perjantai 21. lokakuuta 2011

Arki rul(l)aa.

Olin melko onneton Tyksissä. Siis täysylläpitohan on sangen mukava juttu, mutta sairaalaympäristössä... Ei lohduta, ei. Kuten olen aina uumoillutkin, niin en viihdy sairaalassa ollenkaan. En vieraana ja vielä vähemmän asukkaana.

Ensimmäisen lapsen saaminen on hurjaa ja minun vauvakokemuksillani se on jo extremeä. Kaikki, siis tarkoitan aivan KAIKKI, on uutta. Toisille esimerkiksi vauvan röyhyttely fuudailun jälkeen on itsestäänselvyys, mutta ei minulle. Minä hölmö unohdin ekoina parina päivinä röyhyttelyn aivan kokonaan. Onneksi vauvaparkani ei sen suuremmin imeskellyt itseensä ilmaa, sillä hän ei juuri itkeskellyt kuin nälkäänsä.

Olin yllättävän itsevarma vauvani kanssa. Ehkä ajatusmaailma, että minä äitinä tasan tiedän, mikä on lapselleni parasta ja kuinka häntä hoidetaan, auttoi tässä. Kuitenkin toisten äitien arvostelevat katseet tuntuivat kurjalta. Elämä on kovaa, I know. Huonetoverien puheet raivostuttavista itkevistä vauvoista (siis mitä, synnytyssairaalassa itkeviä vauvoja, eikä mitä?! Ei voi olla! Öisinhän kuuluisi olla hiljaista kuin huopatossutehtaalla!) saivat minut hermostumaan öisin, kun pienokaiseni tihrusti itkua. Enhän ole heidän mielestään osaamaton ja ärsyttävä vauvanitkettäjä? Herättääkö rakkautemme hedelmä heidänkin hedelmänsä? Typerää ajattelua, I know. Mutta jotenkin sitä vain oli niin haavoittuvainen ja kuitenkin epävarma omista kyvyistään.

Kämppikseni olivat kuitenkin ihan okei. Kummankaan kanssa en kokenut minkäänlaista sielujen sympatiaa, mutta saatoin vaihtaa muutaman sanan ruuasta tai huoneen lämpötilasta. Yöt nukuin todella huonosti, toinen kämppis piereskeli huoneilman hengityskelvottomaksi ja toinen kuorsasi sietämättömän lujaa. Halu lähteä kotiin harjoittelemaan (ja nukkumaan) kasvoi nopeasti suureksi. Onneksi meillä oli kaikki hyvin, sekä minulla että pojalla, ja pääsimme jo perjantaina kotiin. Sairaalassa punkattiin siis vain 2,5 päivää.

Toinen kämppiksistäni keskusteli aina vierailleen, kuinka hän ei aio eikä halua hetkeen kotiutua. Ymmärrettävää sikäli, että hänelle tehtiin sektio, eli toipuminen on hitaampaa ja kivuliaampaa. Lisäksi hänen mielialaansa vaikutti varmasti myös se, että hänellä oli entuudestaan kaksi lasta ja (puheluita salakuunnelleena...) mies, joka ei juurikaan aio isyyslomalla "lusmuilla". Kämppikselleni sairaalassa toipuminen merkitsi siis oikeasti toipumista ennen kuin arjen harjoittelu useamman lapsen kanssa alkaisi.

Toinen kämppikseni puolestaan vinkui kotiin jo miltei synnytystä seuraavana päivänä. Aluksi luulin hänen olevan uudelleensynnyttäjä (kuulostaapa jotenkin älyttömältä termiltä...), mutta hänen keskustellessaan kätilön kanssa kävi ilmi, että ensimmäistään hänkin vasta tehtaili. Nyt vaikuttaa varmaan siltä, että olen kaikki 2,5 päivää kuunnellut vain huonetoverieni keskusteluita, mutta kuinka ihmeessä niitä voi olla kuulematta? Noh eniveis, minulle ei koskaan selvinnyt miksi tämä neito hinkui niin kovasti kotiinsa. Ehkäpä hän vain viihtyi yhtä paskasti sairaalatiloissa kuin minäkin. Siinä tapauksessa hyvä, että hän pääsi samana päivänä kotiin kuin minäkin, eli pitkään emme joutuneet "kärsimään".

