Pari sanaa pottailusta.

Äitiydessä on montakin asiaa, jotka jaksavat hämmästyttää, mutta yksi suurimpia hämmästyksen aiheita on kiire. Äitien kiire. Kiire opettaa lapsia siihen, tähän ja tohon. Kiire oppia liikkumaan, kiire oppia puhumaan, kiire oppia itse syömään, kiire oppimaan potalle. Eritoten kiire pottailuun hämmästyttää. Miksi on niin kiire? Toki - vaipat eivät ole ilmaisia ja onhan siinä oma vaivansa niitä vaihtaa. Ympäristöystävälliseksikään ei taida voida kertokäyttövaippailua kuvailla. Ymmärrän.

Joka tapauksessa ensi kerran meinasin rykäistä kahvit väärään kurkkuun, kun tuttavani kysyi, että joko meillä pottaillaan, kun esikoiseni Kloppinen oli hädin tuskin 10-kuinen. Tuttavan lapsi oli suunnilleen samanikäinen. Järkytykseltäni taisin pystyä vain henkäisemään, että onko teillä jo potta? Niinku oikeesti?

Viimeistään ensimmäisen ikävuoden jälkeen pottailusta tuntuu tulevan mörkö yhteen jos toiseenkin taapero-kotiin. Pois vaipoista on kiire. Viis siitä, että tajuaako pieni siitä touhusta tuon taivaallista. Jotkut väittävät, että tajuaa. Että kuulemma kun lasta vie vaikkapa säännöllisesti ruuan jälkeen potalle, niin sinne ilmestyy kakka. Minä väitän, että ei tajua. Se kakka ilmestyy pottaan ainoastaan suolen säännöllisen toiminnan ansiosta, oli päällä sitten vaippa tai pehvan alla potta. Sattumaa, useimmiten kyse taitaa olla siitä. Neuvolantätimme komppasi ajatuksiani, kun paljastin hänelle Kloppisen 2-vuotisneuvolassa, ettei meillä ole vielä edes koko pottaa. Hän lohdutti, ettei lapsi tuon ikäisenä ole edes kehittynyt "valmiiksi" ymmärtääkseen koko pottatouhua. En muista enää tarkkaan näitä lääketieteellisiä termejä, mutta ilmeisesti jokin hermosto ei ole vielä kehittynyt riittävästi.

Ja tämä on täyttä totta. Voin allekirjoittaa sen, koska nyt kun lapseni ovat 2- ja 3-vuotiaita, näen tämän suunnattoman eron heidän kehityksessään. Toinen, isompi, on päiväkuiva ja toinen on vaipoissa, mutta intoutuu aina toisinaan käymään potalla. Kloppinen on ollut päivät ilman vaippaa elokuun alusta eli yli kolme kuukautta. Joitakin vahinkoja on tottakai käynyt, mutta olen yllättynyt kuinka helposti vaipattomuus onnistui! Olen yrittänyt vaipattomuutta Kloppisen kanssa ennenkin hänen ollessaan noin alle 2,5-vuotias. Silloin touhusta ei tullut mitään, joten parin viikon yrittämisen jälkeen annoin periksi ja palasimme vaippoihin. En ole tosin koskaan ollut mikään ressierkki vaippojen suhteen, vaan olen aina ajatellut, että kaikki aikanaan - tuskin nuo armeijassa enää vaipoissa ovat.

Loppukesästä tapahtui kuitenkin jotain. Kloppinen osoitti itse kiinnostusta pottaa kohtaan ja minä päätin, että nyt kannustan häntä oikein kunnolla vaipattomuuteen. Kloppinen sai alussa joka pisusta tarran, jonka hän sai liimata askartelemaani pahviin. Tarrat innostivat Kloppista ja pahvit täyttyivät tarroista toisensa perään. Intoa piisasi, joten päätin, että nyt en anna periksi, vaan vaipoille jätetään lopulliset hyvästit. Ilmeisesti äidin päättäväisyys ei kuitenkaan ollut ratkaiseva palikka pelissä, vaan riittävästi kehittynyt lapsi: hän osasi pissata heti, kun istahti potalle, ja toisaalta myös pidättää hetken pissaa, jos en vaikka jostain syystä sillä samalla sekunnilla itse ehtinyt kaveriksi pottailuun.

 

Jäpikkä intoutui myös kesällä pottailuun, Kloppisen inspiroimana. Yhden ikävuoden ero esitti merkittävää roolia: Kloppinen meni potalle pissalle, koska hänellä oli hätä. Jäpikkä taas aina silloin, kun Kloppinen oli potalla. Kloppiselta tuli aina "kunnon pissa" eli enemmän kuin kolme pisaraa pissaa. Jäpikältä taas pisara tai kaksi. Kaiken kruunasi Jäpikän riemuhuuto: "LISÄÄ VETTÄ TULEE!" ja raikuvat aplodit päälle, kun muutama pisara silloin tällöin pottaan osui. Muistan silloin ajatelleeni, että Jäpikän aika oppia kuivaksi ei todellakaan ole vielä... :D

Kloppinen oppi siis todella nopeasti päiväkuivaksi, kun hän oli siihen itse valmis. Muutamaa kuukautta alle 3-vuotiaana. Vielä on tosin käytössä yövaipat, mutta Kloppinen toisinaan itse juttelee, että vielä joku yö hän nukkuu kalsareissa ja herätään yhdessä yöllä pissalle. Jee, mama can't wait! ;) Voisi sanoa siis, että hyvin pyyhkii. Paitsi kun iskee kakkahätä. Pottaan kakkaaminen tuntuu olevan meillä nyt se akilleenjänne ja hirrrrrvittävän pelottava asia. Olen yrittänyt taas kaikkeni: hieronut selkää (rentouttaa kauhusta kankeaa lapsparkaa), kehunut ja ylistänyt sekä palkinnut pikkunameilla, kun se kakka kaiken häsläämisen päätteeksi on pottaan lopulta päätynyt.

2-vuotias Jäpikkä taas... No, hän käy potalla aina kun muistaa, että sellainen on. Ja se on just hyvä niin.

Mitä haluaisin siis sanoa tuoreille ja vähän kypsemmillekin äideille: älkää ottako niin ressiä siitä pottailusta. Antakaa lapsen olla pieni, ostakaa niitä vaippoja, liiallinen kiire ei voi olla hyvästä kenellekään. Kyllä se lapsi kasvaa, se kehittyy, nopeammin kuin haluaisimmekaan. Vielä yhtenä päivänä ne istuvat potalla kuin vanhat tekijät ja me äidit ihmetellään, että eikö taloudessa ole enää yhtään pyylevää vaippapeppua. <3

Rauhaa ja rakkautta!


Nina

Takapakin turruttama.

Viime viikolla bloggailut jäivät bloggaamatta, ja ihan tarkoituksella. Viikko oli nimittäin komboa vitutuksen eri vivahteista, joten säästin teidät sitten jatkuvalta valitukselta, nurinalta, kiroilulta ja raivolta. Ja suuntasin ne tuntemukset mm. Ukkokultaan. Clever!

Rutinaa aiheutti nimittäin Kloppisen päiväunet. Taas kerran. Meillä ollaan nimittäin otettu takapakkia niiden pirun päikkäreiden kanssa. Pitkän taiston jälkeenhän Kloppinen vihdoin tajusi homman jujun: sänkyyn mennään, sinne jäädään, sieltä ei nousta pois ja sinne nukahdetaan. Hehkutimme viikon ajan miten ihanaa tämä onkaan. Oven takana ei tarvitse päivystää raivarin ja hermoromahduksen partaalla miltei kahta tuntia, vaan voimme tehdä mitä haluamme tietäen, että jätkä simahtaa sänkyynsä eikä pompi ympäri huonettaan.

Kunnes tuli se meidän rimpsastelu-viikonloppu ja poikien yökyläily Mummolan hellässä huomassa. Siellähän Kloppinen nukkuu kaikki unensa matkasängyssä aka sängyssä, jossa on laidat. Siis sängyssä, josta ei omin neuvoin tullakaan pois.

Ilmeisesti tämä vesitti ihan tyystin kaiken, sillä viime viikko oli helvetillisen vaikea. Oli päiviä, jolloin Kloppinen touhusi menemään huoneessaan koko päiväuniajan eikä nukkunut silmäystäkään. Oli myös päiviä, että sitä menoa jatkui yli 1,5 tuntia ja lopulta uni vei voiton. Tuntuu, että viime viikolla en saanut aikaiseksi yhtään mitään. En yhtään mitään.

Toivottavasti meno muuttuu järkähtämättömän asenteemme ja toimintamme vuoksi ennalleen. Tänään ainakin Kloppinen simahti alle puolessa tunnissa tullen vain yhden kerran pois sängystään. Kippis sille.

Viime viikolla ei tainnut muuta kummempaa tapahtuakaan. No, Jäpikkä se harjoittelee kävelemistä päivä päivältä enemmän ja enemmän. Askel alkaa olla toisinaan jo melko vakaa, mutta ihan yhtä usein into korvaa järjen ja pyllähdyksiä (sekä kolahduksia) sattuu kohdalle.

Kloppinen toimii Jäpikälle kävelytukena konttaamalla edessä. Kunnes kyllästyy ja lähtee matkoihinsa. Veljet. <3

Syy jatkuville yöherätyksillekin selvisi - Jäpikälle on tulossa nimittäin ainakin yksi hammas, joka kiusaa lapsiparkaa (ja äitiä...) etenkin yöaikaan. Että krooh vaan. Viime yönä onneksi itku meni itsekseen nopeasti ohi eikä tarvittu tuttia. Eikä kyllä edes tukka sekaisin haahuilevaa unista äitiä. Ihan ihanaa, vaikka olisin kernaasti ollut heräämättä senkin kerran. No, se on semmosta ja tää on tämmöstä.

Tutitta oloa ollaan tässä ahkerasti treenattu ja tänään on kolmas päivä, kun Jäpikkä nukahti sänkyynsä ilman tuttia. Tuttipullokin saa kyytiä varmasti jo lähiviikkoina. 

Ei auta - ei oo meillä enää vauvaa talossa. Kahden niin kovin vauvaisan vuoden jälkeen. Sniif. Ja ehkä pienen pieni tuuletus. JEEEESSSS!

:D

Lystikästä viikkoa evripadi!


Nina

Päiväunista, ensiaskeleista, puheenpälpätyksestä.

Viime viikonloppuna juhlittiin Jäpikän yksivuotissynttäreitä. Tällä kertaa en edes ehtinyt kuvaamaan tarjottavia, kun vieraat olivat jo suu vaahdossa tarjoilupöydän kimpussa. No, eipä meillä mitään superkummallista tarjolla ollutkaan, mutta tämä resepti on jakamisen arvoinen - savulohirieskarullat olivat todella herkullisia ja kehuja sateli.

