tiistai 28. helmikuuta 2012

Taas mennään?

Eilen sitten tein sen, raskaustestin. Tein sen, eikä tulos yllättänyt. Vaikka tavallaan yllättikin. Kaksi viivaa. Olo oli vain niin vahva, että raskaana ollaan. Minun menkat kun vain ovat sellaista sorttia, etteivät ne yksinkertaisesti ole koskaan myöhässä. Oli taas sellainen tunne, että hitsi vieköön, nyt mennään taas. Ukkokulta halusi katsoa tikun ensimmäisenä ja se oli minulle ihan okei. Tiesinhän kuitenkin, että kaksi viivaa siinä möllöttää. Ja niin möllötti. Ukkokulta tuli virnistellen vessasta ulos. 

Viiva on hailukampi kuin Kloppisesta. Silloin viiva tuli nimittäin salamana ja kirkkaan punaisena. Se tulos oli niin selkeä, ettei tarvinnut jossitella. Nyt sitten taas tekisi mieli jossitella, kun tuo viiva on noin hailukka. Pitäisikö tehdä lisää testejä? 




On kurjaa myöntää, että fiilikset tästä testistä olivat paljon ristiriitaisemmat kuin Kloppisen tikusta. Silloin itkimme onnesta ja hihittelimme. Eilen illallakin hymy oli toki herkässä, mutta jotenkin meillä molemmilla pelko ehkä otti turhan suurta sijaa onnessamme. Ukkokulta nyt tuntuu olevan itsevarma loistava isukki, jonka mieleen ei mahdukaan epäilys, ettemmekö kaikki neljä pärjäisi. Minä sitten taas... Kloppisen kanssa elämä on ollut ihanaa ja helppoa. Väkisinkin pessimisti kelaa, että kasvaako masussani koliikkikaksoset? Entäs raha-asiat? Miten me pärjäämme? Riittääkö rakkaus toisellekin lapselle? Etenkin jos hän onkin temperamenttisempi tapaus kuin tuo Hra Aurinkoinen. Mitä ihmiset sanovat, kun kuulevat, että meille tulee taaaaaaas vauva? Miettivätköhän he, että eikö me hölmöt ymmärretä käyttää ehkäisyä? Tai että kyseessä on ilmiselvä vahinko? Ja miksi helvetissä minä olen näin kiinnostunut muiden mielipiteistä?

Kyseessähän ei ole vahinko. Tietoisesti olemme eläneet ilman ehkäisyä. Meillä kun Ukkokullan kanssa on se mentaliteetti, että lapsia ei tehdä, vaan ne voivat tulla. Toki eilen todettuamme, että olemme näin hedelmällisiä kimpassa, pitänee tämän mahdollisen pikkukakkosen jälkeen oikeasti harkita jotakin ehkäisyä. Muuten en valmistu koulusta ikinä, enkä työelämäänkään ehdi ennen eläkeikää. Tunnen väkisinkin sisälläni jotain ihmeellistä kiitollisuutta, ehkä jotain morkkistakin, kun en ymmärrä olla tarpeeksi kiitollinen. Meille suodaan lapsia helposti, toiset taas taistelevat heistä veren maku suussa.

Laskeskelin vau.fi-sivustolla, että meidän pikkukakkosen arvioitu saapumisaika on marraskuun alussa. Raskausviikkoja on nyt siis 4+3. Huvittavan vähän. Ikäeroa Kloppiselle ja pikkusisarrukselle tulee hädin tuskin vuosi. Aika hurjaa. Minä, nainen, joka ei todellakaan ole lapsirakas saati kodin hengetär, tehtailen tässä perhettä. Eihän minulle pitänyt näin käydä? Näen jo verkkokalvoillani kuvan itsestäni kahden vuoden päästä, kahden riehuvan ja uhmaisen taaperon kanssa, joista kumpikaan ei kuuntele eikä tottele ja minä olen se skitso-kiljuva mutsi, joka aiheuttaa päänsärkyä kaikille kanssaeläjille. Ihmiset pyörittelevät silmiään ja ajattelevat, että enkö minä tosiaan saa kakaroitani kuriin.