Kotiin pääseminen tuntui niin helpottavalta ja mahtavalta, että lainkaan liioittelematta, olisin voinut itkeä onnesta. Okei, ehkä tähän HIVENEN vaikuttivat velloavat raskaushormonit... ;) Kotona sain kuitenkin oman rauhani harjoitella elämää ja yhteiseloa pienen poikani kanssa. Sain ilman arvostelevia katseita vaihtaa vaipan, pukea hiton hankalan paidan ja todeta, ettei siitä tule mitään. Sain harjoitella imetystä hyvässä asennossa, turvallisessa ympäristössä, miljoonien tyynyjen tukiessa kipeitä paikkojani.

Nyt olemme olleet kotona viikon ja joka päivä olemme oppineet jotakin uutta. "Ai, näin tää kannattaa tehdä...". Kaikki on mennyt yllättävän hyvin ja vauvamme on tyytyväinen sekä rauhallinen. Varmuuden vuoksi koputan puupöytäämme tässä välissä. Olen yllättynyt kuinka hyvin minä olen äitinä pärjännyt ja osannut. Ukkokulta on erinomainen isä, sitä en ole koskaan epäillytkään, mutta oma kokemattomuus ja yleinen kiinnostuksen puute lapsiin ovat pistäneet epäilyttämään, kuinka minä pärjään.

Kuitenkin päivä päivältä minusta tulee itsevarmempi ja luotan enemmän omiin kykyihini tehdä asioita sekä hoitaa vauvaamme. Harjoittelu jatkuu. :)


Nina

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Haikara käski sanoa moi.

Kuten arvata saattaa, tämän tauon kirjoittelussa selittää pienen poikamme tulo maailmaan. Raskausviikkoa 40 emme päässeet koskaan näkemään, sillä ihastuttava tuhiseva kullanmuru syntyi 11.10.11 klo 22.26 miehekkäin mitoin 4040 g ja 53 cm. Takana on siis reilu viikko yhteistä matkaa ja siinä ajassa ollaan tutustuttu ja rakastuttu. <3


Enemmän kuulumisia vauva-arjen harjoittelusta ja sujumisesta sekä tietysti armotonta verimättötykitystä synnytyksestä kirjoittelen, kun siihen on paremmin aikaa. Jos sellaista joskus on. ;)


Maitotahroja sekä äidillistä hehkua uhkuen,
Nina

maanantai 10. lokakuuta 2011

Sleepy Sleeper?

Raskausaikana on ollut hellyttävää huomata, että rakkauden hedelmällämme on samanlainen unirytmi kuin minulla. <3 Vauvamme on vahva ja liikkeet ovat... hmm, sanotaanko, huomattavia, mutta kertaakaan en ole herännyt yöllä (tai päivällä) vauvamme touhuiluun. Päinvastoin, hän yleensä nukahtaa minua ennen ja herää minun jälkeeni. Me siis nukumme yhdessä, kirjaimellisesti, jo raskausaikanani.

Siksi ajatus, että lähelläni toukasta vauvaksi kasvanut pikkumies nukkuisi syntymänsä jälkeen yksin omassa huoneessaan, on kylmä. Jääkylmä. Pikkuinen on tottunut lämpööni, läheisyyteeni, hengitykseeni (kuorsaukseeni). Hän on jo vatsassa asuessaan tottunut, että reagoin hänen liikkeisiinsä silittämällä vatsaani ja toivottamalla pienelle hyvää huomenta. Ei, ajatuskin, että vauvamme nukkuisi heti yksin, vieläpä valtavan kokoisessa pinnasängyssä, on vain mahdoton. Minulle, meille.

Superäitiys on jälleen kerran minusta kaukana: Meille ei tule perhepetiä. Minä en pahemmin unissani liiku tai kieri, mutta Ukkokulta tekee molempia. Siksipä meille sopiva ja turvallinen vaihtoehto on isäni aikanaan tekemä kehto, joka siirtyy vauvan tultua minun sängynpuoliskoni viereen. Se ei ole mahdottoman suuri, kuten pinnasänky, vaan pienempi ja turvallisempi. Itse en kuulemma vauvana voinut sietää kyseistä kehtoa, joten olen varmuuden vuoksi säilyttänyt äitiyspakkauksen. Jos pojankloppimme sattuu perimään äitinsä temperamentin... :)

Päiväpeittona toimii tällä hetkellä Ukkokullan äidin tekemä tilkkutäkki/leikkimatto. :)
Kirpparilta bongatut vauvojen muumilakanat, voitte vain kuvitella kuinka onnessani olin näistä... 
Isäni kätten taidonnäytettä, kehto siis aikanaan hänen tekemänsä.
Bongasin kirpparilta toisella reissulla lisää Muumi-lakanoita 6 € kpl. Vaan enpä sitten katsonut intoa puhkuessani tuotetietoja tarkemmin – nämät kun ovat vauvalle "hieman" liian suuret. Eli meillä on kerhoikäiselle ensimmäiset lakanat! :D

