Vauhdilla mennyt viikko.

Tulossa on taas juttua ilman punaista lankaa. Eli varmaan ihan kohtalaisen basicpostaus tässä blogissa? :D

Tämä viikko on mennyt jälleen aivan siivillä. Parina päivänä olemme saaneet meille vieraaksi ystäväni lapsineen. Tiistaina temmelsimme kahden perheen voimin ulkona koko päivän. Ystäväni perheineen asuu kerrostalossa, joten hän itse suoraan kysyi, että voisivatko he tulla meille, siis meidän pihalle, kyläilemään. Vastasin hymyillen, että sopii tottakai - muistin näet, kuinka me itse viime kesänä ravasimme hyvä nottei päivittäin ystäväperheemme luona, joka asuu maalla omakotitalossa. Jäi meinaan meidän rivarin suojaton, sorapiha aika kakkoseksi... ;) Eilen tämä kyseinen landepaukku-ystäväni (<3) tuli kahville tyttärensä kanssa meille ja useampi tunti vierähti taas kahvikupposen äärellä. Jutunjuurta riittäisi aivan loputtomiin!

Onni on ystävät, jotka ovat vielä myöskin lastensa kanssa kotona. Jostain syystä en ole oikein sellainen, että "osaisin" mennä mihinkään perhekahviloihin tai sen sellaisiin. Jotenkin sitä olettaa, että niissä kaikki tuntevat jo toisensa ja kuppikunnat ovat ns. valmiita, enkä osaa mennä tyrkyttämään itse itseäni, vaikka ihan sosiaalinen mielestäni olenkin. Asennevamma varmaan, tiedän.

Joka tapauksessa näitä hetkiä, rentoja, melko kiireettömiä aamupäiviä jään takuulla myöhemmin kaipaamaan. Ja tietynlainen countdown on nyt käynnissä - me nimittäin edellispäivänä lähetimme poikien päivähoitohakemukset! Jaiks? Oli muuten aika hillittömän hankalaa valita useista päiväkotivaihtoehdoista kolme "parasta" toivepaikkaa. Tai no, ensimmäinen valinta oli todella helppo. Tämä päiväkoti on alle kilometrin päässä kodistamme, hyvin rauhallisella sijainnilla, uuden omakotitaloalueen keskellä. Kaksi muuta toivetta sen sijaan aiheuttivat päänvaivaa ja kun tykästyimme niin kovin ykkösvaihtoehtoon, ei muiden vaihtoehtojen miettiminen tuntunut edes miellyttävältä...

Ja kyllä, tiedän, että on aika tuuria, että haluamansa paikat saa, joten aika epätodennäköistä on, että poikamme edes pääsevät tähän aivan ihanalta vaikuttavaan päiväkotiin. Snif vaan jo etukäteen.

No, sinne on onneksi aikaa. Päätimme Ukkokullan kanssa, että olen vielä ainakin kesän kotona, joten päivähoito alkaa aikaisintaan 1.9. Loppukesästä alkanee siis työnhaku aivan urakalla.

Tämä aamu sen sijaan... No, oli äärimmäisen kaukana kiireettömästä ja rennosta. Kolli-kissamme vietti jälleen viime yönsä ulkona rilluen ja tuli aamulla kotiin verissäpäin, jotenkin todella flegmaattisena ja väsyneenä. Siinä kohtaa, kun varmasti todella nälkäinen kissa ei jaksa edes syödä tai juoda, hätäännyin vähän ja päätin soittaa eläinlääkärille. Kollilla näkyi kaulassa verta, joten pelkäsin siellä piilevän isonkin haavan.

"Niin sä toit mut mihin...?"

Sain lääkäriajan kutakuinkin heti = kiirekiirekiire = vaihdoin verkkarit farkkuihin ja löin rasvaisen hiuspehkon miehen pipon alle piiloon. Tyylilyylinä läksin siis katti kainalossa eläinlääkäriin. ;) Kohdallemme sattui aivan älyttömän mukava lääkäri, joka totesi, että isokokoinen kollimme on ottanut jonkun eläimen kanssa yhteen oikein kunnolla. Posken/leuan alueella näkyi iso puremajälki (eli ei haavaa kaulalla, mutta aika lähelle osui oma arvaus) ja vatsasta löytyi aika syviäkin raapimisjälkiä. Ihan peruskissan kanssa ei Kolli kuitenkaan tapellut, vaan lääkäri epäili riitapukarin olleen jotain ison kissan tai ketun välimaastossa. Öööhh?

