sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Sairaalakassi ja raskausarvet.

Huomenna se sitten alkaa - Jäpikän häätöyritys yksiöstään tänne isoon maailmaan. Olemme yrittäneet olla kaikessa rauhassa tämän viikonlopun, jotta minä saisin olla vaan ja rauhoittua. Siihen päätökseen on vaikuttanut myös se, että Kloppinen on EDELLEEN kipeä.... Räkää valuu aina vain ja eilenkin mittailtiin taas kuumetta melkein 38 astetta. Turhauttaa ja harmittaa. Onpa kiva nyt lähteä synnytyskeikalle ja jättää kipeä yksivuotias isovanhempien kanssa. Hmph. Sormet ristissä yritän toivoa, että tuo tauti menisi ohi ja ensi viikko alkaisi terveemmissä merkeissä.

Vaikka olen yrittänyt rentoilla tämän viikonlopun, niin maanantai pyörii päässä jatkuvasti saaden aikaan kipeän vatsan, hillittömän pulssin sekä melkeinpä hengitysvaikeuksia. Kylässä on onneksi pyörinyt kavereita sekä vanhempani, joten on onneksi ollut muutakin ajattelemista. Muuten olisin varmaan hyppinyt jo seinille.

Olen pessyt pyykkiä, jotta kaikille riittäisi varmasti puhdasta vaatetta ja että kotona ei odottaisi jumalaton kasa likapyykkiä, kun palaamme sairaalasta. Siivoustakin suunnittelin, mutta muutin mieleni. Vanhempani tulevat meille koiransa kanssa katsomaan Kloppisen perään, joten kotimme ei todellakaan ole siisteissä käsissä. Tai tassuissa. Niinpä päätin antaa olla. Siivotaan sitten ensi viikolla, tai joskus. Sitten, kun jaksetaan. Kynnet kuitenkin lakkasin. Vielä pitäisi nyppiä kulmakarvat. Eilen tein itselleni jo kasvo- ja hiusnaamion. Pitäisikö tänään ehkä kuoria ihokin vielä?

Olen tehnyt myös jotain oikeasti järkevää ja pakannut viikonlopun aikana sairaalakassin:

Jäpikälle kotiintulovaatteet koossa 50 ja 56 cm, pörröhaalarin asusteineen, harson ja tutin sekä Ankka-pehmokaverin.






Minulle ja Ukkokullalle laitoin evääksi mukaan muutaman suklaapatukan ja energiajuoman. Viimeksi eväät jäivät miltei koskematta, joten tällä kertaa en ihan överiksi pakkaa syömistä mukaan. Ei sinne sairaalaan nälkään kuole. Uskokaa pois.


Itselleni pakkasin mukaan kotiintulovaatteet (toppi, löysä trikoopaita ja löysät collegehousut), alushousuja, sukkia, yösiteitä kotiinpaluuta varten, imetysliivit ja liivinsuojia. Myöhemmin tänään laitan laukkuun vielä hygieniatarvikkeet: shampoon, hoitsikan, suihkugeelin, puhdistusvaahdon, kasvorasvan, hiusharjan, ponnarin, hiuspannan, kosteuttavan hiussuihkeen, deodorantin ja ehkä hajuveden, hammasharjan ja -tahnan.


Lisäksi mukaan sairaalakassiin pakataan tietysti kamera, jonka akku on jo valmiiksi ladattu ja muistikortti tyhjennetty, ja mitä luultavimmin myös läppäri mokkulan kera. Jos nimittäin käynnistyksessä meneekin ikuisuus, niin meillä on Ukkokullan kanssa jotain viihdykettä.

Jos muuten kiinnostaa, mitä pakkasin Kloppista odottaessa sairaalakassiin ja mitkä asiat koin aivan turhakkeiksi, niin luepa nää: Sairaalakassi vol. 1Sairaalakassi vol. 2 ja Sairaalakassin turhakkeet.

Meinasin muuten purskahtaa itkuun, kun huomasin eilen, että alavatsallani komeilee kaksi viirua. Raskausarpia. Tulivat perkeleet sitten raskauteni VIIMEISELLÄ viikolla. Miksi, voi miksi?! Ukkokulta oli tunteeton paska eikä kyennyt ymmärtämään lainkaan alakuloani, vaan kuittasi onnettoman marinani syvällä huokauksella. Kuinka hän saattoi, mietitte tekin kaikki varmaan. Niin minäkin. Pitäisikö vähintään perua häät ja vähintään kuuluttaa Facebookissa kuinka surkea puoliso ja isä hän on? Pitäisi varmaan, mietitte varmaan. Niin minäkin. Mutta hillitsen nyt kuitenkin itseni.

Pinnallisuudestani kertonee varmasti se, että ihan oikeasti koin suuren järkytyksen nähdessäni ne kaksi repeämää. Itku oli äärettömän lähellä. Okei, tuli pari kyyneltä. Ahdistus oli järisyttävän suuri. Sillä samalla sekunnilla halusin vain vatsasta eroon, ettei se kasvaisi enää senttiäkään. Ettei arpia ehtisi tulla enää yhtään lisää. Mietin kuumeisesti, että onko mahdollista, että kahdessa päivässä arpia tulee huomattavastikin lisää. On. Olivathan nämäkin arvet tulleet parissa päivässä. Kai. En ole niitä ainakaan ennen huomannut. Buu!

No, eipä kai ihmekään, että niitä arpia on tullut. Onhan tämä pötsi aikamoinen. Kuvat on otettu eilen, jolloin raskausviikkoja oli kasassa 39+0. Huhhei. Kohta tuo pallo on tuosta pois. Tuleekohan sitä vielä ikävä? Kloppisen jälkeen ei nimittäin todellakaan tullut.


Pitäkäähän peukut pystyssä, että selviän huomisesta kohtaisen ehjänä ja että saisin edes hitusen ensi yönä unta! En osaa sanoa, koska seuraavaksi palaamme eetteriin, mutta toivottavasti pian. Älkää kuolko ikävään, pus! ;) <3


Nina

perjantai 26. lokakuuta 2012

Mekin, kun kaikki muutkin.


Kyllä, käytiin ulkona ihmettelemässä ensilunta. Silti lupaan ja vannon, etten mainitse tuosta viileästä vaaleasta sanallakaan Facebook-statuksissani. Kaveripiirin "ÄÄÄ, LUNTA!!!!!" tai "Iiiii, kesätassut vielä alla!" päivitykset ovat väkisinkin aiheuttaneet jonkin sortin huvittuneisuutta. Talvi se yllättää. Joka hiton vuosi...