Rippikouluikäiseksi ei ole tarkoitus poikaamme "meidän makuuhuoneessa" nukuttaa, vaan kehdon käydessä pieneksi pikkuinen siirtynee pinnasänkyyn. Pinnasänky saattaa hetken sijaita makuuhuoneessamme, mutta kun yöheräilyt vähenevät ja loppuvat, siirtyy sekä sänky että poika omaan huoneeseensa. Joka sijaitsee makuuhuoneemme välittömässä läheisyydessä. Meidän makuuhuoneemme on kuitenkin "meidän". Se on minun ja Ukkokullan lemmenpesä, meidän.

Eri asia sitten on, miten asiat käytännössä toteutuvat, mikä tuntuu hyvältä ja mikä ei.


Nina

Ps. Kaksi päivää laskettuun aikaan! KAKSI! Niin tämä aika vain käy vääjäämättä vähiin... Yritin muuten neuvotella rakkauden hedelmämme kanssa, että hän syntyisi huomenna. Olisi nimittäin muikea synttäripäivä: 11.10.11. ;)

Pps. Ei ole totta! Sain äsken puhelun äippäpolilta, että sairaustapauksen vuoksi aikani siirtyy keskiviikolta huomiselle aamulle. Ja sivulauseessa mainittiin käynnistyksen mahdollisuus ja aikaani aikaistettiin vielä klo 10:stä klo 8.30:een. Että silviisii. :)

perjantai 7. lokakuuta 2011

Lääkärireissun kuulumisia.

Tänään sitten tsekkailtiin jälleen vekaramme vointia ja kokoa. Syytä sf-mitan nousulle ei löytynyt, eikä oikein painon nousullekaan. Lääkäri arveli, että painon nousun syynä on vain turvotus. Jota kuulemma minusta ei ulospäin näe, eli kyseessä on tasaisesti kehooni levinnyt katala turvotus. Hmmm. No, whåtever. Pääasia, että vauvani voi hyvin eikä hänellä ole mitään hälyttävää todettu.

Paitsi paino, joka on nyt arvioitu ultralla. Tulos 4000 grammaa. Holy moley. Aluksi olin painosta todella järkyttynyt, kun lääkäri sanoi sen ääneen. Vaikka osasin odottaa ja olin valmistautunut kuulemaan jotakin ihan muuta kuin 3300 grammaa. Kysyin lääkäriltä kauhuissani, että ei kai tätä vauvaa vain päästetä kovin yliaikaiseksi, johon sain vastaukseksi, että ei. Vastaus oli huojentava. Ja hitto niin, ei enää montakaan päivää, niin saamme rakkauden hedelmämme vihdoin syliimme! <3

Vauvan painoarvio on aiheuttanut minulle todella ristiriitaisia fiiliksiä. Välillä kauhistelen ja ihmettelen vauvan kokoa: kuinka ihmeessä vauva syntyy nätisti ja siististi alakautta ilman että repeän napaan saakka? Miksi meidän vauvasta on kasvanut niin suuri, vaikka me vanhemmat olemme olleet "normaalikokoisia" ja ihan oikeasti, en ole mässännyt raskausaikana mitään tuhottoman paljon? Tuntuuko niin valtava vauva edes miltään vauvalta?

Välillä taas ajattelen, että noh, syntyyhän niitä viisikiloisiakin vauvoja. Ystäväpiiristänikin löytyy pari. Heidänkin äitinsä ovat selvinneet, ehkä minäkin. Sitä paitsi, vauva-artikkeleissa on usein mainittu, että normaali vastasyntynyt painaa 3–4 kiloa. Eli vauvani on nyt ihan normaalipainoinen. Vielä. Olen onnellinen ajatuksesta, että meidän vauvamme on kehittynyt ja vahva. Lisäksi sukupuoli on puolellani: iso ja jäntevä poika tuntuu paremmalta kuin iso ja jäntevä tyttö. Makes sense? Tyttöjenhän "kuuluu" olla sellaisia siroja ja hentoja. Ja poikien vahvoja. Näin minun järki&logiikka -keskus minulle viestittää. :) No, sukupuolesta ja koosta riippumatta, rakastan vauvaamme ylikaiken, painoi hän sitten kilon tai sata.

