perjantai 30. syyskuuta 2011

Julkisesti raskaana.

"Se kell onni on, se onnen kätkeköön."

Mahdottoman masentava sanonta ja yllättäin taas suomalaisten suuhun sopiva. Tämä kyseinen sanonta tuli mieleeni, kun mutkan jos toisenkin kautta kuulin, että eräs vanha työkaverini on saanut vauvan. Hän laittoi minulle jokunen kuukausi sitten Facebookissa viestin, jossa kyseli kuulumisiani. Sattumalta samana päivänä, kun itse "julkistin maailmalle" raskauteni. No, luonnollisesti kerroin hänelle, että kuuluu hyvää ja vauvaa odotellaan. Siihen hän vastasi, että hän on myös raskaana ja hänellä on laskettu aika noin kuukautta minua ennen.

Sen jälkeen toivottelimme toisillemme mukavaa raskausaikaa ja suunnittelimme mahdollisesti tapaavamme jossain välissä. Raskaudestaan hän ei ole maininnut sanallakaan Facebookissa. Eikä sillä, että tarvitsisikaan, mutta taas kerran on vain jännä huomata, kuinka erilaisia me ihmiset vain olemme. Kovinkaan moni ei varmasti pystyisi olla kirjoittamatta päivitystä, että vauva on tullut, se on juuri täydellisen näköinen ja painoinen, nyt kyllä väsyttää, mutta voi tätä onnea. Itseäni kun pohdin, niin väkisin mietin, että kuinka kukaan voi vaan pitää sitä suurta tapahtumaa ja onnea sisällään. Ihailtavaa itsehillintää? :)

Alkuraskauden aikana toki kaikki on epävarmaa ja onnensa kuuluttaminen maailmalle on riskialtista, sillä saatat joutua perumaan puheesi. Itse en osannut pitää nokkaani kiinni juuri ollenkaan, eikä osannut kyllä ukkokultanikaan: lähipiirimme tiesi raskaudestamme hyvinkin nopeasti... :) Mutta Facebookissa tai töissä en hiiskunutkaan asiasta ennen kuin asiat varmistuivat, eli takana oli ensimmäinen ultra. Itseasiassa Facebookissa raskauteni julkistin, kun puoliväli oli saavutettu ja toinen ultra takana. Sen verran "taikauskoinen" olen itsekin, etten vain uskaltanut asiasta hiiskua enempää keskenmenon pelossa.

Ystäväni puolestaan latasi jo heti ensimmäisen ultrakuvansa Facebookiin. Hän ei kylläkään ole lainkaan samanlainen kuin minä tai muut "taikauskoiset". Samainen kaiffari on nimittäin shoppaillut vauvalle tavaroita jo ennen raskauttakin. Itse kun en olisi ikipäivänä tehdä samoin, en ole koskaan pitänyt omaa hedelmällisyyttäni niin itsestäänselvänä. Ja jos olisin jotakin etukäteen ostanut, niin takuulla olisin hedelmätön kuin ensi kesäänsä viettävä omenapuu (tosin en ole ihan varma, että onko omenapuun alussa hedelmiä ensimmäisinä kesinä syksyinä?).

Omaa raskauttani en kuitenkaan lähtenyt sen kummemmin salailemaan missään vaiheessa. Eikä siinä olisi juuri ollut mitään mieltäkään, sillä jo raskausviikosta 15 lähtien vatsani alkoi pullottamaan selkeästi ulospäin. Istukka minulla sijaitsee kohdun takaosassa ja ilmeisesti kohtuni kallistuu muutenkin aika lailla eteenpäin, sillä minulla on ollut läpi raskausajan äärimmäisen selkeä raskausvatsa. Mikä on tietysti ollut oikein mukava asia. :) Jostain viikosta 17-18 lähtien olen käyttänyt tiukkoja(kin) paitoja enkä ole enää piilotellut vatsaani mitenkään.

Nyt olen tasaisesti julkaissut raskausaiheisia juttuja Facebookissa. Viimeksi taisin hihkaista, että laskettuun aikaani on enää kaksi viikkoa ja vauva saisi mielellään tulla jo kiitos. Minusta on ollut mukavaa seurata tuttavien raskautta Facebookissa, olen jännännyt, että joko jo vauva on syntynyt ja kumpikohan sieltä tuli jne. Ehkäpä minunkin vanhat tuttavani ajattelevat samoin ja seuraavat minun Facebook-profiiliani jännittyneenä? Mene ja tiedä. :)

Loppuun vielä masukuvia, kun raskausviikkoja on 38+0 täynnä.

Rakkauden hedelmämme on selkeästi laskeutunut, hurraa! 
Melkoinen pötsi siis meikätytön keholle. :D 


Nina

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Anteeksi, menen puuteroimaan hiukseni.