Hyvä pössis? :D

Kevät on todellakin tehnyt Kollille jotakin. Niin kuin varmaan kaikille kissoille? Pihalla rampataan ihan alvariinsa, sinne hingutaan ihan yötä myöden ja katti on levoton kuin mikä. Matsia on otettu ennenkin: raapimisjälkiä on ollut kuonossa sekä ympäri kehoa. Nyt sitten Kolli otti toisesta mistälieotuksesta mittaa siinä määrin, että tuli oikein lääkärireissu... Vaan mitenpä jatkossa? Tuskinpa flaidikset tähän loppuivat. Ravataanko me eläinlääkärissä pian viikoittain? Tappeleeko Kolli yhden ja saman otuksen kanssa, vai monen eri tyypin kanssa?

Voiko kissan laittaa arestiin? :D

Sellaista kaikkea mahtui tähän viikkoon. Nyt odotellaan vaan viikonlopun alkua ja hoivataan yhtä karvakasaa, joka viettää lääkkeiden ansiosta vähän dagen efteriä... ;)

Kuulemisiin!


Nina

Myrkyttäjät.

Olenko minä ainut, joka huomaa koko ajan löytävänsä ympäriltään sellaisia Myrkyttäjä-ihmisiä? Sellaisia, jotka kateuksissaan, katkeruuksissaan ja sekopäisyyksissään iskevät kiilaa milloin kenenkin väliin ihan vain siksi, että itsellä on vitun paha olla itsensä kanssa (?).

Myrkyttäjät ovat sellaisia, että tavalla tai toisella, häpeilemättömän suoraan tai vittumaisesti kaarrellen, he kiusaavat. He hankaloittavat tilanteita, elämää ylipäätään. Ilmeisesti Myrkyttäjän elämä on melko paskaa, joten hänen on tehtävä muidenkin olosta ja elämästä mahdollisimman paskaa. Ettei muilla ole missään nimessä turhan hyvä ja onnellinen olo.

Kuulostaako tutulta?

Meidän lähipiirin ykkösmyrkyttäjä on tällä hetkellä Ukkokullan veljen ja bestmanin vaimo. Hän on käärmeissään ilmeisesti siitä, sillä Ukkokullan äiti rahoittaa osaltaan meidän häitämme. Anoppi kun ei maksanut heidän häistään latiakaan. Mikä sikäli olisi vaatinut vähintään yliluonnollisia voimia, sillä heidän häänsä olivat yllätyshäät: synttärijuhlista tulikin yhtäkkiä hääjuhlat. Yllätyshäät siis myös anopille. Hääjuhlat, jotka jäivät meiltä väliin, sillä ajattelimme skipata "pelkät" syntymäpäiväjuhlat, koska olin jo aika paljon raskaana ison vatsani kanssa (viime kesänä) ja me yritimme tuolloin jo saada epätoivoisesti rahaa kasaan meidän häitämme varten. Nämä "syntymäpäivä"juhlathan tosiaan vieteltiin useamman sadan kilsan päästä meistä. Ukkokulta oli tästä puolestaan käärmeissään ja ihan syystä mielestäni: hänen veljensä meni naimisiin eikä Ukkokulta ollut paikalla. Aika hanurista minustakin. Miksei meitä voitu vain maanitella paikalle, miksei meille voitu kertoa suoraan, että mistä juhlista on kyse? Huoh.

No, meidän häät eivät tule yllätyksensä kenellekään. Näitä pirskeitä on suunniteltu lähes 1,5 vuotta. Näihin bileisiin me itse pyysimme rahoitusta vanhemmiltamme. Ja painotan vielä sellaista ehkä epäoleellistakin seikkaa, että minun vanhempani rahoittavat häitämme HUOMATTAVASTI enemmän kuin Ukkokullan äiti. Tätä Myrkyttäjä ei varmaan taida tietää, vaan liekö kuvittelee, että meille on isketty kymppitonni käteen ja toivoteltu ihanaa hääsuunnitteluaikaa.