Alakerrassa oli tapahtunut edistystä. Onhan tässä supistuksia ja kivuliaitakin vihlaisuja tuntunut. Olin sormelle auki, kanavaa oli jäljellä hädin tuskin puoli senttiä, mutta paikat olivat silti melko kiinteät. Lääkäri sorkki paikkoja, kuulemma "edesauttoi synnytystä luonnollisesti" ja saman tien tunsin tuntuvia supistuksia. Sain uuden ajan ensi viikon keskiviikolle. Päivälle, jolloin on laskettu aikani. Silloin tsiikaillaan tilannetta uudestaan olettaen ettei kaveri ole syntynyt sitä ennen. Lääkäri kun uumoili, että on aivan mahdollista, että vauva syntyy jo lähipäivinä, jopa nyt viikonloppuna. Jaiks.

Lääkärin määräyksestä keskitymme nyt viikonloppuna saunomiseen sekä kävelylenkkien tekemiseen.


Nina

Ps. Ukkokultani sanoi minulle jotakin käsittämättömän kaunista, kun ajoimme Tyksistä pois. Hän sanoi olevansa niin onnellinen ja ylpeä, että minun ansiosta meille on tulossa terve ja jäntevä vauva. Kaikki tekemiseni ja olemiseni on tehnyt vauvastamme vahvan. Menin lähes sanattomaksi, osasin vain kiittää kauniista sanoista. Hyvä etten itkuhuutoa miltei vääntänyt. On minulla rakas Ukkokulta. <3

Pilttiä piltille?

Minusta ei tule superäitiä. Tai ainakin todella sitä epäilen. Pullantuoksu ei sovi minun kehooni, ei minun brandiini, se on vain ikävä (?) fakta, jonka kanssa yritän (pystyn) elää. Satuin kuitenkin katsomaan Yleltä ohjelman nimeltään "Silminnäkijä: Koiranruokaa vauvalle?". Nopeasti referoituna ohjelma käsitteli lasten purkki- ja valmisruokien ravintosisältöä sekä niiden osuutta esimerkiksi allergioihin ja astmaan, jotka ovat viime vuosina lisääntyneet.

Tämä ohjelma kirvoittikin sitten kunnon keskustelun ukkokultani kanssa. Hän oli sitä mieltä, että meidän lapsellemme ei kaupasta pilttejä kanneta laatikkokaupalla syystä että:
1. Hänen pienemmille sisarruksille syötettiin "oikeata" ruokaa ja he ovat terveitä kuin pukit,
2. Hänen lapselleen ei moista teollisuusshittiä syötetä ja
3. Vauvan mössöruuan valmistaminen on sen verran helppoa, että jopa minä pystyn siihen.
Ja viimeisenä: itse tehtynä syöminen on vain hurjasti paljon edullisempaa.

On myönnettävä, että olen aika lailla samoilla linjoilla ukkokullan kanssa. En ihan totta ole oikein edes ymmärtänyt, että kaupassa myydään pienille jopa omaa puurojauhetta. Minulla kun ajatuksena oli kyllä keittää puurot itse ja soseuttaa leseet mössöksi blenderillä. Näin ainakin tämän keltanokan maalaisjärki tuolta huutelee?

Meiltä muuten uupuu sellainen blenderi. En edes tiedä mikä sen vekottimen virallinen nimitys on. Hmmm, pitääpä googlata.

En edes yritä olla superäiti. En ole kutonut tai ommellut MITÄÄN lapselleni. En ole edes harkinnut käyttäväni kestovaippoja. En ole lukenut, saati ostanut, ainuttakaan vauva-opasta. En tehnyt muistiinpanoja synnytys- ja perhevalmennuksessa. Tai jos tein, ne eivät liittyneet millään lailla mihinkään terkkarin sanomaan tai vauvoihin.

Sen verran ajattelin kuitenkin olla super, että keittelen perunoita ja porkkanoita, mössään marjoja, hedelmiä sekä puuroa ja laitan niitä pakkaseen. Pitääkin muuten katsella netistä myöskin vinkkejä ja ohjeita, että mitä kaikkea tenaville voikaan itse tehdä. Ja miten se konkreettisesti tapahtuu... :)

Bongasin tällaisen pakastuslokerikon, joka voisi muuten olla näppärä. Pitää ehkä poiketa Muksutallissa, kun liikuskelemme Pohjanmaan suunnilla.



Kun kerran edes suunnitelmissa on itsetekemisen yrittäminen, niin silloinhan voin ihan hyvin joskus hätävaraksi ostaa myös kaupan teollista mössöäkin ilman sen suurempaa maailman paskin mutsi -morkkista, eikö totta?

