Meidän häät.

No niin. Naimisissa oloa on eletty jo kuukauden päivät, joten on kai korkea aika valottaa hääpäivän hetkiä teillekin. Sensuuri on jälleen melkoista ja paljon jää teiltä näkemättä, mutta toisaalta paljastan myös paljon enemmän kuin mitä alussa ajattelinkaan.

Kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, joten pidemmittä puheitta:

Hääpäivämme oli todella onnistunut, hääväki oli aivan fantastista ja kaikkien hyvä boogie teki meidän päivästämme aivan mielettömän onnistuneen. Kaikki olivat jotenkin niin täysillä mukana. 

Vihkiminen sujui hyvin: katsoimme toisiamme, kun sanoimme toisillemme tahdon ja sormukset laitettiin sujuvasti oikeisiin sormiin. Oli liikuttavaa huomata alttarille kävellessä, että Ukkokulta oli todella liikuttunut näkemisestämme. Hän huokaisi minulle moneen otteeseen, että voi Luoja, kuinka kauniilta näytän. <3 Itse olin vain niin onnesta soikea, että hymyilin leveää hymyä koko ajan ja jokunen kyynel tuli vasta, kun pappi puhui kauniisti meistä sekä tietenkin silloin, kun tärkeä ihminen lauloi kirkossa Johanna Kurkelan Rakkauslaulun. 

Hääjuhla sujui vähintään yhtä mallikkaasti. Tunnelma oli katossa, ruoka oli hyvää, puheet aivan mielettömiä (<3 <3 <3 <3), alkoholia oli tarpeeksi, ohjelma oli tykättyä ja kaikki sujui vain todella luonnikkaasti. Aikataulut olivat turhan kireät, mutta sille ei oikein mahdettu mitään, sillä poikien oli päästävä ajallaan nukkumaan ja lapsenvahti odotti. Kloppisen ja Jäpikän unirytmi oli sekaisin, joten he tietenkin olivat vähän pahantuulisia, mutta minkäs sillekään mahtaa.

Itselle päivän suurimmat tähtihetket olivat tietysti vihkiminen, mutta myös häätanssimme. Tanssiksi valitsimme ikivihreän suomalaisen balladin nimeltään Romanssi. Tämä sopi mielestämme loistavasti vintage-henkisiin maalaisromantiikka-häihimme. Idea biisiin lähti Voice of Finlandista ja käsittämättömän upeasta Antti Railion esityksestä. 

Tsi-ding, se on siinä! 

Tuolla tavalla biisi pitäisi myös esittää: herkästi, mutta hevisti. Ja voi huh, kuinka mahtavasti hääbändimme Kaapeli tässä onnistui! Muistan kuiskanneeni Ukkokullalle, että voi kun tämä hetki ei koskaan päättyisi... <3 Vieraat suorastaan mylvivät tanssimme jälkeen. En muista KOSKAAN missään häissä nähneeni vastaavaa: hääväki kirjaimellisesti sekosi häätanssistamme! Väki itki, vislasi, kirkui ja hurrasi. Tunnelma oli aivan mieletön eikä sitä voi oikein edes sanoin kuvailla.

Kaikki tuntuivat nauttivan juhlista ja moni tuli sanomaan jo lähtiessään, että nämä ovat parhaat häät, joissa he ovat ikinä olleet. Tuntui aivan uskomattomalta, että myös muilla oli niin hyvä mieli juhlistamme! 

Kaiken kruunasi, kun kirjauduin häiden jälkeen sunnuntaina Facebookiin ja se oli täynnä ihmisten lataamia kuvia häistämme sekä mahtavia status-päivityksiä, joissa he hehkuttivat häitämme. Aivan huippua! 

Siinä kai meidän elämämme yksi ainutkertaisimmista päivistä lyhyesti referoituna. Jos jokin jäi mainitsematta tai mietityttämään, niin kysyä sopii. Budjetti-postaus tulee vielä erikseen, samoin jokunen potrettikuva. :)

Nina

Sairashuoneelta hei!

Jotta ette ikävöisi itseänne hengiltä ja saisitte nukuttua yöt, niin tulin ilmoittamaan, että täällä ollaan ihan elävien kirjoissa. Melkein ainakin. Äidiltäni tarttunut pikkukurkkukipu äityikin kunnon flunssaksi kera kuumeen ja tarttui alle vuorokaudessa perheemme jokaiseen jäseneen.

Melko ärhäkkä pikkupöpö siis, sanoisin.

Nyt on enää ilmassa yskää ja nuhaa. Eniten näitä minulla. Eikä edes harmita. Olen siitä äärimmäisen onnellinen - yskivä 10-kuinen ja tai 2-vuotias eivät oikein houkuttele ajatuksena. Eli jos jonkun on pakko yskiä yöt, niin enemmän kuin kiitollisena yskii allekirjoittanut itse.

Pakko kuitenkin kertoa uusimpia juoruja, joita on tapahtunut tämän viimeisen viikon aikana:

Ensin Jäpikkä nousi polvilleen tukea vasten, pari päivää myöhemmin hän seisoskeli jo jaloillaan ja siitä pari päivää poika otti jo muutamia askelia sekä alkoi kiivetä rappusia.

Summa summarum: hyvästi helppo elämä, tervetuloa kuhmut ja mustelmat toiseenkin päähän.

