Jossittelijan hääpuku.

Se on siinä: minun häämekkoni. Merkkiä Ellis ja malli on kaiketi sellainen kuin 11298.

Kerroin omistajalle, että minkälaista mekkoa haen, millaisesta pidän, ja niinpä omistaja haki tämän mekon mallinuken päältä näyteikkunasta. Koin ihastumista heti - tämä on oikeasti aika uskomattoman upea ilmestys luonnossa!

Tuntuu kyllä vähän haikealta, että mekkojen sovitus on nyt tässä. Etenkin kun olo oli vielä eilen vähän epävarma. Sellaista 100 prosenttisen varmaa "tää on se mekko!!!!!" -oloa ei tainnut tulla. Siksi olen väkisin miettinytkin, että onko SE mekko edelleen löytymättä? Epävarmaa oloa aiheutti eniten se, että tämä mekko oli minulle paikka paikoin todella liian suuri ja sitä tullaan kaventamaan ja pienentämään lanteilta reippaasti. Niinpä se tulee lopulta näyttämään päälläni ihan erilaiselta kuin mitä nyt.

Mekon valitseminen oli uskomattoman vaikeaa siksikin, että todella moni muukin mekko näytti päälläni aivan ihanalta. Ja minä kun jännitin, ettei mikään mekko sovi päälle, istu tai ainakaan näytä hyvältä. Pyhpah. Kyllä ne häämekkojen valmistajat tietävät näköjään mitä tekevät.

Ukkokulta on ollut vähän huolestunut, kun olen ollut milteipä pois tolaltani tämän mekko-dilemman kanssa. Hän on toisinaan kysynyt, että pitäisikö minun VIELÄ mennä sovittamaan jonnekin muuallekin. Olen marissut epävarmuuttani tietysti myös kaaso-paroilleni ja he ovat lohdutelleet, että mekosta tulee korjausten jälkeen vähintäänkin täydellinen, ja että mekko on todella paljon minun näköiseni, ja että tuosta on vaikea yhdenkään mekon pistää enää paremmaksi. Ja samaa mieltä olen minäkin kaasojeni kanssa. Siksi vastasinkin Ukkokullalle, että jos tämä mekko ei ole SE mekko, niin tämä on aivan äärimmäisen lähellä sitä.

Minulle häämekko on vain niin äärimmäisen tärkeä. Ehkä häiden tärkein elementti heti Ukkokullan jälkeen. Koko ajan olen miettinyt, että haluan upean häämekon, joka ei jätä ketään kylmäksi. Haluan jotain ainutlaatuista, jotain sellaista, mitä puetaan ylle vain sen yhden kerran. Haluan sellaisen mekon, joka ylittää kaikki Ukkokullan odotukset.

No, kiinnostaako nähdä kuvia, kun ensi kesän morsmaikku sovittaa tätä huikeaa mekkoa? Kas tässä, pastalaatuisia kuvia kännykästäni kera surkeiden poseerausten - enjoy:

 

Te, jotka olette jo rouviintuneet, miten te löysitte mekkonne? Tuliko teille SE olo? Vai onko se urbaania legendaa vain? Oliko mekon valinta helppoa vai vaikeaa? Tarinoita jakoon! <3


Nina

Kaikenlaista mahtavan mukavaa.

Jiihhaa, perjantai, viikonloppu! Ohjelmassa on kaikkea aivan parasta: tänään menemme kaasojen kanssa kahteen eri morsiuspukuliikkeeseen sovittelemaan kolttuja ja sen jälkeen pidämme pientä kaasopalaveria tässä meillä. Sitten kun häistä on höpötetty niin että suuta kuivaa, on syytä kurkkua tietenkin kostuttaa... ;) Eli tervetuloa meille lapsenvahdit (eli minun vanhemmat) - me lähdemme ystävämme tupareihin! Toisen kaasoni, rakkaan ystäväni, kanssa olen viimeksi ollut iltaa viettämässä, eehh, kaksi vuotta sitten? Eli tarpeeseen tulee. <3

Tänään aion raijata kaasoni myös Tiimariin, sillä siellä on aika huikea tarjous: kaikki kehykset 1 €! Ja koska me olemme suunnitelleet laittavamme kehykset pöytiin joko pöytänumeroa tai ohjelmaa kertomaan, niin näitähän pitää käydä katsomassa, joskos siellä olisi vaikka NE meidän kehykset. Niin muuten, tarjoushan on voimassa vain perjantaista sunnuntaihin, että jos sinäkin halajat edukkaita kehyksiä, niin ooppa nopsa. Ja kantis. Ja tämä ei muuten edes ollut mikään sponsoroitu juttu. Taaskaan. 

Lauantai-aamuna sitten toivon, ettei olisi ihan jäätävä kanuuna, sillä yksi: meidän pitää Ukkokullan kanssa herätä aamulla poitsujen kanssa, ja kaksi: me lähdemme kaasojen kanssa häämessuille ja vielä yhteen liikkeeseen sovittamaan mekkoja. 

Luvassa on siis yhtä häähumua, ihanien ystävien seurassa. Olen niin täpinöissäni, etten meinaa housuissani pysyä! Iiiks! :)

Eilen pääsin testaamaan uusia treenikenkiäni Zumba- ja Pilates-tunneilla. Ostin nämä Reebok Realflex STR TR -popot Stadiumista. Olivat niin päheän näköiset ja superihanat jalassa, että muut kokeilemani kengät jäivät auttamatta kakkoseksi. Myös käytössä nämä osoittautuivat hyviksi. Vanhat Reebokini olivat muuten ihan hyväkuntoiset, joskin vaimennukset ovat pohjista kadonneet varmaan jo jokin vuosisata sitten, mutta päkiäni puutuivat joka kerta jumpassa. Etenkin Combatissa. Googlailin ongelmaa, jonka alunperin luulin olevan jaloissani, mutta asiaa selviteltyäni vika taisikin olla vanhoissa treenikengissä. Joten ei auttanut kuin hakea uudet. Ja kuten jo vinkkasinkin, niin ehkä oli korkea aikakin - en nimittäin osaa edes sanoa vuotta, jolloin ostin vanhat treenikenkäni... Ja kuten maalaisjärkikin jo sanoo, niin ovathan hyvät kengät aika oleelliset treenatessa.