Lue lisää ohjelmasta vaikkapa tästä.


Nina

torstai 6. lokakuuta 2011

Ovela kettu kuittaa.

Viime viikon lopullahan Sokoksessa oli 3+1 päivää -tempaus, josta on tullut lähes jo perinteeksi ostaa edukkaita kosmetiikkatuotteita. Vaan kappas kepardi, kuinka kävikään, minä unohdin koko halvennusjuhlan! Mutta ei hätää, hokasin nimittäin, että 3+1 päivää -aletuotteethan saa myös nettikaupasta. Eli mitä siitä, että kauppakeskukset ovat sulkeneet ovensa sunnuntaina klo 18 ja minä muistan tämän vasta klo 19. Eikun netti auki ja tilaamaan... Buahahha. :)

PostiPate toi eilen kotiin:

Kosteuttavaa shampoota.
Lemppari ihoputsariani.
Goshin putsaria, tätä innolla testaamaan!
Goshin kosteusvoidetta kuivalle iholle. Tätä testasin jo ja koostumus tuntui ihanalta!
Goshin voidemaista luomiväriä. Sävynä rohkea valinta. Eli ruskea.
Nämä maksoivat kaikki (postituskuluineen) yhteensä vain 68,10 euroa, kun pelkästään Biothermin putsari maksaa normaalisti sen 52 euroa! Alennukset olivat siis yhteensä 52,30 euroa, huikeaa sanoisin. Taputan itseäni päähän loistokaupoista.


Nina

Ps. Sain huomiseksi ajan äitipolille ultraan, jossa siis selvitellään vauvan kokoa jälleen. Ihanaa, että jo huomenna asioita selkenee. Eilinen meni nimittäin itkiessä ja masistellessa. Onneksi ukkokulta lohdutti ja jaksoi kuunnella rutinaa. <3

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Viikko jäljellä ja paska fiilis.

Tänään oli jälleen neuvola, ja varmaankin ensimmäinen kerta, kun lähdin sieltä todella siipi maassa. Jotenkin kaikenlainen positiivisuus, innostus ja hyvä fiilis katosivat kuin pieru saharaan: painoni oli noussut 1300 grammaa ja sf-mitta 35:stä 38:aan. VIIKOSSA. Helvetti sentään. Morkkistelen aivan järkyttävän paljon kaikkia syömiäni herkkuja, vaikkakin kulunut viikko on mennyt niin, etten ole pahemmin edes herkutellut. No vähän ehkä, mutta hei, 1300 grammaa??! Turvotusta on vähän, muttei sekään selitä moista nousua. Sf-mitasta terkkari arveli, että tähän vaikutti vauvan asento.

Oli niin tai näin, kutsu kävi Tyksiin tutkimuksiin. Viimeksihän raskausviikoilla 36+0 poitsu arvioitiin noin 3100 gramman painoiseksi. Yläkäyrillä kuulemma oli paino, mutta niin vähän, ettei se vaatinut mitään toimenpiteitä. Kaiken lisäksi arvelivat, että reilu 3,5 kiloinen jäppinen olisi tulossa. Hmm.

Nyt sitten vain odottelen soittoa Tyksistä ja toivon sormet sekä varpakset ristissä, että saisimme ajan mahdollisimman pian. Vielä aamulla odotin synnytystä kuin kuuta nousevaa. Nyt pelkään, että synnytys käynnistyy ja vauvan koko on xxxxxl. Huoh. Kaikki into ja iloisuus on nyt kyllä niin kateissa, että oikein mieli on maassa.

Laskettuun aikaan on tasan viikko. Sitä ajattelin juhlia tekemällä tortilloja ukkokullan kanssa, mutta ehkäpä meikätyttö pureksii vain kynsiään.

Ei kai se auta kuin kerätä jostain innostusta ja voimaa, lupauduin nimittäin kahvittelemaan raskaana olevan kollegani kanssa tässä päivällä ja juuri nyt olen paskinta mahdollista seuraa ikinä.


Kiitos ja anteeksi,
Nina

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

LOKAKUU!

