who knows. Toivottavasti Jäpikkäkin olisi tuollaista autossa viihtyvää lajiketta.
Yksi juttu sitten ei onnistunutkaan niin kuin ajattelimme ja oli pakko suunnistaa lähimpään lastentarvikeliikkeeseen...
Reissussahan käytössä ei ole syöttötuolia. Paitsi jos sattuu olemaan niin hyvä tuuri, että majapaikassa on pieniä lapsia ja heidän syöttötuoli on lainattavissa. No meillä näin ei ollut. Plan A oli syöttää Kloppista niin, että hän istuu lattialla. Vaan miten kävi - jätkäpä oppi konttaamaan - eli arvaatte varmaan, ettei paikallaan istumisesta tullut juuri mitään. Oli keksittävä siis plan B. Nopeasti syttyivät lamput kahden nupin yläpuolella: me tarvitaan matkasyöttötuoli! Eikun kips kaps lastentarvikeliikkeeseen ja kassan kautta ulos. Päädyttiin tähän Sack'n Seatiin, sillä sen saa hirmu pieneen kasaan (mahtuu jopa hoitolaukkuun) ja sitä kun tuossa käytettiin, niin todettiin se oikein käteväksikin. Eikä maksanut kuin 24,90 €. Suosittelen siis muillekin maailmanmatkaaja-junioreille.
Vaikka oli taas ihanaa käydä siellä ja täällä, niin kyllä vaan on IHANAA olla taas kotona. Paikassa, jossa on kaikki mitä tarvitset ja esineet siellä missä pitääkin. Jos ei huomioida tätä sotkua, sekamelskaa ja miljoonaa purettavaa kapsäkkiä sekä niistä ulos uhkaavasti purkautuvaa pyykkivuorta...
Reissuun ei enää hetkeen tarvitse lähteäkään, sillä pötsi kasvaa ja h-hetki Jäpikän suhteen lähestyy. Eikä synnyttäminen missään metsätiellä Ukkokullan kanssa kaksin oikein houkuta. Tuntuu ihan hurjalta ajatella, että seuraavaksi pakataan mukaan kaiken tämän lisäksi myös vastasyntynyt. Jaiks!
Nina
keskiviikko 12. syyskuuta 2012
Kuolaus(tilaus)lista Zalandolle.
Uutta nettikauppa Zalandoa tykitetään nyt joka tuutista, joten tottahan toki minä, shoppailun ruhtinatar (vaatimattomasti lempinimesin itseni...), kävin sitten itsekin tsekkaamassa, että mitä kaikkea sieltä oikein löytyy. Ei olis kyllä pitänyt. Olen erittäin positiivisesti yllättynyt ja pelkäänkin, että kohta se Visa taas vinkuu ja banjot soi.
Syksyn ja talven kolkutellessa ovella sitä huomaa joka vuosi tarvitsevansa (tai ainakin sillä silmällä katsovansa) saappaita ja nilkkureita. Minun ostoslistassani ovat mustat saappaat ja ruskeasävyiset saapikkaat kohtuullisella korolla sekä tietysti tähän syksyyn jotkut kivat nilkkurit. Tässä muutama kiva ehdokas ostoskärryyn laitettavaksi:
Ja ah, yhdet ihanat Guessin nilkkuritkin siellä olisi...
Ruskeasävyistä veskaa en toki tarvitse, mutta mikäs sitä estää niitä aina kuolaamasta... Ja tuo Iron Fistin lompakko, voi että:
Mutta tiedättekös, suurimman vaikutuksen Zalandolla minuun teki Koti-osio. En olisi ikinä uskonut mitä kaikkea ihanaa sieltä löytyy: sisustustyynyjä, kenkätelinettä, valokuvakehyksiä, astioita, leikkuulautoja (tuo ihana Bambi, miau <3) ja toilettitiloihinkin tavaraa. Näistäkin jotain saattanee eksyä ostoskoriin saakka...
Kuvat pöllitty Zalandon nettisivuilta.
Onko jollakulla kokemuksia Zalandosta? Oliko tilaaminen helppoa, toimitus nopeaa, palvelu kiitettävää?
Ja miettiikö joku muu nettiliittymän katkaisua vain sen vuoksi, että pääsy nettikauppoihin vaikeutuisi?
Nina
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)