keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Pari sanaa tästä, tyttöraskaudesta.

Ei raskaanaolemista ilman postausta niistä raskausoireista, right? :D

Jos aloitetaan ihan alusta, niin raskaustestin tein tosiaan 1.6. Menkat olivat tällöin jo viikon myöhässä. Mitään sen ihmeempiä oireita ei tässä kohtaa vielä ollut, vaan lähinnä oli vain sellainen tunne, että niinköhän vain... ;) <3

 

Alkuraskaus, eli raskausviikot 5-12, meni tällä kertaa jotenkin vähän vaivattomammin kuin pojista.  En ollut lainkaan niin kuolemanväsynyt, vaan saatoin jaksaa kukkua pystyssä jopa puolilleöin, kun poikia odotellessa se oli game over klo 20 - halusin tai en. En ollut järin pahoinvoivakaan, ehkä sellainen krapulainen heikko olo kuvailisi sitä oloa alkuvaiheessa kaikkein parhaiten.

Finnejä ja pieniä hormoninäppyjä alkoi ilmestyä kasvoille ja selkään. Välillä ihan kaksi kerrallaan, samaan paikkaan. Aissaa... Ja minullahan ei tosiaan normaalisti ole ongelmia finnien kanssa, vaan päinvastoin: pikemminkin atoopisen ihon kanssa!


Rinnat alkoivat aristaa ja tuntua tosi kipeiltä. Ne kasvoivat ja olivat tulikuumat. Pakki oli alussa sekaisin. Tuntui, että hengästyin ihan vain kävelystä ja hengittäminen tuntui yhtäkkiä hirvittävän vaivaalloiselta. Pinna alkoi kiristyä, pienet asiat alkoivat ärsyttää isommassa mittakaavassa. Päätä särki lähes joka päivä. Aloin muuttua myös itkuherkemmäksi ja huomasin myös, että ihokarvojen kasvu oli alkanut hidastua huomattavasti. Linea negra ilmestyi napaan saakka.

Olot alkoivat aaltoilla: meni päiväkausia, kun ei ollut minkäänlaisesta kuvotuksesta, tai oikein raskausoirestakaan, tietoakaan ja yhtäkkiä tuli päiviä, kun oli huonompi olo ja jouduin rynnistämään juoksujalkaa vessaan oksentamaan. Siinä missä poikia odotellessa syöminen helpotti oloa, tällä kertaa se pahensi sitä joka kerta. Esimerkiksi aamuisin ei ollut mitään kiirettä syödä jotain, niin kuin poikia odottaessa, koska 1) ei ollut aamupahoinvointia, ja 2) ei ollut edes nälkä. Etenkin lämpimien ruokien, ja varsinkin liharuokien, syöminen alkoi tökkiä isosti. MITÄÄN ruokaa ei tehnyt mieli. Olisin voinut elää Hesen kanacaesar-salaatilla ja täytetyillä patongeilla, kun taas Kloppisesta etenkin himoitsin kieli pitkällä Hesen pekonihampurilaisia. Syömisen jälkeen alkoi toisinaan jo tässä vaiheessa närästää. Eikä ollut aina edes väliä, että mitä söin - närästi silti.

Jo alkuraskauden erikoisista oireista (liharuokien tökkiminen, kiukkuisuus, itkuisuus, finnit ja ihokarvojen kasvun hidastuminen) aloin epäillä odottavani tyttöä. Tai kaksosia - kääks. Toisaalta taas poikienkin raskausajat olivat erilaisia keskenään, joten en uskaltanut antaa tyttö-aavistus-tunteelleni ylivaltaa. Etten vain pettyisi ultrassa, niin kuin vähän petyin Jäpikän ultrassa. Kuitenkin ennen niskapoimu-ultraa sanoin Ukkokullalle, että jollei täällä ole tulossa kaksoset, niin sitten sieltä tulee tyttö. Kun ultrassa näkyi vain yksi vauva, nimesi Ukkokulta tämän Tintta-Iitaksi - nimi tulee kuulemma siitä, että vauva tekee äidistään vähän vaikean... :D

Maagisten viikkojen ollessa täydet (rv 12 ->) olo ei ole juurikaan muuttunut. No, se vähäinenkin huono olo on kyllä mennyt ohi. Etenkin kun välttelin liharuokien ja rasvaisten ruokien syömistä - sellaisten jälkeen joudun menemään vieläkin joskus oksentamaan. Rv 16 jälkeen sain viikata vanhat pillifarkut kaihoisasti kaappiin odottamaan ensi vuotta. Kaiho kesti tosin vain minimaalisen hetken, sillä näiden melkein kolmen vuoden aikana olen ehtinyt unohtaa, kuinka taivaallisen mukavat äitiysfarkut ovatkaan päällä! <3 Eli kyllä, melko varhain vatsanseutua alkoi jo turvottaa ja pieni kumpu alkoi tehdä tuloaan. Kumpu muuten minusta on aika lailla samanlainen kuin pojistakin, ja siksi juuri vatsanmuoto sai minut epäilemään tyttö-olojani ja pohtimaan, että saankin kolmannen pojan.