Lokamammojen oma kuukausi on vihdoin täällä! Ja minulla on vain 10 päivää laskettuun! Tässä kuussa saan kapaloidun rakkauden hedelmämme syliini, vaikka miten menisi lasketun ajan yli! Wuhuuuuu! :) <3

Seurailen enemmän ja vähemmän aktiivisesti netin keskustelupalstoja, jonka aiheena ovat – yllätys, yllätys – lokakuussa syntyvät vauvat ja heitä odottavat mammat. Tuntuu niin pahuksen käsittämättömältä, että ensin kirotaan raskausvaivoja ja nyt ensimmäiset lokavauvat ovat jo putkahtaneet maailmaan. Tai ainakin heitä kuumeisesti odotellaan jo syntyviksi – jokainen, pienikin, kiputuntemus tai märkä läikkä alushousuissa saa koko foorumin sekaisin. Voi että, nyt se lokakuu on täällä. Jotenkin niin vaikeaa uskoakaan, juuri aivan hetki sitten hihittelimme ukkokullan kanssa, että laskettuun aikaan on 130 päivää.

Tänään on ollut mukava päivä, täydellisen rento sunnuntai. Viime yönä muutama supistus piti kuorsauksen ohella hereillä ja aamulla sain herätä molempien ihanuuksien siivittämänä, mutta muuten olen voinut hyvin. Kävimme ukkokullan tekemässä jopa tunnin mittaisen kävelylenkin raikkaassa syyssäässä, ihanan värikkäiden vaahteralehtien seassa. Kipuilua ei ollut läheskään niin paljon kuin viimeksi, vaikka tosin vatsani oli kivikova koko lenkin ja välillä tunsin kipujakin. Vihlontaa sen sijaan oli paljon vähemmän. Tuntui todella hyvältä, ah ja oh. <3

Sytytin äsken pimenevään syysiltaan kynttilöitä ja ukkokulta laittoi saunan päälle. Tänään on mukava päivä.


Nina

lauantai 1. lokakuuta 2011

Toiveunta.

Olen miljoona kertaa kironnut huonoja yöuniani ja hereilläolo alkaa pikkuhiljaa muuttua kiukuksi ja turhautumiseksi. Ihan ensin manaan kaikki helvetin himokalliit kuorsauksen estovälineet, joita apteekki kehtaa myydä: vaahto on ihan yhtä tyhjän kanssa (en muista merkkiä), samoiten sellainen "nenänvenyttäjä" eli muovinen härpäke, joka venyttää sieraimia ja kuulemma helpottaa hengittämistä. Tämä muovihärpäke oli uusin ostos ja maksoi 15 euroa. Luonnollisesti se ei myöskään toiminut paskan vertaa, mutta sainpa ainakin yhtenä iltana maukkaat naurut, kun mieheni näytti sonnin ja nyrkkeilijä Muhammad Alin risteytykseltä.

Itku pitkästä ilosta kävi tosin jälleen toteen, kun ukkokultani alkoi lähes heti availla äänihuuliaan nukahtamisensa jälkeen. Hassunnäköinen mies ei enää paljon naurattanut.

Sitten kun vihdoin ja viimein saan unta, näen unta raskaudesta ja synnytyksestä. Moni naispuolinen on kertonut, että on raskauden aikana nähnyt mitä eriskummallisimpia unia. Niin kai minäkin, mutta muistan elävästi vain pari: toisessa annan selkään naapurille, joka on tunkenut lapseni naamaan suklaamunan ja toisessa nostan vastasyntyneen (sekä hämmästyttävän kauniin) lapseni lattialle seisomaan ja sanon hänelle, että odota hetki siinä, niin äiti pukee vielä päällensä.

Viime viikkoina unet ovat käsitelleet aidon tuntuisesti synnytyksen alkamista. Yhdessä unessa minulta meni lapsivedet ja kun kesken unien heräsin, olin aivan sekaisin, että oliko minulla todella mennyt vedet ja voinko minä nyt jatkaa unia vai pitäisikö lähteä synnärille. Viime yönä näin unta, että olin neuvolassa ja jouduin Tyksiin seurantaan, sillä lapsivettäni oli tihkunut hieman ja muutenkin olin alhaalta valmis synnyttämään.

Jälleen herätessäni olin sekaisin kuin seinäkello, että mikä on totta ja mikä unta. Vessassa tutkin pikkuhousujani ja merkkejä lapsivedestä. Ehdin innostua ja ehdin jo suunnitella, että mitä seuraavaksi. Ihan kuin sitä voisi suunnitella.

Ja sitten saan itseni sen verran hereille, että tajuan kaiken olleen unta. Synnytys ei ole käynnistynyt. Nyt pitäisi sitten taas yrittää saada unen päästä kiinni. Ja ukkokulta raakkuu kuorsaten vieressä..............


Nina