Kokemus on osoittanut, että yksi vuotiaana opittu seisominen on äärettömästi hallitumpaa ja hillitympää kuin näin 10 kuukauden iässä. Se on niin haparoivaa ja päätöntä, että pahaa tekee äiti-ihmisenä katsoa vierestä. Tekisi mieli vuorata lattiat vaahtomuovilla ja hioa pöydistä kulmat.

Muita kuulumisia: tunnen itseni seinähulluksi näiden seinien sisällä ja ensi viikolla alkaa taas aktiivinen sporttielämä. Kun tämä tauti on nyt vain ensin selätetty. Tänään pääsen ystävän kanssa ostoskeskukseen pyörimään ja se tekee enemmän kuin namiskuukkelia. Olen nimittäin ollut jatkuvasti todella pahantuulinen ja vittuuntunut. Ihan kaikkeen. Se kertonee luultavasti vain siitä, että on todella aika ottaa aikaa itselleen!

-> Happy Wife, Happy Life. Right? ;)

Palaan eetteriin siis entistä ehompana mahdollisimman pian! Kuka ties vaikka jo huomenna. Muutamia toivottuja postauksiakin on tulossa häistä, hääbudjetista sekä se kaaaaaaauan sitten pyydetty koti-postauskin on ehkä lähivuosina tulossa, huu nous. ;)

Ja tästä loistava aasinsilta teille - onko jotain postaustoiveita?

Jossain blogissa oli hauska toivepostaus, jossa bloggari kuvasi asioita, joita lukijat pyysivät. Miltä kuulostaisi tämä?


Nina

Muumeja ja muuta mukavaa.

Takana on ihana löysäilyviikonloppu - ei tehty mitään, vaikka toisaalta tehtiin aika paljonkin. Sain hyvältä ystävältäni aivan ilmaiseksi yhden heidän vanhoista ikkunanpokistaan ja kaiken lisäksi kopioin hänen sisustusideansa aivan suoraan - ystis oli nimittäin liimannut sisustustekstitarran ikkunaan ja laittanut seinälle. Lopputulos oli upea!

Hänellä.

Itse koitin nimittäin samaa ja hups, kun löin viimeisen rivin tekstiä liian pikaisesti lasiin ja vinossa on niin, että näkyy. Perskeles. Kuvakin on aika hanurista. :P

Ukkokullan mielestä lopputulos on (meilläkin) aivan tosi hyvä, että seinälle vaan. No, sinne kai sitten vaan. Jäpikän huoneeseen tätä on ajateltu ja paikkakin on jo valittu. Enää tarvitsisi vain siivota se huone... Plääh.

Eilen sunnuntaina käytiin Muumimaailmassa, sillä Kloppinen on hihkunut innosta jo kaikki kesäkuukaudet nähtyään Muumimaailma-mainoksia. Kloppinen on jopa oppinut sitä Muumi-jollotusta: "paa-pa-pa-paa-pa-pa-paa-pa, maa-ma-ma-maa-ma-ma-maa-ma...". Osaapa poika kyllä luritella Kaaponkin tunnaria: "Paaaaaa-po, paaaaaa-po!". <3

No, enihuu, Muumit ovat olleet siis todella kovassa suosiossa jo jonkun tovin ja Muumimaailmaan oli pakko päästä. Siitäkin huolimatta, että muutama vanhempi (about samanikäiset lapset kuin meillä) on sanonut, ettei sinne kannata vielä mennä. No, Jäpikältä Muumit menivät totaalisen ohi, kun toinen pötkötti tuplissa taju kankaalla, mutta Kloppinen puolestaan nautti täysin siemauksin! Hän ei edes pelännyt niitä Muumeja, vaan ilosta hihkuen juoksi halaamaan Muumeja vuorotellen. Haleja ei tosin jaettu Pikku-Myylle eikä Vilijonkalle, mutta hepä näyttävätkin erehdyttävästi liikaa ihmisiltä.

 

Niin, ja saatiinpa me heti Muumimaailmaan päästyämme Poliisilta varoitus, kun etenimme ylinopeutta: Kloppinen juoksi ja minä otin kiinni. Lupasin, että parannamme tapamme. ;)

Ja käyttäytyiväthän nuo lapskullat melko hienosti - vain yhden kerran Kloppinen rääkyi täyttä kurkkua ja vääntelehti sylissäni, kun emme jääneet tuntitolkulla merihirviötä töllöttämään. Life is so unfair! Hieman hävetti, sillä nähtävästi kukaan silmänkanto-etäisyydellä ollut ei ole koskaan nähnyt kiukuttelevaa taaperoa - siihen malliin meitä vilkuiltiin. Päikkäreitä ei Kloppinen ehtinyt nukkumaan, joten väsymys teki hieman kepposia. Muuten päivä sujui yllättävän hienosti.

Kotiin viemisiksi ostin pojille yhteiseksi Muumipappa-pehmon, sillä tämä hahmo teki lähtemättömän vaikutuksen Kloppiseen: nappasihan Pappa ensin Kloppiselta lakin, jonka jälkeen hän antoi oman hattunsa Kloppiselle kokeiltavaksi. <3

Tänään Muumipappa onkin ollut joka hetkessä mukana - hän on istunut ruokapöydässä, kun me muut olemme syöneet ja onpa pappa päässyt ajelemaan jo Kloppisen mopollakin. Liikkistä!

Muumimaailman innoittamana/inspiroimana Jäpikkä nousee nyt polvilleen ja jaloilleen milloin mitäkin vasten ja Kloppinen puolestaan harjoittelee pomppimista. Äärimmäisen tärkeistä taidoista on siis kyse, joten näitähän suurella ylpeydellä esitellään ylpeille vanhemmille.