Ja mitä siitä, vaikka rahaa olisikin tuotu jätesäkkikaupalla? Eihän se meidän vikamme ole? Eikös Myrkyttäjä kohdista kiukkunsa nyt aavistukseen väärään suuntaan? Jos joku tätä temppuilua ansaitsee, niin eikö se ole Anoppi? Vaikken toki toivo, että hänkään joutuu tätä Myrkyttäjän kiukuttelua kestämään.

Miten Myrkyttäjä sitten käyttäytyy? No hän, kolmekymppinen aikuinen nainen, hankaloittaa tulevan sulhasen ja bestmanin kanssakäymistä. Myrkyttäjä ei halua esimerkiksi tulla tänne ennen itse hääpäivää, vaikka me tarvitsemme kipeästi apujoukkoja hääaatoksi, perjantaiksi, esimerkiksi hääjuhlapaikkaa laittamaan. Sehän, ainakin minusta, on ehdottomasti bestmanien ja kaasojen hommaa. Tai heidän "kuuluu" olla meitä auttelemassa.

Meille kaikesta vastaanhankaamisesta tulee nolo olo. Vaadimmeko paljon, liikaa jopa? Vaikkemme vaadi keltään mielestäni oikein mitään eriskummallista. Kukaan ei joudu askartelemaan sormet verillä hääkarkkeja häitä edeltävänä yönä, ei siivoamaan hääjuhlapaikkaa aamuneljältä eikä istumaan kymmenissä hääpalavereissa kahvipöytämme ääressä.

Asenne on tässä nyt kaikkea paitsi rock. Itse muistan kaasona olleeni vain niin silmittömän ylpeä roolistani ja vastuustani, ja rakastin joka hetkeä, kun ystäväni häitä suunniteltiin ja toteuteltiin. Se ei ollut pakkopullaa, vaan ihanaa yhteistä tekemistä, joka yhdisti hääseuruetta entisestään. Viimeiset tunnit ennen naamioitumista fiilisteltiin kimpassa. Ihan parasta!

Mutta ei meidän tapauksessa.

Vielä jokunen päivä sitten oli epäselvää, että pääseekö tämän Myrkyttäjän aviomies, sulhasen veli ja bestman, perjantaina paikalle. Pääseekö hän auttamaan juhlapaikan laittamisessa, pääseekö hän mukaan kirkkoharjoitukseen ja ennen kaikkea viettämään ne kuuluisat viimehetket pikkuveljensä kanssa saunoen ja fiilistellen. Onneksi tälle bestmanille kasvoi yllättäen pallit ja hän ilmoitti Myrkyttäjälleen, että hän aikoo olla perjantaina täällä - Myrkyttäjän kanssa tai ilman häntä.

Mielenkiintoista siis on, että onko Myrkyttäjä hääjuhlassamme mukana ollenkaan. Töykeyden ja törkeyden huippuhan olisi jättää juhlamme väliin, mutta Myrkyttäjä tuntuu olevan niin itsekäs ja röyhkeä, että kaikki on mahdollista.

Lisäksi Myrkyttäjä on hankaloittanut kaasojen ja hänen miehensä välistä kanssakäymistä. Ilmeisesti Myrkyttäjän ansiosta esimerkiksi hääohjelman suunnittelu on ollut kutakuinkin mahdotonta kaasojen ja bestmanien kesken. Liekö Myrkyttäjä hieman mustasukkainen luonne? No, kaasoni ovat toki sangen kuumia kisuleita, mutta eivät sentään mitään miestennielijöitä, vaan onnellisesti molemmat naimisissa. Mutta viis siitä, hääjuhlan suunnittelu puhelimitse ja sähköpostitse saattaa Myrkyttäjän mielestä ilmeisesti hyvinkin johtaa riettaaseen etäsuhteeseen.

Miksei Myrkyttäjällä ole mitään häpyä, omaatuntoa? Miten Myrkyttäjä edes kehtaa? Miksei hän voisi olla vain onnellinen puolestamme ja tehdä osansa, että hänen aviomiehelläänkin olisi mahdollisimman mukava ja onnellinen olo pikkuveljen suurena päivänä? Itse hääparin olosta puhumattakaan...

Melko käsittämätöntä.


Nina

Kulutusjuhlissa.