Ensi viikon jumppia varaillessani päätin, että taidan jättää Pilateksen pois. Jotenkin se vain on liian tylsää minun makuuni. Ja vaikeaakin. Ehkä vauhdikkaan Zumban jälkeen se tuntuu vieläkin tylsemmältä. En tiedä. Ukkokultakin esitti toiveen, etten olisi kahdella jumppatunnilla peräkkäin, sillä kuten jo aikaisemmin mainitsinkin, niin Kloppinen on tällä hetkellä aika riiviö ja Ukkokulta-parka on hermoromahduksen partaalla, kun olen useamman tunnin pois. Niinpä ensi viikolla on ohjelmassa maanantaina BodyPumpia, tiistaina ja torstaina Zumbaa sekä BodyCombatia perjantaina. 

Jumpista tuli mieleen Zalandolle tekemäni tilaus, joka sisälsi niitä kipeästi tarvitsemiani treenivaatteita. Tein tilauksen viikko sitten eikä paketti ole edes lähtenyt heidän varastoltaan vielä! Ja mainostavat, että toimitusaika on 4-6 päivää. Salli mun nauraa. Vaikkei naurata. Harmittaa tämä naurettavan hidas palvelu ihan sikana. 

No, palvelu on nopeaa, kun marssii itse kauppaan. Ei tosin urheilukauppaan, vaan KappAhlille ja Lindexille. KappAhlilta ostin Jäpikälle bodyn ja housut: 

Ja Lindexistä ostin Kloppiselle velourhousut ja apina-bodyn. Nuo velourhousut ovat aivan täydellisen malliset Kloppiselle. Muuta minun ei pitänytkään ostaa, mutta sitten siellä oli heti ensimmäisessä telineessä tyrkyllä ihania Muumi-juttuja ja tottahan toki ostin koko asukokonaisuuden Jäpikälle. Hupshei.

Mukavaa viikonloppua lukijat ja stalkkerit! <3

Nina

Valtakunnassa kaikki ihan ok.

Tajusin juuri, etten olekaan hetkeen kirjoittanut arkielämästämme. Tai pojista, että millaisia he ovat. Siitä, millaista sirkusta tämä elo kahden minin kanssa on. Sitähän itsekin kovasti pohdin, kun Jäpikkä vielä olla möllötti vatsamakkaroideni huomassa. Sitä paitsi en ole valittanut mistään (muistaakseni) pitkään aikaan, joten nyt on korkea aika puida kotiäidin onnen hetkiä täälläkin.

Onko sopimatonta sanoa omasta lapsesta, että voi tsiisös, se osaa olla RAI-VOS-TUT-TA-VA?! Uhmaa pukkaa ja toinen riehuu toisinaan kuin mielipuoli. Niin, puhun siis Kloppisesta. Yhden vuoden ja kolmen kuukauden ikäisestä esikoispoikasestamme. Mitään ei kannata uskoa - äidin napakka "ei" muotoutuu matkalla Kloppisen korvaan "Jee, teehän tuota rakas lapseni toki lisää" lempeäksi toteamukseksi.

Verhoa on kiva repiä, leluja on kiva hakata pöytään tai ainakin heitellä, pikkuveljeä pitää läpsiä tai ainakin siltä pitää repiä tutti suusta. Mikä parasta, niin yhden kauniin kerran Kloppinen hokasi Jäpikän pastavaipan hoitopöydällä, kun me olimme pehvapesulla Jäpikän kanssa. Kiitos kaikille jumalhahmoille sinne ja tonne, mutta tavara jollain Luojan lykyllä pysyi vaipassa eikä valunut sohvalle ja kaikkialle muualle, jonne Kloppinen pastavaippaa päätti kuljettaa. Sydämen pysähtyminen ei ihan oikeasti ollut kovinkaan kaukana.

Mutta kaikkein karseinta on ehdottomasti Kloppisen kiljuminen/kirkuminen, joka herättänee kuolleetkin haudoistaan noin 50 kilsan säteellä. Siedän paljon (jonkun verran) ja jaksan tarvittaessa, mutta tuo kirkuminen... Se on minun akilleenjänteeni. Se saa minut suunniltaan. Tekisi mieli ottaa toista korvista kiinni ja kirkua takaisin niin paljon kuin ääntä lähtisi. Sehän vasta aikuismaista ja äidillistä olisikin, eikö? ;) Se kirkuminen tekee minut vain yksinkertaisesti hulluksi. Yritän laskea sataan(miljardiin) näinä hetkinä, sillä kieltäminen saa aikaan vain lisää kiljuntaa. Parhaiten toimii siis totaalinen ignooraaminen. Vaikken pidemmän päälle tiedäkään, että onko sekään toimintamalli mistään kotoisin?

Neukkutäti sanoi yhdellä käynnillämme, että odotas vain kahden vuoden uhmaa, kun valittelin kiukkuavaa lapsikultaani. Siis mitäh, tää pahenee? Niin että millaisiin mittasuhteisiin? Eikö tätä siis ihan oikeasti saa palauttaa? Vaihtaa? Äääh? Vetääkö äidit jotain kamaa, että he jaksavat? Spiidiä? Vai kuuluuko tässä vaiheessa tuupata riekkuvat mukulat hoitotädin kiusaksi ja painua itse töihin hermoja leputtamaan? Anyone?

No, kaiken valituksen jälkeen on kuitenkin pakko todeta, että elämämme kahden pojan kanssa on simppelimpää kuin mitä joskus oletin sen olevan. Vaativaa toki, kun näitä rakkauden hedelmiä on tosiaan huollettavana kaksi. Mutta siltikin aika helppoa. Molemmat ovat aika vauvoja, no ainakin pienempi on, joten he menevät molemmat samalla vaivalla, jos ymmärrätte mitä tarkoitan? Esimerkiksi vaipat vaihtuvat aika liukuhihnalta.

Jäpikkä on ehkä maailman leppoisin vauva. Minä kun luulin, ettei Kloppisen (joka oli siis myös mielestäni helppo vauva) jälkeen meille voida suoda toista helppoa vauvaa. Olin väärässä. Jäpikkä nimittäin lienee vieläkin helpompi.

KOP-KOP-KOP.

Siinä kun Kloppinen sai raivarit, kun hänelle lätkäistiin öljyt ja hattu päähän karstan kartoittamiseksi, niin Jäpikkä ei ollut moisesta toimenpiteestä oikein moksiskaan. Kloppiselta loppui kärsivällisyys myös talvivaatteita puettaessa. Jos topattu mukula ei siirtynyt ulkotiloihin nanosekunnissa pukemisen jälkeen, niin vaunuista tai kaukalosta kuului karvalakin alta takuuvarma parkaisu.