Ehdin surra jo ihanista Hartan-vaunuista luopumistakin, vaikka Ukkokulta lohduttikin, että ostetaan samasta mallista tuplat. Hölmöä. Tiedän. Nyt on vain lanttu kyllä kovin sekaisin. Päässä myllää onnellisuus ja toivo, että kaikki menisi nyt vain. Sitten siellä jyllää se pelko siitä, miten minä mukamas pärjään. Vaikka rakas Ukkokulta jaksaa tsempata, että Kloppisen kanssakin minä pärjään erinomaisesti. Ja niinhän minä pärjäänkin. Pitäisi vain luottaa itseensä, uskoa omiin kykyihin. Päässä myllää myös ajatukset synnyttämisestä ja silkka pakokauhu. Lisäksi tunnustan aivan rehellisesti ajattelevani kaiholla myös itseäni: taas lisää kiloja, taas vatsan rasvausta aamusta iltaan, taas sokerirasitus-testejä, taas raskausvaivoja, taas huonosti nukuttuja öitä. Tuntuu niin raskaalta... Aika ei ole selkeästi kullannut tarpeeksi muistoja. 

Mutta ajatuskin raskauden keskeyttämisestä on helvetin raastava. Oli tulevaisuudessa odottamassa sitten millaista silkkaa helvettiä tahansa, se otetaan sitten sellaisena vastaan. Sitä ennen toivotaan parasta. 

Koitan ajatella varovaisen positiivisesti. Tulevat yhdeksän kuukautta ovat tosiaan vain yhdeksän kuukautta elämästäni. Pienen pieni osa. Luultavasti tulossa oleva arki kahden pienen kanssa kestää vain hetken, jonka jälkeen se on auttamatta jo ohi. Sitä paitsi, ehkä tilanteessa on jotain positiivistakin. Elämme tämän raskahkon vauva-vaiheen kerralla ja myöhemmin lapset ovatkin niin samanikäisiä, että heillä on kovasti yhteistä ja seuraa toisistaan. Omassa päässä on kirkkaana muistissa vauvajutut ja konstit vaikka mihin ongelmaan. Toivottavasti. 

Varovaisesti mietin jo, että saakohan Kloppinen pikkusiskon vai -veljen...? Näyttävätköhän he samalta? Onkohan tuleva vauva samanlainen kuin Kloppinen, voisiko hän olla yhtä tyytyväinen ja helppo? Ihan hölmöä, mutta tavallaan hihkun kovasti sitäkin, että meistä tulee oikein kunnon perhe. Kunnon perhe, kun lapsia on jo useampi. Ainoana lapsena koen myös suurta iloa siitä, että minä saatan voida tarjota Kloppiselle sisarruksen.

Tuntuu niin surrealistiselta. Näenköhän minä unta? Vielä hetki sitten hihkuin hääjuttuja ja nyt sitten ennen niitä hoidetaankin alta vielä yksi raskausaika? 


Nina

maanantai 27. helmikuuta 2012

Ihkaensimmäinen.

Kloppisen ensimmäinen paketti oli saapunut Postiin! Oli kyllä hassuista hassuinta nähdä, että pojan nimellä on tullut paketti. Vitsailin Ukkokullalle, että saanko minä noutaa tämän, kun enhän minä ole paketin virallinen ja oikea vastaanottaja. Vähän sama fiilis oli, kun Kloppisen kela-kortti suvaitsi saapua. Tässä se lukee: Kloppisen nimi. Kloppinen on oikeasti olemassa.

No, takaisin siihen pakettiin. Siellä nimittäin oli kirjoja. Minä, ensimmäisen kerran elämässäni, uin suoraan puhelinmyyjän koukkuun. Minulle tarjottiin lasten oman kirjakerhon liittymispakettia ja koska Kloppisen kanssa tykätään kirjoja lueskella ja katsella, en voinut kertakaikkiaan olla liittymättä.


Ja kun avasin paketin, olin heti tyytyväinen liittymispäätöksestäni. Ensinnäkin minäkin olen joskus kersana kuulunut tuohon samaiseen kerhoon, joten onhan tämä nyt vähintäänkin nostalgista. Liittymispakettiin kuului siis kuusi kirjaa sekä ihana Bambi-viltti 7,90 euron hintaan. Joka kuukausihan siellä sitten olisi tyrkyllä jokin kiva kirjapaketti, että onko itsekurista näinä päivinä tietoakaan...






Pahoittelen hetkellistä katoamista linjoilta, olimme jälleen Pohjanmaalla viikonlopun ja siellähän en tunnetusti ehdi mitään blogia kirjoittamaan saati olemaan edes koneella. Myös tämä viikko näyttää nihkeältä kirjoittelun suhteen. Ukkokullan siskot ovat nimittäin tulossa viikoksi meille "kylään" ja ilmeisesti pitäisi olla edes vähän seurallinen ja sosiaalinen. Tietokoneella itsekseen näpyttelyä ei välttämättä siis lasketa hyviin tapoihin, luulen.