Synttärit olivat kaiken kaikkiaan ihan onnistuneet. Kivoja lahjoja tuli, kivoja kortteja tuli, kivoja vieraita oli, tosi kivaa oli. Seuraavaksi juhlitaankin tuplasynttärit vuoden päästä. Toisaalta ihanan helpottava ajatus, kun ei tarvitse leipoa hiki hatussa parin viikon välein, mutta toisaalta myös aavistuksen mälsää. Juhlien suunnittelu ja toteuttaminen on vaan niin kivaa.

Päikkäri-kuulumisia sen verran, että edelleen Kloppinen nukkuu päivällä, jopa parikin tuntia. Parin helpon päivän jälkeen homma kävi todella haastavaksi ja olimme lähes joka päivä oven takana passissa noin tunnin. Nyt taas takana on kaksi päivää, kun nukahtaminen on ollut todella kivutonta. Kloppinen näyttäisi oppineen, ettei sängystä saa nousta pois, vaan riekkuminen, laulaminen ja höpinöinti tapahtuvat kaikki sängyssä.

Niinpä päätimme, ettemme jääkään enää oven taakse seisoskelemaan, vaan lähdemme reteesti pois tekemään mitä mieli tekee ja käymme vain toisinaan vilkaisemassa ovenreiästä, että huoneessa on kaikki reilassa. Pahaa enteilee yleensä kova meteli - sitä harvoin saa aikaan pelkällä peitolla ja unikaveri-karhulla. Myös hiljaisuus on pahaenteinen merkki, kuten jokainen äiti tietää, mutta silloin tällöin se on myös merkki nukahtamisesta.

Tämä toimintatapa rauhoittaa kiristävää pinnaa ja palavaa käpyä ihan kivasti. Ettei tosiaan tarvi seistä paikallaan milteipä hengittämättä tuntia. Mutta niin tässä taisi käydä, että kuukaudenpäivät meni ennen kuin Kloppinen "oppi" nukahtamaan lastensänkyyn ilman että sieltä ravataan jatkuvasti veke. Kuukausi. Lyhyt pätkä ihmiselämässä, mutta tuskallisen pitkä taival vanhemmille.

Päivien muuttuessa rennommiksi muuttui myös illat. Ennen poika sammahti ennen kuin pää osui tyynyyn, mutta ilmeisesti päikkärien ansiosta Kloppinen ei enää nukahdakaan tuosta noin vain. Nykyään sängyssä hillutaan kuin vähä-älyiset ainakin vartti. Huudetaan vihaisesti iskää, napsutellaan valoja päälle ja pois, hakataan seinää tai ovea. Toistaiseksi me olemme kuitanneet riekkumisen puhtaalla ignooramisella - emme todellakaan sätki Kloppisen tahdissa, vaan istumme tuijottamassa televisiota, kunnes toteamme yhteen ääneen, että hei ei kuulu enää ääntä, se taisi nukahtaa.

Jäpikän unistakin on hieman kerrottavaa - ihastuttava kuopuksemme nääs harjoittelee nukahtamista ilman tuttia. Illat ovat sujuneet jo erinomaisen hyvin ja poika on nukahtanut näppärästi ilman tuttia, mutta päikkärit eivät olekaan ihan yhtä helppoja. Eilen nukahti ilman tuttia, tänään taas Jäpikkä oli sen verran itkuisa, että päätin laittaa pojalle tutin. Edistytty ollaan kuitenkin kovasti. Luulen, että pari kuukautta ja meillä ei enää tuttia syödä ollenkaan.

Jäpikkä otti tässä myös ensiaskeleensa ja on nyt kävelytreeneistä suunnattoman innostunut. Mikä on aika pelottavaa, sillä järki, itsesuojeluvaisto ja kehonhallinta eivät aivan kohtaa... Eivät myöskään sohvalla oleilussa. Jäpikkä kun on oppinut nousemaan jo sinnekin. Muttei tulemaan alas. Paitsi pää edellä.

Muutenkin tuntuu, että Jäpikkä kasvaa koko ajan aivan silmissä. Nyyh.

Samoin kyllä Kloppinenkin. Havahduin tässä miten taitava pojasta onkaan tullut: hän kasailee legoista vaikka ja mitä, ei vain torneja, vaan myös mm. tuoleja ja helikoptereita! Okei, eiväthän lopputulemat aina aivan siltä näytä, mistä on puhe, mutta väliäkö hällä - luovuus ja mielikuvitus eivät lopu kesken. Samana hetkenä havahduin myös Kloppisen höpötyksistä: hän puhuu käsittämättömän pitkiä lauseita ja hänen kanssaan pystyy keskustelemaan vaikka mistä. Toisinaan on vaikea uskoa, että keskustelen näin paljon kaksivuotiaan kanssa.

Hän myös ymmärtää paljon. Ärsyttävän paljon. Eikä vain ymmärrä sanoja, vaan huomaa paljon eleitä ja sanattomia viestejä. Enkä vihjaa tässä mitään, että Ukkokullalle olisi tullut näytettyä kesoa viime aikoina, e-hen...


Nina

Racoonia ja yhdet kengät.

Syy äärimmäiseen köyhyyteen löytyi juuri: talvi + lapset = tarvitaan jos jonkinlaista asustetta ja vaatekappaletta hengissä selviämiseen. Pipoa ei riitä yksi, eikä kyllä kaksikaan, vaan pitää olla useampi, jotta pärjätään erilaisissa olosuhteissa ilman lämpökuolemaa tai hypotermiaa. Hirvittävää ydinfysiikkaa tämä! ;)

Yksi tällainen talven vaatetukseen liittyvä ostos oli pakko saada ihan vain siksi, että se on äärettömän hyvä ja käytännöllinen. Fleecehaalari. Suosittelen sitä jokaiselle, joka reissaa autollaan parin tunnin matkoja. Pienellä vauvalla saman asian ajaa lämpöpussi, mutta isommalla lapsella fleecehaalari on ehdoton! Talvipakkasilla ei huvita pakata lasta autoon talvihaalarissa, sillä senhän nyt tietää, että hetken päästä toinen velloo hiessänsä ja kellään ei ole mukavaa. Jos haalarin taas ottaa pois, niin on liian kylmä. Fleecehaalari sen sijaan on juuri sopiva: ei ole kylmä eikä matkan aikana tule kuuma, etenkään jos muistaa avata vetoketjun. Kaiken lisäksi fleecehaalari on päällä mukava keveytensä vuoksi.

Ostin joskus Kloppiselle Racoonin fleecehaalarin ja se osoittautui aivan loisto ostokseksi. Se kesti käyttöä ja pesua, ja pysyi aina vain ihanan pehmeänä ja kauniina. Ei ollut siis kovinkaan vaikeaa miettiä, että minkä merkin fleecehaalaria lähdetään metsästämään tänä syksynä...

Ja kyllä, näitte oikein: fleecehaalarin lisäksi en voinut vastustaa samaisen merkin neulehaalaria. Sitä ei oikein kipeästi tarvita (joten turha rutista köyhyyttä niin.), mutta hei - vähänkö söpö vaatekappale Jäpikälle 1-vuotiskuvaan?! Plus että tämä oli ihanan pehmeä ja paksu = varmasti aivan jumalattoman lämmin talven paukkupakkasilla haalarin alla. 

Lisäpisteitä luonnollisesti siitä, että pojat sitten mätsäävät ihanasti yhteen näissä vaatteissansa. Vastustamatonta! <3

Valitsin Kloppiselle suurimman koon, eli 92 senttisen ja haikeana pitää myöntää, ettei siinä ihan kovasti kasvuvaraa ole... Toivon, ja luulen, että se kyllä mahtuu tämän talven, mutta että mistä ihmeestä minä löydän ensi talveksi fleecehaalarin, jos tämä ihanainen Racoon ei suurempia kokoja tee?!

Nyyh!

Jäpikälle otin 80 senttisen villahaalarin ja se oli hyvä päätös. 86 cm olisi nimittäin ollut aivan liian suuri. Tämä näyttänee yksvee-kuvassa mahdottoman ihanalta, mutta siinä on kuitenkin kasvuvaraakin. 

Jotain melko turhaakin tuli ostettua, näin talven kynnyksellä, mutta eipä voi mitään. Ostin nimittäin ihan peruslenkkarit Kloppiselle. Lapsraukka on nimittäin tähän päivään asti kulkenut kankaisissa tennareissa tai sitten ulkoillut Muumi-kumppareissaan. Nyt on jotain vähän lämpimämpää ja käytännöllisempää meillä. Eh, pariksi viikoksi? Kohtahan sitä nimittäin saisi ostaa jo ne talvisaappaat.

Niin ja Kloppinen tarvitsee vielä lämpimämmän hatun ja sitten kunnon hanskat. Ja se Panda-haalarikin olisi vaan niiiiiiiiin ihana. <3 Mutta muuta ei enää tarvita. 

Kai?

Nämä ihanuudet bongasin DinSkosta hintaan 34,90 €.

Mites teillä - joko on talveksi kamppeet kasassa?
Ja hei, talvikenkä/saapas-suosituksia otetaan suurella sydämellä vastaan! <3

Nina

Uhmatuhmat.

Muistelen toisinaan itkun ja naurun sekaisena väittämää, että ensimmäinen vuosi vauvan kanssa olisi haastavin. Että vauva muuttaa elämän ja maailman ja arjen ja kaiken. Että silloin vauva vain huutaa ja vähän vielä huutaa, eikä vanhempi-poloilla ole aavistustakaan, että mitä helvettiä se huutaa.

Meillä oli helpot vauvat. Sekä Kloppinen että Jäpikkä. He eivät "turhia" ole itkeneet, vaan jos on paruttanut, niin sille on ollut joku todella hyvä syy. Esimerkiksi ääriään myöten täynnä oleva vaippa ei ole koskaan ollut sellainen. Ei sillä, että olisin vauvojani täpötäysissä vaipoissa koko päivää istuttanutkaan. Meillä vauvat ovat olleet aina hyviä nukkumaan, syömään ja kaikin puolin tyytyväisiä elämäänsä. Elämä vauvan kanssa on ollut paaaaaaljon seesteisempää kuin mitä meitä on peloteltu. Jos käsillä siis silloin oli elämämme vaikein vuosi, niin sittenhän loppuelämä olisi aika helppoa?

Ööö, not.