Ulospääsy ei meillä tosin ollut mikään kakunpalanen. Ensin laitoin kaikki ulkoilukamppeet asusteineen sohvalle valmiiksi ja sitten menin hakemaan itselleni neuletta yläkerrasta. Tällä välin Kloppinen oli onnistunut kaatamaan koko nokkamukin sisällön (onneksi vain vettä) päällensä ja matolle. Tulin alas toteamaan, että jaa, saan kiivetä takaisin rappuset ylös. Kirosanoja - monta. Ei kun takaisin ylös hakemaan Kloppiselle kuivat vaatteet. Kaiken sai nimittäin vaihtaa, vaippaa ja sukkia myöten. Ja siitäkös taas farssi saatiin aikaiseksi. Huutoa, parkua, hillitöntä rimpuilua. Hei hitto oikeesti, mitä niin dramaattista on PUKEMISESSA...?

Yritin epätoivoisesti saada peukkua tulemaan hanskan oikeasta reiästä ulos, jotta Kloppinen voisi ihmetellä lunta kaikilla aisteillaan. Niin kuin käsilläänkin. Yritykseksi jäi. En tajua kuinka muut siinä onnistuvat, esimerkiksi Ukkokulta. Annoin olla - ulos mennään, oli peukku paikoillaan tai ei. Kloppinen oli raivona, ja niin olin minäkin. Hiki valui ja ajattelin tämän johdosta kuolevani hypotermiaan pihalla. Ajattelin, että me ei enää ulos mennä ennen kuin ensi kesänä.

Mutta mentiin sitten kuitenkin. Kloppinen istui lumisessa maassa hieman maisemaa ihmetellen, että mitä täällä on oikein tapahtunut. Muuten lumi ei todellakaan tehnyt vaikutusta. Päinvastoin. Tönkkö talvihaalari ja talvikengät vaikeuttivat liikkumista, ja toinen reppana kiepsahti pari kertaa naamalleen hankeen. Jos tuota hentoista lumipeittoa nyt hangeksi tohtii edes haukkua. Kloppista ei hymyilyttänyt.

Koska pukeminen oli vähintäänkin helvetillistä, päätin hakea sisältä rattaat ja lähteä kävelemään edes hetkeksi. Parin minuutin lumen ihmettelyn takia minä kun en tahtonut hikipäissäni kärvistellä pukemisen kanssa. Kävelylenkki teki kyllä hyvää, aivan todella hyvää. Mielelle, ei keholle. Vatsaan sattui nimittäin melkoisesti, kun pääsimme kotiovelle. Mutta tulipa ulkoiltua. Se on se pääasia.


Viime yö oli muuten yhtä farssia sekin. Ensinnäkin en saanut taaskaan millään hitollakaan unta, pyörin vain kyljeltä toiselle, vaihtaen niitä kahta asentoa, joissa pystyn jotenkuten olemaan. En muista, että oliko tämä nukkuminen Kloppista odottaessakin näin jumalattoman kauheaa. Ihan oikeasti, se öisin huutava mukulakin on inhimillisempi syy valvoa.

Paitsi että viime yönä vähän väliä kitissyt ja huutanut Kloppinen meinasi viedä kyllä meiltä vanhemmilta molemmilta viimeisetkin järjenrippeet. Muistan vain nalkuttaneeni Ukkokullalle, että miten helvetissä minä ihan oikeasti jaksan synnyttää, kun en saa yhtenäkään yönä nukuttua kunnolla... En tiedä mikä Kloppisella oli, mutta jokin nyt selkeästi vaivaa. No, ensinnäkin se hehkutus, että nuha on ohi, oli ennenaikaista iloittelua. Se nimittäin ei todellakaan ole ohi, vaan sitä sitkeää limaa tulee aina vaan. Pelkään edelleen, että jos Kloppisella ei vielä ole korvatulehdusta, niin se takuulla kohta tulee, kun tämä räkäily jatkuu jo toista (vai peräti jo kolmatta?) viikkoa. Suukalustoakin olen yrittänyt tarkkailla, mutta en äkkiseltään ole huomannut mitään puhkeavia leegojakaan.

Kiroan vain mielessäni, edelleen, että miksi JUURI NYT Kloppisen pitää sairastaa - jotain? Juuri nyt, kun oikeasti sitä lepoa tarvittaisiin. Me kaikki. Valmiiksi jännitän jo sitäkin, että Kloppinen sairastaa silloinkin, kun vanhempani kaitsevat häntä meidän vanhempien ollessa synnärikeikalla. Miten ne kaksi lahopäätä pärjäävät? Ja miten Kloppinen pärjää niiden kahden lahopään kanssa? Ja mitäs jos Kloppisella tauti pahenee, voinko tulla silloin vastasyntyneen vauvani kanssa edes kotiin?

Perkele siis, sanon minä. Mutta onneksi on viikonloppu. Ukkokulta on kotona auttelemassa - viime päivät hän on nimittäin tehnyt aika pitkää päivää ja minä olen ollut aika slut (Ha-Ha.). Maanantain lähestyminen tosin jännittää sen verran paljon, että yöunien laatu tuskinpa paljon paranee...


Nina

torstai 25. lokakuuta 2012

Vielä kun olet siinä yksin.

Minut on viime aikoina vallannut suuri surku ja alakulo, vaikkei sille ole oikein järjellistä syytäkään. Mietin lähes päivittäin, että pian en voi olla Kloppisen kanssa näin kuin olemme nyt. Aina kimpassa, aina lähekkäin, kun siltä tuntuu. Toisiamme varten. Vain toisiamme varten. Väliimme on tulossa kolmas pyörä. Vauva. 

Ystäväni kertoi kuinka heidän esikoisestaan tuli oikea isin tyttö, kun kuopus syntyi. Ystäväpariskuntamme lapsillakin on ikäeroa vain vuosi ja kuukausi. Äidin aika ja käsipari olivat jatkuvasti, tietenkin, vastasyntyneessä kiinni, joten esikolle ja isälle kehkeytyi entistä läheisempi suhde. Sinänsä ihan ihanaa, tietenkin, mutta minulle tästä tuli jotenkin todella onneton olo. En halua, että Kloppinen etääntyy lainkaan minusta. Tai että hän ajattelisi tuon uuden tulokkaan vievän kaiken huomion. Ettei äidillä olisi aikaa enää hänelle. Ettei hän olisi enää äidille aivan helvetin tärkeä ja rakas. Surullista! Eiväthän lapset ajattele niin, eiväthän? 