Kun alkuraskauden olin saanut hihkua, että pysyn hereillä myös iltaisin, tuli keskiraskaus ja aivan jäätävä väsymys iltaisin. Harvassa ovat ne illat, kun en vieläkin nukahda sohvalle... Onneksi päivisin tunnen itseni energiseksi ja saankin paljon aikaiseksi kotona. En edes muista koska viimeksi olisin siivonnut näin ahkeraan kuin nyt. :)

Tunnemyrskyt ovat pahentuneet: on vituttanut, raivostuttanut, itkettänyt, ahdistanut, pinna palanut. Olen ollut tosi vaikea, ja mikä karseinta, tiedostan tämän itsessäni itsekin. Ja se on oikeasti kauheaa: huomata se muutos itse. Kerran esimerkiksi söin iltapalaa ja toimitusta häiritsi kärpänen. Raivosin, että mistä saatana näitä vitun kärpäsiä tänne tulee ja huidoin ilmaa kuin jakomielitautinen. Huitominen päättyi siihen, että löin käteni tuolin selkänojaan ja purskahdin huutoitkuun. Voin kertoa, että Ukkokullan ilme oli näkemisen arvoinen... :D

Pohdin myöhemmin, että pitääkö työnimi Tintta-Iita muuten vaihtaa, jos rakenneultrassa tulokas paljastuukin pojaksi. Tähän mies tuumi, että sen kärpäs-episodin jälkeen hän on melko varma, ettei nimeä tarvitse muuttaa. :D

Jo ennen raskauden puoliväliä tunsin hyvin Tintta-Iitan (olkoon tämä nimi nyt täälläkin työnimenä) liikkeitä ja rv 19 myös mies tunsi ne ensimmäistä kertaa vatsan päältä. <3

Tässä raskaudessa olen himoinnut irtokarkkeja ihan infernaalisessa mittakaavassa. Kuin ihmeen kaupalla, en kärynnyt ensimmäisessä sokerirasituksessa, mutta toinen on jo kulman takana odottamassa, joten enpä ala hihkua aiheesta enempää. Alussa söin hirvittävästi sokerikorppuja ja mansikkatorttua teki jatkuvasti mieli - olihan vielä kesä. Olen syönyt myös valtavia määriä porkkanoita ja jogurttia. Ja ehkä vähän myös suklaata. Suolaisista jutuista mieli on tehnyt syödä kaikenlaisia juustoja, sipsejä ja wingsejä. Itseasiassa muuten kana on aikalailla ainut liha, jota pystyn syömään tässä raskaudessa.


Tällä hetkellä (tänään rv 21+2) selkeimpiä raskausoireita ovat tietysti kasvava masu, mutta myös jonkinlainen ruokahaluttomuus. Luulin aikaisemmin, että tämä lämmin ruoka -ällötys menisi ohi alkuraskauden oireiden mukana, mutta oikeastaan tämä on vain pahentunut... :( Huomaan usein tuntevani nälän tunnetta, mutta mitään ei tee mieli syödä. Ei varsinkaan sitä lämmintä ruokaa, muttei oikein mitään muutakaan. Kaikki maistuu puulta, paitsi ne irtsarit, ja syödä saa nykyään aina enemmän ja vähemmän väkisin. Välillä stressaan, että syönkö liian vähän ja miten saisin syötyä jotenkin monipuolisemmin ja paremmin. Vauva on kuitenkin ihan normaalinkokoinen, joten neiti ottanee tarvitsemansa. <3

No, enää alle 20 viikkoa, niin olen toivottavasti taas normaalimpi. Tämänkin asian suhteen. ;) Ukkokulta varsinkin on joutunut kokemaan aikamoista shokkihoitoa, kun ruokalistalle on ilmestynyt kasvisruokia ja esimerkiksi lihapullia en ole tehnyt kertaakaan. :D

Mitäs muuta... No, sitä närästävää tunnetta tulee edelleen melkeinpä päivittäin. Karvankasvu on edelleen ihanan hidasta! <3 Näin tummaverikkönä sitä nauttii, kun ennen parin päivän sheivailu on vaihtunut jos ny kerta viikkoon -tahtiin. ;) Lisäksi karva on hentoisempaa ja pehmeämpää. Voisiko tämä oire olla kiitos pysyvä?