Ja mitäpä muuta. No, menkat ovat kaksi päivää myöhässä. Ei ole lainkaan menkkaoireita, mutta eipä ole raskausoireitakaan. Olen aivan hermoraunio tästä epätietoisuudesta ja minun kohdallani kärsivällisyys päättyy tänään: menen ostamaan apteekista raskaustestin. Olipa se sitten kuinka turha ostos tahansa. Minä kun en kestä tällaisia tilanteita lainkaan.

Tänään ehdin jo aamulla miettiä tulevia ristiäisiä ja että mitä kaikkea Kloppiselta pitää säästää vauvalle. Ja että voi, Kloppinenhan on vauva! Eikö hänen kuuluisi saada olla se rakas ainukainen edes hetken. Sitten lohduttauduin ajatuksella, että kyllähän hän tässä vielä on ainukainen sen hetken. Mutta miten ihmeessä me sitten pärjäämme kahden pienen kanssa, joilla on ikäeroa vuosi ja risat? Apua? Sitten mietin taas synnyttämistä. Ei, ei, pelottaa, ahdistaa. Kaikkea tätä kelaan ja murehdin, vaikkei se positiivinen raskaustestikään ole vielä edes kädessä...


Nina

torstai 23. helmikuuta 2012

Raah...

Tämä aamu alkoi sitten kurkkukivun siivittämänä. Voi pertele sanon minä. Kahvittelin eilen muutaman kaverin kanssa, joilla molemmilla on taaperoikäisiä lapsia ja yksi näistä oli mukanakin. Syytän pöpöistä siis tätä pientä vekkulia, aika hirveää, eikö? Mutta päiväkodithan ovat oikeita basillipesiä. Ja olisi kai pitänyt arvata, että kyllä jokin pöpö minuunkin vielä tarttuu. Olen nimittäin tässä hihkunut sitä, kuinka terveenä olen ollut viimeisen vuoden.

Syytän tästä erinomaisesta olosta jo VUODEN YLITTÄNYTTÄ tupakkalakkoani. Olo on oikeasti todella hyvä. Savuttomana aion pysyä jatkossakin. Ette voi ymmärtääkään kuinka ylpeä olen itsestäni. Takana on nimittäin kymmenisen vuotta röökausta. Ihan helppoa tuo seinään lopettaminen ei siis ollut, mutta yllättävän helppoa kuitenkin. Ainiin, ajattelin palkita vuoden kestäneen lakkoni parilla kenkiä. Vaikkapa joillakin Brandoksen herkuilla.

Kaverini toi minulle eilen kasan lastensa vanhoja vauvalusikoita. Tarpeeseen tulevat, meillä kun lusikoita oli ennestään vain huikeat kaksi kappaletta.

Lusikoista Kloppisen syömiseen: tähän mennessä olemme maistelleet perunaa, peruna-porkkanaa, luumua ja eilen maistelimme ensimmäistä kertaa itse keittelemääni bataattia. Mikään näistä ei ole ollut mikään makuelämyksistä mahtavin. Luumua Kloppinen veteli edellispäivänä kohtalaisen innoissaan, ja ehkä siitä johtuen vatsa on toiminut vähän turhankin hyvin. Ostimme Kloppiselle sitten päärynäsosetta, ihan vain siinä toivossa, että tämä uppoisi paremmin eikä pieni saisi ainakaan mitään traumoja kiinteiden syömisestä. Neuvolanterkka sanoi, että vauva vaatii noin 10–15 maistelukertaa ennen kuin makuun voi tottua, mutta nyt esimerkiksi peruna-porkkanaa on maisteltu monen monta kertaa ja silti joka kerta syöminen on yhtä huutoa.




Huuto loppuu kuin seinään, kun suuhun isketään maitopullo. Kloppinen olisi siis ilmeisen tyytyväinen maitolinjaansa, eikä siinä mitään, maitohan pojalle ilmeisesti onkin se tärkein fuudi ensimmäisen ikävuoden ajan. Mutta väkisinkin pelkään, että tuleeko Kloppisesta huono syömäri, onko jokainen ruokahetki tehty taistelusta ja tappelusta? Pitäisi kai enemmän vain ymmärtää sitä, että ihan uudet maut saavat pikkusen varmasti hämilleen ja että ajan kanssa soseet alkavat maistua paremmin. Eli antaisiko tässä vain pojalle aikaa vai ollako omapäinen ja jatkaa maistelukokeiluja ennen maitopullon antamista. Lähipiirissä jokainen vauva on ollut innokas maistelemaan ja syömään kiinteitä. Puolivuotiaina vauvat kököttävät suu auki kuin pikkulinnut, kun on syömisen aika. Epäilen, että meillä fuudaus ei ehkä mene ihan samalla lailla. Miten lapsenhoito voikaan olla näin vaikeaa? Juuri nyt olisi sille kuuluisalle maalaisjärjelle käyttöä.