Joulu, tuo ihana rauhoittumisen aika on käsillä. Ja se aika, kun kaupanomistajasedät ja -tädit uiskentelevat (ainakin hetken aikaa) käteiskylvyssä. Osalle suomalaisista napsahtaa tilille veronpalautukset ja jumaleisson, se rahaa polttaa taskussa niin, että kipeää ottaa. Lapset hukkuvat parin viikon päästä lahjoihin ja mielikuvitus kuolee sukupuuttoon, kun lelut saadaan naamaan eteen eikä tekemistä tarvitse keksiä itse. Nykyajan lelut kun vielä leikkivät itse valmiiksi keksityn käsikirjoituksen mukaan. Aika laimeaa, mutta elämä on. 

Syyllistäminen ei ollut tarkoitukseni, sillä siellähän kulutusjuhlilla minäkin poukkoroin. Pakkohan minunkin oli muutama hassu veronpalautuseuroni käydä vähän äkkiä hassaamassa kaupantädeille, ettei vain minunkaan taskuuni pala sitä reikää.  

Ennen omia lapsia ajattelin, että pyh lapset mitään kymmeniä lahjoja tartte. Yks paketti riittää ja senkin antamista pitää harkita tarkkaan aatonaattoon asti. No, mene ja synnytä sitten oma mukula. Tai kaks. Samalla ponnistuksella unohtuvat periaatteet, sillä nyt tekisi mieli ostaa vaikka mitä mukavaa omille lapsille. Toiselle, joka ei lahjoista ymmärrä tuon taivaallista ja toiselle, jonka mielestä se kahiseva paperi, teipistä puhumattakaan, on lahjassa parasta. No, onneksi en ole kersoilleni ostanut vain lelulahjoja, vaan ajattelin ostaa ja pyytää muilta lahjaksi myös jotain järkevääkin. Kloppinen esimerkiksi saa pukilta Muumipeikko-kylpypyyhkeen. Samanlaisen kylpypyyhkeen, mutta tyttöverskana eli Niiskuneitinä, saa myös meidän kummityttö. Jäpikkä toivottavasti saa niitä peppupyyhkeitä.

Ja koska Kappahlilla oli lastenvaatteet ota 3, maksa 2 -tarjouksessa, niin ostin Kummitytön kylpypyyhkeen kaveriksi pinkin jumpsuitin ja Kloppiselle muutaman vaatekappaleen, joita en vain voinut vastustaa... Lastenvaatteet - niitä on aina vaikea vastustaa. 

Ostin kummityttöni äidillekin lahjan. Tämä äippä on rakas ystäväni, Kloppisen kummitäti ja tuleva kaasoni, joten jotenkin herkistyin ihan tyystin nähdessäni tämän. Tämä ystävä on vaan niin rakas ja ainutlaatuinen, ettei ole tosikaan ja toisinaan siitä pitää oikein muistuttaa antamalla jotain konkreettista. <3 (Onkohan ensimmäiset kuukautiset lähellä, kun menee taas näin hormonisekoiluksi?)

Pinnallinen äitikin sai jotakin: Tigerista hassunhauskoja muistilappusia ja Tigin shampoota ja hoitsikkaa. Vinkkeli vaan kaikille, että joulun alla myydään edukkaita kimppapaketteja, joten useamman tuotteen ostaminen näin kannattaa. Erityisesti kannattaa tsiikailla näitä settejä joulun jälkeen. Silloin ne ovat alennuksessa ja säästöä tulee vieläkin lisää. ;) 

Pakko on muuten hehkuttaa, että tämä Urban anti+dotes Recovery -sarja on ihan huippua, jos omaat yhtään samiksen hiustyypin kuin minä. Eli kovasti värjätyn, kuivan ja käsitellyn. Tämä tekee hiuksista ihan silkkisen pehmoiset. Eikä tuoksu sellaiselta oksettavalta ällönamilta kuten Tigi yleensä. 

 Ei taas(kaan) ollut oikein mitään asiaa, mutta tulipa postailtua. Muiskis ja moi! <3

Nina

Tukan ja mielen kohennus sekä valtava vatsa.

Siis mielihän kohenee myös tukkaa kohentamalla, toim. huom., mutta tällä kertaa oodin mielialan nostamisesta ansaitsee eräs ystäväni. Meillä oli jälleen Kloppisen kanssa aamu from hell ja kun ystäväni ilmoitti tulevansa kahville, niin voitte vain kuvitella kuinka helppoa olikaan paasata hänelle - raskaanaolevalle, kahden alle 4-vuotiaan äidille. Ymmärrystä nääs riittää. 