Nina

Ps. Minä muuten kuivatin hääkimppuni tekemättä siitä mitään sen ihmeempää ja ensin olin järkyttynyt millaiseksi se oli mennyt. Ukkokulta taas ihastui - kimppuni kuulemma näytti todella vintagelta. Totta, hitto se onkin hieno! <3

Shoppailuvimma.

Mekon mietintä kaveripariskunnan häihin on päättynyt. Fiftari-mekko tuntui kuin tuntuikin lopulta niin naamiaisasulta, että se oli pakko jättää ostamatta, vaikka siinä jotain sangen kutkuttavaa onkin. Niinpä päädyin näihin kahteen nelly.comista. Ja ei, en ole vaihtamassa asua kesken toisten hääjuhlan, vaan tilasin molemmat kotiin sovitukseen ja palautan (toivottavasti) toisen. ;) Toivotaan siis, etteivät kauhuskenaarioni toteudu, että joko molemmat ovat aivan kamalia ja joudun aloittamaan mekon metsästyksen uudelleen, tai sitten molemmat ovat niin fantastisia, etten kerta kaikkiaan VOI luopua enää kummastakaan.

 

Tutkailin myös Nellyn laukkuvalikoimaa ja River Islandilta löytyi muutama laukku, joista toinen saattaisi sopia aika kivasti sinisen mekon kaveriksi. Ainut pikkiriikkinen miinus laukussa on kultaiset metalliosat - minulla kun ei taida olla ainuttakaan kultaista korua, kun olen jo vuosikausia ollut niin ihastunut Guessin hopeisiin. Eli mikäli sininen mekko on valinta ja tämä laukku myös, on ehkä lähdettävä koru-ostoksille. Kultasepänliikkeet saavat tosin pitää kultansa, sillä minun budjetillani lähden hankkimaan helyni joko H&M:n tai Gina Tricotin kulta-osastoilta... :)

Kenkäpolitiikka on vielä vaiheessa. Jossain kohtaa mietin, että voisinko laittaa omat hääkenkäni, etenkin kun ne sopisivat niin hyvin tuon sinisen mekon kanssa. Mietityttää, että ovatko ne liian morsmaikkumaiset. Plus että omat kenkäni kokivat meidän hääjuhlassa aika kovia, kun unohdin tosiaan vaihtaa ne satiinikengät pois, kun lähdimme kuvaamaan pellolle... Jep, pellolle. Suutarin arviota on ehkä käytävä kysymässä.

Tuli tehtyä myös yksi heräteostos: River Islandilta se toinen laukku. Tällainen tyylikäs, melko ajaton perusmusta veska uupui ja tähän ihastuin heti. Klik ostoskoriin vaan. Toivottavasti on livenäkin kiva.

Mekkojen ja laukkujen kuvat lainattu siis Nellyn sivulta.

Se perinteinen, joka syksyinen shoppailuvimma on nostanut taas päätänsä ja urakalla. Te, jotka olette jo jonkin aikaa minun touhujani seuranneet, tiesittekin, että joka elokuu olisin aivan valmista kauraa siirtymään syysvaatteisiin ja suorastaan toivon, etteivät helteet enää palaisi. Sori lomailijat!

Eilen aamulla muuten ihastuin sellaiseen vaatekappaleeseen, joka on minusta muiden päällä näyttänyt kivalta, mutta omaan ostoskoriin ne eivät ole olleet kertaakaan haaveissa. Kyseessä on kuviolliset housut. No, ensinnäkin jos takamus on kuin seitsemän leivän uuni, niin eipä sitä tee mieli enää enempää korostaa floristin oksennus -kuviolla. Mutta näissä housuissa on jotain sellaista, että ne ovat kummitelleet takaraivossa jo kaikki 24 tuntia:

Housut ovat Dieselin ja hintaa niillä on melko suolaiset 189 €. Auts auts auts. Tekisikö siitä huolimatta mieli tilata nämä ja maksaa joskus jotenkin jollain osamaksulla koroista viis? 

Mmmmhhh'mmm. <3

Näitä ihanuuksia saa Boozt-verkkokaupasta, mutta älkää te nyt tilatko kaikkia, että mullekin jää!

Hei jee, perjantai! Enää 10 tuntia jäljellä yksin poikien kanssa, wuhuu. Viikonloppuja!

Nina

Kiukuttelua muutosten keskeltä.

Blaah, olen ihan kuitti. Tyhmä sanonta, by the way.

Takana on ollut taas aivan poikkeuksellisen raskas ja rankka viikko, eikä se perkele ole vielä edes ohi. Ukkokulta on toisella paikkakunnalla duunissa, ja vaikka hän tuleekin öiksi kotiin, olen silti koooooko piiiiiiiiitkän päivän yksin poikien kanssa. Ja tottakai juuri nyt meneillään on joitakin ihmekausia, ettei Kloppinen meinaa millään nukkua päikkäreitään ja Jäpikkäkin nukkuu vain todella lyhyet koiranunet. Ennen nautin siitä parituntisesta, jonka sain viettää just niin kuin itse halusin. Tällä viikolla se parituntinen on mennyt hiuksia päästä repiessä, että miksei nuo pikkuperkeleet vaan nuku. Rentouttava oma hetki päivästä on vain häilyvä muisto menneisyydestä.