Vaikka Kloppisen nostelu on tällä hetkellä todella vaivalloista ja vinhan tuntuista, niin yritän silti nostella ja pidellä poikaa mahdollisimman paljon. Ihan kuin Kloppinenkin jotenkin hakeutuisi enemmän lähelleni. Luulotautia kenties? Joka tapauksessa olen halunnut sylitellä Kloppista mahdollisimman paljon. Ehkä myös siksi, että tämä vaivaalloisuus sekä väsymys ovat tehneet minusta ei-niin-pitkäpinnaisen-äidin ja olen korottanut ääntäni ehkä turhankin herkästi... Olen halunnut kai "hyvittää" hermoheikkoisuuttani pojalle enemmän. Tai jotain? Ainakin olen halunnut antaa aikaani ja huomiotani niin paljon kuin on ollut mahdollista.

Jäpikkä tulee varmasti olemaan rakastettu, siitä ei ole epäilystäkään, mutta silti pelottaa tuo sanonta, että esikoinen on aina esikoinen. Kaiken lisäksi meidän esikoinen on vielä niin pahuksen hurmaava ja rakastettava luonteeltaan, ettei häntä voi kuin jumaloida. Mitä jos en tunne samaa palvomisen tarvetta tulevalle pikkuveljelle? Mitä jos pidän yksinkertaisesti Kloppisesta enemmän? Kammottavaa edes ajatella jotain tällaista. Ukkokulta lohduttaa joka kerta, että Jäpikkä tulee varmasti olemaan aivan yhtä ihana ja rakas. Mutta silti mieleen hiipii ajatuksia vanhemmista, jotka ovat myöntäneet suosivansa saati rakastavansa yhtä lastansa enemmän kuin muita... Todella surullista. 

Kai se on aivan luonnollista miettiä, että miten rakkaus riittää useammalle kuin yhdelle lapselle. 

No, Aasiasta kukkaruukkuun, kävimme eilen Postista hakemassa kasan paketteja sekä Mukelomesta-nimisessä lastenvaatekaupassa. Paketeista paljastui minun kummitädin lähettämä synttärilahja Kloppiselle:


...ja huuto.netistä huutamani Molo Kidsin haalari ja hanskat koossa 80 cm:


Mukelomestassa kävin yksi päivä hypistelemässä muutamaa Tutan ihanuutta ja koska ne jäivät kummittelemaan takaraivoon, niin piti käydä ostamassa ne sitten pois. Fleeceasu ja tuo unihaalari piti ottaa koossa 74 cm, vaikka muuten Kloppinen käyttää jopa 86 cm vaatteita Lindexin mallistosta. Tiesin toki, että Tutta on reilua kooltaan, mutta aina se silti vaan yllättää.



Olen muuten aivan tyystin unohtanut esitellä muutaman huuto.net-herkun. Olen aivan hurahtanut näihin Paul Frankin Small Paul -vaatteisiin ja koska ne uutena maksavat hunajaisia mansikoita, niin olen niitä kyttäillyt sitten apinan raivolla huuto.netissä. Sininen huppari on tällä hetkellä sopiva Kloppiselle ja unihaalari sekä musta korvahuppari odottavat Jäpikkää saapuvaksi ja kasvavaksi.




Ajatuksissa muuten pyörii ihan jatkuvasti tuo maanantai. Synnytyksen käynnistyspäivä. Kauhistuttavaa, kun ei yhtään tiedä mitä on edessä. Synnytys pyörii jo unissakin. Viime yönä synnytin vauvan lisäksi patongin. Jep. Ihan terveenoloinen alintajunta minulla.


Nina

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Viimeisiä.

Viimeinen äitiysneuvolakäynti takana. Sovittiin jo aika kotikäynnille noin 1,5 viikon päähän. Aika hurjaa. Silloinhan kökötetään sitten Jäpikän kanssa jo kotona ja ihmetellään, että miten tässä näin kävi - neitosen, jonka ei välttämättä pitänyt hankkia lainkaan lapsia, kun ovat niin ärsyttäviä, onkin kahden pienen pojan äiti. Niin se elämä heittelee.

Neuvolassa ei ollut mitään ihmeellistä. Terkka uteli viimeisistä käynneistä äitipolilla: käynnistyksestä ja tietysti synnytyspelkopolikäynnistä, ja että millä mielin näiden yhteensummana menen viimeistään ensi maanantaina synnyttämään. Kauhusta kankeana, vastasin, mutta kuitenkin varovaisen toiveikkaana. Jospa se ei olisi tällä kertaa niin kauheaa, jospa tällä kertaa koko touhusta jäisi parempi mieli. Terkka arveli, että synnytykseni olisi tällä kertaa nopeampi ja kertoi, että yleensä toinen synnytys saattaa olla puolet nopeampi. Ihana ajatus, vain kymmenen tuntia sitä kauheutta, mutta en halua liikaa innostua. En halua pettyä. Tiedän sen raa'an tosiasian, että synnytys voi olla myös yhtä pitkä. Tai pidempi. Yäh.

No, muuten tosiaan kaikki oli ok. Verenpaineet hyvät, pissa puhdas, sf-mitta 36, vauvan syke tasainen, painonnousu vain 200 grammaa ja risat per viikko (ja huom, olin juuri ennen neuvolaa syönyt tukevasti ranskiksia ja nakkeja!) ja silviisiiin. Olen kyllä toisinaan aika äimänä tuosta painonnoususta. Tai sen nousemattomuudesta. Ehkä jos olisinkin elänyt ilman herkkuja, mutta kun... tuota, enpä ole. En toki valita. Painoa on kuitenkin tullut ekasta neuvolakäynnistä seitsemän kiloa ja toivottavasti niistä iso osa jäisi laitokselle. Kloppisesta painoa tuli 18 kiloa ja muistaakseni 12 kiloa jäi laitokselle. Eli jumpattavaa löytyy tästä kropasta yllin kyllin.

Mietin kuumeisesti, että onko tässä raskaudessa ollut jotakin hassua mielitekoa, jotain mitä olisin syönyt normaalia enemmän, normaalia suuremmalla himolla. Ja sitten tajusin, että kyllä on - Airwaves-purkkaa. Monta pussia! Ah!