Vaan eipä Jäpikältä. Hän odottaa toisinaan useammankin minuutin topattuna vaunuissa tai kaukalossa, että minäkin saisin jotain lämpimämpää päälleni. Jäpikkä odottaa ilman kilareita. Hän odottaa leppoisasti tuttia lopotellen. Ehkäpä hän on sen verran älykäs vauva, että hänpä tietää, että pahin hiki tuleekin nimenomaan siitä, että kun täysissä varusteissa menettää maltin? Who knows.

Jäpikkä on noin niin kuin muutenkin meidän perheen helppo nakki. Hän nukkuu yöt ja on varsin vähään tyytyväinen. Jos joku nyt joskus jaksaa vähän hänen kanssa olla, niin siitä hän on vilpittömän onnellinen. Jäpikkä on kova hymyilemään ja jokeltelemaan. Itseasiassa olen usein ajattelutkin, että jos Jäpikkä olisi kovin tyytymätön ja kiukkuinen, niin minä olisin varmaan aika valmista kauraa. Mutta kun edes yksi lapsistamme on hyväntuulinen ja leppoisa, niin se auttaa jaksamaan toista, joka on tällä hetkellä vähän vähemmän hyväntuulinen.

Mutta eipä sorreta tässä Kloppista, ei sentään. Kiva ja suloinen kersa hän on. Ehkäpä nuo hammastouhut vaan pistävät vituttamaan. Tai jotain. Enkä minä oikeasti kumpaakaan pois antaisi. En, vaikka joka päivä huokaisen helpotuksesta, kun Kloppisen huone hiljenee päivän päätteeksi.

Onneksi minä pääsen niihin hikijumppiin, pois täältä kaaoksen keskeltä, keräämään voimia. Tänään vuorossa on BodyCombat. Se onkin tälle viikkoa toinen jumppa. Maanantaina tuli käytyä BodyPumpissa ja oli muuten uskomaton ero ensimmäiseen kertaan: jaksoin paljon paremmin ja vieläpä isommilla painoilla. Painoista oiva aasinsilta minun painooni: kaksi viikkoa riehumista ja kalorien laskemista takana - PAINO ON LASKENUT KILON! Neljä jäljellä, hurraa, hurraa, hurraa. <3


Nina

Ps. Heti kun kirjoitin, että paino on tippunut, niin iski ihan kauhistuttava laskiaispulla-himotus...

Hiki hatussa.

Meikätytön liikuntainnostus se vaan jatkuu. Vaikka olen jo huiman viikon verran jumpannut. Naurakaa pois, mutta juuri viikkoa kauempaa tuo innostus ei yleensä ole kestänyt. Tai no on, mutta harvinaista tämä siltikin on. Tavoitteena minulla on tässä ollut, että neljässä jumpassa per viikko ehtisin käymään. Ja jos neljä tuntuu haastavalta, niin kolmellakin pärjää. Etenkin jos pukee nuo hellantuutelit ja lähtee niiden kanssa sykkimään pihalle vaunujen kera.

Eilen selvisin Zumbasta ja sen jälkeen olleesta Pilateksesta mukavasti. Maanantain BodyPump nimittäin pisti jalat niin jumiin, että hellurei. Jälleen mietin, että onko niillä kipeytyneillä lihaksilla hyvä reenata vai ei. Ukkokulta kysyi tätä sitten ystävältään, joka opiskelee urheiluhierojaksi ja hän vastasi, että sillä se lähtee, millä on tullutkin. Ja kyllä tuo ihan paikkansa piti. Huomasin Zumban aikana, että kipu lähti hellittämään ihanasti reisilihaksista, kun ne lämpenivät. Ah, tuntui ihanalta! <3

Muutenkin Zumba tuntui tosi kivalta pitkästä aikaa. Jotenkin viime talvena minulla oli Zumbasta vähän sellainen blaah-fiilis, mutta liekö johtunut kivoista muuveista vai mistä, mutta nyt se iski ihan kympillä. Ja mikä parasta, niin hiki lensi. On se tehokasta. Ensi viikon treenejä miettiessäni iski oikein haikeus, että enkö minä ehdi kuin vain yhdelle Zumba-tunnille...

Ne Zumba-jumppavaatteet ovat kyllä edelleen aivan susirumia.

Pilates sen sijaan tuli korkattua ensimmäistä kertaa. Alussa oli sellainen fiilis, että en ymmärrä, blaah, tylsää, loppuis jo, tänne en toiste tule. Mutta sitten aloin nauttia joistakin liikkeistä ja siitä rauhallisuudesta. Hikeä en tosiaan pintaan saanut kertaakaan - teinköhän jotain sitten puoliteholla ja väärillä lihaksilla vai onko laji todella näin rauhallinen, ettei syke nouse?

Hengitystekniikka tuntui haastavalta - pelkäsin kuolevani hapenpuutteeseen enkä siis pysynyt kovinkaan hyvin hengitystahdissa mukana. Muutaman kerran tuli jopa sellainen olo, että pyörryttää. Annan Pilatekselle kuitenkin toisen mahdollisuuden rentouttavuutensa vuoksi. Vinkkinä muille ekaa kertaa meneville, että kyseessä on niinkin rauhallinen laji, että pitkähihainen paita sopii tähän jumppaan loistavasti. Onneksi minulla oli mukanani hupparitakki, niin sain vedettyä sen treenitopin päälle. Muuten olisi kyllä tullut vilu.

Jotta innostus jumpata ja liikkua säilyisi, niin tilasin vähän lisää treenikuteita Zalandolta. Siellä urheiluvaatteita oli uskomattoman paljon tarjolla, vink-vink. Tämän hetkinen treenivaate-arsenaalini on jotenkin ollut niin onneton, että joka päivä olen saanut pestä muutamaa hassua urheiluvaatettani, jotta ne olisivat puhtaita seuraavaa jumppaa varten. Jospa tämän tilauksen johdosta tuo ns. stressi sitten hellittäisi.

Kuvat Zalandon nettisivuilta.

Eikä siinä vielä kaikki - olen rekisteröitynyt Kiloklubiin, jonne merkkailen ahkerasti syömisiäni ja liikkumisiani. Tätä touhuani voisi siis kai kutsua jo jonkin sortin laihduttamiseksi? Tosin en ota kyllä mitään stressiä mistään: jos suklaata tekee mieli, niin enpä minä kahta kertaa mieti, että otanko vai en... ;)

Mutta jos sitä kuitenkin jotain vähän tekisi, että se hääkolttu sitten istuisi nätimmin päälle, kun on vähempi renkaita massun ympärillä?