Haluaisin nollata päätä dataamalla: kirjoittamalla blogia ja miettimällä postauksia. Kirjoittaa päätäni polttavia mietteitä, etsiä netistä ihania vaatteita ja esitellä mielitekojani teillekin, kertoa pojista ja niiden kommerverkeistä. Mutta kun ei ole hetken hetkeä, että ehtisin. Iltaisin olen supersurkea bloggaaja, sillä mieluummin nyhjötän Ukkokullan kyljessä kuin istun tuntitolkulla koneella.

Ai niin, sen lisäksi, ettei meillä tosiaan nukuta, niin meillä ollaan tietysti aivan helvetin pahalla tuulella. Tai lähinnä tuo isompi kaiffari on. Hän tekee KAIKKEA, mikä hermostuttaa minua: vinkuu tuolille, kiipeää tuolille, ei pääse itse alas tuolilta, vinkuu alas tuolilta, päästyään lattialle vinkuu takaisin tuolille, ottaa kyniä milloin mistäkin ja piirtää milloin mihinkin, kirkuu, huutaa, heittää tavaroita... Hermo on siis vähän loppu. Onneksi edes tuo pienempi on vähän hurmaavammalla tuulella: tänään peräpäästä kuului törähdys ja sehän Jäpikkää itseään suuresti huvitti. Siinä oli vähän vaikea itsekin olla vakava tai pahantuulinen. ;)

Meillä on monella tavalla meneillään jonkin sortin muuttumis-vaihe ja nämä kaikki varmastikin kiristävät jokaisen pinnaa. Ensinnäkin toinen syöttötuoli vaihtoi osoitetta ja siirtyi uuteen kotiin arkea ilostuttamaan, joten Kloppinen sai Ikeasta juniortuolin. Tavallisella tuolillakin Kloppinen osaa kyllä istua, mutta reppana ei yllä pöytään, joten tämä ostos oli oikein näppärä korkeutensa puolesta.

Piti nähtävästi ottaa oikein kuva, ennen kuin huomasin, että helkatti, seinässähän on kirkuva ruokatahra. Höh. Tämä kuva olkoon vastapainona kaikille niille täydellisyyttä huokuville koti-kuville, joita vilkkuu blogimaailmassa. Rapatessa roiskuu, indeed.

Tuolin lisäksi Kloppinen sai uutuuksia astia-valikoimiinsa. Muovitukusta löytyi muutama korvallinen kuppi sekä muovinen juomalasi, sillä hän osaa jo melko mallikkaasti juoda tavallisesta kupista. Tosin äidin mielenterveys vaatinee sen, että nokkaosaa käytetään vielä toisinaan mukeissa, sillä sotku toisinaan on melko infernaalista. Ja eipä sillä - Kloppinen ei ole vielä kahta vuottakaan, nokkamuki hänelle siis suotakoon. Onhan näitä lapskultia, jotka eivät vielä kolmevuotiainakaan suostu muusta juomaan kuin tuttipullosta.

Kertomisen arvoista on muuten sekin, että Kloppinen syö tänäpäivänä taitavasti aivan itse. Minä toki avitan, sillä muuten ruoka ehtisi jäähtyä kymmenen kertaa ennen vatsan täyttymistä. Mutta käytännössä ruokalautasella viuhuaa nykyään kaksi lusikkaa ja molemmat menevät lautaselta suuhun. Ruuan kera. Jes, piste minulle!

Tosin sydämestä ottaa, kun katselee esikoisensa istuvan normaalilla tuolilla ja juovan normaalista kupista. Koska siitä kasvoi noin iso...?

Jäpikkäkin on kehittynyt syömistouhuissa huimasti. Kun rakeisen ruuan syöminen oli vielä kaksi viikkoa sitten yhtä yökkimistä ja ruoka jäi lähes aina täysin syömättä, menee tällä hetkellä iso purkki aivan heittämällä alas! Sinnikkyys siis palkittiin tässäkin asiassa. Jes, toinen piste minulle! Sormiruokailukin on aloitettu mm. ruisleivän voimin. Ja joitakin hedelmiä on maisteltu, kuten banaania ja nektariinia.

Sydämestä ottaa sekin seikka, että ei ole enää luultavasti montakaan kuukautta tuttipullojen ja tuttien pesemistä jäljellä, sillä Jäpikkä on pian jo 10 kuukautta ja muutaman kuukauden päästä olisi aika siirtyä jo nokkamuki-maailmaan. Ihan ventovieraita nämä potelit eivät sentään ole, vaan niistä on isoveljen inspiroimana maisteltu vettä. Maito sen sijaan on juotu aina tuttipullosta. Vieroituksessakin on oma työsarkansa edessä ja aika mielenkiinnolla odotan, että kuinka siirto nokkamukeihin tulee kuopuksen kanssa sujumaan.

Kloppinenhan siirtyi nokkamukeihin noin vuoden ikäisenä ja pikkuhiljaa totutellen. Juodut maitomäärät kääntyivät jyrkkään laskuun, sillä poika ei suostunut juomaan nokkamukista juuri mitään. Me vanhemmat otimme tässä kohtaa vain tiukemman linjan ja jätimme tuttipullot joka aterialta pois. Vaikka alussa tuntui, ettei poika juo juuri yhtään maitoa, niin se oli vain lyhyt vaihe, sillä tälläkin hetkellä maitoa menee toisinaan kuppikaupalla. Yritän siis asennoitua taas niin, että maidon juominen vähenee ja hankaloituu, ja varmasti radikaalistikin, mutta se on vain hetkellistä ja pidemmällä tähtäimellä fiksuin päätös. Kloppinen ei ole kaivannut nimittäin tuttipulloa kertaakaan. Pelkkä ajatus, että pullo pitäisi vieroittaa vaikkapa tässä iässä, on jäätävä! Omaa tahtoa ja uhmaa riittää ilman "lisäkiusantekoakin"...