No, jotakin positiivistakin on tapahtunut. Nimittäin ne nukahtamisvaikeudet ovat jälleen kerran historia-tavaraa. Niin Kloppisella kuin äidilläkin. Kloppisen nukuttamiseen ei taas tarvita muuta kuin tutti, harso sekä unipupu kainaloon. Sitten vain peitto korville ja toinen on jo silmät puolitangossa. Ihanaa, loistava nukkuja-poikamme on tullut takaisin! Ja ihan mukavaa on sekin, että minäkin olen nukkunut tämän viikon kuin tukki. Uni tulee silmään heti kun laitan itseni vaakatasoon. Viime viikko kun meni sängyssä pyöriessä ja ystäväni häitä ressatessa. No okei, ehkä ihan vähän tuli mietittyä omaakin elämää, kun Ukkokulta kerran viime viikolla päätti yksi ilta kosia.

Saan näköjään ujutettua JOKA POSTAUKSEEN jotain hää-juttua. Sorppa. No, ne nyt vain ovat mielessä joka päivä, halusin tai en.



Viime viikot ovat menneet ilman mitään jumppahikihetkiä ja olo on kurja sekä löysä. Viime viikolla en ehtinyt ja tällä viikolla osa tunneista on ollut peruttu. Ja nyt sitten tämän kurkkukivun johdosta joudun jättämään tämäniltaisenkin väliin. Harmittaa, sillä tuntuu, että olen jälleen ihan nollassa kuntoni kanssa. Ihan kuin joutuisi aloittamaan alusta kaiken. Perceestä. Ei kai se auta kuin jatkaa tuolla askartelun tiellä ja paskarrella Kloppisen valokuva-albumia.

Tänään kyllä menen käymään kirpparilla, vaikka henki lähtisi. Etsinnässä on nimittäin kasa ruokalappuja sekä vauvanlautasia.


Nina

keskiviikko 22. helmikuuta 2012

Kuolauslista.

Yksi hassu harrastukseni on kuolauslistojen kirjoittelu. Kuolauslista sisältää juttuja, joita ihan tosi kovin paljon tahtoisin. Kuolauslistalla on hyvät mahdollisuudet muuttua myös ostoslistaksi. Tai sitten ei. "Kuka tietää, kuka ei tiedä, mahtavaa!", sanoi markkinoinnin opettajani aikoinaan. Tällä hetkellä lista näyttää tältä:

Kuolauslista vol 1.


1. Sisustusjuttuja Wilhelmiinan kammarista. Eritoten niitä kehyksiä.

Wilhelmiinan kammari on ihan fantastisen ihana sisustuskauppa ja täällä minä käynkin leputtamassa silmiä sekä näkemässä romantiikan nälkää harva se päivä. Erityisesti nuo kehykset miellyttävät silmää ja ne onkin aiiiiiivan pakko pistää tilaukseen hetimiten. Ärsyttävää muuten, että pitäisi alkaa säästää omia häitä varten, mutta olen säästämisessä ehkä maailman surkein. Ja sitten taas toisaalta sitä pätäkkää tullaan tarvitsemaan, sillä me molemmat olemme Ukkokullan kanssa sitä mieltä, että naimisiin mennään vain sen yhden kerran ja isosti sitten mennäänkin. En minä mitään överihäitä ole vailla, mutta en halua joutua laskemaan euroja ja senttejä saati valitsemaan jotain halpaa, epämiellyttävää siksi, ettei muuhun rahkeet riitä.


Miten tämä taas meni hää-jutuksi? Eilen kahvittelimme rakkaan ystäväpariskuntamme kanssa, jotka juuri siis naivat toisensa ja eipä siinä juuri muusta jauhettu kuin häistä. Heidän ja meidän.


No, nyt niihin Wilhelmiinan kammarin söpöyksiin, joita tahdon ma.






2. Luhdan rahit Hobbyhallista.

Haluan! Olis niin suloiset. Lisäksi perustelen näiden ostoa sillä, että kun Kloppinen oppii nousemaan tukea vasten, niin VÄ-HÄN-KÖ nää ois kätevät. Ois, ois. Pakko ostaa siis, eikö?