Viimeisen neuvolan jälkeen kävin ruokakaupan lisäksi myös Sokoksella hakemassa meikkilaukkuun uusia juttuja. Pakko perua het ensimmäisenä sanani Maybellinen Fit Me! -meikkivoiteesta. Kokeilin sitä yhden purkin verran ja kehaisin täälläkin, että levittyy kivasti ja pehmeästi jne, mutta eipä mennyt aikaakaan, kun purkki oli jo tyhjä. Olin oikeasti aivan äimän käkenä, koska eihän sillä tule edes läträttyä läheskään joka päivä ja silti se jo loppui. Purkki sisältänee siis puoliksi ilmaa. En suosittele, enkä aio enää toistamiseen sitä litkua ostaa. 

Sen sijaan päädyin nyt taas ostamaan L'oréalin meikkivoidetta. Aikaisemmin käyttämäni True Match vaihtui Lumi Magique -meikkivoiteeseen. En suoraan sanottuna ole huomannut näiden kahden välillä hirveästi mitään eroa, mutta molemmat ovat myös erittäin pehmeitä levittää ja väri jotenkin sulautuu kauniisti omaan ihonsävyyn. Minun mielestäni peittoavat Fit Me!:n ihan mennen tullen.


En voi kuitenkaan luvata, että pysyttelen suosiolla tässä meikkivoiteessa, sillä...


...sain kaupan päälle Lancomen Teint Miracle -meikkivoidetta kokeiltavaksi, joten jos tämä onkin ihan ässä tuote, niin se on sitten heipat (ainakin hetkeksi) taas L'oréalille. :)


Luottoripsarini (L'oréalin Double Extension) ollessa kuiva kuin sahara, päätin mainonnan orjana kokeilla tätä Lancomen Hypnose Star -ripsaria. Toimivuudesta en osaa vielä sanoa, mutta enköhän tuonkin vielä täällä joko hauku tai hehkuta. Kassalle pääsi myös Goshin eye liner ja Rexonan dödö. Tokkopa teitä kiinnostaa, että mitä deodoranttia käytän, mutta kerroinpa silti. Otin siitä jopa kuvan! :D On vaan ihanan tuoksuista ja jopa minä, raskaanaoleva hikoileva sika, tuoksun hyvältä. 


Ruokakaupasta löysin vihdoin ja viimein inhimillisen hintaisen, mutta kivannäköisen, ja ISON, meikkilaukun. Muutenhan tämän löytymisellä ei olisikaan ollut niin paniikki, mutta kun se sairaalakassi pitäisi pakata... Tämän väri on sellainen makea kupari, vaikka kuva väittääkin sen olevan violetti. Ainakin minun näytöllä.


Viime yökin oli onneksi helpompi. Kloppinen kitisi muutaman kerran hetken aikaa, mutta rauhoittui sitten itsekseen. Eli kertaakaan ei tarvinnut nousta sängystä niistämään toisen raasun nenää. Eilen illalla Kloppinen ei ollut lainkaan nuhainen ja tämä aamukin oli jo parempi, joten uskallan olla varovaisen optimistinen, että pikkuhiljaa nuha/flunssa/mikälie menisi jo ohi. 

Tänä aamuna Kloppinen oli aivan huippu. Heräsin siihen, kun naapurimakkarista (=Kloppisen huoneesta) kuului jos jonkinlaista höpötystä, kuten aina muinakin aamuina. No, minä sitten venyttelin ja nousin sängystä ylös. Kloppisen huone hiljeni hetkeksi, hän ilmeisesti kuuli, että minäkin olen hereillä. Ja siitäkös alkoi innostunut hälinä ja pälinä sekä monen monta äiti-huudahdusta. Ihana aamu, kerrankin. <3


Nina

tiistai 23. lokakuuta 2012

Nyt kun olet yksi vuotta...

Meillä on moni asia muuttunut tässä yksivuotisuuden ylityksen kynnyksellä. Sellaiset ihan mitättömät pikkujutut päivässä, kuten syöminen, juominen, nukkuminen ja päivärytmi ylipäätään. Vauvasta on tullut todellakin taapero.

*Kloppinen alkoi syödä kanssamme samoja ruokia ja käyttää maitotuotteita.

Muutos tapahtuu tietenkin pikkuhiljaa ja edelleen ruokapöydässä on tarjolla Piltin vauvamössöjä sekä korvikemaito Nannia. Muutos entiseen piilee siinä, että jako on fifty-sixty, eli jotakuinkin puolet ruuasta yrittää olla minun (naurettavia) ruuantekeleitäni ja puolet maidosta on ehtaa Valion rasvatonta. Meidän ruuistamme Kloppinen on päässyt maistamaan pastaa ja tomaatti-basilikajauhelihakastiketta, makaronilaatikkoa, uunimakkaraa ja perunamuusia sekä lihamureketta keitettyjen perunoiden kera. Haastetta piileekin siinä, että Piltin mössöt ovat kovin löysiä, lähes keittomaisia, ja taas meidän "ihmisten ruoka" vähän kuivempaa. Ainakin meillä. Ja siitäkös meidän jälkikasvu ei pidä. No, ehkä tämä on näitä totuttelukysymyksiä, joihin auttaa aika ja rautaiset hermot.

Maidosta ei ole onneksi tullut mitään mahavaivoja. Jollei pahanhajuisia pieruja lasketa. Raejuusto on edelleen ällöintä ikinä ja niihin mikrobin kokoisiin murusiin on mahdollista joka kertaa vähintään tukehtua kuoliaaksi. Ja minä kun luulin, että kaikkien lasten herkkua on nimenomaan raejuusto - vielä näin kolmekymppiä hipoenkin...? Viili sen sijaan uppoaa kuin veitsi voihin. Toisinaan laitan silti viilin joukkoon muutaman lusikallisen hedelmä- tai marjasosetta. Ihan vain vaihtelun vuoksi. Pari viimeistä aamua on syöty jälleen kaurapuuroa, mutta eilisaamun farssin jälkeen, johon kuuluu neljä lusikallista puuroa ja jumalaton riehuminen, taidan pysytellä vielä hetken maustamattoman jogurtin ja soseen turvallisessa kombossa. Myös puuroista muuten on jätetty korvikemaito jo kokonaan pois ja korvattu tämä ihan perusmaidolla.