Edelleen myös kiukkuan, raivoan, tunnen näistä morkkista, itken ja herkistyn asioista, jotka eivät normaalisti ihan näin suurta tunnekohua aiheuta. Rinnat tuntuvat edelleen aroilta. Karkkia tekee edelleen jatkuvasti mieli, samoin porkkanoita. Poskessa on taas pieni näppy/finni/mikälie, samoin muuten leuassa. Moni klassinen tyttöoire pitää siis kohdallani kyllä paikkansa, etenkin se, että tyttö vie äitinsä kauneuden. En muista koska olisin tuntenut itseni näin rumaksi kuin tässä raskaudessa... Very nice.

Lisää raskausoireita ja -vaivoja tulen varmasti päivittelemään siis tänne, mutta tällaista vuoristoratakyytiä on tämä tyttöraskaus minulle tähän mennessä tarjoillut.

Olisi kiinnostavaa kuulla miten teillä on raskaudet eronneet toisistaan? Tuliko tyttöjä vai poikia?


Nina

Ps. Ihan kohta aion päästää shoppailuhullun itseni irti ja ostella pienelle tyttösellemme kaikkea tarvittavaa. Sellainen pöhlö unelma kuin Rodinin pallis-lakanat, oli pakko jo toteuttaa. Onhan tää meidän viimeinen vauva, joten eikö saa vähän seotakin... <3

maanantai 21. syyskuuta 2015

Täällä me ollaan!

Bloggaustauko on ollut pitkä kuin nälkävuosi, enkä oikeastaan osaa sanoa tähän edes kovin pätevää syytä, että miksi. Miksi ylipäätään postauksen tekeminen venyi ja venyi, ja lopulta syntyi pikkuruinen tauko. No, paljon on tässä ehtinyt tapahtua...

Edellisen kerran rustailin keväällä, toukokuun puolessa välissä, ja 1. päivä kesäkuuta tein raskaustestin. Positiivisen sellaisen. Keskenmenon jälkeen ehti tulla siis vain yksi kuukautiskierto ja taas tärppäsi. Ajattelin kirjoitella tästä raskaudesta ihan oman postauksensa, sillä asiaa on vietävästi, mutta sanotaan sen verran, että nyt raskausviikkoja on tasan 21 ja rakenneultra oli viime torstaina.

Kaikki oli hyvin ja arvatkaapas mitä...


...akkavaltani horjuu, sillä perheeseemme suodaan pieni prinsessa (lue: yksi prinsessa lisää). <3 Iiiiiikkks! Olen ollut viime päivät onnesta sekaisin. Heräilen muun muassa öisin ja hitokseen aikaisin aamulla ja ajattelen pientä tyttöäni ja suunnittelen, että minkälaisia hörhelöitä saatankaan hänelle ostaa. Kyllä, tätä siis öisin ja aamuisin ennen kuutta. Olen ollut tyttö-uutisesta ihan superonnellinen - nyt on sellainen tunne, että perhe on kasassa viimeistä jäsentä myöten. <3


Paljon on tapahtunut toki muutakin uutta ja mullistavaa arjessamme, meidän pojat aloittivat osa-aikaisen päiväkodin, mutta siitäkin on tulossa juttua vielä erikseen.

Että semmosta, koitan nyt siis skarpata ja palata entiseen postaustahtiini. Vähän uusien aiheiden kera. ;)

Aurinkoista viikkoa teille - mahtavaa, jos teitä on siellä ruudun toisella puolella vielä jokunen! <3


Nina

tiistai 12. toukokuuta 2015

Helpon illan salaisuus on...

 

....trampoliini!

Ai miksikö?

No, kun siellä pomppii vaikkapa tunninkin, niin se väsyttää raikkaan ilman kera siinä määrin, että taju on kankaalla ennen kuin pää osuu tyynyyn. Myös vanhempien päät, mikäli olivat mukana pomppimassa. Silloin tekee iltapuuron tekeminen ja kympin uutisiin asti sinnittely tiukkaa...