3. Polarn O. Pyretin mallistosta juttuja.






4. Paul Frankin collegesöpöys.

Babyshopista himoitsen niiiiiin kovasti tätä. Korvineen päivineen. Voi suloisuus! <3


5. PaaPii Design Shopista helistimiä ja pehmoja.








6. Kenkiä tietenkin. Brandokselta tietenkin. 


Blink

Iron Fist

Iron Fist

Iron Fist

Svea


Kenkiin on varmaan hyvä päättää tämä postaus. Mutta eikö nuo Iron Fistit olekin vain ihania...




Nina

tiistai 21. helmikuuta 2012

Itku ja hampaiden kiristys?

Rakkauden hedelmämme aka Kloppinen on ollut viimeisen viikon ihan outo. Aina niin aurinkoinen ja vähään tyytyväinen höpönassu on nyt kiukkuinen kuin persuksille ammuttu karhu. No okei, tuossa on ehkä vähän liioittelua havaittavissa, mutta kiukkupussi tuosta Kloppisesta on kuitenkin vähän tullut. Ja se on sikäli outoa ja ennenkuulematonta, sillä tähän mennessä poika on ihastuttanut lähipiirissämme yltiöpäisen kiltin vauvan maineella.

Jäin sitten pohtimaan, että onko vika kiinteissä. Aineenvaihdunta toimii, sen voin tässä paljastaa. Mutta aiheuttavatko nuo kiinteät kuitenkin jotakin ilmavaivoja? Tähän mennessä olemme silloin tällöin vain maistelleet perunaa ja nykyään peruna-porkkanaa. Ja vain pikkuruisen lusikan kerrallaan. Nykyään pikkuruisia lusikallisia menee noin kaksi päivässä. Eli äärimmäisen varovaisesti olemme siis nämä puuhat aloitelleet.

Pelkkä peruna ei ollut ihan menestystarina meillä: poika kun miltei oksensi joka kerta maistelun ohella. Ei ihan hivellyt äidin kokkauskyky-itsetuntoa tuo. Sittemmin sekoitin tekemääni mössöön hiukan korvikemaitoa, jotta maku olisi jotenkin tutumpi (=parempi). Se auttoi ja kiinteät sujahtivat hiukan paremmin kurkusta alas. Lisäksi tuon porkkanan mukaanotto auttoi. No, eihän tuo peruna yksinään tosiaan ole mitään herkkua, näin aikuisenkaan suussa.

Ostin kaupasta muutaman luumu-sosepurkin, sillä arvelin etteivät olemattomat kokkaustaidot riitä itsetehdyn luumusoseen askarteluun. Ostin siksi, että ajattelin sen ehkä helpottavan mahdollisten vatsavaivojen kanssa. Ja kaipa niitä hedelmäsoseitakin saa pikkuhiljaa alkaa maistella? Eilen sitten maistelimme lusikallisen tätä ja oli muuten ihan eri herkkua. Minäkin muuten maistoin, siis omalla lusikalla ja tämä sose oli oikeasti minustakin hyvää.


Kiinteiden syöttäminen kuitenkin epäilyttää ja mietityttää, että teemmekö jotain "väärin" (=syötämme väärää sosetta ja liian vähän/liian paljon kerrallaan). Neuvolassa keskustelu ei *yllätys-yllätys* ollut taaskaan mistään kotoisin. Siellä vain lueteltiin mitä kaikkea muuta Kloppiselle voisi valmistaa. Niin ja mainittiin tuosta luumusoseesta, että se helpottaa ummetuksen kanssa, jos sellaista on.

Olen koittanut nettiä plärätä, että löytäisin tietoa soseiden teosta ja pakastamisesta. Jos tiedät sellaisen, niin vinkkaatko kiitos. Sellaisen knoppitiedon bongasin, ettei perunaa kuulemma saa pakastaa. Mitä helkattia, miten siis voin tehdä mitään pakkaseen näin alkuunsa?! Koska kaikki neuvolan mainitsemat mössöt sisältävät perunaa: peruna-maissi, peruna-kukkakaali, peruna-parsakaali jne. Ja minä kun suunnittelin, että tämä mössöjen teko ihan valmiiksi saakka on helppoa: kaikkea paljon sekaisin ja pakkaseen. Meneekö tämä sittenkin niin, että teen vaikkapa parsakaalisosetta pakkaseen ja joudun joka kerta sulattamaan parsakaalin ja keittämään erikseen perunan, soseuttamaan sen ja sitten sekoittamaan soseet toisiinsa? Kuulostaa ihan perskutin paljon liian vaikealta ja suuritöiseltä? Huoh?