Olen alkanut aamuisin antaa Kloppiselle myös ruisleivästä paloja, joiden päälle laitan sipauksen Oivariinia. Ja vitsi kun toinen tykkää - uppoavat superhyvin. Muutenkin olen koittanut maistattaa pojalla mahdollisimman paljon kaikkea: koska annan hedelmänpaloja, koska ruuan kylkeen tomaattia, kurkkua, keitettyä porkkanaa jne. Yritän totuttaa Kloppista erilaisiin makuihin ja koostumuksiin. Ja tietenkin yritän pitää ruokavalion mahdollisimman monipuolisena. Se tuntuukin jotenkin aika haastavalta, sillä en voi kutsua itseäni (saati Ukkokultaa) monipuoliseksi, terveelliseksi syöjäksi. Ennen kaikki oli valmiiksi mietittynä valmiina lasisessa purkissa, jossa luki isolla Piltti, mutta nyt pitääkin MIETTIÄ ja selvitä itse. Äää.

Toisaalta tämä vaihe on ihan nasta, sillä Kloppista kyllä kiinnostaa aivan vietävästi, että mitä me milloinkin Ukkokullan kanssa syömme. Seuraava haaste odottaa siinä, kun pitäisi jotenkin alkaa syödä yhteisiä aterioita, samalla kellonlyömällä. Me kaikki kolme, Jäpikkä tyytynee varmaan näinä hetkinä tuijottamaan sitterin leluja tms. Kloppisen ilmeet ovat myöskin näkemisen arvoisia, kun hän maistelee vaikkapa pientä omenan silppua ja pohtii, että onko tämä hyvää vai ei. Symppistä. <3

*Kloppinen harjoittelee kävelemistä - ja kompuroimista.

Kloppinen kiipeilee jatkuvasti minua tai jotakin huonekalua vasten. Nyt kun ollaan opittu seisomaan ja nousemaan seisomaan itse, niin menee hyviä toveja, kun ei muuta tarvitsisikaan tehdä. Myös askelten ottaminen jonkun avustuksella on kuuminta hottia. Yhyy, kohta se tosiaan kävelee jo itse. Kiipeily-into on johtanut siihen, että eräs kaunis päivä Kloppinen ryömi portaita ylös... Eli turvaportti-ostokset kutsuvat. Olen nimittäin ihan puhkiloppupoikki, kun saan jatkuvasti olla nostelemassa Kloppista pois milloin mistäkin. Tämä jättikokoisen vatsan kanssa. Ihanaa.

Kiipeily on johtanut myös siihen, että Kloppisen otsassa komeilee ensimmäinen kuhmun ja mustelman yhdistelmä. Tästä se lähtee. Kompurointi ja itsensä telominen. Jatkuvat mustelmat ja vekit silmäkulmissa. Mielestäni yksi pelottavin vaihe ihmiselämässä. Mutta neuvolantäti sanoi, ettei kaikelta pidä suojella. Kuulemma itsesuojeluvaisto kehittyy, kun pari kertaa lentää perselleen jostakin.

*Kloppisen kasvu rauhoittuu, mutta miten ne vaatteet silti jäävät jatkuvasti pieneksi...?

Neuvolasta tulikin mieleen, että meillä yksvee-neuvola oli muutama viikko sitten. Kloppinen oli kasvanut taas hienosti ja tasaisesti käyrällään. Painoa on nyt 10 095 g ja pituutta melkein 76,5 cm. Kloppinen sai taas kehuja olemuksestaan ja taidoistaan. Hyvää palautetta saatiin myöskin siitä, että Kloppiselle on pidetty kuria ja opetettu rajoja. Kloppinen kun uskoi aika uskomattoman hienosti, kun häntä kiellettiin koskemasta neuvolanterkan tavaroihin. Eli mietinnät, että kuuluuko näille minitaaperoille asettaa rajoja, olivat turhia. Kyllä näköjään kuuluu. Ja pitää asettaa. Hyvä minä, hyvä Ukkokulta.

*Kloppinen nukkuu vain yhdet päikkärit.

Meillä päivärytmi on tosiaan jonkun verran muuttunut. Ennen päikkäreitä nukuttiin kahdet, mutta nykyään unta riittää paremmin vain yksille päikkäreille. Näille ainukaisille päikkäreille mennään yleensä klo 12-12.30 ja ne kestävät noin 1,5-3 tuntia. Ja näillä päikkäreillä tosiaan tunnutaan nyt pärjäävän hyvin. Kloppinen on selkeästi todella väsynyt aina nukkumaan mentäessä ja nukahtaa yleensä todella nopeasti (paitsi tietenkin tällä kertaa, kun kirjoitan tätä...). Hereillä ei siis kukuta enää jopa tuntia ennen kuin uni iskee.

Yöunille mennään ihan normaalisti ysin aikoihin, mikä on ehkä hitusen liian myöhään, sillä Kloppinen alkaa näihin aikoihin olla jo todella väsynyt. Ja väsyneelle yksveelle on yhtä mukavaa syöttää iltapuuroa kuin leikata itseltä raaja sirkkelillä irti. Mutta toisaalta mitä pidempään pojalla riittää unta aamussa, niin aina parempi. Yöunille menoa tullaan kuitenkin mitä luultavimmin aikaistamaan noin puolella tunnilla, jahka Jäpikkä on syntynyt. Tai sitten ei. Let's go with the flow.

Kloppisen yhdet päikkärit ovat kuitenkin saaneet aikaan sen, että tuntuu etten ehdi tehdä yhtään mitään päivän aikana. Tai siltä tämä ainakin tuntuu. Ennen vanhaan, hyvään aikaan, minä sain rauhassa näpytellä blogiani aamupäikkärien ajan ja iltapäivällä sitten touhuta muita juttuja. Nyt ei ole enää omaa aikaa oikein ollenkaan, sillä näiden yksien päikkäreiden aikana Ukkokulta tulee töistä. Tuntuu, etten ehdi oikein omassa rauhassani bloggailla ja tuntuu, etten ehdi siivoamaankaan. Ja kohta meillä on pieni vauva. Tit-ti-dii.

No, tämäkin lienee vain totuttelukysymys? Ja ajatus, että pian olen kehossani yksin ja voin lähteä vaikka lenkille ilman pelkoa kovista supistuksista, on kuitenkin kovin lohduttava.