Vaikka uhmikkaista taaperoista ja tenavista heitetään kosolti läppää, niin silti se karu totuus jää kuulematta synnytysvalmennuksissa. Vanhemmat pääsisivät heti ongelmien ytimeen, kun lötkön nuken sijaan heidän pitäisi pukea vaippa vahvalle kaksivuotiaalle, joka sätkii ja kirkuu kuin jakomielitautinen.

Lähes jokaiselta vanhemmalta unohtuu kertoa kuinka sen helvetillisen vauva-ajan jälkeen sille pikkupirulle kehittyy mullistavan iso oma tahto ja heti sen perään ensimmäinen uhma. Juuri kun luulet, ettei elämä voisi enää kamalammaksi käydä, niin lapselle iskee "uusi vaihe", jonka toivotaan sormet ristissä olevan mahdollisimman lyhytkestoinen.

Kuten ehkä olet jo voinut päätellä, niin meillä on käynnissä ihana kaksivuotiaan uhma ja toisaalta tuo pian yksivuotiaskin on kasvattanut aika hurjasti omaa tahtoaan viime päivinä. Siinä välissä minä ihmettelen, että KUINKA he voivat muka täyttää jo yksi ja kaksi!

Kaiken kiukuttelun välissä he ovat osaavat olla kaksi mitä hurmaavinta pientä miestä, mutta valehtelisin, jos väittäisin, etteikö tämä uhman raadollisuus olisi yllättänyt minut täysin. Yksi ilta tunnustin Ukkokullalle, etten olisi koskaan osannut kuvitellakaan, että uhmaisen lapsen kanssa olo voisi olla näin kamalaa. Ukkokulta tuumi samaan hengenvetoon, että hän on ajatellut aivan samoin. Väkisin mietin, että tuntevatko muutkin vanhemmat samoin vai onko meidän mukuloissa, etenkin tuossa suuremmassa, jotain "vikaa"?

Elämä on meillä enimmäkseen varmaan aika perushuttua uhmatuhman kanssa eloa. Sillä menee hermo menee ja sitä raivostuttaa. Syynä voi olla ihan mikä tahansa, milloin tahansa. Vastaus kaikkeen on ei - ihan sama mitä kysyit. Pukeminen on perseestä. Kenkienlaitto on perseestä. Ulos pitää päästä, mutta ilman kenkiä tietenkin. Ja kun sinne ulos on lopulta päästy, useimmiten kenkien kera, niin sieltä ei todellakaan tulla omin jaloin sisälle, vaan jompikumpi vanhemmista saa kantaa kiljuvaa ja potkivaa ihmistaimea sisälle. Turvaistuimeen ei todellakaan istahdeta, vaan edessä on äärimmäinen taistelu, jonka jälkeen sekä äiti/isä että poika ovat kaikki hiestä märkänä. Muita on kiva lyödä, tahallaan. Vaikka siitä tulee joka siunatun kerta rangaistus. Pakoon pitää pötkiä, etenkin silloin kun puitteet ovat vaarallisimmillaan. Tämä tarkoittaa yleensä, että lähistöllä on joko vesistöä tai vilkkaita autoteitä. Äidin hätääntyneet huudot perään eivät tee juuri vaikutusta. Paitsi jos tavoitteena oli saada poika juoksemaan kahta kovemmin ja/tai saada hänet nauramaan.

Kuulostaahan tutulta, kuulostaahan...?

Huomaan kuitenkin usein, että Kloppinen käyttäytyy huonommin kuin muut ikätoverinsa (tai sitten olemme hämmästyttävän usein todella kilttien ja arkojen lasten seurassa). Ensinnäkään Kloppisella ei ole pätkääkään vieraskoreutta. Häntä ei paljoa kiinnosta, jos olemme vaikka vieraina jossakin, ventovieraiden ihmisten ympäröimänä. Ehei, jos vituttaa, niin sehän vittu näytetään koko maailmalle! Olen usein tyytyväinen siitä, että Kloppinen on rohkea. Mieluummin näin kuin että hän olisi jatkuvasti itkemässä jalassani kiinni. Itse olin sellainen lapsi ja voin kertoa, ettei se ollut kovinkaan mukavaa.

Tämä kiukkumainen usein kuitenkin vaikuttaa siltä, ettei meillä pidettäisi minkään sortin kuria. Että vähintään lauma simpansseja olisi kasvattanut meidän pojan. Ja samalla minä olen mielestä asteen verran kovempi kurinpitäjä kuin vaikkapa muutama mammakamu. Yritän olla jämäkkä ja periksiantamaton. Torun Kloppista, kun on aihetta, mutta myös kehun ja ylistän, kun on aihetta. Toisinaan laitan poikaa jäähylle, toisinaan korotan ääntä. Pidän siis kuria, monella tavalla. Myös huonolla, kuten tuo äänen korottaminen. Yritän pitää rajat samanlaisina ja selkeinä, olla johdonmukainen.

Ja silti toinen käyttäytyy kuin pahasisuinen kakara, joka viis välittää kielloista eikä paljoa korvaansa letkauta. Mietin usein, että näenkö vain liian vähän tämän ikäisiä lapsia, että tuntuuko oma lapsi todella paljon hankalammalta kuin muut? Pitäisikö mennä vakoilemaan jonkun päiväkodin pihan puskaan vuorokaudeksi? Vai olenko kasvattamassa ilkeää adhd-lasta, joka näillä näppäimillä opettaa huonot tavat myös pikkuveljelleen?

Joku voisi kai sanoa, että höllää sitä pantaa, että lapset ovat lapsia. Mutta olen kai aika natsi, kun suorastaan vaadin lapsilta hyvää käytöstä. Mutta toisaalta ajattelen, että ei kai kukaan anna lastensa riekkua kuin vähä-älyiset: antaa heidän kirkua, heitellä leluja, lyödä toisia jne...? Tunnen itseni joskus todella epäonnistuneeksi - kuuluu kai äitiyteen. Siitäkin huolimatta, että samalla tiedän koko ajan tekeväni parhaani.

Jäpikkäkin tosiaan lähestyy sitä kuuluisaa yhtä ikävuotta, jolloin olin ihmeissäni Kloppisen kanssa - ei kai mikään uhma vielä voi tulla? Omaa tahtoa on todella alkanut näkyä ja Jäpikkää harmittaa aivan vietävästi, mikäli häneltä kielletään hoitopöydällä kääntyminen tai isoveljen pureminen. Kohtuuttomat vanhemmat, hmph. Epäilen myös, että ikenissä on meneillään jotain hammastouhuja, siihen malliin on ollut kuopus äkäinen.

Tätä sirkusta ei jaksaisi päivääkään, ellei päivissä olisi kosolti niitä hyviäkin hetkiä. Kyllä, juuri niitä, joista ne toiset bloggarit vain kirjoittelevat. ;) Jäpikkä opettelee sanomaan "äiti" (Ukkokultakin on ollut tätä kuulemassa ja todistamassa monta kertaa, joten en kuvittele) ja lisäksi hän hymyilee aamusta iltaan. Edelleen. Olemme siis edelleen sitä mieltä, että perheemme pienimmällä on paras lääkitys. Ehe-ehe. Kloppinen sen sijaan tulee antamaan haleja ja pusuja, laulaa sydämensä kyllyydestä ("Minä aaaaaaaaina ajannnn!!!!") ja oppii taitavammaksi eri asioissa saaden äitinsä ihastuksesta sykkyrälle.

Olen lapsistani suunnattoman kiitollinen ja onnellinen sekä luonnollisesti ylpeä, mutta usein mietin, että onko tämä arki siltikin muilla yhtä kaaosta ja kamaluutta?

Nyt äidit, tunnustakaa, asuuko teilläkin kammottavan uhman kourissa pyristelevä kauhukakara?


Nina

Kiukuttelua muutosten keskeltä.

Blaah, olen ihan kuitti. Tyhmä sanonta, by the way.

Takana on ollut taas aivan poikkeuksellisen raskas ja rankka viikko, eikä se perkele ole vielä edes ohi. Ukkokulta on toisella paikkakunnalla duunissa, ja vaikka hän tuleekin öiksi kotiin, olen silti koooooko piiiiiiiiitkän päivän yksin poikien kanssa. Ja tottakai juuri nyt meneillään on joitakin ihmekausia, ettei Kloppinen meinaa millään nukkua päikkäreitään ja Jäpikkäkin nukkuu vain todella lyhyet koiranunet. Ennen nautin siitä parituntisesta, jonka sain viettää just niin kuin itse halusin. Tällä viikolla se parituntinen on mennyt hiuksia päästä repiessä, että miksei nuo pikkuperkeleet vaan nuku. Rentouttava oma hetki päivästä on vain häilyvä muisto menneisyydestä.

Haluaisin nollata päätä dataamalla: kirjoittamalla blogia ja miettimällä postauksia. Kirjoittaa päätäni polttavia mietteitä, etsiä netistä ihania vaatteita ja esitellä mielitekojani teillekin, kertoa pojista ja niiden kommerverkeistä. Mutta kun ei ole hetken hetkeä, että ehtisin. Iltaisin olen supersurkea bloggaaja, sillä mieluummin nyhjötän Ukkokullan kyljessä kuin istun tuntitolkulla koneella.

Ai niin, sen lisäksi, ettei meillä tosiaan nukuta, niin meillä ollaan tietysti aivan helvetin pahalla tuulella. Tai lähinnä tuo isompi kaiffari on. Hän tekee KAIKKEA, mikä hermostuttaa minua: vinkuu tuolille, kiipeää tuolille, ei pääse itse alas tuolilta, vinkuu alas tuolilta, päästyään lattialle vinkuu takaisin tuolille, ottaa kyniä milloin mistäkin ja piirtää milloin mihinkin, kirkuu, huutaa, heittää tavaroita... Hermo on siis vähän loppu. Onneksi edes tuo pienempi on vähän hurmaavammalla tuulella: tänään peräpäästä kuului törähdys ja sehän Jäpikkää itseään suuresti huvitti. Siinä oli vähän vaikea itsekin olla vakava tai pahantuulinen. ;)

Meillä on monella tavalla meneillään jonkin sortin muuttumis-vaihe ja nämä kaikki varmastikin kiristävät jokaisen pinnaa. Ensinnäkin toinen syöttötuoli vaihtoi osoitetta ja siirtyi uuteen kotiin arkea ilostuttamaan, joten Kloppinen sai Ikeasta juniortuolin. Tavallisella tuolillakin Kloppinen osaa kyllä istua, mutta reppana ei yllä pöytään, joten tämä ostos oli oikein näppärä korkeutensa puolesta.