Nina

Ps. Ai kauhee - unohtu melkein kertoa, että tänään on vuorossa BodyCombat! Eli ne itseltäni vaatimat neljä kertaa tuli tällä viikolla täyteen. Jeah!

Köökin katkuisia terkkuja.

Ruokablogia tästä blogista ei saa tekemälläkään. Mitään kiinnostavaa reseptiä ei ole teille jakaa. Ei mitään sellaista, mistä jokainen ei olisi joskus kuullut tai mitä jokainen ei olisi jo kokeillut. Neito, joka on onnistunut polttamaan keittämänsä perunat pohjaan, ei varmaan ole synnynnäinen ruokabloggari. Ja tuo jos jokin vaatii mielestäni jo äärimmäistä kyvykkyyttä, että unohtaa kokkaushommat kesken kokkaamisen.

No, jaan teille nyt kaikesta huolimatta maailman yksinkertaisimman kanakeiton reseptin ihan vain siksi, että itsellä ainakin toisinaan ruuanlaitto tuottaa tuskaa siksi, etten keksi mitä ruuaksi tekisi. Joten jos et ole syönyt hetkeen kanakeittoa, niin teepä vaikka sitä.

Vaikka tällä reseptillä. Tai sitten jollain googlaamallasi paljon paremmalla ja maukkaammalla reseptillä.

 Ninan muikia kanakeitto

Näitä sää tarttet:

<3 Perunii

<3 Raanast vettä

<3 Jottai fondii

<3 Paprikaa

<3 Kesäkurpitsaa

<3 Kanafileitä (tai sitten niit suikalei)

<3 Aura-ruokakermaa

<3 Hituse suolaa

Laita kattilaan vettä ja kuoritut, pilkotut potut. 

Lurauta veden joukkoon jottai fondii pari ruokalusikallista (meillä kanafondi oli menny vanhaks, joten minä lurautin kasvisfondia). 

Pilko tällä välin paprikat ja kesäkurpitsat. 

Sen jälkeen paloittele kanafileet tai jos olet laiska, niin huitase valmiit suikaleet pannuun. Ruskista ja kippaa perunoiden kaveriksi. 

Lisää joukkoon iloiseen myös ne paloittelemasi vihannekset (jäin miettiin, että onko paprika vihannes?). 

Anna porista kymmenisen minuuttia ja lisää joukkoon purkki Valion Aura-ruokakermaa. 

Anna porista toiset kymmenen minuuttia. 

Mausta halutessasi suolalla.

Yksi toinen herkkuruoka, josta pitää mainita, on lohkopotut ja broilerfilee. Jälkimmäisen päälle kun vielä lätkäiset palan paistettua vuohenjuustoa ja paholaishilloa, niin voi jee. Tätäkin herkkua tehtiin Ukkokullan kanssa yksi päivä ja harkitsin jopa ottavani annoksesta kuvan, mutta annos olikin niin tuhti ja susiruma, että päätin jättää väliin. Minä en muuten tähän ikään mennessä ole saanut selville, että mitä eroa on kanalla ja broilerilla. On kai sitä joku koittanut joskus selittää, mutta eipä ole jäänyt päätä pakottamaan tuo tieto.

Ninan muikia kanapiffi potuil ja kylkiäisil

Näitä sää tarttet:

<3 Perunii

<3 Öljyä

<3 Merisuolaa

<3 Yrttimausteseosta

<3 Pippurii

<3 Valkosipulijauhetta

<3 Kanafilei

<3 Vuohenjuustoo

<3 Paholaishilloa (löytyy esimerkiksi Poppamieheltä)

Pilko perunat pitkittäissuunnassa simmoi, että ne lohkoperunat on simmoi pitkii eikä pätkii. Anna kuorien olla. 

Paa muovipurkkiin öljyy ja pilkotut potut. 

Lisää mausteet. 

Sekoittele. 

Anna olla joku pual tuntii, et maustuu. 

Paa uniin noin tunniks 150 asteeseen. 

Lopulta laita uuniin lisäpoweria 200 asteeseen ja anna potujen rapsakoitua uunissa vielä kymmenisen minuuttia.

Paista kanapiffit. Vai broilerpiffit. Vai mitä piruu ne ny o. 

Paa paistetut kanat (tai broiskut tai whatever) uuniin paiston jälkeen hetkeks olee potujen kaa.

Paa pannulle öljyä ja suikale leivinpaperii. 

Paa paperin päälleki loraus öljyä ja noin 1 cm leveät, jääkaappikylmät vuohenjuustoviipaleet. 

Paista minuutti pari per puoli, kunnes väri on nätti vaaleanruskea.

Tee annos: 

Enste yhel sivul perunii. 

Kylkee kanapiffi (joo-joo, broilerpiffi), jonka päälle paistettu vuohenjuustoviipale ja sit koko setin pääl sitä paholaishilloo.

Jottai vihreet voi laittaa kans, mut me ei laitettu. 

Nam.

Taisi olla turhin koskaan tekemäni postaus. Onnea siitä minulle ja teille, kun luitte. <3

Nina

Kännikääpiö.

Nyt te varmaan otsikon luettuanne päättelette, että nonniin - arki kävi pinnalliselle äidille liian tuhdiksi ja nyt se vetää jotain vettä sakeampaa.

Mutta e-hei. Täällä meillä asustaa ihan oikeasti sellainen minityyppi, jonka olemus muistuttaa kovasti kännistä kääpiötä. Nimittäin Kloppinen. Hän nähkääs treenaa ahkerasti kävelemistä joka päivä. Osa matkasta toki taittuu edelleen kännikääpiölle tyypillisellä tavalla eli nelivedolla konttaus-vaihde päällä.

Joku saattaa äimistellä otsikon lisäksi sitä, että miksi ihmeessä vertaan kävelemään opettelevaa taaperoani humalaiseen kääpiöön? No, yhdennäköisyys on vain niin valtava toikkaroivan taaperoni ja kännisen kääpiön välillä. Vaikka onkin pakko myöntää, etten ole koskaan nähnyt humaltunutta kääpiötä. Mutta voisin kuvitella sen näyttävän tältä: ilme on keskittymisen ja ylitsepursuavan innostuksen sekoitus, rinnuksilla on jos jonkinsorttista sosetta, toisesta jalasta puuttunee yleensä sukka ja paskat on housussa. Ja jos kännikääpiöni katsoo kesken kävelyn jonnekin muualle kuin eteensä, niin se tarkoittaa myös lähes sataprosenttisen varmaa nurinmenemistä.