Kävin viikonloppuna kampaajalla: hiuksiani vaalennettiin ja sävyä kirkastettiin. Blondia minusta ei olla tekemässä, ehkä, vaan pitkän tummanruskean kauden jälkeen kaipaan vaaleampaa ilmettä, joten tavoitteena on saada hiuksistani kauniin vaaleanruskeat. Sävy on ollut turhan punertava minun makuun, joten vielä ensi kerralla yritämme saada hiuksiini enemmän beigeä väriä. Ajattelin käydä ostamassa silvershampoota, jospa sillä vaikka saisin taitettua punertavuutta pois.

Olen tosi huono käymään kampaajalla ilman että ostan mitään hiustuotetta. Tällä kertaa käteen jäi tämä:


Tuote oli ensisijaisesti miehelleni tarkoitettu, että hän saa tukkaansa näpsästi muotoiltua, mutta yllätyin positiivisesti, että tämä tuote sopii myös minun kuontalolleni! Hiustenpidennysten aikaanhan en tällaista tuotetta olisi ikipäivänä uskaltanut käyttää, muutenkin tukka takkuuntui tyvestä herkästi. Mutta nyt testasin puuteria omiin hiuksiini, tuputtelin sitä tyveen ja vau, mitä tuuheutta ja massaa se antoikaan! Lisäksi hiukset saivat sellaista rokahtavaa ilmettä. Tykkäsin siis kovasti ja tämä tuote tuli kaappiin jäädäkseen. :)


Nina

tiistai 27. syyskuuta 2011

Blogini on ruma sekä muuta ketutusta.

Hitto vieköön, että ottaa kupoliin kirjoittaa näin saakurin rumaa blogia. Siis ulkoasultaan rumaa. En tiedä mikä siinä tökkii. Tai siis tiedän – kaikkihan siinä tökkii. Mutta en vain osaa tehdä siitä hienompaa. Minulla olisi verkkokalvoillani monen monta ajatusta, miltä blogini voisi näyttää, mutta kun sitten avaan tämän pirun luoman sivuston, niin mikään idea ei käy toteen. En vain osaa ja minulle tämä siunattu tila ei ole suonut yhtään enempää kärsivällisyyttä kuin ennenkään.

Eniten ärsyttää se, ettei tämä ulkoasu kuvasta jotenkaan lainkaan sitä mitä haluaisin. Tai minua. Etenkään minua. Tämä näyttää joltain 16-vuotiaan prinsessan ihkud44-enehkäkestä -blogilta ja se syö naista. Itse kun kaipaisin jotain tyylikkyyttä, ehkä jotakin graafista, jotakin herkullista, jotakin boheemia, mutta silti myös bling-blingiä. Kuulostaa mahdottomalta kombolta ja sitä yrittäessäni luoda voin kertoa, että sitä se myös on.

Toiseksi eniten ärsyttää se, että olen yrittänyt kuitenkin olla kärsivällinen ja ottaa asioista selvää. Kokeilla. Mutta ei. En vain tajua. Tästä oivallinen esimerkki on nettikauppojen "bloggaa tästä tuotteesta" -linkit. Jotakin pitää kopioida, mutta mihin helvettiin? Kaikki menee liian vaikeaksi jo heti alkuunsa, joten päädyn tekemään kuvakaappauksia rakkaalla MacBook Prollani.

Kolmanneksi eniten ärsyttää, että minun pitäisi käytännössä osata ja olla vielä melkoisen hakakin kaikkien tietoteknisten juttujen kanssa. Jo työnikin puolesta. Mutta ei. Enpä ole.

Neljänneksi eniten ärsyttää, että kun kerrankin halusin siippani kanssa lähteä haukkaamaan raikasta syysilmaa ja lähteä kävelemään, niin jo ovesta ulos astuessa alkoi alakertaa vihloa ja pistää. Kävelimme vain puolen tunnin lenkin, se kuulostaa paljolta, mutta tosiasiassa itse matka oli tragikoomisen lyhyt. Loppumatkan siitäkin vatsa oli kivikova ja olo kahta epämukavampi.

Viides ärsytysasia on neuvolani terkkari, joka meni tälle kuumeiselle odottajalle mainitsemaan, että ai sulta lähti limatulppa, voi tsemppiä hei, synnytys saattaa olla hyvinkin lähellä, jo tässä parin päivän sisällä. Eli hän loi minuun aivan turhaa toivoa, sillä lapsettomat kaverinikin tietävät, ettei limatulpan irtoaminen käytännössä tarkoita juuri mitään.

Lisäksi jo valmiiksi vituttaa, että kohta saa taas mennä sänkyyn pyörimään ja kuuntelemaan ukkokullan kuorsausta.

Prkl.


Nina

Syysostoksilla.