Tutista vieroituskin on jo pari kertaa käynyt mielessä ja illan puheenaiheissa, vaikka sekin asia on yksi pistos lisää sydämeen - meillä ei todellakaan ole kohta ainuttakaan vauvaa, ei sitä ylisöpöä suppusuuta, joka lupsuttaa tuttiaan. Sniif. <3

Jäpikkä ei tosin tuttia muuten edes käytä kuin vain nukkumaan mentäessä. Joten en usko, että vieroituksessa on kyse elämästä ja kuolemasta, kun tutin on aika jäädä pois. Kloppinen vieroitettiin tutista suunnilleen samoihin aikoihin kuin tuttipullostakin, ehkä aavistuksen tuttipullon jälkeen ikää ollessa vuosi ja pari kuukautta päälle. Tämä tapahtui pikkuhiljaa: tutti jäi aina silloin tällöin pois unille mentäessä, ensin öiksi ja myöhemmin myös päikkäreiltä. Muutaman kerran oli tilanne päällä ja hellyimme antamaan tutin, mutta muuten tutista vieroitus sujui yllättävän helposti ja kivuttomasti. Tuttiakaan Kloppinen ei montaa kertaa kaivannut. Ei olisi kaivannut varmaan kertaakaan, ellei vieressä olisi tuhissut tuttisuinen vastasyntynyt pikkuveli. :) <3

Yksi suurimmista muutoksista tulee olemaan poikien nukkumiset. Kloppisella on edessä sängynvaihto pinnasängystä junnusänkyyn ja Jäpikkä taas muuttaa nukkumaan ihan omaan huoneeseensa. Jännittää. Eniten jännittää Kloppisen nukkumaanmenot - menetänkö viimeisetkin järjenrippeeni, kun Kloppinen nousee jatkuvasti sängystään pois ja saan viedä hänet takaisin sänkyyn noin 739 kertaa per ilta?

Jostain syystä päähäni on iskostunut ajatus, että asiat on hyvä tehdä mahdollisimman aikaisin, niin ettei lapsi ehdi oikein vielä ymmärtämään, että mitä tapahtui. Kuulostaapa hyvältä... Tarkoitan tällä sitä, että mitä pienempänä tottuu johonkin asiaan, niin sitä parempi. Mitä järkeä on siirtää lapsi ilman laitoja olevaan sänkyyn, kun hän on ensin oppinut kiipeämään korkeiden pinnalaitojen yli? Siis, kyllä, siinähän on tietysti paljonkin järkeä, mutta tuo sängystä poistumisen jalo taito on opittu jo heti valmiiksi. En tietysti väitä, etteikö lapsi sen melko nopeasti joka tapauksessa hokaisi. Mutta näin minä silti ajattelen. Mietin usein, että olemmekohan jo myöhästyneet siitä hyvästä hetkestä vaihtaa sänkyä - se selvinnee pian. 

Jäpikällä puolestaan on huone odottamassa uutta asukasta. Okei, tällä hetkellä huone on täpötäynnä kaikenlaista rojua ja hääkampetta, mutta huone olisi tarkoitus saada laitettua lähiviikkoina. Viime yöt ovat olleet vähän haastavia, sillä Jäpikkä on tihrustanut itkua unissaan joka yö. Tutin suuhun asettaminen on riittänyt lohdukkeeksi eikä kyse ole missään nimessä ollut mistään maratoniparusta, mutta omaa unta se on häirinnyt ja paljon. Ei se pelkkä itku, vaan kaikki se ähellys. Muistan saman vaiheen Kloppisen kanssa. Toki silloin olin aika tosi paljon raskaana ja muutenkin olin yöt hereillä, joten esikko sai aika surutta lähtöpassit omaan huoneeseensa. Ja siirtohan sujui Kloppisella sen verran mallikkaasti, että voin vaan toivoa, että sekin sujuisi Jäpikältä yhtä hyvin kuin isoveljeltä. 

Jäpikkä muuttaa Kloppisen naapurihuoneeseen ja se käytännössä vähän jännittää sekin - pitävätkö pojat toisiaan hereillä, kun kuulevat toistensa älämölön kahta paremmin? Heräävätkö he toistensa ääniin? Koitan ajatella, että aluksi saattaa ollakin näin, mutta kyllä he ajansaatossa tottuvat toistensa ääniin. On totuttava. Ja sillä välin on vain kiristeltävä hampaita vähän lisää.

Tosin hiljaa, sillä yksi päivä huudahdin jonkin epäonnistumisen johdosta "voi perse!" ja Kloppinen tuumi jaloissani: "peese". Great. Piste minulta pois? 

No, jotain positiivista: odotan melkoisen innokkaana, että pääsen sisustamaan kuopuksen huonetta! Ideoita vilisee päässä niin, ettei tiedä mihin tarttua. Ihanaa! Rahalahjoituksia otetaan vastaan - anyone?. <3

Nina

Ps. Huomaatteko kuinka kaiken sen Ihanaa-ihanaa-sydän-ihanaa-muah-sydän-lööv-lööv -häähössön jälkeen arki on tullut niiiiiiiiiin kolinalla takaisin blogiin? :D

What to wear?