Näin ainakin meillä ja olenkin harkinnut, että hyppely pihalla tulee osaksi iltarutiinejamme pysyvästi. :D

Ja mikäpä siinä, saa itsekin raikasta ilmaa ja silmänruokaa koko rahan edestä, kun lasten riekkuessa mittailet itse samalla maita ja nautit ihanasta auringonpaisteesta. Kevätkin etenee kohisten ja puiden lehdet ovat päivä päivältä isompia ja vehreämpiä. Mikäpä siinä ulkona ollessa.

Tai pomppiessa trampoliinilla.




Nina

keskiviikko 6. toukokuuta 2015

Äitienpäivälahjani.

Minä sain äitienpäivälahjan tänä vuonna hieman etukäteen. Lahjaksi paljastui jotakin, mitä olin toivonutkin - lahjakortti Lumoanin verkkokauppaan. <3


Niin paljon kuin yllätyksistä pidänkin, minusta järkevimmät ja mukavimmat lahjat usein ovat sellaisia, joita lahjansaaja itse on toivonutkin. Minä olen pitkään haaveillut Lumoanin mekosta ja nyt ennen äitienpäivää ajattelin vinkata, että saat ostaa mitä haluat, pakko ei ole ostaa mitään, mutta Lumoanin lahjakortilla onnistut varmasti. ;)

Pähkäilin kahden eri mekon kanssa: Saagan ja Aavan. Lopulta päädyin kuitenkin Saagaan, jotenkin sen pitsikaulus on minusta kauniimpi ja toisaalta lähestyvä kesä saa hamuamaan kesäisempiä vaatteita. Viis roikkuvista, vitivalkoisista alleista. Grrr.


Mikäli Saaga sopii minun kropalle ja ehtii perille ennen viikonloppua, ajattelin pukea sen tuleviin hautajaisiin mustan Zaran jakkutakin kanssa. Toisaalta tämä kuitenkin vähän jännittää, sillä usein jokin vaatekappale saa hautajaisissa käytettynä minun päässä sellaisen stigman, ettei sitä "surupukua" voi käyttää enää uudelleen. Esimerkiksi Ukkokullan isän hautajaisiin ostamani paita on roikkunut hautajaisten jälkeen henkarilla enkä ole käyttänyt sitä kertaakaan niiden jälkeen. En ole vain pystynyt. Eli jääkö 95 euron mekko nytkin roikkumaan henkarilla hautajaisten jälkeen?

Toivottavasti ei. Nämä hautajaiset ovat tottakai erilaiset. Eivät varmastikaan läheskään yhtä raskaat kuin Ukkokullan isän hautajaiset. Poisnukkunut on oikeasti iäkäs, todella iäkäs. Lähempänä 100 vuotta kuin 80 vuotta. Vaikka elämän päättyminen on aina surullista, niin jos saa elää lähemmäs 100 vuotta, niin eikö silloin ole saanut tavallaan kylliksi? Riittävästi, ettei voi samalla tavalla surea kuin 40-vuotiaana lähtenyttä?

Ajatteletteko te yhtään samalla tavalla hautajaisissa käytetyistä vaatteista?

Olen yrittänyt aivan vimmatusti miettiä, että mitkä kengät viikonloppuna laittaisin. Viime aikoina kun on tullut ostettua vain yhden tyyppisiä (ja merkkisiä) kenkiä...



Nina

tiistai 5. toukokuuta 2015

Ostolakko-kuulumisia.

Joko teitä kiinnostaa kuulla kuinka toukokuun ostolakkoni voi? :D

No, kuulumisia sataa silti. Ostolakkoani on kestänyt nyt viisi päivää, joista kolmantena erääseen ostoilmoitukseeni tarjottiin etsimääni vaatekappaletta. Siis kelatkaa mikä Murphyn laki oikeesti - tein ostoilmoituksen joskus alkuvuodesta ja nyt kun päätän pitää ostolakkokuukauden, niin kuukauden kolmantena päivänä ilmoitukseen vastataan! :D

Mutta eihän sitä tavallaan lasketa osteluksi. Eihän? Joka tapauksessa minä nyt ainakin sen ihanan vaatekappaleen ostin pois ja sellainen parikymppinen vaihtoi omistajaa. Eli eihän tämä nyt kovin iso juttu ole.

Eihän?