Päivä päivältä enemmän Kloppinen kävelee. Päivä päivältä varmemmin. Päivä päivältä pidempiä matkoja. Vaikka kävely on ollut alusta asti hallitumpaa ja varmempaa kuin mitä kollegakännikääpiöillä, jotka ottavat kävelynsä ensimetreillä usein spurtteja, eli lyhyet matkat taitetaan etukenossa puolijuoksussa. Kloppiselta tämä puolijuoksu-vaihe jäi kokonaan välistä, vaan hän astelee eteenpäin hitaasti ja varmasti. Saattaapa hän jopa pysähtyä välillä, kääntyä toiseen suuntaan tai nostaa jotakin lattialta.

Taitava kännikääpiöni. <3


Nina

Hammassärkyä ja neitsyyden menettämistä.

Enhän minä sitten eilen malttanut olla menemättä sinne Bodypumpiin. Ajattelin, etteivät nuo lihakset nyt niiiiiiiiin kipeät enää ole. Että jospa sitä kuitenkin jaksaisi. Ja kyllä minä jaksoinkin, mutta tsiisus sentään, reidet huusivat hoosiannaa ja armoa! Siis tottahan nyt toki minä tiesin, ettei Bodypump ihan sunnuntaikävelyä vastaa, mutta olin järkyttynyt kuinka huonossa jamassa reiteni ovat. Käsissä ja selässä paino ei tuntunut pahalta ollenkaan ja voimaa sekä kestävyyttä riitti, mutta reidet... Voin kertoa, että kintut tärräsivät eilen siihen tahtiin, että tämä aamu pelotti. Pääsenkö ylös sängystä? Pääsenkö rappuset alas? Entä takaisin ylös?

Pääsin. Pääsin. Ja pääsin. Mutta tiukkaa teki ja tekee, ja kankeaa on meno.

Itse liikesarjat olivat melko yksinkertaisia ja mukana oli helppo pysyä. Toisaalta toisinaan oli asentoja, etten ihan tarkalleen nähnyt miten ohjaaja liikkeet teki. Se hieman häiritsi treeniä, joten haluan ehdottomasti mennä vielä tekniikka-tunnille, jossa hiotaan liikesarjat oikeanlaisiksi. Sen jälkeen uskallankin varmasti treenata isommilla painoilla ja rohkeammin. Vähän kyllä mietityttää, että koska niitä painoja pitää alkaa lisätä ja kuinka paljon, mutta eiköhän tämä käy selväksi ajan mittaan kokeilemalla ja tekemällä. Eli tästä voinette päätellä, että aion jatkossakin suunnata Bodypump-tunneille.

Minä olen muuten aina jännityksestä jäykkä, kun menen uusiin jumppiin tai uuteen jumppapaikkaan. Jännittää, että kaikki jumppaajat ovat huippukuntoisia, äärettömän rytmitaitoisia ja muutenkin luonnonlahjakkuuksia. Omat pursuavat makkarat nolottaa. Sitten kun astun jumppasaliin ja jumppa alkaa, huomaan etteivät yybertiukat tekokuidut pue oikein muitakaan ja että jumppaajien seasta löytyy muitakin rytmitajuttomia kömpelyksiä. On ihan kiva huomata, etten ole ainut, jolta yhtäkkiä tyhjenee emolevy koreografian muistamisen kanssa. Bodypump jännitti erityisesti siksikin, että treeniin ei riitä vain oma kroppa ja reipas asenne, vaan liikkeisiin tarvitaan erinäköistä ja -kokoista punttia ja painoa.

Jumppaan meneminen teki hyvää ainakin pääkopalle, sillä kotona meillä on pieni poika, joka on kuin perseelle ammuttu karhu. Kloppisella puskee nyt hampaita läpi kuin sieniä sateella. Ainakin kolme hammasta tekee nyt selkeästi tuloaan, mutta epäilen todellisen määrän olevan isompi. Siihen malliin ienrivistö helottaa kauniin pinkkinä ja turvonneena. Ei siis ihmekään, että rakas esikoispoikamme on ollut viimeiset neljä viisi päivää kuin piru himself. Onneksi (tai meidän onneksemme) Kloppinen nukkuu kuitenkin melko hyvin. Muutamaa itkustelua lukuunottamatta. Thank God etenkin yöt ovat sujuneet yllättävänkin hyvin. Liekö särkylääkkeellä osuutta asiaan.

Eikä siinä mitään, että toisella itku on herkässä ja mieli synkkä, mutta että lapsikultani päätti sitten vetää Riviera Maisonin lamppuni johdosta lattialle... Varjostinhan siinä särkyi, sydämeni lisäksi. En kannata fyysistä kurittamista, mutta tuossa tilanteessa ei selkäsauna kaukana ollut. Etenkin kun Kloppinen aivan tasan tarkkaan tietää, että yhteenkään johtoon hänellä ei ole lupa koskea. Mutta kuinkas kävikään, kun hetkeksi silmä vältti... No, onneksi tuo Ukkokulta on käsistänsä näpsä ja hän korjasi varjostimen.

No, kiukkuisen, pahojaan tekevän lapsosen luota tekee siis toisinaan sangen gutaa päästä pois. Kun on ollut tunninkin pois, jaksaa taas kummasti olla perheen kanssa. Totta se oman ajan tärkeyden hypettäminen on, minunkin kohdallani. Parasta ehkä onkin se, ettei päähäni mahdu jumpan aikana yhtäkään ajatusta lapsista tai perhe-elämästä. Se on siis sitä omaa aikaa, ihan aikusten oikeesti.

Nyt aion kuitenkin pitää pari lepopäivää jumpista. Tänään onneksi Kloppinenkin on ollut aavistuksen iloisemmalla päällä ja hokenut ahkerasti "Iiijjaa" (=Ihaa). Huomenna suunnittelin tekeväni taas tunnin kävelylenkin, sillä se viimeksikin teki erittäin hyvää kipeille jalkojen lihaksille. Torstaille olen varannut sitten taas pari jumppaa: ensin pitkästä aikaa Zumbaa ja sen jälkeen heti Pilatesta. Jälkimmäistä menen myös kokeilemaan ensi kertaa, joten lisää neitsyyden menettämistä luvassa... Iiiks.

Lopuksi pitää vielä äimistellä pitkää kuopustani. Tuntuu, että hän on aivan eri pitkä kuin mitä Kloppinen oli samanikäisenä. Kloppiselta jääneet 62-senttiset haalarit tuntuvat jäävän hyvinkin pian liian pieniksi, joten tilasin Boozt-nettikaupasta ihanan Racoonin talvihaalarin alehintaan 67 euroa ja risat.