Nina

Ps. Viime yöhön sisältyi taas jälleen kerran yksi herätys Kloppisen toimesta. Huutoa, itkua, parkua, kitinää. Mitä muuta voit toisen eteen tehdä kuin käydä hänen ilokseen imaisemassa nenäontelot tyhjiksi? Laitoimme illalla supon - näköjään aivan turhaan. Räkää valuu ja nyt tökkii taas maidonjuonti, joten aamulla mietin kyyneleet silmissä, että joko meillä TAAAAAAAAS on korvatulehdus. Mietin myös, että tätäkö tämä äitiys sitten on - jatkuvaa sairastelevan lapsenhoitoa kaiken ollessa aina niin hiton hankalaa ja vaikeaa? Raaahh...

maanantai 22. lokakuuta 2012

Rokotusten jälkeistä elämää.

Terve vaan täältä meiltä. Kodista, jossa on jatkuvasti yksi kipeä pieni mies.

Ensin tuli räkäilytauti. Luulin, että tulee hampaita. Pelkäsin, että tulee korvatulehdus. Ei tainnut tulla kumpaakaan. Räkää impattiin kiljuvasta rakkauden hedelmästämme viikon verran, pinnasänky nostettiin puupalojen varaan yläpäästä ja keittosuolatippoja kului.

Tästä räkätaudista ei voi tosin syyttää rokotteita, mutta tulipa kerrottua näin pohjustukseksi, että sellainen tauti sairastettiin ennen piikitystä. Kloppinen ehti olla terveenä ehkä kaksi päivää.

Sitten saatiin viime torstaina rokotteet. Kloppinen kiljui ja itki, Ukkokullalta valui tuskanhiki ja minun teki mieli itkeä tuskanhikoilun lisäksi. Illalla Kloppinen oli vähän itkuinen ja väsynyt. Yö oli yhtä helvettiä. Voisi melkeinpä sanoa, että yö on ollut tähän mennessä pahin. Suposta huolimatta Kloppinen itkusti todella kosketusarkoja ja kipeitä jalkojaan. Samaa vaivaa muistelen tulleen rokotuksista ennenkin. Minä nukuin huimat 2-3 tuntia, hiphei. Niinpä näytin seuraavan päivän siltä, että olin viiden promillen humalassa meikannut itselleni smokey eye -meikin - alaluomiin. Hehkeää.

Perjantaipäivä meni hyvin rauhallisesti. Kloppinen ei juuri konttaillut, ei juuri keksinyt kepposia. Istuskeli vain paikoillaan ja katseli niitä tavaroita, jotka sattuivat olemaan käden ulottuvilla. Ressukka. Toista kävi sääliksi niin, että piti oikein itkua vääntää. Sylissäkin poika viihtyi vaikka kuinka. Ihanaa, siitä otin kyllä kaiken ilon irti. ;) Kloppinen nukkui kahdet pitkät päikkärit ja niistä huolimatta unta riitti myös koko seuraavaksi yöksi. Kuume pyöri korkeimmillaan 38,6 asteessa. Joten ei ihme, että meidän salamanteri oli sen yhden päivän oikea rauhallisuuden perikuva ja sylivauva.

Ruoka maistui tämän kuumepäivän ajan ihan uskomattoman hyvin. Kaikki meni alas, mitä tarjottiin. Outoa?

No, normiarki koitti jälleen jo heti lauantaina - Kloppinen tervehtyi, piristyi ja alkoi taas laittaa hanttiin syömisen ja maidon juomisen kanssa.

Kunnes tuli eilinen. Eli sunnuntai. Kloppinen alkoi köhiä oikein kunnolla ja alkuyö menikin köhimisen siivittämänä. Sitten alkoi itkuttaa ja sitten alkoi valua räkää nokasta. Taas. Ei kun taas keittosuolatippaa nokkaan ja Nenäfriidalla hillitön huutoparku.

Mietimme, että mistä helvetistä tämä nyt taas tuli? Siitä, että kävimme ulkona ja emme laittaneet Kloppiselle kauluria, kun ajattelimme neulepaidan kauluksen peittävän tarpeeksi? Niistä hiton rokotteista joku jälkitauti? Hampaista? Ja että miksi, VOI MIKSI, nyt taas - nyt, kun minä tarvitsisin kipeästi unta ja lepoa, että selviytyisin edessä olevasta urakasta saada Jäpikkä maailmaan? Tuntuu, että nyt on menty taas useampi viikko niin, että Kloppinen on enemmän ja vähemmän kipeä sekä kiukkuinen ja yöaikaan tulee itkustaa vähintään kerran.

Sitten tulee mietittyä, että millä ihmeellä rauhoittaisin tuon vähän väliä kipeän yksivuotiaan, jollen tutilla? Sitähän olen nimittäin jo useaan otteeseen miettinyt jättäväni pois. Eipä sitä tuttia toki muuten käytetä kuin nukkumaan mentäessä, mutta kuitenkin.

No, sellaista kuuluu kuitenkin tänne. Sen lisäksi, että minä olen kiukkuinen kuin ampiainen näiden raskausvaivojen kanssa. Öisin en saa millään perkeleelläkään unta, vatsaan tuntuu jokainen asento pahalta, rakko-kulta toimii tehokkaasti ja olo on vain hiton kömpelö sekä raskas. ONNEKSI Kloppisen muuttuneet nukkumiset tarkoittavat nykyään sitä, että aamuisin nukutaan tunti-kaksi pidempään.

Olen vain niin hiton kypsä tähän oloon - Jäpikkä saisi oikeasti jo tulla!


Nina

torstai 18. lokakuuta 2012

Terkkuja äitipolilta ja hulluuden rajamailta.

Takana on nyt ns. viimeinen äitipolikäynti, jossa tsekattiin jälleen sokruarvot sekä Jäpikän koko. Sokrut ovat ihan ok, ainoat toisinaan koholla olevat arvot mittaan aamuisin. En tiedä mikä helkatti noissa paastoarvoissa oikein on....? No, kohta se on toivottavasti jo ihan sama, sillä kun raskaus on ohi ja Jäpikkä maailmassa, niin lääkkeiden syönti ja sokereiden seuranta loppuu kuin seinään. Aika hurjaa. Tavallaan. Mutta myös ihanaa.