Vielä viime kuun vikoina päivinä oli tehtävä parit shoppailut, sillä muutamaa juttua hamusin niin kovasti, että olisi ollut jotain AIVAN HIRVEÄÄ (!!!!), jos kesäkuussa joka kauppa olisi myynyt ei oota. Mitä kauhein skenaario, vai mitä. Meille on tässä kotiutunut siis Mini Rodinin ihana voimamies-kuosin pipo, Mermies-kuosin leggarit ja Metsolan timantti-kuosin leggarit. <3

 


Nyt ostolakko jatkuu lastenvaatteiden, asusteiden ja kenkien osalta. Kunnes joku taas tarjoaa ostoilmoitukseeni... No eiii, vitsivitsi, ostoilmoituksia minulla on tasan kaksi, ja jos joku niihin erehtyy omiansa tarjoamaan, niin en todellakaan päästä tilaisuutta käsistäni, olkoot sitten ostolakko tai viis.

Lelujahan ostolakko ei koske, joten päätimme poikien kanssa, että myymme jotain vanhoja leluja pois ja ostamme tilalle Ryhmä Hau -leluja. Sitä lastenohjelmaa kun nuo junnut RAKASTAVAT! Joten voitte kuvitella, että teeveestä tutut tyypit leluina on aikas suurenmoinen success... ;)



Tänään Kloppinen katseli iPadiltä kyseistä ohjelmaa ja muistutti, että näitä Ryhmä haun pentujahan on viisi ja meillä on vasta kaksi...

Vinkkivinkki. :)


Nina

maanantai 4. toukokuuta 2015

Viikonloppuni landepaukkuna.

Kyllä meni taas jälleen kerran viikonloppu aivan hävyttömän nopeasti, vaikka vapun ansiosta tuli yksi lisäpäiväkin. Eikä näille vauhdikkaille viikonlopuille loppua juuri näy, sillä tällä hetkellä näyttää siltä, että toukokuussa ei ole ainuttakaan viikonloppua etteikö olisi jotain. On hautajaiset, on kolmekymppiset, vähän muitakin rientoja. Pojat pääsevät/joutuvat Mummolaan kolmeksi viikonlopuksi, tai ainakin yhdeksi la-su yöksi. Aika hurjalta tuntuu sekin, sillä he ovat kohtalaisen harvoin yökylässä.


Toisaalta, on myönnettävä, että pienet viikonloppuvapaat tulevat erittäin tarpeeseen - takana on jotenkin todella raskaita päiviä, jotka täyttyvät tappelemisesta, kiljumisesta, rääkymisestä, raapimisesta, mukiloimisesta ja sen sellaisesta kivasta. Argh. Sisarrusrakkautta suurimmillaan <3

On siis ihanan raikastakin, että nyt viikonloput täyttyvät jostain ihan muusta kuin lapsiperhehelv... arjesta.



No, nyt viikonloppuna olimme kuitenkin kotona vaan ja tongimme perät pystyssä perunamaata koko perheen voimin. Perunamaa osoittautui aika hyväksi ja kuohkeaksi kastematoineen päivineen, joten lannoituksen jälkeen istutimme maahan porkkanan, lanttujen ja ruohosipulin siemeniä.


Myös virallinen perunapelto itse on käännetty ja sinne on tarkoitus istuttaa perunat ja sipulit noin viikon päästä. Nyt ne ovat ihanasti kauniisti tyylikkäästi itämässä Libero-pahvilaatikossa eteisessämme. Estetiikka ennen kaikkea. <3


Nyt on edessä siis keväälle ja kesälle jännitysnäytelmää, että mitä muuta maasta kasvaa ylös kuin rikkaruohoja ja kelpaako esimerkiksi porkkanat muillekin kuin etanoille.

Elämme jännittäviä aikoja. ;)

Nina

lauantai 2. toukokuuta 2015

Meidän vappu.

Me vietimme vappua rennosti lasten kanssa, vaikka jääkaapissa olisi ollut erittäin hyvin jäähdytetty kuohari (ollut siellä uudesta vuodesta asti... :D). Vappupäivänä söimme vappubrunssia isovanhempien, eli minun vanhempieni kanssa, jonka jälkeen lähdettiin koko porukka vapputorille ostamaan vappupalloja ja syömään hattaraa sekä lettuja.


Sää suosi turkulaisia ja Turun toreilla oli huisin kiva keli juoda muun muassa torisumpit. Aurinko paisteli silloin tällöin ja tuulikaan ei juuri haitannut, sillä se oli kohtalaisen lämmin. Tai sitten pukeutuminen meni kerrankin nappiin... ;)



Vaikka vappuna olisi ihan kiva istua ulkosalla piknikillä myös ystävien kesken ja juoda muutama lasi (pullo?) kuohujuomaa, on lastenkin kanssa juhlapäivät mukavia viettää. <3

Mites teidän vappu, lasten kanssa vai kuohujuoman kanssa? :)


Nina