Piti nähtävästi ottaa oikein kuva, ennen kuin huomasin, että helkatti, seinässähän on kirkuva ruokatahra. Höh. Tämä kuva olkoon vastapainona kaikille niille täydellisyyttä huokuville koti-kuville, joita vilkkuu blogimaailmassa. Rapatessa roiskuu, indeed.

Tuolin lisäksi Kloppinen sai uutuuksia astia-valikoimiinsa. Muovitukusta löytyi muutama korvallinen kuppi sekä muovinen juomalasi, sillä hän osaa jo melko mallikkaasti juoda tavallisesta kupista. Tosin äidin mielenterveys vaatinee sen, että nokkaosaa käytetään vielä toisinaan mukeissa, sillä sotku toisinaan on melko infernaalista. Ja eipä sillä - Kloppinen ei ole vielä kahta vuottakaan, nokkamuki hänelle siis suotakoon. Onhan näitä lapskultia, jotka eivät vielä kolmevuotiainakaan suostu muusta juomaan kuin tuttipullosta.

Kertomisen arvoista on muuten sekin, että Kloppinen syö tänäpäivänä taitavasti aivan itse. Minä toki avitan, sillä muuten ruoka ehtisi jäähtyä kymmenen kertaa ennen vatsan täyttymistä. Mutta käytännössä ruokalautasella viuhuaa nykyään kaksi lusikkaa ja molemmat menevät lautaselta suuhun. Ruuan kera. Jes, piste minulle!

Tosin sydämestä ottaa, kun katselee esikoisensa istuvan normaalilla tuolilla ja juovan normaalista kupista. Koska siitä kasvoi noin iso...?

Jäpikkäkin on kehittynyt syömistouhuissa huimasti. Kun rakeisen ruuan syöminen oli vielä kaksi viikkoa sitten yhtä yökkimistä ja ruoka jäi lähes aina täysin syömättä, menee tällä hetkellä iso purkki aivan heittämällä alas! Sinnikkyys siis palkittiin tässäkin asiassa. Jes, toinen piste minulle! Sormiruokailukin on aloitettu mm. ruisleivän voimin. Ja joitakin hedelmiä on maisteltu, kuten banaania ja nektariinia.

Sydämestä ottaa sekin seikka, että ei ole enää luultavasti montakaan kuukautta tuttipullojen ja tuttien pesemistä jäljellä, sillä Jäpikkä on pian jo 10 kuukautta ja muutaman kuukauden päästä olisi aika siirtyä jo nokkamuki-maailmaan. Ihan ventovieraita nämä potelit eivät sentään ole, vaan niistä on isoveljen inspiroimana maisteltu vettä. Maito sen sijaan on juotu aina tuttipullosta. Vieroituksessakin on oma työsarkansa edessä ja aika mielenkiinnolla odotan, että kuinka siirto nokkamukeihin tulee kuopuksen kanssa sujumaan.

Kloppinenhan siirtyi nokkamukeihin noin vuoden ikäisenä ja pikkuhiljaa totutellen. Juodut maitomäärät kääntyivät jyrkkään laskuun, sillä poika ei suostunut juomaan nokkamukista juuri mitään. Me vanhemmat otimme tässä kohtaa vain tiukemman linjan ja jätimme tuttipullot joka aterialta pois. Vaikka alussa tuntui, ettei poika juo juuri yhtään maitoa, niin se oli vain lyhyt vaihe, sillä tälläkin hetkellä maitoa menee toisinaan kuppikaupalla. Yritän siis asennoitua taas niin, että maidon juominen vähenee ja hankaloituu, ja varmasti radikaalistikin, mutta se on vain hetkellistä ja pidemmällä tähtäimellä fiksuin päätös. Kloppinen ei ole kaivannut nimittäin tuttipulloa kertaakaan. Pelkkä ajatus, että pullo pitäisi vieroittaa vaikkapa tässä iässä, on jäätävä! Omaa tahtoa ja uhmaa riittää ilman "lisäkiusantekoakin"...

Tutista vieroituskin on jo pari kertaa käynyt mielessä ja illan puheenaiheissa, vaikka sekin asia on yksi pistos lisää sydämeen - meillä ei todellakaan ole kohta ainuttakaan vauvaa, ei sitä ylisöpöä suppusuuta, joka lupsuttaa tuttiaan. Sniif. <3

Jäpikkä ei tosin tuttia muuten edes käytä kuin vain nukkumaan mentäessä. Joten en usko, että vieroituksessa on kyse elämästä ja kuolemasta, kun tutin on aika jäädä pois. Kloppinen vieroitettiin tutista suunnilleen samoihin aikoihin kuin tuttipullostakin, ehkä aavistuksen tuttipullon jälkeen ikää ollessa vuosi ja pari kuukautta päälle. Tämä tapahtui pikkuhiljaa: tutti jäi aina silloin tällöin pois unille mentäessä, ensin öiksi ja myöhemmin myös päikkäreiltä. Muutaman kerran oli tilanne päällä ja hellyimme antamaan tutin, mutta muuten tutista vieroitus sujui yllättävän helposti ja kivuttomasti. Tuttiakaan Kloppinen ei montaa kertaa kaivannut. Ei olisi kaivannut varmaan kertaakaan, ellei vieressä olisi tuhissut tuttisuinen vastasyntynyt pikkuveli. :) <3

Yksi suurimmista muutoksista tulee olemaan poikien nukkumiset. Kloppisella on edessä sängynvaihto pinnasängystä junnusänkyyn ja Jäpikkä taas muuttaa nukkumaan ihan omaan huoneeseensa. Jännittää. Eniten jännittää Kloppisen nukkumaanmenot - menetänkö viimeisetkin järjenrippeeni, kun Kloppinen nousee jatkuvasti sängystään pois ja saan viedä hänet takaisin sänkyyn noin 739 kertaa per ilta?

Jostain syystä päähäni on iskostunut ajatus, että asiat on hyvä tehdä mahdollisimman aikaisin, niin ettei lapsi ehdi oikein vielä ymmärtämään, että mitä tapahtui. Kuulostaapa hyvältä... Tarkoitan tällä sitä, että mitä pienempänä tottuu johonkin asiaan, niin sitä parempi. Mitä järkeä on siirtää lapsi ilman laitoja olevaan sänkyyn, kun hän on ensin oppinut kiipeämään korkeiden pinnalaitojen yli? Siis, kyllä, siinähän on tietysti paljonkin järkeä, mutta tuo sängystä poistumisen jalo taito on opittu jo heti valmiiksi. En tietysti väitä, etteikö lapsi sen melko nopeasti joka tapauksessa hokaisi. Mutta näin minä silti ajattelen. Mietin usein, että olemmekohan jo myöhästyneet siitä hyvästä hetkestä vaihtaa sänkyä - se selvinnee pian. 

Jäpikällä puolestaan on huone odottamassa uutta asukasta. Okei, tällä hetkellä huone on täpötäynnä kaikenlaista rojua ja hääkampetta, mutta huone olisi tarkoitus saada laitettua lähiviikkoina. Viime yöt ovat olleet vähän haastavia, sillä Jäpikkä on tihrustanut itkua unissaan joka yö. Tutin suuhun asettaminen on riittänyt lohdukkeeksi eikä kyse ole missään nimessä ollut mistään maratoniparusta, mutta omaa unta se on häirinnyt ja paljon. Ei se pelkkä itku, vaan kaikki se ähellys. Muistan saman vaiheen Kloppisen kanssa. Toki silloin olin aika tosi paljon raskaana ja muutenkin olin yöt hereillä, joten esikko sai aika surutta lähtöpassit omaan huoneeseensa. Ja siirtohan sujui Kloppisella sen verran mallikkaasti, että voin vaan toivoa, että sekin sujuisi Jäpikältä yhtä hyvin kuin isoveljeltä. 

Jäpikkä muuttaa Kloppisen naapurihuoneeseen ja se käytännössä vähän jännittää sekin - pitävätkö pojat toisiaan hereillä, kun kuulevat toistensa älämölön kahta paremmin? Heräävätkö he toistensa ääniin? Koitan ajatella, että aluksi saattaa ollakin näin, mutta kyllä he ajansaatossa tottuvat toistensa ääniin. On totuttava. Ja sillä välin on vain kiristeltävä hampaita vähän lisää.

Tosin hiljaa, sillä yksi päivä huudahdin jonkin epäonnistumisen johdosta "voi perse!" ja Kloppinen tuumi jaloissani: "peese". Great. Piste minulta pois? 

No, jotain positiivista: odotan melkoisen innokkaana, että pääsen sisustamaan kuopuksen huonetta! Ideoita vilisee päässä niin, ettei tiedä mihin tarttua. Ihanaa! Rahalahjoituksia otetaan vastaan - anyone?. <3

Nina

Ps. Huomaatteko kuinka kaiken sen Ihanaa-ihanaa-sydän-ihanaa-muah-sydän-lööv-lööv -häähössön jälkeen arki on tullut niiiiiiiiiin kolinalla takaisin blogiin? :D

Opastusta vieraille.

Olen ihan tyystin unohtanut teille näyttää, mitä me tehtiin sillä välin, kun muu Suomi uhmasi viikatemiestä pissimällä veneestä veteen ja testasi maksa-elimen äärirajoja juomalla kahdeksan pulloa Kossua. Siis juhannuksena. Me askartelimme tienvarsikyltit!

No okei, kävimme mekin juhannusperjantaina koko perheen voimin ystäväpariskunnan luona yökyläilemässä ja joimme oikein kolme kolmosolutta, kun lapskullat olivat menneet maate. Se oli virkistävä ja mukava reissu sekä päivä, mutta yö sen sijaan oli aikamoista helvettiä.

Meidän pojat eivät ole montakaan yötä nukkuneet samassa huoneessa. Kloppinen nukkuu ylhäisessä yksinäisyydessään omassa huoneessaan ja Jäpikkä meidän kanssa. Eli toisin sanoen: Kloppinen ei ole tottunut oikein minkään sortin ääniin tai häiriötekijöihin yöllä, joten kun me Ukkokullan kanssa yöllä hiivimme poikien sänkyjen väliin vuodesohvalle nukkumaan, aloitti Kloppinen ulinan, joka puolestaan säikäytti Jäpikän yöuniltaan ja tämä kuopus aloitti sitten moisen huutokonsertin, jolle ei loppua tuntunut tulevan.