...Okei, ostoskoriin eksyi myös tuo ihanan muhkea Vilan neule minulle...

No, yllätyin miten pientä mitoitusta tuo Racoon on. 68-senttinen haalari nimittäin oli aika lailla samaa kokoa kuin omistamamme 62-senttiset. Möööh. Siispä uusi haalari otettiin hetimiten käyttöön, ettei se vain jää käyttämättä. Edessä taitaa siis olla vieläkin uuden, isomman haalarin osto. Minä en näemmä hanskaa tätä haalareiden ostoa ollenkaan - aina tulee ostettua joko liian suurta tai pientä, ja tarvitaan vielä yksi koko suuntaan tai toiseen...

 

Nina

Häämessuja ja kipeitä lihaksia.

Viikonloppu meni taas aivan hujauksessa, mööh. On pakko myöntää, että elämä kahden snadin kanssa on sen verran äksönipläjäystä, että sitä toista aikuista kaipaa kovastikin siihen viekkuun menoa kummastelemaan. Taas kerran nostan hattua yksin arkea pyörittäville, ootte te aika sissejä aina vaan.

Häämessuilla tuli käytyä ja todettua, että jos menisi naimisiin vasta kesällä 2014, niin messuille meno nyt olisi ihan järkevää. Sen sijaan meidän häihimme on enää aikaa puolisen vuotta, joten saimme sanoa ei kiitosta jokaiselle catering-ihmiselle, valokuvaajalle ja sen sellaisille. Hääpukujakin oli jonkun verran esillä, mutta niitähän en Ukkokullan kanssa halunnut katsoa. Koruosastoilla piisasi ruuhkaa, kuten arvata saattaa, mutta hieman mekin pääsimme timantin loistetta ihastelemaan. Eräällä osastolla pääsin niitä jopa oikein sovittamaan. <3 Vaan kuinka kummassa osata päättää, että minkä sormuksen sitä tahtoo...?

Me olisimme olleet erityisesti kiinnostuneita kattauksista ja koristeluista, mutta niitä oli harmittavan vähän taas esillä. Yhdestä karkkibuffet-pöydästä innoistuin, sillä se oli ihanan runsas ja siksi herkullisen kiinnostava. 

Ukkokulta sen sijaan innostui tästä pullon kylkeen laitettavasta menu-lappusesta ja ilmoittikin, että me voisimme keksiä jotain ihan muuta kuin sen kolmion mallisen tötterön pöytään kertomaan ohjelmasta ja menusta. Ihan hyvä idea minustakin tämä pullossa roikkuva tiedoite, mutta ennen askartelua on varmaan selvitettävä juhlapaikan emännän mielipide näistä. Sillä jos nämä roikkuvat vesipullojen kauloissa, niin tarjoilijoilla on hieman enemmän työtä vesipullojen täyttämisessä, kun menu-laput pitää ennen täyttöjä ottaa aina pois... Hmmm.

Matkan varrella pysähdyimme Muurlan tehtaanmyymälään ja voi vitsit, että se olikin hieno paikka! Olisin voinut tyhjentää sen sillä sekunnilla. Mukaan tarttui kuitenkin vain Muumi-tiskirätti, Muumi-vihko hääsuunnitelmillemme (miten niin kannessa oleva kuva on jokseenkin osuva?) ja AmandaB:n lasinen purkki meidän karkkibuffettiamme varten. Muumi-innostukseni ei ole siis osoittanut minkään sortin laantumisen merkkejä...

Muuten olen viikonlopun kärvistellyt Bodycombatin jälkeisten tuntemusten kanssa. Joka pahuksen lihasryhmää on särkenyt. Olen kankea kuin mikä. Eilen kävimme tekemässä noin 45 minuutin vaunulenkin, joka teki kyllä ihan terää jaloille ja pakaroille, mutta kädet ja selkä, sekä vatsalihakset (kyllä, minulla on sellaiset, siitä on nyt varmuus) ovat todella jäykät ja kipeät. Varasin viime viikolla paikan tämän päivän Bodypump-tunnille ja nyt mietinkin, että saako kipeillä lihaksilla treenata? Joku tanssillinen jumppa varmaan menisikin ihan kevyesti, mutta miten tuo Bodypump... 

Tietenkään en ole noukkimassa sieltä painavimpia painoja, vaan pikemminkin kevyimmät mitä löydän, sillä Bodypumpiin olen menossa aivan keltanokkana. Etsiskelin netistä tietoa kipeillä lihaksilla treenaamisesta ja sieltä sain kahdenlaisia vastauksia: toiset olivat sitä mieltä, että sillä se kipu lähtee millä on tullutkin ja toiset taas painottivat levon tärkeyttä. Kevyt liikunta on kuulemma omiaan, mutta Bodypump ei taida olla luettavissa kevyen liikunnan sarjaan...? :D

Mitä mieltä te olette? Intoa olisi kovasti lähteä, mutta en missään nimessä halua särkeä itseäni. Kahden lapsen äitinä ei ole edes varaa treenata itseään lasarettiin.

Nina

Uusia tuulia.

Tämä vuosi tosiaan tuo tullessaan uusia tuulia, enemmän kuin osasin odottaakaan... Meillä on nimittäin edessä muutto! Kaupunki pysyy samana, samoin asumistyyli (rivarista rivariin), mutta neliöitä tulee lisää yhden huoneen kera. Olemme jo reilut puoli vuotta etsineet uutta (vuokra)asuntoa - kriteereinä ovat olleet edukkaampi vuokra, lisäneliöt tai ainakin parempi hintalaatu-suhde, jos edellämainittuja kriteerejä ei ole muuten voitu täyttää.

Mitään kiinnostavaa ei ole kuitenkaan ollut tarjolla, sillä meille tärkeää on luonnollisesti tulevan kodin sijainti. Lapsien kanssa kun ei todella huvita muuttaa ihan minne tahansa. Naapureiden elämäntyylillä on siis tällä hetkellä todellakin vähän väliä. No, vuokra-asuntojen lisäksi olemme sitten tsekkailleet myös myyntipuolen tarjontaa. Sitäkin aivan turhaan. Yksi ihana omakotitalo löytyi, mutta se ehti mennä aivan samantien. Emmekä yhtään sitä ihmetelleet. Kun meidänlaista asuntoa ei etsimisestä huolimatta löytynyt, heittelimme ilmaan ajatuksia jopa omakotitalon rakennuttamisesta. Tontteja, talopaketteja sekä ylipäätään tietoa rakentamisesta katseltiin niitäkin.