Paasasin sydämeni kyllyydestä kuinka per*ele ottaakaan päähän, että jokainen aamu alkaa paskasti. Minä olen nälkäinen kuin karhu talviunien jälkeen ja Kloppiselle ei puuro maistu taas juuri ollenkaan. Ärsyttävä kombo. Kerroin ystävälleni kuinka meidän aamu menee: herätään kasin kieppeillä, mennään siitä vaihtamaan vaippa ja pesemään hampaat, tämän jälkeen aamupuuron laittoon. Kun puuro on valmis, on aika yrittää syöttää sitä pojalle, joka ei avaa suuta ja riehuu kuin mielipuoli. Yritykseksi se usein jääkin - puuroa mennee ehkä noin desi, jos sitäkään. Maito sen sijaan maistuu kohtalaisesti - 160 mll menee alas melko heittämällä. 

Sitten on minun vuoroni laittaa kaffemachine porpattamaan. Ystäväni kuunteli juttuani suu auki, kulmat koholla. Nolostuin, sillä ajattelin päivärytmissämme olevan hänen mielestään jotain tosi perseellään. Kysyin syytä ilmeelle ja ystäväni naurahti, että laitankohan poikaa turhan paljon itseni edelle. Jos kerran puuro ei maita, niin miksen minä syö ensin aamupalaa. Niin hän on aina lapsiensa kanssa tehnyt.

Totta. Miksi tosiaan minä en söisi aamupalaani ensin, jos toinen ei kerran kovin nälkäiseltä vaikuta? Ja minä sen sijaan vaikutan. Ja nälkäisenä olen myös äärimmäisen kiukkuinen ja lyhytpinnainen. Ennen ystäväni vierailua suunnittelin muuttavani pojan ruokailua siten, että aamupuuro jää pois ja tilalla yritän syöttää vaikkapa maustamatonta jogurttia marjasoseella. Huomenna kuitenkin yritän ensin tuota, että minä syönkin ensin. Saapa nähdä mitä siitä tulee...

Tunnustin ystävälleni myös nolona, että olen joinakin huonoina aamuina ärjynyt ja huutanut Kloppiselle ja minulla on siitä järjettömän huono omatunto. Ystäväni naurahti siihenkin, että aijaa - eivätkö kaikki äidit ärjy jälkikasvulleen, eikö kaikilla pala pinna. Niin, niin vissiin. Tuli hyvä mieli. Ehkä en olekaan ihan shitti mutsi, vaan ihan inhimillinen ja normaali. Kullan arvoisia ovat äiti-ystävät. Rehelliset sellaiset.

Myös tukkaa on siis kohennettu ja kävin kampaajalla, sillä vakkarilla, päivittämässä tukan sävyä. Tällä kertaa astelin ulos melko tyytyväisenä: rumat raidat ovat nyt kivemman sävyiset eivätkä ne pomppaa silmille. Muutenkin koko tukan sävy on nyt onnistuneempi. Obs: luvassa on taas horror-sensuroituja-naamakuvia!

Näissä kuvissa olevasta vihreästä neuletakista tuli loistava aasinsilta esitellä tuo neuletakki. Vilasta, 34,95 €, ihana malli, rakastuin, nätisti kehystää raskausmasun vaikkei ole raskausvaate. Rakkautta. <3

 

...ja raskausvatsasta tuli mieleen, etten ole hetkeen päivittänytkään masukuvaa. Joskaan sellaista kuvaa ei ole noin viiteen viikkoon räpsäistykään, joten on ollut sikäli vähän vaikeaakin. No, tässä tulee pötsikuva, raskausviikkomallia 35+2. Oikeanpuoleisessa kuvassa viikkoja 30 ja risat, eli on tässä viidessä viikossa tapahtunut aika huomattavaakin kasvua. 

 

Ostin Jäpikälle pikkututteja. Pitäisi pakata se sairaalakassi. Ja justiinsa Kloppinen täyttää yks vuotta. Voi kauhia. Mutta neuvolan puntaripa kertoi, että paino on taas vähän laskenut viime kerrasta. Hurraa sille (sekin nimittäin kohensi mieltä, kun on sanottu ettei sen painon tarvitsisi nousta).

Nina

Tuliainen.