Hain sitten nämä namiskuukkelit Dinskosta. Kenkiähän kuolasin tuossa aikaisemmin ja muutamaa mallia oli pakko käydä kokeilemassa. Tämä ihana pari päätyi sitten kenkäkatraani jatkeeksi, ovat nimittäin jalassa aivan fantastisen hyvät ja tukevat. Mitä nyt vähän uskalsin kokeilla tämän suuren ja huteran olemuksen kanssa. ;) Mokomaan kenkäkauppaan jäi vielä muutama muukin pari, jotka vähän kutkuttivat, mutta ovat kuitenkin vielä kaupassa. Syy tähän on varmaan se, että rakas ukkoloiseni oli mukana ostoksilla, enkä vain kehdannut astella kassalle kera useamman parin. Nyt varmaan mietitte, että miten useamman parin tuominen kotiin on sitten eri asia – huomaahan mies ne kuitenkin. En osaa sanoa. :D





Toinen shoppailukeikkani keskittyi sitten vähän erilaisiin hyödykkeisiin. Vingutin visaa nimittäin kukkakaupoilla. Kesäkukkani voivat vielä kohtalaisen hyvin, mutta koska syyskukkien istutus vaikkapa vasta kuukauden päästä on jo melkoinen haaste vastasyntyneen kanssa, päätin heivata kesäkukat jo nyt. Laskettuun aikaani on reilu kaksi viikkoa, joten nyt jos koskaan oli varmasti erityisen hyvä hetki tehdä vähän pihahommia.

Kävin pyörähtämässä Plantagenissa, mutta siellä kanerva ja calluna-valikoima oli mielestäni melko surkea eikä hinta-laatu-suhdekaan oikein kohdannut. Edukkaita huonekasveja siellä oli, mutta ne jätin jälleen kerran hyllyynsä, sillä ne yksinkertaisesti kuolevat käsiini jo kassajonossa. Plantagen oli tällä kertaa siis tyhjä arpa, joten suuntasin siippani kera Raision Kukkataloon.

Sieltä mukaan lähti 10 kpl tuuheita, kauniita callunoita sekä yksi pienehkö timanttituija. Ja arvatkaapa mihin hintaan – yhteensä 29 eurolla! Callunoita sai kympillä viisi ja timanttituijakin oli puoleen hintaan. Intoa uhkuen lähdimme kotiin istuttelemaan rehuja paikoilleen. Mies oli onneksi apuna, sillä periksi se oli  annettava: Kun laskettuun aikaan on kaksi viikkoa, en vain voi olla enää niin ketterä kuin toivoisin. Painavien multasäkkien nostelu ja maassa kykkiminen saivat aikaan lähes oksennus-refleksin, joten miehen innokas apu oli enemmän kuin mieleen. Onneksi tuo ukkokulta on muutenkin pihaihmisiä, joten hän vain nauttii, kun saa puuhailla pihalla.

Lopputulos on sitten tässä, tadaa:


Olin aivan kahden vaiheilla, että otanko muratit sisätiloihin talvehtimaan, mutta koska ne nyt vain näyttävät niin kauniilta syysistutuksissa, otan riskin ja jätän ne ulos. Kuolkoot, jos eivät pikkupakkasia kestä! :D

Tämä kasvi voi niin hyvin, etten raaskinut sitä heittää pois. Ja jostain ihmesyystä tämä kukka on vaihtanut tässä ilmojen viiletessä väriään valkoisesta tuollaiseksi kauniiksi vihreäksi. Joten tämä yksilö taistelkoon pihalla niin kauan kuin kestää.



Nina

Ps. Laitoin sitten neuvolan tädille tekstaria siitä irronneesta limatulpasta, että vaatiiko tämä jotakin toimenpiteitä. Vastauksena tuli, että ei vaadi, kotona saa olla ihan rauhassa, mutta synnytys toki saattaa olla alkamassa ja vain päivien päässä! Hui, apua ja mahtavaa?! :D En toki ole tästä nyt niin tohkeissani, sillä mitään oireita mihinkään suuntaan ei ole, ei supistuksia, ei mitään. Joten eiköhän tässä ehdi vielä useamman blogitekstin askarrella ennen lähtöä.

maanantai 26. syyskuuta 2011

Uneton Turun liepeillä.

Yksi loppuraskauden vittumaisimpia, ellei peräti vittumaisin, asioita on ehdottomasti nukkumisvaikeudet. Ainakin minulla. Minä en toisaalta ole juurikaan kokenut pahoja kipuiluja esimerkiksi liitoksissa ja issiaksessa sekä selässä, joten nukkumisvaivani saattaa olla jonkun toisen mielestä hyvinkin mitätön vaiva. No, minulle se on raivostuttava vaiva. Ja tämä on minun blogi, joten tässä säälitään nyt minua ja voivotellaan minun vaivojani.