Viime viikolla ilostutin Kloppisen päivää tutkimalla hänen suutaan oikein urakalla. Ja kyllä, yläikenissä edessä näkyy selkeästi "vaaleat laatat". Tai sitten näen näkyjä ja luulen vain näkeväni jotakin. No, olin sitten näkeväni jotakin eriskummallista alaikenissäkin kulmissa. Epätasaiset kohdat, ikään kuin kohoumat ikenissä? Tulevia hampaita? Vampyyri-lapsi? Olen nimittäin koko ajan kytännyt alaikeniä edestä, kunnes Ukkokulta totesi, että eihän kaikilla lapsilla samaan paikkaan puhkea ensimmäiset hampaat. Niin tosiaan. Jotenkin tuo hammas-homma tuntuu kuitenkin utopistiselta: nyt jo?

Ja missä on lievä kuume? Jotenkin kuvittelisin Kloppisen olevan vieläkin krätyisempi, jos kiusana olisi nyt ikeniä lävistävät hampaat? Mutta vaaleita kuultavia kohtia sieltä ikenistöstä kuitenkin löytyy. En sitten tiedä, että koska ne oikein puhkeavat.

Joka tapauksessa ajattelin kokata Kloppiselle tänään tai huomenna bataattimössöä. Siitä olen kuullut paljon hyvää. Sitä voi kuulemma myös pakastaa. Hurraa. Perunan keittäminen joka toinen päivä on nimittäin vähän pepusta. Saas nähdä mitä tästä soseiden teosta oikein tulee...


Nina

maanantai 20. helmikuuta 2012

Vielä vähän häistä...

Huhhei, ystäväni häät sekä kaason velvollisuudet ovat takanapäin. On jopa vähän haikea fiilis, sillä näitä juhlia on järjestelty ja odoteltu nelisen kuukautta. Pyyntö kaasoksihan esitettiin sinä päivänä, kun minä olin tehtailemassa Kloppista synnärillä. Muistoksi juhlista nappasimme Ukkokullan kanssa sekä morsiuskimpun että sukkanauhan. Aika hieno "kruunu" kihlauksellemme, eikö? Kotiin viemisiksi saimme myös yhden kukka-asetelman, mutta ikävä kyllä se kuolee varmaan samana päivänä minun hellässä huomassani...




Eipä tässä tosin ole kuin kolmisen kuukautta ja häitä tanssitaan taas. Toinen ystäväni menee nimittäin naimisiin. Saako sanoa, että onneksi en ole kaaso, niin hieno kunnia kuin se onkin? On siinä nimittäin ressiä ja rahanmenoa. Meinasin tukehtua kieleeni, kun kampaaja veloitti minulta 155 euroa meikistä ja kampauksesta hääaamuna. Klunk. Kampaus ei ollut oikein sinnepäinkään mitä alunperin toivoin. En nimittäin todellakaan halunnut tiukkaa kampausta, mutta ääneen kerrotusta toiveesta huolimatta kampauksesta tuli sellainen. Ihan kiva siitä kai silti tuli. Ainakin takaa se näytti hyvältä. :)

Meikki ei onnistunut mielestäni oikein ollenkaan: se oli suttuinen, hutaisten tehty, naama kiilsi jo tunnin päästä eikä se meikinperkele edes pysynyt, vaan luomiväri oli luomivaossa ja varjostukset olivat muisto vain. Kaiken lisäksi meikkaaja vaan hoki minua laittaessaan, että hän koittaa olla mahdollisimman nopea. Meinasin jo siinä hetkessä kommentoida, että eikös sinun pitäisi keskittyä nyt vaan tekemään hyvää (KESTÄVÄÄ) jälkeä eikä olemaan nopea? Olin niin älyttömän pettynyt. Ja mikä pahinta, niin oli morsiankin. Meillä kun oli sama meikkaaja. Hitto, kun harmitti ihan vietävästi!

Mitä tästä opimme? MENE KOEMEIKKIIN JA KAMPAUKSEEN. Piste.
Mitä muuta tästä opimme? Minäkin haluan ehdottomasti, että kaasoni ovat meikissä ja kampauksessa. Siitä huolimatta, että lopputulos ei kaikilla ihan onnistunut, oli häiden ilme ihan eri juhlava, kun meillä kaikilla oli upeat kampaukset ja meikit, upeita juhlapukuja unohtamatta.