Kuollakseni pelkäsin Jäpikän kokoarviota. Sydän löi, pyörrytti ja pelotti niin, etten tainnut muistaa hengittää noin viiteen minuuttiin. Että kiva tavata aivovamma, ja silleen. Kokoarvio ei kuitenkaan ollut sitä 3,8 kg luokkaa, mitä pelkäsin, vaan 3,3 kg. Kuulemma nämä ovat aina vain arvioita, mutta koska Jäpikän kokoa on arvioitu niin monta kertaa, niin tähän arvioon saattaa uskaltaa hieman luottaakin. Keskikäyrällä kuopus kasvaa, mutta silti vain pelottaa, että miten paljon arvio saattaa heittää ja kuinka paljon painoa on mahdollista kerätä 1,5 viikossa? Nimittäin... tämä raskaus päättynee näillä näkymin viimeistään 29.10., kun SYNNYTYS KÄYNNISTETÄÄN! Apua, apua, apua! Ajatus käynnistämisestä on ihan älyttömän pelottava, kun olen kuullut, että näin synnytys on pitkä ja aivan tajuttoman kivulias...? Kokemuksia jollakulla? Saa jakaa, kiitos. Paitsi ne horrorstoorit.

Sitä ennenkin vauvan on kuulemma mahdollista tulla, sillä alakerta alkaa kuulemma olla aika kypsä. Olin noin sormelle auki ja kanavaa oli hädintuskin jäljellä 1,5 senttiä. Eikä tuo mikään ihmekään, kyllä siihen malliin alakertaan pistelee. Mutta tosiaan, jos aikaisemmin ei mitään tapahdu, niin käynnistys on 1,5 viikon päästä edessä. Mitenköhän hitossa ne olettavat minun pystyvän nukkumaan nämä viimeiset yöt?! Viime yö ainakin meni pyöriessä ja hyöriessä sekä jossain tajunnan rajamailla, jossa synnytettiin ja synnytettiin. Thank God, Kloppinen heräsi vasta puoli kympin pintaan, joten sain nukuttua aamulla edes muutaman sikeämmän tunnin. Ilman ainuttakaan synnytysmielikuvaa, muistelisin.

Mitäs muuta, verenpaineet olivat matalat ja ne saivat kehuja. Johtuu kuulemma siitä, kun olen niin nuori. Nuori? 27-vuotias? Minä kun ajattelin, että 19-vuotias synnyttäjä olisi nuori. No, en valita. ;)

Mitäs vielä muuta. No, itkin eilen vessassa illalla naamaa pestessäni hysteerisesti sellaista mahdollisuutta, että jätämme tuolloin 29.10. Kloppisen kotiin vanhempieni hoitoon ja minulle sattuisi jotain, enkä tulisikaan enää kotiin... Että näkisin pojan kanssa tuolloin viimeistä kertaa. Älytöntä itsensäkiusaamista, tiedän, mutta laitetaan raskaushormonien piikkiin. Itkuhysteria oli samaa luokkaa, kun Kloppisen saatuani. Päästiin sairaalasta kotiin ja minä itkin suihkussa roikkuvaa kroppaani ja sitä, että ihan kohta Ukkokulta löytää jonkun timmin ja kivan, ja jättää minut sekä vastasyntyneen poikamme oman onnemme nojaan.

...ne hormonit. Onhan joku teistäkin ollut niiden ansiosta vähän seinähullu - ONHAN?

Tänään Kloppinen saa neuvolassa rokotukset, joten saapa nähdä mitä mukavaa tässä on luvassa meidän vanhempien ratoksi päivä- ja yöaikaan...


Nina

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Polttavaa rahaa taskussa?

No eipä ole kauan!

On se sitten kumma, että kun jostain ilmestyy pätäkkää tämän neitosen lompakkoon, niin se polttelee siellä niin hullun lailla, että jotain sijoituskohdetta on aina kehitettävä. Ja äkkiä. No, nyt kun Kloppinen sai synttärilahjaksi rahaa, niin tottahan toki minun oli päästävä (ja äkkiä) ostoksille. Siis ostoksille ostamaan pojan vaatelipastoon täytettä. Tarvetta oli (ja äkkiä) jarrusukille (nyt kun seisominen ja kävelemisen harjoittelu ovat kerran parasta hupia), sukkahousuille sekä housuille.

Tuntuu, että kun ruokailu muuttuu koko ajan enemmän sormiruokailuksi, niin Kloppisen vaatteet ovat jatkuvasti likaiset. Olen kai turhan nipo, mutta jos sotku menee ihan överiksi, niin en vain pysty katsomaan poikaa tahraisissa vaatteissaan, vaan puhtaat on vaihdettava tilalle. Yksi aamu Kloppinen pulautti syömäänsä viiliä vaatteilleen ja voi tsiisös, että tuollainen "ihan oikea" maitotuote voikaan haista kunnon ehdalle yrjölle! Oli pakko vaihtaa siis koko asu sukkia myöten. Ja silti mukamas haistoin sen yrjön koko loppupäivän. Muutama vaatekappale lisää lipastossa tarkoittaa siis sitä, ettei minun tarvitse jatkuvasti miettiä pyykkäämistä eivätkä puhtaat vaatteet lopu kesken, vaikka pyykkikone viettäisikin pari ansaittua vapaapäivää - putkeen...

Kloppisen vaatteita haettiin (jälleen) Lindexiltä ja H&M:ltä. Jälkimmäiseen meillä oli lahjakortit ja näin ollen tietenkin tuntui, ettei siellä ollut oikein mitään ostettavaa. Mitään sellaista, että oivoi, tuo me otetaan! Paitsi miniminiminikoossa. Mutta eihän Kloppisen lahjakorteilla nyt Jäpikälle voi mitään ostaa. Eihän vaan? ;)



No, Lindex sen sijaan pursusi kaikkea yli-ihanaa, kun sinne ei ollut ainuttakaan lahjakorttia, ja olisin voinut helpostikin hassata sinne kunnon nipun käteistä. Mukana oli kuitenkin Ukkokulta, jolla on uskomaton kyky lannistaa himoshoppailijan mania. Tyhmää.



Vaikka Kloppisella kirjoja riittää, niin päätimme synttärilahjarahoille silti ostaa hänelle luukkukirjan. Ja kun löysimme luukkukirjan, mistä lähtee ääniä, niin eihän sellaista VOI jättää kaupanhyllylle! Ja Kloppinen tykkäsi. Lisäksi Jäpikkä sai oman vauvakirjansa. Vihdoin ja viimein.



Tuossa Mauri Kunnaksen vauvakirjassa huumori ja tyyli upposi ihan kybällä minuun ja Ukkokultaan, ja perinteiset "Leikkaa tähän vauvan hiuskiehkura" -tyyliset vauvakirjat jäivät hyllyyn pölyttymään.