Ehdimme jo ehkä aavistuksen verran innostua ajatuksesta omasta talosta, kun törmäsin erääseen vuokralle tulleeseen rivarineliöön. Kävimme katsomassa sitä, koimme pientä ihastumista, jätimme asunnosta hakemuksen ja eilen kävimme kirjoittamassa vuokrasopimuksen. :)

Edessä on siis omaisuuden pakkaamista, siirtämistä ja purkamista helmikuun lopulla. Jännittää. Ensiksikin se, että miten se käytännössä on mahdollista kahden pienen lapsen kanssa? Jännittää myös, että miten Kloppinen sopeutuu uuteen kotiin? Nukkuuko hän siellä ensimmäiset yöt hyvin vai hyvin huonosti? Onneksi olemme jonkin verran reissailleet, joten esikko on tottunut toki nukkumaan muuallakin kuin vain kotona. Myös meidän viihtyminen jännittää. Onhan seutu varmasti hyvää, turvallista ja rauhallista? Kustannuksetkin jännittävät - ne nimittäin jonkun verran nousevat asunnon vaihdoksen myötä. Yritän kuitenkin ajatella, että tämä nykyinen asunto on kuntoonsa nähden kallis ja uusi asuntomme taas melko edullinen. Onhan se nyt paljon tasokkaampi kuin tämä nykyinen. Paljastetaanpa vaikka, että uudesta kodistamme löytyy takka ja poreallas... ;)

Olen muuten hyvin paljon miettinyt, ja osittain jo tehnytkin, sitä kuuluisaa kotipostausta, mutta nyt mietinkin, että tekisinkö sen vasta uudesta kodistamme? Vai kiinnostaisiko teitä kurkata jo tännekin?

Uudet tuulet puhaltavat myös liikkumisen suhteen. Tällä viikolla olen tehnyt kaksi noin tunnin vaunulenkkiä. Ja meinasin heittää miltei henkeni molemmilla kerroilla. Ei ole ihan keposet nuo tuplat työntää loskasohjossa... Viimeistään tänään se nirri varmaan lähteekin, sillä varasin itselleni ajan illan Bodycombat-tunnille. Hassua, että sinne meno jännittää taas. Ihan niin kuin ensimmäisellä kerralla. Toki jumppapaikka on minulle ihan ventovieras, vaikka jumppa itse onkin entuudestaan tuttu. No, onhan se ohjelmakin tässä ehtinyt muuttua, että milteipä ensikertalaisesta taas menenkin...

Ja jumppailuahan ei todellakaan aloiteta ilman uutta reenitoppia. Righ?

Samalla reenitopinhakureissulla mukaan tarttui myös L'oréalin meikkivoidetta sekä Diorin Addict -huulikiiltoa. Jälkimmäinen nökötti alekorissa, ihan juuri minua odottamassa, luulen. Tuohon meikkivoiteeseen olen tykästynyt oikein kunnolla: levittyy tasaisesti, pysyy hyvin ja on riittoisaa. 

Apteekista käväisin hakemassa lisää vitskuja, kun vanhat loppuivat. Olen melko tunnollisesti napsinut näitä nappeja naamaan ja toistaiseksi välttänyt kaikki lenssut, joten tässä lienee jokin syy-seuraus -suhde? Nappien lisäksi ostin itselleni lisää tuota Vichyn vartalovoidetta, josta on muodostunut minulle yksi lempituotteistani. Tuoksu on ihana, tuote imeytyy nopeasti ja iho on voiteen laiton jälkeen ihanan pehmeä. Tykkään ja suosittelen! <3

***Obs - seuraava tekstinpätkä sisältää erite-marinaa***

Loppuun vielä pakko jupista tästä kuunkierto-elämästä raskauden jälkeen. Tuntuu, että kehoni on sekaisin kuin seinäkello. Epäilen tämän johtuvan siitä, että aloin syödä e-pillereitä vuosien tauon jälkeen. Toiset kuukautiset alkoivat pari viikkoa liian aikaisin ja ovat nyt kestäneet jo 1,5 viikkoa! Raah! Ekoina päivinä vuoto oli sellaista luokkaa, että arvelin kuolevani hyvinkin pian verenhukkaan, mutta viimeisen viikon on tullut vain pientä rusehtavaa tuhrua. Ärsyttävää, lopu jo. Lisäksi menkkakipumaisia tuntemuksia on vatsassa joka pirskatin päivä. Edelleen. Vaikka yleensä olen kärsinyt menkkakivuista vain yleensä parina ekana menkkapäivänä.

No, naisellisten vaivojen aiheuttamaa kurjuutta helpottanee se, että tänään tulee Voice of Finland ja huomenna lähdemme Ukkokullan kanssa häämessuille. <3 Mikäli siis selviän tästä päivästä hengissä.

Nina

Sovituskoppiunelmia osa 2.

Nyt näitä hää-aiheisia postauksia sitten satelee... Eikä asiaa juuri auta edellispäivänä kakkoselta alkaneet uudet Satuhäät-jaksot! Olen lievästi ilmaistuna pähkinöinä. Lisää hääohjelmia töllöön, tänks! <3

Ja eipä meidän suureen päivään ole enää aikaa kuin puoli vuotta ja aivan tajuttomasti hommaa on jäänyt tekemättä ja miettimättä. Vaikka hetki sitten aikaa oli vielä reilusti yli vuosi... Paniikin syntymistä edesauttaa hääblogien seuraaminen. Siellä kun reippaat kanssamorsiot ovat suunnitelmissaan hyvin pitkällä. Olisi varmaan suotavaa jo mielenterveyden (säilymisen) vuoksi lopettaa näiden blogien lukeminen. Toisaalta ne auttavat mukavasti potkimaan itte itteäni persuksille ja muistuttavat, että ai hitto niin, tuokin pitää muistaa ja hoitaa.

Häähössötystä kammoksuvat, koittakaa kestää, tää on nyt tätä. Jonkun aikaa.