Hienosti retusoitu naamavärkki jälleen. Anteeksi, jos näette näiden johdosta painajaisia.
Minä ja Kloppinen. Sekä lisää painajaismateriaalia.


Päivä oli kuitenkin aivan mahtava. Kaikki sujui juuri niin kuin pitikin, jos juhlien alun turhan löysää aikataulua ei huomioida. Uskon nimittäin, että alun lievä odottelu unohtui jokaiselta vieraalta, kun pääsimme ohjelman loppua kohti. Kaikki meni nimittäin niin putkeen ja kaikilla oli hauskaa. Vieraat tanssivat innoissaan, iästä ja kyvyistä viis, booli virtasi (jotain yhteyttä tanssi-innon kanssa?) ja nauru raikasi, kun salin valtasi yllätysesiintyjä. Kaasona olen tietenkin kovin ylpeä onnistumisestamme ja morsiusparin tyytyväisyydestä. Ja saipa tästä koko hommasta tietenkin arvokasta oppia ja kokemusta omia kekkereitä varten.

Kaaso ja morsian välipalalla ennen hääpuvun pukemista. Mikä on sitten oma juttunsa...

Tuntuu ihan uskomattomalta, vieläkin, että ensi kesänä minäkin saan jo varata meille kirkon. <3


Nina 

perjantai 17. helmikuuta 2012

Häähumua!

Huh, kiirettä ja jännitystä. Rakkaan ystäväni häät ovat huomenna ja vatsassa lentelee noin satamiljoonaa perhosta. Viime päivät ovat menneet askarrellen ja asioita hoitaen, siksi tämä blogi on jäänyt vähemmälle huomiolle. Ja niin se tulee jäämään nyt viikonloppunakin. Silloin me nimittäin juhlimme ihanaista morsiuspariamme. 

Tässä ne askarteluni hedelmät nyt ovat. Tämä lopputulema vaati neljä liimapuikkoa, kuusi metriä harsoa, noin nelisenkymmentä pahvia sekä lukemattoman määrän tulosteita. Sydäntarroista puhumattakaan. En ole ikinä pitänyt itseäni mitenkään askarteluihmisenä, mutta pakko myöntää, että näiden näpertäminen oli erittäin rentouttavaa ja terapeuttista ja olen näihin oikein tyytyväinen. Ja niin oli muuten morsiankin, mikä tärkeintä.



Samalla draivilla askartelin myös polttarikansion. Tähän sain onneksi paljon apua toiselta kaasolta. Muutama kuva puuttuu, vieläkin, joten tämä ilta saattanee mennä myöhäälle...


Olen nukkunut ihan tajuttoman huonosti viimeiset yöt. Jännitän ihan hirveästi ystäväni häitä. En tiedä miksi. Pitäisi kai keskittyä siihen, että on vain onnellinen toisen puolesta. Mutta minä kun hanskaan tuon toisen puolesta jännittämisenkin... Kaasona tietysti mietityttää, että meneehän kaikki hyvin. Ja tietysti elämä pikkuvauvan kanssa on haastavaa: unohdan herkästi itseltänikin jotain ja nyt pitää muistaa pakata pojankin romppeet mukaan. Sitten ne sellaiset pikkujutut, jotka menevät reisille, kuten aivan järkyttävän liian tumman sävyiset sukkahousut... Eli kauppaan vielä. Taas. Toivottavasti sen viimeisen kerran.

Lisäksi tulee mietittyä omia häitä, väkisinkin, vaikka sinne onkin aikaa. Lähipiirille on kihlauksestamme ilmoitettu, mutta mitään kihlajaisia emme aio järjestää. Ukkokullan kanssa päätettiin, että kaikki paukut säästetään hääpäiväämme varten. Tuntuu ihan todella hullulta miettiä OMIA häitä. Kaipa sitä lähes jokainen tyttö omista häistään aina silloin tällöin ainakin haaveilee, mutta nyt kun jonkin sortin unelma on käymässä toteen, alkaa väkisinkin jännittää!

Paljastetaan nyt edes minun kihlasormus, kun kaikki muu tuntuu olevan niiiiiin salaista. Tässä se on, se sormus, joka tuntui heti oikealta sormessa. Rakastuin välittömästi. Kuvittelin heti tämän kaveriksi yksinkertaisen vihkisormuksen, jossa on luonnollisesti valtava timantti. Kuvitelmaksi saattaa jäädä tämä, luulen.