Huvittavaa, että ennen kuin meidän häät oli edes vietetty, niin minä pohdin kuumeisesti jo syyskuussa vietettäviä kaveripariskunnan häitä - mitä sinne laitetaan päälle?! Kaapista löytyy tällä hetkellä vain yksi varteenotettava mekko ja se on minusta jotenkin vääränlainen. Siis ihan paras pikkumusta, mitä maa päällään kantaa, mutta se on ehkä turhan seksiä tihkuva tapaus, jotta haluaisin sitä laittaa päälle jonkun häihin. Etenkään, kun se joku morsian ei ole se sydänystävä lapsuudesta, vaan Ukkokullan puolelta aka minulle vieraampi rouvasihminen.

No, jäin sitten haaveilemaan fiftari-tyylisistä mekoista. Ajatus lähti siitä, kun Ukkokulta osti meidän häihimme itselleen valkoiset henkselit ja minä tuumin, että kun nuo yhdistää valkoiseen rusettiin ja mustaan kauluspaitaan, niin lopputulema olisi aka hauska. Vähän sellaiseen fiftari-henkeen soveltuva.

Seuraava ajatus: men vittan, eihän minulla itselläni ole mitään fiftari-tyylistäkään. Ystävä vinkkasi Ebayn ihmeellisestä maailmasta ja siellähän minä sitten vietin aikaa. Paljon. Eniten ihastuin Hell Bunnyn kukkamekkoon Sirens & Starlets -verkkokaupasta, jossa kukkameren seasta pilkastelevat pääkallot. Mah-ta-vaa, tämä se on kukkamekko minun tyyliini! <3

Kursori tahtoi mukaan kuvaan... ;)

Ja jotta look olisi täydellinen, niin tottahan toki alle pitäisi ostaa myös tuo alushame. Pinkki olisi ihan mahtava väripilkahdus helman alta, mutta musta olisi halvempi ja ehkä jatkossa käytännöllisempikin. Mitä luultavimmin ostan siis pinkin. :D Omasta takaa löytyisi melko kivat punaiset kiilakorkokorkkarit, joilla jaksaisi melko hyvin jorata pitkänkin illan. Ja sopisi aika hyvin mekkoon, näkisin.

Tuo niittiveska on löydetty Zalandolta ja Religion-merkkinen. Rakastuin. <3 Se on pakko saada, oli mekko-valintani sitten mikä hyvänsä.

Toisaalta ihastelin muutamaa "ihan perusmekkoa" Nellyltäkin. Tätä vihreää. Ah, ihana! <3

...vai sittenkin sama sinisenä...?

Vai ehkä tämä korallinen ihanuus? Väri kyllä ehkä hieman mietityttää - onko liian kesäinen...? Toisaalta ihan ruskan sävyissähän tämä mekko edustaisi. ;)

Näillä mekoilla saattaisi olla enemmän käyttöä jatkossakin. Vaikka eihän sitä tiedä, vaikka tuo fiftari-mekko olisikin aivan huippu ja en muuta mekkoa enää haluaisikaan käyttää? Hieman tulee vain sellainen naamiais-fiilis tuosta fiftari-mekosta. Kun en oikeasti ole mikään fiftari. Äh. Kyllä voi olla sitten vaikeaa.

Löytyikö lempparia?

Nina

Häämekko helvetistä?

Aika palata hääpäivän fiilikseen ja tunnelmiin. Nyt on vuorossa jutun juurta häämekon pukemisesta. Ja häämekosta ylipäätään.

Kevyen lounaan jälkeen oli tosiaan aika pukea häämekko ylle. Tässä kohtaa alkoi pienen pieni jännitys jo hiipiä takaraivoon. Olisihan se kohta menoa. :)

Klo 14 oli aika lähteä hotellilta kohti kirkkoa ja muistaakseni noin klo 12.40 aloimme pukea mekkoa päälleni. Aikaa oli reilusti, ja erittäin hyvä niin, sillä ensimmäisellä pukeutumisyrityksellä saimme puvun päälleni vinoon. Kyllä, sekin näköjään on mahdollista. Meillä ainakin. ;) Vinkkini tuleville morsiamille siis onkin, että jättäkää REILUSTI aikaa siihen pukeutumiseen. Ettei tule kiire, paniikki, vitutus ja/tai meikin pilaava parku. Toinen vinkki morsioille on stay upit - ostakaa sellaiset, älkää sukkiksia: pissalla käynti on miljoonasti helpompaa. Trust me. :)

No joo, takaisin pukeutumishetkeen. Puku oltiin siis saatu suoraksi päälleni ja oli aika kiristää pukua sopivaksi. Alkoi tuntua ihan sopivalta. Vilkaisin puvun selkämystä isosta peilistä ja näin sen taas. Sen saman asian, minkä luulin nähneeni häämekkoni vihonviimeisessä sovituksessa: mekko ei jumalauta istu kunnolla.