Ihana ystäväni poikkesi käymään pääkaupunkiseudulta tänne Turkkuseen ja hänelläpä oli mukanaan ihana tuominen. Myönnetään, että tiesin mitä tulossa on, mutta on erityisen ihanaa huomata, että ystävät oikeesti tietävät mistä tykkäät ja osaavat kysyä, että haluaisitko ehkä tällaisen. Hän toi nimittäin tuliaisena Helsinki World Design Capital -muumimukin! <3 Minä olisin ihan valmis ottamaan tämän käyttöön, mutta Ukkokullan mielestä käsissäni oli sellainen aarre, jonka arvo nousee vain, että se pitää kuulemma jättää alkuperäiseen pakkaukseensa. Kaapin perälle. Vähän mälsää. Mutta omistanpa tällaisen kuitenkin! Ha-haa!

Kuten ehkäpä olette huomanneet, niin tykkään kovasti Muumeista. Tai oikeastaan kaikesta Muumi-tavarasta, kuten näistä Muumi-kupeista, mutta ihan fanaattisesti näitä en kyllä kerää. En taida omistaa ainuttakaan kausimukia ja niiden pilviä hipovat hinnat vaikkapa huuto.netissä vain lähinnä huvittavat. Ei ole minun juttuni maksaa sataa euroa per kuppi...

Mutta ehkä lapsenlapsenlapseni sellaiseen hintaan tämän kupposen joskus myyvät! :D

Nina 

Avautumista ystävyydestä.

Minun on pakko avata sanainen arkkuni eräästä ystävästäni. En oikeastaan nimittäin tiedä, että voiko häntä enää edes ystäväksi kutsua. Meillä on takana pitkä historia. Tutustuimme ollessamme jotain 9-10 vee ja olemme kasvaneet aika yhdessä lapsista teineiksi ja teineistä aikuisiksi. Olimme samalla luokalla sekä ala-asteella että yläasteella. Riitelimme paljon, mutta toisaalta olimme toisillemme aika vankkumaton tukipilari. Olimme, ja olemme, erilaisia mutta kuitenkin hämmentävän samanlaisia. Siinä kai vakuuttavat perustelut esimerkiksi murrosiän riidoillemme.

En aio kertoa historiastamme mitään sen yksityiskohtaisemmin, sillä en halua paljastaa tällä tekstillä itseäni sen kummemmin kuin tätä ystäväänikään. Sen verran on kerrottava, että meillä on ollut ns. katkoja ystävyyssuhteessamme, eli emme ole aina olleet tekemisissä juuri laisinkaan.

Yksi tällainen vaihe on ollut meneillään viimeisen vuoden verran. Kun aloin odottaa Kloppista, oli ystäväni innoissaan. Hänelläkin oli lapsi ja he haaveilivat pikkukakkosesta. Meillä oli yhteistä vaikka kuinka ja emme päivittäin juuri muusta puhuneetkaan kuin raskauksista. No, ystäväpariskunnallamme ei koskaan sitten tärpännyt ja minä jäin tavallaan odottamaan yksin, vaikka tokihan ympärilläni oli muitakin ihania ystäviä, jotka innoissaan odottivat kanssani loppuun asti.

Ystäväni vähensi yhteydenpitoamme ja näimme huomattavasti harvemmin. Tuntui, että se olen aina minä, kuka ehdottaa rehvejä ja kahveja. Kunnes sitten itsekin kyllästyin ja annoin aika lailla toisen vain olla. Viimeinen piikki ystävyyteemme taisi sitten olla Kloppisen syntymä. Ystäväni on nähnyt poikani ehkä viitisen kertaa ja Kloppinenhan on viittä vaille yhdeksän kuukautta... Eli ei ole varmaan liioiteltua sanoa, että emme näe juuri ollenkaan. Ystävälläni on aina niin kova kiire.

Aikanaan, kun ystäväni oli raskaana ja sai lapsensa, hän marisi ettei hänellä ole enää juuri yhtään ystävää eikä kukaan halua nähdä tai tehdä hänen kanssaan mitään. Kukaan ei kuulemma käynyt kylässä ja hän oli yksinäinen. Yksin kotona raskaana, yksin vauvan kanssa kotona. Minä sitten silkasta ystävyydestä vietin ystäväni kanssa reilusti aikaa. Vaikka elin ihan erilaista elämänvaihetta kuin hän: olin kyllä parisuhteessa, mutta silti olin meneväinen ja biletys maitti, kun taas ystäväni oli oikea kotihiiri ja häntä kiinnostivat rintapumput sekä sitterit. Näimme toisiamme itseasiassa niinkin usein, että ystäväni vitsaili, että jos hänen poikansa alkaa kutsua minua äidikseen, niin sitten meidän on vähennettävä näkemistä.