Myöskin poikien nukuttaminen oli homma sinänsä. Meillähän poikia siis ei normaalisti nukuteta, mutta nyt oli tehtävä poikkeus siinäkin. Jäpikän kohdalla. Häntä ei kertakaikkiaan saatu nukahtamaan rauhallisin mielin matkasänkyyn, vaan minun oli haettava punaisena kiljuva palosireeni syliini sammahtamaan. Se oli melko ihanaa, sillä edellisen kerran Jäpikkä on nukahtanut syliini jo useita kuukausia sitten. Ja viimeinen kerta taisi tuokin olla. Bitter sweet... <3 :,)

No, vaihtelu virkistää (vaikkei se silloin kolmelta yöllä ihan siltä tunnu...) ja toisaalta minusta on hyvä totuttaa lapsia kaikenlaisiin tilanteisiin eikä aina vain kyhjöttää omassa kotona neljän seinän sisällä. Joskus pitää sitten vain hieman kärsiä, jotta saa itse nauttia aikuisesta laatuseurasta aamuyön pikkutunteina.

Mutta niin - ne askartelut. Minä aloitin askartelut ihan oikeasti niistä paikkakorteista, mutta en päässyt nimien tulostamista pidemmälle... Innostuimme nimittäin isäni johdolla tekemään näitä tienvarsikylttejä. Niistä(kin) meillä oli aika selkeä visio, joten tekeminen oli aika helppoa, kun tiesi, mitä lähtee tekemään.

Tuo viimeinen Häät-kyltti on siis viimeinen juhlapaikalle opastava kyltti. Harmi, että jouduin taas vähän sensuroimaan nimikirjaimia ja numeroita - ovat nimittäin tosi hyvännäköiset kyltit ja nuo mustat sydämet kyllä hieman syövät noiden loistoa... No, se on semmosta.

Nyttemmin muuten saimme laitettua nuoletkin paikoilleen, mutta meinaamme tehdä vielä ajelureissun kirkolta juhlapaikalle, jotta emme vain unohda mitään risteystä tai muista suuntaa väärin. Ja lisäksi pitää katsoa kiinnityspaikkoja jo valmiiksi, jottei hääpäivän aamu ole yhtä sirkusta Ukkokullalle. 

Me muuten haimme näille kylteille oikein luvat. Oli naurettavan helppoa ja maksutonta. Ei ainakaan kukaan käy niitä nyppimässä pois sen vuoksi, etteikö olisi luvat kunnossa. Lupia ei varmaan olisi koskaan haettu, jos tahtomiset olisi hoidettu jossain muualla kuin Turun keskustassa.

Aurinkoista viikonloppua - jos tänä viikonloppuna sitten askartelisin ne paikkakortit? ;)

Nina

Ps. Arvatkaa vaan tippuiko toinen noista kukkakoreista maahan, kun Ukkokulta ruuvaili niitä nuolia paikoilleen? Voi kyllä tippui. Tiputusta oli jotain kolmisen metriä, eli juuri tarpeeksi, että tämä tippunut kukka-asetelma on lievästi sanottuna aika säälittävän näköinen. Ehkä se elpyy vielä, en tiedä.

Kuulumisia.

Heijee, meillä on miltei netti! 

Se tarkoittaa sitä, että tilaamani adsl-modeemi on luonnollisesti koko Suomen maasta loppu, mutta pakettiin kuuluneen wlan-mokkulan sain sentään käyttöön. Että tällä mennään. Valittaakin kai voisi, mutta enpä enää vaan jaksa. Valittamista olen nimittäin harrastanut viime päivinä niin, että kurkkua kuivaa. Nyt tähän negashittiin pitää tulla kyllä muutos, tämä jatkuva kiukuttelu ei ole mistään nimittäin kotoisin.

Tavallaan kuitenkin koen, että kiukulle ja turhautumiselle on perusteltuja syitä. Kuten tuo Ukkokullan työ-dilemma. Onneksi Ukkokulta saa jatkaa vielä parisen kuukautta työssään, sillä häntä pyydettiin jäämään. Eivät ilmeisesti pärjääkään sillä henkilömäärällä millä piti. Ärsyttää, että epävarmuus jatkuu aina vaan, mutta toisaalta tietenkin helpottaa, ettei rahantulo tyrehdy ihan lähipäivinä.

Turhautumisen takana on piillyt myös mikä-lie-lenssu, josta jo aikaisemminkin valittelin. Olo ei ole tuntunut toisinaan lainkaan normaalilta. Kuumetta ei ole, nuhaa ei ole, kurkkukipua ei ole, yskää ei ole. Mitään selvää oiretta ei ole paitsi ajoittainen kuumeinen olo. Syväänhengittäminen on muutamana päivänä tuntunut ikävältä ja olen itse diagnosoinut, että keuhkoissani saattaisi olla jokin pöpö?

Jumppataukoa tuli siis tässä taas vietettyä 1,5 viikkoa. Olo ei tässä ajassa normalisoitunut pahemmin, joten otin riskin ja varasin itselleni jumpan. Halusin kokeilla, että jaksanko ja että paheneeko olo. Jaksaminen ei ollut samanlaista kuin normaalisti, mutta olo ei pahentunut, joten olen jatkanut jumpissa käymistä. Saattaa kuulostaa jonkun mielestä ihan mielenvikaiselta touhulta, mutta kun olo ei ole ollut ihan sikakurja ja "selkeästi kipeä". Pitäisin tietysti selkeää taukoa liikunnasta, jos räkä valuisi ja olisi kuumetta. Muutenkin tunnen oloni tällä hetkellä jo melko terveeksi, joten eipä tuo jumpissa rehkiminen ainakaan mitään ole pahentanut. Ainakaan vielä...

Kävin muuten testaamassa kahvakuulaa ensimmäisen kerran ja pakko hehkuttaa, että koukkuun jäin! Oli todella kiva tunti, hiki valui, mutta kuitenkin tunti tuntui rennolta, kun sai tehdä omaan tahtiinsa. Vieläkin tuntuu selässä ja pakaroissa tuo jumppa. Eli tehokasta taisi olla. ;)

Meillä rakkauden hedelmät kasvavat ja kehittyvät. Jäpikkä yllätti meidät ihan kuus-nolla ja oli saanut suuhunsa ensimmäisen hampaan! Vain 4,5-kuisena. En ollut uskoa silmiäni, että ikenessä mollottava valkoinen motti on ihan oikeasti hammas, sillä Kloppisellehan ensimmäinen hammas tuli vasta 8-kuisena. Taas kerran huvittavaa seurata sitä tosiasiaa, että kaikki lapset ovat erilaisia. Näin toisen kohdalla kun ei oikein ota mitään ressiä mistään kehitysaskeleesta. Ensimmäinen opetti "hitaudellaan", että kaikki opitaan kyllä ajallaan, omaan tahtiin eikä siinä auta vanhempien tuputtaminen suuntaan eikä toiseen. Vertailu on perkeleestä, mutta silti sitä harrastaa haluamattaan. Kai tämä on joku äitiyteen kuuluva ominaisuus, ken tietää. No, nyt niitä hampaita on jo kaksi ja ikää on himpun verran yli viisi kuukautta.

Jäpikkä on alkanut myös syödä jo kiinteitä. Parisen viikkoa ollaan varovaisesti syöty porkkana-perunaa, maissia ja päärynää. Myös Kloppisen kanssa kiinteät aloitettiin hitaasti ja koska silloin ei ihan hirveästi vatsavaivoista kärsitty, halusin toimia samoin myös kuopuksen kanssa. Tällä hetkellä Jäpikkä syö siis "vasta" kolmisen teelusikallista sosetta kerrallaan, jonka päälle juodaan tietysti maito. Viime päivinä syöminen on alkanut jo onnistua. Jäpikkä on oppinut avaamaan suutaan jo tietyssä tahdissa ja olemaan työntämättä kielellä kaikkea ulos. Tästä se sitten lähtee. Syöminen. Järkyttävää, että miten tämä aika suhahtaa niin huomamatta ohi.

Kloppinen sen sijaan on oppinut viime päivinä tajuttoman paljon taas uusia sanoja ja lausumaan aikaisemmin oppimiaan entistä selkeämmin. Poika tapailee myös jotain lauseen tapaisia, kuten "auto ei oo isi töis". Eli pihassa ei ole autoa, sillä isi on sillä töissä. Lisäksi jätkä painaa menemään Plaston mopollaan ympäri kämppää, harjoittelee pomppimista sekä kävelee varpaillaan. Uhmaiän ykkösjuttu, eli lattialla sätkiminen, kun joku asia ei mene mieleisesti, hanskataan erinomaisesti. Miten tässä kohtaa vanhempi pystyy pitämään naamansa pokerilla ja olemaan nauramatta? Minä nimittäin ainakin repeilen joka kerta. Touhu näyttää niin tajuttoman koomiselta. Että näin empaattinen äiti täällä? :D

Kloppisella on muuten edelleen menossa puurolakko. Sitä pirun liisteriä ei poika suostu syömään, vaikka joukkoon ripottelisi kultahippuja. Minähän en heikkohermoisena todellakaan tahdo tehdä elämästäni tämän vaikeampaa, joten puolestani olkoot syömättä. Aamu- ja iltapaloilla syödään siis leipää, hedelmiä, vihanneksia ja jogurttia maitomukin kera. Janojuomaksi Kloppinen saa edelleen vain vettä, mehuja ei meillä harrasteta. Viime aikoina olen yrittänyt ujuttaa pojan lautaselle marjoja ja salaatinlehtiä, mutta ne nakataan vesilinnuille. Ehkä joskus?

Kotiakin ollaan kovasti yritetty laittaa kuntoon ja muutamaa yksityiskohtaa lukuunottamatta täällä alkaa olla aika valmista. Entisen kodin huonekalut eivät tänne kaikki vain istu, joten järjestys on mennyt uusiksi monen monta kertaa. Kuvakavalkadi on siis tulossa. Joskus. Sitä ennen pienen pieni sneak peek... ;)

Jäpikkä nukkuu takkatulen loimutessa... Mikäs siinä, näyttää kelpaavan. :)


Nina

Todistettavasti elossa.

Nyt asuu meidän kööri uudessa osoitteessa. Joskin edelleen vähän sekavassa sellaisessa, mutta kuitennii. Pientä reerausta pitäisi tehdä vaikka kuinka ja vielä on paljon kodin sisustamista jäljellä. Mikä tietysti kuulostaa houkuttavalta ja ihanalta, mutta yli viikon kestänyt flunssa ei tässä juuri edesauta... Kaikki ylimääräinen jää siis tekemättä. Eilen kokeilin käydä parin viikon tauon jälkeen Zumbassa ja oli kyllä melkoinen epic fail - makasin loppuillan sohvalla peitto korvilla kurjaa oloa manaten. Höh. Voi kun tämä pirskatin tauti alkaisi jo pikkuhiljaa hellittää! Olohan ei ole ihan kuollut, mutta veto on pois eikä olo ole ihan normaalikaan. Iskisi sitten kunnon kuume, kunnon flunssa. Ärsyttävää...