Varasin sovitusajan myös toiseen hääpukuliikkeeseen, Sydänkäpyyn, sillä he myyvät ihanaisia ja supersuosittuja Maggie Sotteron hääpukuja. Selasin Maggie Sotteron malliston läpi ja olisin valmis valitsemaan heiltä useammankin häämekon. Kun kuitenkin olen tässä valitsemassa vain yhtä miestä kanssani avioliittoon, niin eikö silloin olisi sangen kohtuullista voida valita edes useampi hääpuku? Mää vaan kysyn. Sydänkävystä sain tosin sellaisen kuvan, että olen näiden suhteen auttamattoman myöhässä ja nyt pelkäänkin, ettei näistä Sotteron koltuista kannata edes haaveilla. Saapa siis nähdä. :/

Tässä niitä upeuksia (tämä ei muuten varmaan ole edes oikea sana?) kuitenkin tulee. Tähän postaukseen olisin saanut laitettua kymmenittäin silmääni hiveleviä kolttuja, mutta mennään nyt näillä malleilla:

Samantha:

Ambrosia:

Gabrielle:

Harper:

Alana:

Elizabeth:

Jessie:

London:

Marleigh:

Cindy:

Avery:

Casey:

Kuvat maggiesottero.com/.

Olkaimettomuus, a-linja ja runsaat helmat yksityiskohtineen kolahtavat nähtävästi minuun. Mitäs sanotte - mikä kolttu kolahti teihin? :)


Nina

Sovituskoppiunelmia osa 1.

Nyt tiput kuolalaput kaulaan - tulossa on nimittäin ihanaisia hääkolttuja, joita ajattelin sovittaa ylleni muutaman viikon päästä. Jännittää! Vatsa on jo nyt täynnä perhosia, millainenkohan tunne on hääpäivän aamuna...? 

Varasin ajan turkulaiseen hääpukuliikkeeseen nimeltä Fiancée, joka myy kahta minua kiinnostavaa merkkiä: Pronoviasta ja Alfred Angeloa. Itse liikkeestä olen kuullut hirmuisesti hyvää: palvelu on ystävällistä ja asiantuntevaa, ja itse liiketila on kuulemma ihana. 

Sitten niitä mekkoja kehiin, joita mielisin kiikuttaa sovariin:

Tämä Pronovias-merkin mekko on ihana. Tuo selkämys. Oi että. <3 Vaan miltäköhän näyttää päällä, kun vartta ei ole kuin sen 158 senttiä...? Nololta, naurettavalta, kasalta kangasta?

Kuvat napsittu Googlen kuvahaun avulla.

Nämä Alfred Angelon prinsessaunelmat iskevät myös sydämeni sopukoihin. Ilman mitään sovituksia melkein väittäisin, että joku tämäntyylinen olisi SE puku. Mutta saapa nähdä, kuulemma monen morsion mieli on sovitustilanteessa muuttunut. Muutenkin yritän pitää mielen avoimena - olenhan minä varaamassa sovitusaikaa toiseenkin hääpukuliikkeeseen... ;) 

Sattuuko teistä jollakulla olemaan kokemusta hääpukujen sovituksista? Mitä asioita pitää ottaa huomioon, mitä pitää muistaa? Auttakaa keltanokkaa mäessä.

Nina

Pikkuveljen päivä.

Vihdoin ja viimein luvassa postausta pikkuveljen suuresta päivästä, eli Jäpikän ristiäisistä. Nimi on ja pysyy salaisuutena aina vain, tsorppa, joten täällä blogissa pikkuveli tunnetaan jatkossakin nimellä Jäpikkä. Oikeassa elämässä sen sijaan poika sai mitä ihanimman nimen ja sitäkös sitten juhlistettiin komiasti.

Tällä kertaa päätimme järjestää tämän pienimuotoisen juhlan kotona senkin uhalla, että tämä ressi-erkki-äiti saattaa saada hepulin tai kaksi siivouksien ja tarjoilujen suhteen. Hepuleista huolimatta juhla oli todella onnistunut. Tunnelma oli ihanan läheinen ja rento. Koti oli siisti ja kaunis, ja tarjoilut herkullisia. Ero Kloppisen juhliin, jotka vietettiin siis kirkon (kolkoissa) tiloissa, oli huima. 

Kummeilla virtasi selkää pitkin tuskanhiki. Turhaan. Jäpikkä nimittäin nukkui tyytyväisenä läpi seremonian, vaikkakin heräsi hieman pään kastamiseen. Minua Jäpikän rauhallisuus ei yllättänyt, ihan samaa sarjaa ovat molemmat meidän pojat. Turhista ei itkustella, vaan elämään suhtaudutaan asiaan kuuluvalla rentoudella. Kadehdittavaa - keneltäköhän jälkipolvi on moisen piirteen perinyt?

Tarjoilut upposivat vieraisiin kuin lusikka voihin. Rääpittävää ei juurikaan seuraavalla päivälle jäänyt. Ja hyvä niin. Vähemmän sitä laardia nääs äiskän lanteille. Täytekakussa oli muuten kirjailtu Jäpikän nimi kaikessa kauneudessaan, mutta senhän minä "pyyhin" kuvista tietysti pois. ;)

Yleisön toiveesta me harjoittelimme Ukkokullan kanssa kakun leikkuuta yhdessä sekä tietenkin sitä kuuluisaa polkaisemista. Yhteisymmärrykseen emme luonnollisesti päässeet siitä, että kumpi fuskasi ja kumpi ei. 

 

Väriteemana juhlissa oli valkoinen, hopea ja vaaleansininen.

Jäpikän lisäksi minäkin sain lahjan - Pentikin ihanan kynttilänjalan. Ihana, ihana, ihana. Sanoinko jo, että se on mielestäni ihana? Se on tosi ihana.

Minä juhlin Gina Tricotin musta pitsimekko päälläni. Tämä mekko ei näyttänyt oikein miltään kaupassa henkarissa roikkuessaan, mutta onneksi päätin epätoivon runtelemana sovittaa tätäkin. Se nimittäin istui kauniisti, tuntui ihanalta päällä eikä ollut edes kovin kallis: 29,90 €. Mekon kaverina olivat vain mustat sukkahousut, Guessin korut ja kiharapilvi. 

Ukkokulta sitten tahattomasti herätti Jäpikän klo 05.20 torkuttamalla herätyskelloaan. Joten tässä sitä ollaan, hereillä, ja kello näyttää vasta puolta kahdeksaa. Aamupala on syöty, Jäpikkä on syötetty, lukemani blogit luettu ja Facebook koluttu. Kloppinen herää vasta noin 1,5 tunnin päästä. Luultavasti Jäpikkä herää aamu-uniltaan samoihin aikoihin ja sitten pukkaakin kiirusta, kun molempia poikakultia pitää syöttää ja vaatettaa. Nyt pitänee siis nauttia tästä "omasta ajasta", olkoon kello mitä hyvänsä...

Nina