Noin vuosi ystäväni pojan syntymästä he alkoivat suunnitella häitä. Ja minä, yllätytte tästä varmaan, erosin avopuolisostani. Siltikin, vaikka häät eivät minua sillä hetkellä voineet juuri vähempää kiinnostaa, niin olin täysillä mukana suunnittelussa ja jaksoin kuunnella ystäväni häävouhotusta ihan aidolla mielenkiinnolla. Oikeastaan emme siihen aikaan juuri mistään muusta puhuneetkaan. Minä sinkkuilin innolla vuosien kestävän parisuhteen jälkeen ja ystäväpariskuntani sanoi alttarilla tahdon.

No, missä mennään nyt. Minä olen kotona "vauvani" kanssa ja ystäväni vierailut voi laskea kutakuinkin yhden käden sormilla. Minäkin tunnen itseni toisinaan eristäytyneeksi ja yksinäiseksi. Huomaan kaipaavani aikuisten seuraa, tyttöjen juttuja, kahviseuraa. Mutta ilmeisesti tämä ns. ystävä on jo unohtanut millaista se kotonaolo on.

Ystäväpariskunta on eroamassa ja ystävääni eivät hääsuunnitelmamme voisi vähempää kiinnostaa. Mietin jopa hetken, että tietääkö hän edes hääaikeistamme – eihän hän ikinä vaivaudu kysymään mitä minulle kuuluu. Ei häntä kiinnosta kuulumiseni. Siinä kun minä höpötin heidän häistään ystäväni kanssa, niin tosiaan, minä mietin, että tietääkö hän edes meidän tulevista häistä!

Kerroin alkukeväästä hänelle, että odotan jälleen lasta. Vastaukseksi tuli onnea. Olemme nähneet tämän raskauteni aikana kerran. Silloinkin saimme kutsun heidän poikansa syntymäpäiville. Pakollinen paha siis. Kävimme viemässä lahjan ja syömässä kakkua. That's it. Kertaakaan ystäväni ei ole kysynyt kuinka voin, onko raskaus edennyt hyvin, miten jaksan Kloppisen kanssa. Ei kertaakaan.

Toisinaan ystäväni yhtäkkiä alkaa kertoa asioistaan Facebookin chatissa. Tänään hän esimerkiksi hehkutti, että minun pitää pitää peukkuja, että hän saa haluamansa asunnon. Aikansa hän kertoili omista asioistaan, ja minä kohteliaasti kysyin asioista lisää ja toivotin tsemppiä. Ei mitään mainintaa minun kuulumisistani. Ei mitään. Taaskaan. Minun pitää kyllä olla aina kiinnostunut hänen asioistaan, mutta hänen ei koskaan minun asioistani. Ei häntä, eroavaa kolmekymppistä, nyt voisi vähempää kiinnostaa minun, perheellisen kotiäidin, asiat.

Enkö tuhlaakin häneen vain aikaani? Ihan oikeasti? Ei kai ystävyyden kuulu näin mennä? Ei kai sen kuulu jatkuvasti aiheuttaa pahaa mieltä ja suoranaista vitutusta?

Tällä hetkellä jopa mietin, että voisiko tämän ns. ystävän jättää jopa kutsumatta häihimme. Olisiko se liian radikaali veto. Emmehän me ole missään tekemisissä eikä häntä tunnu kiinnostavan minun elämäni. Olen hänelle pelkkä paskalaari, johon hän voi itse kaataa murheensa tai hehkuttaa menestystään, kun sellaista sattuu kohdalle. Minä olen vain hänen säälijänsä, kun menee huonosti tai kanssajuhlijansa, kun menee hyvin. Miksi sellainen ihminen pitäisi edes kutsua? Velvollisuuden tunteesta, sillä minutkin kutsuttiin heidän häihinsä? Siksi, että meillä on vuosien historia?

Myönnän, että olen tässä ajansaatossa katkeroitunut syvästi ystävääni kohtaan. Ystävästäni on tullut enemmänkin vain vanha tuttu. Onnekseni minulla on ystäviä enemmän kuin tämä yksi.


Nina