Sinne jumppiin olisi kyllä syytä päästä, sillä muuttoviikko elettiin aika lailla kahvilla, Hese-mätöllä ja pitsalla. Ja voi ristus sitä turvotuksen määrää! Huomasin kyllä samantien myös senkin, että kroppa toimii aivan erivireisesti, kun ei harrasta liikuntaa. Aineenvaihdunta ei ollut oma itsensä laisinkaan.

Muuttaminen on muuten aika miälenvikasta läpändeerusta, jos on kaksi alle 1,5-vuotista mukulaa. Ilman isovanhempia, minun vanhempiani, olisimme olleet totaalisen kusessa. Isovanhemmat ovat siis kuuluneet päivään melkein joka päivä. On kyllä sydäntä lämmittävää huomata kuinka pojilla onkaan luja kiintymyssuhde isovanhempiinsa. <3

No, jotain hyvää tässä kaikessa härdellissä on ollut ainakin se, että pojat ovat sopeutuneet uuteen kotiin yllättävänkin hyvin. Molemmat ovat nukkuneet hyvin uusien seinien sisällä. Kloppinen itseasiassa jo ensimmäisenä päivänä tanssahteli täällä olohuoneen lattialla, joten arvelin sen merkitsevän hänen hyväksyntäänsä kotivalintaamme kohtaan.

Ja onhan tämä ihana koti. Voi kun vain tämä flunssa katoaisi ja pääsisin laittamaan tämän kodin valmiiksi.

Niin ja voi kun tänne saisi jonkun toimivan ja nopean netin. Mutta kyllä tämä tästä, pysykää mukana kelkassa jooko?

Poikien kuulumisista sen verran, että Kloppiselle on tulossa taas kaksi hammasta läpi, hän osaa sanoa jo ankka eikä kakka ja Jäpikän lähes kaikki 62-senttiset vaatteet ovat liian pieniä. Ja mikä järkyttävintä, niin tuolle pienelle pitäisi alkaa antaa kiinteitä! Eikä - miksi aika menee näin nopeaa ja se vauva-aika on niin lyhyt?

No, eipä mulla kai nyt muuta.

Kuullaan pian <3


Nina

Bloggari karkuteillä.

Hohhoi, meillä sairastetaan. Niin kuin tuntuu, että ihan kaikkialla muuallakin sairastetaan. Ensin kuumeili Kloppinen. Arvelen, että hampaista johtuen. Voi sitä itkua ja toisen kurjaa oloa sekä pahaa mieltä. Ja voi sitä äiti-parkaa, joka hoiteli sairaita karhunpentujansa pitkää päivää yksin, kun Ukkokulta joutui olemaan töidensä puolesta pidempiä päiviä pois. Raah.

Sitten tuli odotettu perjantai, jesjesjee, viikonloppu nähkääs. Samalla rykäyksellä tuli myös flunssa Ukkokultaan. Eli se siitä mukavasta yhdessäolosta, parisuhdehempeilystä sekä minun auttamisesta.

Eikä siinäkään vielä kaikki: edellisyönä meidän kuopuksen, Jäpikän, nokka oli täynnä räkää ja saatiin plutrata keittosuolatipoilla. Toinen silmäkin vuotaa, joten lykkääkö se vielä silmätulehduksenkin päälle... Voi *nus, sanon minä.

Kaikki on vähän niin kuin puolitiessä. Mitään en ehdi tekemään. Hää-juttujen suunnittelu ja hoitaminen etenkin ovat olleet jäissä. Vaikka käytiin me alkuviikosta katsomassa hääjuhlapaikkaa mittanauhan ja kameran kera. Juhlapaikan emäntä oli yhtä mahtava kuin aina. Hän kehaisi meidän tulevaa hääbändiä parhaaksi, minkä hän on nähnyt. Saattavat kuulemma soittaa pöydilläkin. Käy meidän tyyliin. ;)

Häämeikin ja -kampauksen tekijääkin olen etsinyt ja yhden varteenotettavan meikkaajan löysinkin. No, hän tietenkin lomailee koko heinäkuun. Niinpä sekin prokkis on vielä vähän jäissä. Ehkä heti huomenna pitää aktivoitua tämän kanssa, ettei käy niin, että Kampaamo Kyllikin Kyllikki 183 vuotta itse vääntää minulle permanentin ja laittaa sinistä luomiväriä. Miau.

(OBS: Kampaamo Kyllikki sekä sen 183-vuotias omistaja Kyllikki ovat molemmat fiktiivisiä hahmoja ja asioita. Ennen kuin joku ehtii harkita kunnianloukkaussyytettä.)

Ihan vimmatusti olen yrittänyt etsiä netistä pitsinauhaa kutsuja varten. Niitäkin kai pitäisi pikkuhiljaa alkaa askartelemaan, ettei niitä tarvitsisi sitten vääntää viime tingassa tippa silmässä ja veren maku suussa. Mutta ei - mielikuvissani olevaa pitsinauhaa ei saa sitten mistään. Ei mistään. Hajottaa ja kiukuttaa. Pitänee ilmeisesti lähteä kangaskaupoille katsomaan, mutta sitä on vain näin nykyaikana niin kovin laiskistunut, että kaikki pitää olla saatavilla niin, ettei omaa pehvaa tarvitse liikauttaa senttiäkään tuolista.

Hääjuhlien koristeluakin olen yrittänyt miettiä ja suunnitella. Mutta miettimisen ja suunnittelun tasolle on sekin jäänyt. Hitto. Tällaiseen häiden suunnitteluunhan sitä tarvitsee melkein puolen vuoden loman.

Eipä tänne muuta ihmeellistä muuten kuulu. Päivät menee selviytyessä ja jumpatessa. Perjantaina ohjaaja kehaisikin, että olen kovasti kehittynyt BodyCombatissa viimeisen kuukauden aikana. Tästä voidaan olettaa, että joko 1) alussa olin äärimmäisen kaukana Jackie Chanistä tai 2) olen epätavallisen lyhyessä ajassa kehittynyt hyvin lähellä Jackie Chania. Luulen, että kyse on jälkimmäisestä.

Ensi viikolla onkin ohjelmassa pakkaamista. Muutto on nimittäin vain muutaman hassun viikon päästä. Apua. Ja tässä pitäisi tehdä se kotipostaus ennen kuin ah-aina-niin-äärimmäisen-siistin-ja-kauniin-kiiltokuva-kotimme valtaa Kloppisten lelujen lisäksi myös muuttolaatikot.

Aktivoidun siis tässäkin! Pian! Lupaan!

Sitä ennen tässä maailman paras ripsari ja yksi maailman paras luomivärisetti. Rakastan, rakastan, rakastan:

Ja Seppälä Baby -malliston muutama herkkuvärinen vaateriepu. Muutama ihanuus jäi sinne vielä kummittelemaan. Pitääpä käydä hakemassa ne pois kuleksimasta:

Mukavaa alkavaa viikkoa itse kullekin!


Nina

Energiakato.

Pyydän anteeksi tätä postauskatoa. Uusia lukijoitakin on tullut, ihanaa, sydämellisesti tervetuloa remmiin! <3

Intoa olisi kirjoittaa vaikka mistä, mutta aikaa ja energiaa sitäkin vähemmän. Yksinkertaisesti paukut eivät enää riitä, kun päivään mahtuu lastenhoitoa, kodinhoitoa, yhden uhman riehumista, jumppaa ja sitten pitäisi vielä suoda iltasella hetki Ukkokullallekin.

Elämästä rankkaa on tehnyt suoraan sanottuna meidän Kloppinen. Meidän rakas esikoisemme, jolla on nyt päällä jokin äärettömän raskas uhmakausi. Toivottavasti lyhyt sellainen. Kloppinen on jatkuvasti todella kiukkuinen, todella itkuinen, todella raskas. En ihan tarkkaan edes tiedä, että mikä toista vituttaa. Hampaat, luulisin. Niitä ainakin on tuloillaann jatkuvasti. Ehkä käsillämme on nyt vain joku vaihe kehityksessä. Voi kun se itsenäistyminen olisi vain hitusen helpompaa...

Kaikki, siis ihan kaikki, on todella hankalaa. Luonnollisesti vaatteiden ja vaipan vaihto on ihan silkkaa helvettiä, eikä mitään eikä ketään tarvitse totella. Sen lisäksi meillä kusee nyttemmin myös syöminen. Tämä on meille aivan uutta, sillä normaalisti Kloppisella on ollut todella hyvä ruokahalu eikä syömisen kanssa ole tarvinnut taistella juuri koskaan. No, nykyäänpä tarvitsee, joka ruokailuhetki. Mikään ei maistu, mikään ei uppoa. Aamuisin suuhun eksyy vain muutama hedelmäpala. Onneksi lämmin ruokakin melko usein maistuu. Muuten kädellä työnnetään lusikkaa pois, itketään ja huudetaan. Useimmiten annan olla, kun olen aikani yrittänyt. En pakota. Ei se nälkään kuole. Mutta iltaisin harmittaa ja sikana, ettei puuro enää uppoa. Pelkään nimittäin ihan älyttömästi, että kohta yötkin ovat yhtä plörinää, kun Kloppinen ei nuku yhtä hyvin tyhjällä vatsalla...

Suppoa en ole laittanut, sillä olen ollut epävarma, että sattuuko toisella edes mikään. Ja jos kyseessä on pelkkä uhmakausi korvien välissä, niin siihen ei parasetamoli auta. Ikävä kyllä.

Kloppisen kausi on verottanut energiaa kaikelta muulta. Jäpikältä. Ukkokullalta. Parisuhteelta. Kodinhoidolta. Olen tuntenut sellaista lannistumisen ja epäonnistumisen tunnetta, että jos tästä suosta ylpeydellä voi vielä nousta, niin nostan lipun salkoon. Oman lapsen jäätävä käytös tuntuu hirveältä. Omat tunteet tuntuvat hirveältä. Oma lapsi ärsyttää aivan vietävästi. Se kiljuminen, kirkuminen, jatkuva kiusanteko. Lyöminen, potkiminen. Tekisi mieli raivota itsekin. Hävettävän usein pinnani onkin katkennut, vaikka kuinka yritän. Olen karjaissut niin, että on tehnyt mieli maatua sisätiloihin, ettei vain vahingossakaan törmäisi naapureihin...

Sitä haluaisi olla täydellinen äiti: ymmärtäväinen, rauhallinen, johdonmukainen ja vakuuttava. Ja sitten sitä huomaakin, että minäkin olen vain ihminen, enkä kykene olemaan päivästä toiseen hyväntuulinen ja empaattinen. Sitä ei haluaisi olla tällainen, mutta ei sitä haluaisi tolkuttomasti itseään rangaistakaan. Tiedän, ettei tämä ole kenelläkään helppoa. Seinien sisällä tapahtuu yllättäviä asioita, jokaisen luona. Sen olen oppinut.