Ostin minä sitten itsellenikin vähän jotakin... :) Ensin olin aikeissa tilata Sokoksen hiustenhellimisviikoilta kampaamotuotteita, kun ne siellä kerran ovat hyvässä – 40 % alennuksessa, mutta kun näin kauppakeskuksen Hairstoressa, että kaikki tuotteet ovat puoleen hintaan, niin kelkka kyllä kääntyi. Tilaus Sokoksen nettikauppaan jäi tekemättä, sillä nämä samat haluamani tuotteet sain vieläkin vähän halvemmalla. Hurraa! Niin juu, tämä Hairstore, jossa KAIKKI tuotteet ovat – 50 %, sijaitsee Raision kauppakeskus Myllyssä.

  

Eikä siinä vielä kaikki - käväistiin lastenkirpparillakin ja sieltä löytyi myös vaikka mitä: Bamse-sadetakki fleecevuorella 7 €, mustat Everestin kurikset 4 €, Haisuli-body kokoa Jäpikkä 2 € ja kaksiosainen yöpuku Kloppiselle 5 €. Kaikki olivat kunnoltaan kuin uusia. Muikiaa, sanoin minä ja Ukkokulta.





Arvatkaapa muuten mitä ihanaista pyhäjuhlaa minä jo mietin ja täpöllä odotan? No joulua tietty! Voisko se jo tulla? Sitten olisi toinenkin kersa maailmassa, synnytys ohi ja raskauden roikkunahka lanttulaatikolla sekä kinkulla täytetty. Nam! <3 
...niitä joulutorttujakin leivon ainakin 15 pellillistä. Namnam! <3 <3


Nina

tiistai 16. lokakuuta 2012

Nina vinkkaa - Enma arpoo!

Oooh, ihania ihania ihania Walldesignin sisustusjulisteita olisi tyrkyllä Täävalssi-blogin arvonnassa!

Minä tahtoisin tämän:


...ja monen monta muuta julistetta... ;) 

Arvontaan mukaan pääset tästä, kliks! Hop hop, sinne!


Nina

maanantai 15. lokakuuta 2012

Party hardy.

Huihai, takana on Kloppisen yksveepartyt ja onnistuneesti vieläpä, vaikka biletettiinkin kansainvälisenä epäonnistumisen päivänä. Kaikilla tuntui olevan mukavaa ja rento olo, leipomukset ja tarjoiltavat maistuivat eivätkä loppuneet kesken. Niitä itseasiassa jäi aivan ylipaljon meille kahdelle (ei, en puhu nyt minusta ja Jäpikästä, vaan minusta ja Ukkokullasta) syötäväksi. Pirskatti vieköön, miten niitä raskaanaoleva nainen muka voisi vastustaa? Hormonien piikkiin menköön myös se, että ehkä menun kanssa mentiin vähän överiksi ja tarjoiltavaa tuli hamstrailtua piiiiiiiikkuisen liikaa.

Juhlatarjoiltavat:

Virvokkeita
Sitruunalimevettä
Tietenkin kahvia
Kermakaramelleja
Nameja
Poppareita
Sipsejä




Korjaus: sydämen muotoisia sipsuja. <3

Muutamaa eri sorttia keksejä
Suklaamustikkamuffinseja
Cocktailtikkuja
Lakukakkua
Mustikkarahkapiirakkaa
Jauhelihapiirakkaa
Täytekakkua marsipaanikuorrutteella




Täytekakun tein aivan itse - voitteko kuvitella. Kakkupohjan korvasi suklaakääretortun pohja ja sisälle täytteiksi valikoitui banaaniviipaleet, tummasuklaatäyte sekä tuorejuustoinen persikkatäyte. Kostutukseen käytin ihan vaan appelsiinituoremehua. Ohjeita ja vinkkejä sain Kinuskikissan blogista.


Kloppisen kakku sen sijaan sai kuorrutuksen vispikermasta ja täytteekseen tilsittyä banaania sekä mansikkaa. Emme nääs halunneet tähän hirveästi hassata sokeria, kun poika ei kerran ole sellaisiin tottunut. Ja sen kyllä huomasi - rakas esikoiseni nimittäin IR-VIS-TI maistaessaan tätä rakkaudella valmistamaani kakkua... Ensin meinasin tehdä oikein sokerittoman kakkupohjan vain ja ainoastaan tätä minikakkua varten, mutta sitten otin järjen kauniiseen käteen - mitä järkeä on siinäkään, ettei sokeria saa maistaa ollenkaan. Järkihän nimenomaan piilee siinä kohtuudessa, että vähän voi maistaa harvoin ja juhlapäivinä. Eikö?


Vieraita tuli ja lähti tiputellen, mikä oli vain ja ainoastaan hyvä juttu. Muuten olisi nimittäin loppunut kodistamme happi sekä istumapaikat. Kutsuimme ainoastaan ihan läheisempiä tyyppejä, kuten mummia ja kummia. Ensimmäiset vieraat tulivat yhdeltä ja viimeiset lähtivät hieman ennen kymmentä illalla, joten päivän raskaus sekä ihkaoikea raskaus aiheuttivat illalla muutaman napakan supistuksen ja aloin jo panikoida tosissani synnytystä. Ei kivaa. Mutta supistuksiin ne sitten jäivät ja yhdessä osassa ollaan täällä edelleen.


Lahjojakin saatiin. Tai siis Kloppinen sai. Tai vähän ehkä äitikin... ;)







Jos ihmettelet, että miten niin äitikin sai jotain, niin vastaus ymmyrkäisyyteesi olkoon tuossa yläpuolella. Riviera Maisonin I-HA-NAT tähtikehykset! <3 Vähän ehkä saatoin mennä vihjaisemaan vanhemmilleni, että voi kun niiiiiiiiiiiiiiiiiiiin tahtoisin pojilleni tällaiset ja mikä olisikaan mukavempaa kuin saada sellaiset lahjaksi isovanhemmilta. Vink-vink-honk-honk. ;)

Lisäksi lahjapaketeista kuoriutui autoja, lahjakortteja, rahaa yms, mutta en nyt alkanut eriksensä kaikkia kakskymppisiä kuvaamaan.

Ihanaa, kun juhlat ovat ohi, mutta pitää silti tunnustaa, että olen jo useampaan otteeseen miettinyt Jäpikän ristiäistarjoiluja... Eh-he-he. Minkäs tiikeri raidoillensa voi, vai miten se meni?


Nina