Nyt pitää mennä pakkaamaan ja sitten koristelemaan juhlapaikka (sekä ostamaan ne uudet sukkahousut...). Ensi viikkoon, allihuuppa.


Nina

keskiviikko 15. helmikuuta 2012

Tukasta asiaa.

Kävin viime viikonloppuna taas kampaajalla. Ja knoppitietona: olen käynyt kampaajalla kahdeksan viikon välein jo monen monta vuotta. Nyt tuli vähän sellainen mummo-olo näiden rutiinien kanssa. No onneksi en sentään käynyt värjäämässä harmaita pois enkä laitatuttanut päähäni pallokampausta paplareilla. Juurikasvua ehti taas tuossa parissa kuukaudessa kasvamaan pari senttiä, mutta kiitos hyvän värisen ruskean, ei juurikasvu näy.

Viimeksi, ennen ristiäisiä, minun ja kampaajani välillä oli ilmeisesti kielimuuri: minä en ymmärtänyt häntä eikä hän todellakaan ymmärtänyt minua. Halusin vaalentaa entisestään vaaleanruskeaa tukkaani, jossa oli minun silmääni liikaa punaista vivahdetta. En kai osannut sitten selittää mitä halusin, mutta lähdin kampaamosta sata euroa köyhempänä ja tippa linssissä susiruman tukan kera. Ensimmäistä kertaa varmaan kymmeneen vuoteen värjäsin itse tukkani, sillä luottokampaajani tekele oli niin hillittömän ruma, etten kestänyt elää sen kanssa oikeasti edes sitä yhtä päivää. Värjäsin harmissani tukkani tumman ruskeaksi. Uudelleen. Vaikka olen koko ajan halunnut vaalentaa tukkani sävyä. Tummanruskea pitkä tukka on jo niin last season minulla. Sellainen on roikkunut päästä jo vuosien ajan.

Koska kaupanväri oli jonkun verran haalistunut, uskalsin ehdottaa kampaajalleni jälleen vaalentamista. Tällä kertaa otin oikein kuvia mukaan. Ja kannatti, nyt nimittäin päässäni on aivan todella ihanan värinen tukka! Se vaalenee kauniisti latvaa kohden ilman että näkyy selkeää rajaa. Tukka näyttää luonnolliselta. 

Nämä kuvat lätkäisin kampaajalleni. 


Olin jo aivan viittä vaille vaihtamassa kampaajani toiseen ja sanoinkin Ukkokullalle, että jos taas epäonnistutaan, niin se on sitten viimeinen kerta. Mutta onneksi sitten onnistuttiin. Tuo alimmainen kuva on hyvin lähellä tukkaani tällä hetkellä. Ensi kerralla latvaan vedetään blondia raitaa, että saadaan enemmän kultaista hohtoa ja vaaleutta. 

Samalla kun etsin hyviä kuvia hiusväristä, tuli etsittyä kuvia myös kampauksista tuleviin häihin. Siis ystäväni häihin. Haluaisin matalan kampauksen, joka on rento ja huolittelematon. Lisäksi jossakin voisi kulkea rennosti letti. Tiukka korkea nuttura ei ole minun juttuni ollenkaan. Näistä kuvista inspiroiduin ja näitä taitaakin tulostin laulaa ennen lauantaita:





Kuvat napsittu sieltä täältä Googlen kuvahaun avulla. 

Miten ikinä osaan päättää millaisen kampauksen itselleni tahtoisin omiin häihini?! Onneksi sinne on aikaa. On muuten aika surullisen kuuluisa lause, aika kun nimittäin tuppaa kulumaan vauhdilla.

Askartelin itselleni uudet kynnet häitä varten. Motivaatio ja inspiraatio olivat tyystin kateissa, ja se ikävä kyllä näkyy kynsien lopputulemassa. En ole tyytyväinen ollenkaan. Nämä ovat tappavan tylsät ja ihan liian lyhyet. Raah. Menkööt, uusia en nimittäin ehdi tekemään.


Tänään on ohjelmassa vielä viimeinen hääpuvun sovitus ja polttarikansion askartelu. Lisäksi pitää juosta miljoonia asioita hoitamassa ja pelkäänkin, että jotakin unohtuu. Näin viime yönä jo untakin, että kaikessa hässäkässä unohdin pukea itselleni juhlamekon ystäväni häihin ja minun takia häät myöhästyivät. Lisäksi unessa minulla oli aivan jumalaton pissahätä koko alttarilla seisoskelun ajan eikä minulla ollut sukkahousuja eikä meikkiä. 

Pientä jännitystä siis ilmassa luulen mä. :)


Nina