Jumpat ovat olleet henkireikä minulle. Ne hetket, kun hiki lentää, olen omassa maailmassani. Maailmassa, johon ei sinä hetkenä mahdu yhtäkään lasta eikä yhtäkään miestä. Vain minä ja minun kehoni. Silti sitä toivoisi, että näinä rankkoina aikakausina oma aika lataisi henkisiä akkuja enemmänkin. Että sitä jaksaisi enemmän.

Kuulostaako tutulta? Kuulostaahan?

No, jotta tämä ei menisi ihan masentavaksi marisemiseksi, niin ihanaa on

<3 Jäpikän nauru! Vielä on tosin epäselvää, että mitkä asiat tarkalleen ottaen naurattavat. Mutta syystä viis - vauvan kikatus on mahtavaa kuunneltavaa joka tapauksessa! Jäpikkä on muutenkin ollut sellainen piristysruiske jatkuvine hymyineen, että oi ja voi.

<3 Kloppisen höpötys. Jestas mitä vauhtia se oppii sanoja! Suu suoltaa uusia juttuja joka päivä sellaista vauhtia, että heikompaa hirvittää. Muutenkin olen äimistellyt sitä, että käsittääkseni mukulat opettelevat jompaa kumpaa, joko kävelyä tai sitten puhumista. Meillä jantteri on opetellet molempia yhtäaikaa. No, väliäkö tuolla. Kunhan vaan puhuu ja kävelee.

Tässä joitakin sanoja, joita Kloppinen osaa:

Äitty = äiti tai auto
Hauhauvau = hauva tai vauva
Issha = kissa tai orava
Heppppa = heppa
Guggo = kukko
Gagga = kakka, sukka, palikka, pikkuveli
Iiiijjjaaa = ihaa
Uheli = puhelin
Pumpu = lamppu
Tittäh = tähti
Tittu, ittu = ei ole v*ttu! :D Vaan: tutti, kiitti, tikru. ;)
Puu = puu
Pää = tää
Nnää = nenä
Paappi = kaappi
Pissssa = pissa
Paippa = vaippa
Poppa = poppa = polttaa, kuuma
Pippo = kippo
Puhhh = Nalle Puh

Viime päivien uudet sanat ovat olleet "ppapappaapapa" eli Barbapapa ja sitten kahhh eli kahvi.

Vielä kun se oppisi sanomaan, että mikä harmittaa. :/

<3 Uudet jumppavaatteet! Miten ne saavatkin tuntemaan itsesi niin upeaksi ja hoikaksi? Mahtavaa.

<3 Olen varannut häihimme floristin näillä inspiraatiokuvilla:

 

Olipahan taas sekava postaus. Mutta ettepähän ainakaan pääse kyllästymään. Ettehän?


Nina

Sekametelisoppa.

Mielessä pyörii valehtelematta satamiljoonatuhatta asiaa tällä hetkellä. Lähes kaikki aatokset liittyvät tavalla tai toisella häihin. Eilen lueskelin 1,5 tuntia pelkkiä hääblogeja, kun pojat nukkuivat päikkäreitänsä ja lopputulema ei ollut mikään ihanan inspiroitunut, vaan pikemminkin ahdistunut. Niiiiiiiin paljon kaikkea pitäisi miettiä, saada aikaiseksi, päättää. Olen monissa valinnoissani vielä puolitiessä syystä että mitä jos yhtäkkiä keksinkin paremman ratkaisun tai idean? Samaa jossitteluahan harrastin hääpuvunkin kanssa... Vaikkakin nyt päätökseni tuntuu oikealta ja ajattelen pukuani suurella intohimolla sekä rakkaudella.

Nyt viikonloppuna pitäisikin vähän kartoittaa Turun seudun kukkakauppiaita ja floristeja, ja pyytää tarjouspyyntöjä. Kukista minulla alkaa olla melko vahva visio, joten ehkäpä osaan kuvin ja sanoin aika tarkoinkin kertoa mitä haluan. Lisäksi pitäisi kilpailuttaa meikit ja kampaukset. Yhdestä paikasta odotankin jo tarjousta.

Mielessä on pyörinyt häiden lisäksi Zalando ja heihin kohdistuva suuuri pettymys. Ensin maksamani tilaus makaa, öö, jossakin heidän varastollaan, eikä kukaan ole viitsinyt lähettää sitä eteenpäin. Kun olen odottanut pakettiani 1,5 viikkoa (ja he lupaavat toimitusajaksi 4-6 päivää...), laitan asiasta kyselyä heidän asiakaspalveluunsa. Kas kummaa - paketti lähtee liikenteeseen jo heti seuraavana päivänä palautteestani.

No, yli kaksi viikkoa odoteltuani tulee ilmoitus, että yksi tilaamistani tuotteista on loppu eli se ei ole paketissa mukana. Lähetän heille tilitietoni heidän pyynnöstään, että he palauttavat rahat. Odotin osittain turhaan ja harmittaa, mutta olen vielä ihan fine. KUNNES seuraavana aamuna, eli noin 12 tunnin kuluttua siitä, että he ilmoittivat tuotteen olevan loppu, saan Zalandolta meilin, jossa kerrotaan, että hei jes jee, sitä tuotetta saa nyt taas! Että tilaa hei äkkii ennen ku loppuu taas miau. Siis voi saatana, että teki mieli kilahtaa! Tämä taisi olla ensimmäinen ja viimeinen tilaukseni Zalandolle. Myös ystävälläni on ollut vastaavia ongelmia heidän kanssaan, joten en voi kyllä todellakaan suositella tätä puljua.

Eilen pesukoneessa pyöri vain kahdet urheiluliivit, sori jääkarhut, eli pula on ihan oikeasti huutava reenivaatteista. Tarviin ne tilaamani (ja MAKSAMANI) tuotteet, hitto sentään! Päätin hyödyntää sitten Ellos-etuani (30 €:n alennus) ja tilata sieltä topin, housut ja hupparin. Eivät ne vaatteet sieltäkään vartissa tule, mutta epäilemättä nopeammin kuitenkin kuin Zalandolta. Tajusin muuten juuri, että viime aikoina treenikuteissa on silmää miellyttänyt vaaleanpunainen ja pinkki...

Kuvat ellos.fi/

Pesin tosin urheiluliivejäni aivan turhaan, sillä eilinen BodyCombat jäi väliin: kurkkua kivistää ja olo on jotenkin vetämätön. Ihmettelin jo hieman outoa oloa torstain Zumbassa. Luulin, että heikotus johtui nälästä, mutta osansa taisi olla myös tällä flunssan tapaisella. Höh. Miksi tän aina pitää iskeä just silloin, kun into liikkua on korkeimmillaan? Olen yrittänyt ottaa tämän viikonlopun kohtalaisen rennosti, jotta ensi viikolla pääsisin jumppiin jo heti maanantaista alkaen. Edelleen tavoitteena on se neljä jumppaa viikkoon, mutta tällä viikolla saldo jäi kolmeen. Ihan hyvin siis. Tarpeeksi hyvin, että sallin tänään itselleni palan ihanaista rahkapiirakkaa ja Mäkkärin herkkuja...

Jäpikällä oli muuten viime viikolla kolmekuukautisneuvola ja komeat olivat pojan mitat: 61,8 cm ja noin 7200 g. Eipä ihmekään, että jopa 62 senttiset kuteet tuntuvat nafteilta. Kaikki oli hyvin, kehuja sateli meidän pojista ja minä olin taas ehkä haljeta ylpeydestä. Se on kyllä kiva tunne se. Ne rokotukset olivat kyllä keljut. Minä lähdin Kloppisen kanssa huoneesta kokonaan ulos rokotusten ajaksi, sillä Kloppinen hätääntyy herkästi, jos Jäpikkä itkee. Ja vaikkemme olleet edes lähelläkään terkan huonetta, niin Kloppinen kuuli veljensä raastavan itkun ja väärinpäin kääntyivät Kloppisenkin suunpielet... :( Surullista, mutta kovin hellyyttävää jotenkin, eikö olekin?

Olen muuten huomannut, että tunnen Jäpikkää kohtaan jotenkin hirmuisen paljon suojeluntarvetta. Tämä saattaa kuulostaa hirvittävältä, mutta koen sitä enemmän Jäpikkää kuin Kloppista kohtaan. Molempien eteen olen valmis tekemään mitä vain, sehän on selvää, mutta ehkä se, että Jäpikkä on vauva ja Kloppinen jo taapero, vaikuttaa asiaan. Olen nähnyt esimerkiksi monta kertaa unta, että Kloppinen painaa Jäpikkää väkivaltaisesti päästä tms ja herännyt niin totaalisen paniikissa, että olen ollut jo hyvää vauhtia juoksemassa sängystä... johonkin. Kunnes sitten tosiaan havahdun hereille, että mihinkäs tässä pitäisi oikein mennä. Kuulostaa varmaan melko mielipuoliselta?

Vai onkohan tämä tätä ns. kuopuksen "suosimista" ja suojelemista, mikä isompia sisarruksia sitten ottaa kuutsaan? Eli ihan normaalia jopa kenties?

Ja jotta hypittäisiin nyt oikein kunnolla asiasta toiseen, niin tiedättekö, minun on pakko nähdä tuo uusi suomalainen leffa nimeltänsä "21 tapaa pilata avioliitto". Ensiksikin kaikki häähommelit iskee nyt hermostoon ihan tuhatta ja sataa, ja siksi toiseksi Armi on ihana. <3

Hääjuttuihin vielä palatakseni - taisin löytää häämessuilta viime viikonloppuna vihkisormukseni tekijän. Timantit säihkyivät nimittäin erityisen ihanasti Morris Lindblom & Co:n osastolla. Samaisen yrityksen osastolla sain myös mahtavaa palvelua. Sovittelin muutamaa aivan fantastisen ihanaa sormusta ja tuli sellainen olo, että täältä minä haluan sormukseni. Muutenkin ajatus "pienestä" kotimaisesta valmistajasta viehättää, toisin kuin että sormukseni olisi jotakin massatuotantoa. Vaikka upeita nämäkin sormukset toki ovat.

Ah...

... ja oh... <3

Kuvat lainattu Morris Lindblom & Co:n nettisivuilta.

Että sellaista sekalaista settiä tänään... Rentouttavaa viikonloppua!


Nina

Valtakunnassa kaikki ihan ok.