Näissä biletyskuvissa tuo surkea istuvuus näkyy erinomaisesti lantio-vyötäröseudulla:

 

Sovituksessa luulin huonon istuvuuden johtuneen siitä, ettei mekkoa oltu aseteltu ja kiristelty ihan vimpanpäälle, kun kyseessä oli muka vain sovitus. Mutta ei ja ei - kylmä totuus oli se, että mekko ei vaan istunut. Vartaloni on haastava ja tiedostan sen itsekin: lantioni on aika leveää sorttia ja vyötärö on taas todella kapoinen, joten siinä lienee syy miksei puku istunut. Joskin muistan hyvin kuinka loistavasti Maggie Sotteron hääpuvut istuivat kropalleni kuin hansikkaat.

Mutta niin, taisin valita hääpukuni suhteen väärin. Koko kevään päässä on pyörinyt inhoja aavistuksia pukuani kohtaan ja olen ollut paikka paikoin todella epävarma. Puvusta ei tainnut oikein ikinä tulla sellaista "Jeeeaaahh, tämä on SE mekko!!!!!!!" -fiilistä. Mutta, puku oli maksettu ja toisaalta ompelija lupasi tähtiä taivaalta, että puvusta ommellaan juuri sellainen kuin minä haluan, joten toivoin parasta.

No, kolmas vinkki tuleville bridezilloille: jos mekko ei ole mindbloving missään vaiheessa, niin se ei kertakaikkiaan ole sitä hääpäivänäkään. Etsi lisää, kokeile lisää. Älä tyydy.

Minä tyydyin ja kyllä se ehkä aavistuksen verran harmittaa. Sain kärsiä huonon istuvuuden takia niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kaiken lisäksi ompelijan lupailemat tähdet taivaalta jäivät aika lailla tähdiksi taivaalle. Halusin, että mekkoa kavennetaan lantion kohdalta reilusti niin, että mekko olisi istuvamman mallinen. No, kun korjaussovitusten aika koitti, minulle sanottiin, ettei niin voida tehdä, sillä mekko nyt vain on tämän mallinen eikä tuosta, tuosta ja tuosta voi ottaa enempää sisälle. Viimeisessä sovituksessahan sanoin, että tästä voi ottaa vielä sisään ja reilusti ja ompelija oli sitä mieltä, ettei todellakaan voi. Lopulta ompelija otti lantion kohdalta KAHDEKSAN SENTTIÄ pois. Että niin...

En voi silti sanoa, että olisin tuntenut itseni jotenkin rumaksi. Ei, tunsin kyllä itseni superkauniiksi ja olo oli onnellinen mekossani, mutta varma olo minulla ei todellakaan ollut.

Etenkään, kun tajusin kirkossa lähtiessämme isäni kanssa kävelemään kohti alttaria, että mekko on aivan liian pitkä! Astuin helman päälle jatkuvasti. Tähän ei auttanut mikään, ei vannehameen nosto tai madallus, ei yhtään mikään. Mekko oli yksinkertaisesti aivan liian pitkä.

Ja aiheuttipa se melko nolonkin hetken, kun nostin helmaa hieman turhan korkealle astellessamme ulos kirkosta ja alas jyrkkiä rappusia. Alimmilla rappusilla olleet vieraat ikuistivat kuviinsa nimittäin oikein sukkanauhanikin. Huh, lievästi ilmaistuna hävetti tuo asia hääpäivänä, kun ajattelematon ystäväni tuli näitä kuvia oikein minulle itselleni näyttämään... Ystävistäni ehkä se ajattelevaisin sortti siis kyseessä. Ehkä tämä joskus jo naurattaa, mutta vieläkin vain hävettää.

Vaikka päivä oli fantastinen ja suurimman osan ajasta en edes ajatellut koko mekkoa, niin kaikki ne hetket kun mekkoa mietin, olivat aika lailla yhtä tuskaa. Mekko oli päällä aivan käsittämättömän epämukava! Syöminen ja istuminen olivat yhtä helvettiä, ja lopulta minun oli rehattava kaasot mukanani vessaan, että pukua löysennetään ja reilusti. Istuvuus oli luonnollisesti vieläkin surkeampaa, mutta viis siitä, jos pystyin olemaan.

Tanssiminen oli hankalaa. Ihmisethän haluavat luonnollisesti kaikki tanssittaa villisti morsianta, ja minä jouduin kieltäytymään lähes jatkuvasti, sillä talloin KOKO AJAN helmani päälle ja pelkäsin sen repeävän riekaleiksi tai kaatuvani tanssilattialle. Humaltuneet ihmiset eivät ymmärtäneet miksen halua tanssia heidän kanssaan, ja osa näytti jopa hieman loukkaantuneilta. Vaikka kuinka koitin huutaa bändin soiton oheen, että helmani on aivan liian pitkä ja pelkään kaatuvani.

Mekko ei vienyt tanssifiiliksiä, päinvastoin, minä olin sen päivän morsian ja minähän tanssisin vaikka betonikengissä. Minä yritin nauttia ja fiilistellä sen minkä voin, mutta pääni sisällä kirosin mekkorievun toisinaan alimpaan helvettiin... Hmm, kuulostaa väärältä, minä kyllä kaikesta huolimatta ihan tosissani nautin ja fiilistelin. Otin kaiken irti. <3

Voitteko uskoa, että olen nähnyt painajaisia (!!!!!!!!!!), että joudun pitämään häämekkoani päällä?! Unissa joudun jatkuvasti pitämään helmasta kiinni, etten tallo sen päälle. Laahukseni tippuu jatkuvasti. Niin kuin se hääpäivänäkin tippui.