Tajusin juuri, etten olekaan hetkeen kirjoittanut arkielämästämme. Tai pojista, että millaisia he ovat. Siitä, millaista sirkusta tämä elo kahden minin kanssa on. Sitähän itsekin kovasti pohdin, kun Jäpikkä vielä olla möllötti vatsamakkaroideni huomassa. Sitä paitsi en ole valittanut mistään (muistaakseni) pitkään aikaan, joten nyt on korkea aika puida kotiäidin onnen hetkiä täälläkin.

Onko sopimatonta sanoa omasta lapsesta, että voi tsiisös, se osaa olla RAI-VOS-TUT-TA-VA?! Uhmaa pukkaa ja toinen riehuu toisinaan kuin mielipuoli. Niin, puhun siis Kloppisesta. Yhden vuoden ja kolmen kuukauden ikäisestä esikoispoikasestamme. Mitään ei kannata uskoa - äidin napakka "ei" muotoutuu matkalla Kloppisen korvaan "Jee, teehän tuota rakas lapseni toki lisää" lempeäksi toteamukseksi.

Verhoa on kiva repiä, leluja on kiva hakata pöytään tai ainakin heitellä, pikkuveljeä pitää läpsiä tai ainakin siltä pitää repiä tutti suusta. Mikä parasta, niin yhden kauniin kerran Kloppinen hokasi Jäpikän pastavaipan hoitopöydällä, kun me olimme pehvapesulla Jäpikän kanssa. Kiitos kaikille jumalhahmoille sinne ja tonne, mutta tavara jollain Luojan lykyllä pysyi vaipassa eikä valunut sohvalle ja kaikkialle muualle, jonne Kloppinen pastavaippaa päätti kuljettaa. Sydämen pysähtyminen ei ihan oikeasti ollut kovinkaan kaukana.

Mutta kaikkein karseinta on ehdottomasti Kloppisen kiljuminen/kirkuminen, joka herättänee kuolleetkin haudoistaan noin 50 kilsan säteellä. Siedän paljon (jonkun verran) ja jaksan tarvittaessa, mutta tuo kirkuminen... Se on minun akilleenjänteeni. Se saa minut suunniltaan. Tekisi mieli ottaa toista korvista kiinni ja kirkua takaisin niin paljon kuin ääntä lähtisi. Sehän vasta aikuismaista ja äidillistä olisikin, eikö? ;) Se kirkuminen tekee minut vain yksinkertaisesti hulluksi. Yritän laskea sataan(miljardiin) näinä hetkinä, sillä kieltäminen saa aikaan vain lisää kiljuntaa. Parhaiten toimii siis totaalinen ignooraaminen. Vaikken pidemmän päälle tiedäkään, että onko sekään toimintamalli mistään kotoisin?

Neukkutäti sanoi yhdellä käynnillämme, että odotas vain kahden vuoden uhmaa, kun valittelin kiukkuavaa lapsikultaani. Siis mitäh, tää pahenee? Niin että millaisiin mittasuhteisiin? Eikö tätä siis ihan oikeasti saa palauttaa? Vaihtaa? Äääh? Vetääkö äidit jotain kamaa, että he jaksavat? Spiidiä? Vai kuuluuko tässä vaiheessa tuupata riekkuvat mukulat hoitotädin kiusaksi ja painua itse töihin hermoja leputtamaan? Anyone?

No, kaiken valituksen jälkeen on kuitenkin pakko todeta, että elämämme kahden pojan kanssa on simppelimpää kuin mitä joskus oletin sen olevan. Vaativaa toki, kun näitä rakkauden hedelmiä on tosiaan huollettavana kaksi. Mutta siltikin aika helppoa. Molemmat ovat aika vauvoja, no ainakin pienempi on, joten he menevät molemmat samalla vaivalla, jos ymmärrätte mitä tarkoitan? Esimerkiksi vaipat vaihtuvat aika liukuhihnalta.

Jäpikkä on ehkä maailman leppoisin vauva. Minä kun luulin, ettei Kloppisen (joka oli siis myös mielestäni helppo vauva) jälkeen meille voida suoda toista helppoa vauvaa. Olin väärässä. Jäpikkä nimittäin lienee vieläkin helpompi.

KOP-KOP-KOP.

Siinä kun Kloppinen sai raivarit, kun hänelle lätkäistiin öljyt ja hattu päähän karstan kartoittamiseksi, niin Jäpikkä ei ollut moisesta toimenpiteestä oikein moksiskaan. Kloppiselta loppui kärsivällisyys myös talvivaatteita puettaessa. Jos topattu mukula ei siirtynyt ulkotiloihin nanosekunnissa pukemisen jälkeen, niin vaunuista tai kaukalosta kuului karvalakin alta takuuvarma parkaisu.

Vaan eipä Jäpikältä. Hän odottaa toisinaan useammankin minuutin topattuna vaunuissa tai kaukalossa, että minäkin saisin jotain lämpimämpää päälleni. Jäpikkä odottaa ilman kilareita. Hän odottaa leppoisasti tuttia lopotellen. Ehkäpä hän on sen verran älykäs vauva, että hänpä tietää, että pahin hiki tuleekin nimenomaan siitä, että kun täysissä varusteissa menettää maltin? Who knows.

Jäpikkä on noin niin kuin muutenkin meidän perheen helppo nakki. Hän nukkuu yöt ja on varsin vähään tyytyväinen. Jos joku nyt joskus jaksaa vähän hänen kanssa olla, niin siitä hän on vilpittömän onnellinen. Jäpikkä on kova hymyilemään ja jokeltelemaan. Itseasiassa olen usein ajattelutkin, että jos Jäpikkä olisi kovin tyytymätön ja kiukkuinen, niin minä olisin varmaan aika valmista kauraa. Mutta kun edes yksi lapsistamme on hyväntuulinen ja leppoisa, niin se auttaa jaksamaan toista, joka on tällä hetkellä vähän vähemmän hyväntuulinen.

Mutta eipä sorreta tässä Kloppista, ei sentään. Kiva ja suloinen kersa hän on. Ehkäpä nuo hammastouhut vaan pistävät vituttamaan. Tai jotain. Enkä minä oikeasti kumpaakaan pois antaisi. En, vaikka joka päivä huokaisen helpotuksesta, kun Kloppisen huone hiljenee päivän päätteeksi.

Onneksi minä pääsen niihin hikijumppiin, pois täältä kaaoksen keskeltä, keräämään voimia. Tänään vuorossa on BodyCombat. Se onkin tälle viikkoa toinen jumppa. Maanantaina tuli käytyä BodyPumpissa ja oli muuten uskomaton ero ensimmäiseen kertaan: jaksoin paljon paremmin ja vieläpä isommilla painoilla. Painoista oiva aasinsilta minun painooni: kaksi viikkoa riehumista ja kalorien laskemista takana - PAINO ON LASKENUT KILON! Neljä jäljellä, hurraa, hurraa, hurraa. <3


Nina

Ps. Heti kun kirjoitin, että paino on tippunut, niin iski ihan kauhistuttava laskiaispulla-himotus...

Pikkuveljen päivä.

Vihdoin ja viimein luvassa postausta pikkuveljen suuresta päivästä, eli Jäpikän ristiäisistä. Nimi on ja pysyy salaisuutena aina vain, tsorppa, joten täällä blogissa pikkuveli tunnetaan jatkossakin nimellä Jäpikkä. Oikeassa elämässä sen sijaan poika sai mitä ihanimman nimen ja sitäkös sitten juhlistettiin komiasti.

Tällä kertaa päätimme järjestää tämän pienimuotoisen juhlan kotona senkin uhalla, että tämä ressi-erkki-äiti saattaa saada hepulin tai kaksi siivouksien ja tarjoilujen suhteen. Hepuleista huolimatta juhla oli todella onnistunut. Tunnelma oli ihanan läheinen ja rento. Koti oli siisti ja kaunis, ja tarjoilut herkullisia. Ero Kloppisen juhliin, jotka vietettiin siis kirkon (kolkoissa) tiloissa, oli huima. 

Kummeilla virtasi selkää pitkin tuskanhiki. Turhaan. Jäpikkä nimittäin nukkui tyytyväisenä läpi seremonian, vaikkakin heräsi hieman pään kastamiseen. Minua Jäpikän rauhallisuus ei yllättänyt, ihan samaa sarjaa ovat molemmat meidän pojat. Turhista ei itkustella, vaan elämään suhtaudutaan asiaan kuuluvalla rentoudella. Kadehdittavaa - keneltäköhän jälkipolvi on moisen piirteen perinyt?

Tarjoilut upposivat vieraisiin kuin lusikka voihin. Rääpittävää ei juurikaan seuraavalla päivälle jäänyt. Ja hyvä niin. Vähemmän sitä laardia nääs äiskän lanteille. Täytekakussa oli muuten kirjailtu Jäpikän nimi kaikessa kauneudessaan, mutta senhän minä "pyyhin" kuvista tietysti pois. ;)

Yleisön toiveesta me harjoittelimme Ukkokullan kanssa kakun leikkuuta yhdessä sekä tietenkin sitä kuuluisaa polkaisemista. Yhteisymmärrykseen emme luonnollisesti päässeet siitä, että kumpi fuskasi ja kumpi ei. 

 

Väriteemana juhlissa oli valkoinen, hopea ja vaaleansininen.

Jäpikän lisäksi minäkin sain lahjan - Pentikin ihanan kynttilänjalan. Ihana, ihana, ihana. Sanoinko jo, että se on mielestäni ihana? Se on tosi ihana.

Minä juhlin Gina Tricotin musta pitsimekko päälläni. Tämä mekko ei näyttänyt oikein miltään kaupassa henkarissa roikkuessaan, mutta onneksi päätin epätoivon runtelemana sovittaa tätäkin. Se nimittäin istui kauniisti, tuntui ihanalta päällä eikä ollut edes kovin kallis: 29,90 €. Mekon kaverina olivat vain mustat sukkahousut, Guessin korut ja kiharapilvi. 

Ukkokulta sitten tahattomasti herätti Jäpikän klo 05.20 torkuttamalla herätyskelloaan. Joten tässä sitä ollaan, hereillä, ja kello näyttää vasta puolta kahdeksaa. Aamupala on syöty, Jäpikkä on syötetty, lukemani blogit luettu ja Facebook koluttu. Kloppinen herää vasta noin 1,5 tunnin päästä. Luultavasti Jäpikkä herää aamu-uniltaan samoihin aikoihin ja sitten pukkaakin kiirusta, kun molempia poikakultia pitää syöttää ja vaatettaa. Nyt pitänee siis nauttia tästä "omasta ajasta", olkoon kello mitä hyvänsä...

Nina