Olin suunnitellut, että pidän häämekkoni itselläni muistona ja sisustuselementtinä, mutta tuon päivän jälkeen olen melkoisen valmis muuttamaan sen rahaksi. Puvusta jääköön kuvat muistoksi, se riittää. Kaiken lisäksi tuo mekko vie hirvittävästi tilaa enkä yksinkertaisesti tiedä missä sitä säilöisin. Se iso omakotitalo kun edelleen uupuu... Alustavasti vien sen hetkeksi vanhempieni luo, kunnes olen päättänyt jatkotoimenpiteistä paremmin.

 

Pukuhan on muuten tällä hetkellä pesulassa ja pesulalasku oli huima 189 euroa. Onhan siinä tylliä ja kangasta ja helmaa, ja potrettikuvia otettiin pellolla... Say no more.

Hääpostauksia tulossa lisää ja tämä negatiivinen sävy on tiessään - lupaan sen! Meidän häät nimittäin olivat niin hauskat, onnistuneet, mahtavat ja vielä kerran onnistuneet, ettei siinä yksi liian pitkä häämekko tai epäonnistunut hääkampaus tuntuneet yhtään missään... ;)


Nina

Ps. No ei se mekko sentään helvetistä ollut. Joitain kuvia katselen ihan oikeasti huokaillen, että voi että - oli se vaan aika näyttävä kolttu. Ja vieraatkin sitä kehuivat ja ylistivät. Toisaalta, oletteko ikinä kuulleet, että häävieraat eivät kehuisi morsiamen pukua...?

Haikeutta haikeuden perään.

Suunnittelin kuinka hääpostaukset soljuisivat ihanasti vuorotellen ihanassa loogisessa järjestyksessään, mutta ei tää nyt ihan mennytkään niin. Saan valokuvaajalta kuvia vasta ensi viikon loppupuolella, joten en aio esitellä hääpäiväämme ennen sitä. Paitsi mekon osalta, stay tuned. ;)

No, väliin kuitenkin postaus ihan oikeasta elämästä, johon tällä kertaa kuuluu haikeita fiiliksiä, mutta myös onnen fiiliksiä kaupan siivoushyllyn välistä.

Haikeutta aiheuttaa tosiaan tämä naimisissaolo. On tämä toki ihanaa ja ihastelen päivässä varmaan 20 kertaa upeaa vihkariani ja ihmettelen sukunimeäni. Silti piehtaroin hieman sellaisessa hää-ikävässä. Se ihana hössötys, se ihana odotus, se kaikki on nyt nähty, eletty ja koettu. Elämäni ainutkertainen hetki on takanapäin. Mietin pelkästään sitäkin, että koska seuraavaksi on muka mahdollista saada koolle lähes kaikki rakkaimmat ja parhaimmat tyypin? Äh. Lohduttavaa on se, että tämä lievä alakulo on kuulemma joillekin morsiamille ihan yleistäkin jopa. Näköjään minulle ainakin.

Lisäalakuloa koin lasten vaateosastolla. Tai oikeastaan vauvojen vaateosastolla. Siellähän minä olen seteleideni kanssa riehunut viimeiset kaksi vuotta. Nyt on muutokset hetket käsillä - perheessämme ei ole kohta enää yhtäkään vauvaa. Tajusin sen KappAhlissa, kun etsin Newbie-mallistosta Jäpikälle vaatteita ja tajusin valitsevani malliston suurinta kokoa: 74 cm.

...Sniiff...

Joo-joo, saa sitä Newbietä taaperoillekin, mutta mielestäni se mallisto on todella pieni ja mitäänsanomaton. En muista ostaneeni yhtäkään taaperokokoista Newbietä.

Eli tässäkö lienevät viimeiset Newbie-ostokseni? Ikinä? Byääh?

Isompien poikien osastolta ei muuta tarttunut mukaan kuin tämä trikoopusero Kloppiselle. No, on siinä Harrikka, joten Ukkokullan mielestä ainakin tämä oli ihan helvetin hieno.

Tein aikamoiset tilaukset myös H&M:lle ja Lindexille, sillä tuntuu, että molempien poikien vaatelipastoissa on täydentämisen varaa ja paljon. Etenkin Kloppisella. Voin esitellä näitäkin ostoksia, kun pääsen repimään näpit liekeissä postipaketteja auki.

Samalla alakuloisella ostosreissullani ostin jotain, mistä sen sijaan jaksoin hihkua koko illan. Ostin nimittäin Methodin yleispuhdistusainetta. Ja se mikä tekee tästä ostoksesta mainitsemisen arvoista, on sen myrkyttömyys ja luonnonmukaisuus. Olen jo pitkään kaivannut kodinsiivoukseen puhdistustuotetta, joka ei olisi kemikaalimyrkkykoktailia, vaan jotain sellaista, jota voisin huoletta käyttää pienten lasten äitinä. Ja nyt se taisi löytyä. Testasin puhdistusainetta ensi kertaa tänään ja se tuntui tehokkaalta. Tuoksu oli I-H-A-N-A! Rakastuin, tekisi mieli siivota jatkuvasti ja se jos jokin on mielenvikaista. <3

Sen verran hää-asiaa vielä tähänkin postaukseen, että saimme hääpotrettiemme koevedokset ja kuvat olivat aivan ylivertoja! Kuinka ihmeessä sieltä osaa valita esimerkiksi kiitoskorttiin kuvan? Kuvia sydän-nassuilla koristeltuina esittelen teillekin, jahka saan ne käyttööni. :)

Nina