En saa enää millään unta iltaisin. Yleensä jokunen supistus iskee juuri tässä vaiheessa, kun yritän ottaa mukavan asennon. Painotan sanaa "yritän". Supistukset eivät ole mitään järisyttävän kipeitä, mutta sanotaanko, että ihan tuntuvia kuitenkin. Parhaassa skenaariossa supistukset laittavat vatsani aivan sekaisin ja saan ottaa nopeita foxin askelia kohti vessaa...

Pahinta kaikessa on kuitenkin kuorsaava mieheni. Hän nukahtaa aina minua ennen. Kuka tahansa toisaalta pystyy nukahtamaan minua ennen, minä kun pyörin sängyssä varmastikin tunnin, puolitoista ennen kuin katkonainen uni saapuu. No, voitte vain kuvitella, että nukahtaminen toisen kuorsatessa vieressä on silkkaa mahdottomuutta. Yleensä rakkaani kuorsaa vielä minun suuntaani. Toisaalta on aivan yksi lysti miten päin mies nukkuu, sen verran monta desibeliä makuuhuoneessamme kajahtaa, etten voi tältä rahisevalta meteliltä välttyä...

Mieheni ei voi kuorsaamiselleen mitään ja minua usein harmittaa herätellä häntä, tökkiä häntä, pyytää vaihtamaan asentoa. En tietenkään tahtoisi toisen unenlaatua heikentää omalla hereilläolollani. Mutta usein se mielipuolinen meteli saa minut vain aivan raivon partaalle ja mieleni tekisi marssia alakertaan sohvalle nukkumaan. Ellei se olisi niin helkatin huono paikka nukkua.

Sitten, kun rakkainpani on hetken hiljaa ja nukahdan, saan kohta herätäkin jo pissalle. ARGH! Tällä hetkellä pissimisenkkani on neljä kertaa yöllä. Tämä pissiminen tosin alkaa olla jo niin rutiininomainen toimenpide joka yö, etten aina jaksa edes vittuuntua siitä, vaan kävelen vain silmät ristissä vessaan ja hoidan hommat.

Tiedän, ettei yöunet tästä juuri lisäänny eikä laatukaan välttämättä parane, mutta ai että tämä tyttönen odottaa muun muassa mahallaan nukkumista. Sellaista tietynlaista vapautta, kun kehossani ei ole muuta kuin minä itse. Elän kuitenkin vahvassa kuvitelmassa, että vaikka pissimisen sijaan minut herättää pieni nälkäinen vauva, niin se uni siinä välissä on aivan toisenlaista.


Nina

Ps. Viime yönä ekalla pissauskeikallani taisin sitten tiputtaa pönttöön limatulppani... Sellainen pinkki limapötkylä sinne ainakin jäi. Tämän huomasin, kun paperiin jäi sellaista vaaleanpunaista vuotoa. Laitoin neuvolantädillekin tekstarin, että tämä tuskin vaatii mitään toimenpiteitä, kun vuoto ei ole jatkunut eikä mitään supistelujakaan ole tuntunut. Hmmm ja hmmm.

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Inspiraatiota kynsiaskarteluihin.

Kynsitarviketilaukseni suvaitsi saapua kotiovelle ja kuten voitte kuvitella, sain kulumaan kevyesti muutaman tunnin siinä, kun ihailin ostoksiani ja suunnittelin tulevia kynsiä sekä googlasin sormet syyhyten inspiraatiokuvia. Aluksi ajattelin tehdä itselleni melko lyhyet ja mahdollisimman vähän terävät kynnet, etten vain satuta itseäni enkä vauvaa. Mutta tosiasiahan on, että paksu geelikynsi ei ole likimainkaan yhtä terävä kuin oma ohut ja liiskoittuva kynsi.

Muun muassa nämä kuvat päätyivät X-filesiin odottamaan askarteluhetkeäni... :)



















Osa kuvista on lainattu eri osoitteista, joita en tajunnut ottaa ylös. Käytän silti uhkarohkeasti niitäkin kuvia. Kiitos ja anteeksi. Osa kuvista lainattu täältä. 



Nina

perjantai 23. syyskuuta 2011

Damn, I'm Hot!

Ensin hehkutin maailmalle, kuinka minulla ei ole hajuakaan siitä, mikä on närästys. Noh, nyt tiedän. Tätä en ole ennen hehkuttanut, mutta olen ollut hiljaa mielessäni asiasta tyytyväinen: en ole ollut kovinkaan hikoilevaa sorttia. Noh, nyt olen.

Mikä muikeinta, minun ei tietenkään tarvitse edes tehdä hikilänttien ja -karpaloiden eteen. Ne vain tulevat kuin kuuma aalto. Yleensä tilanne tai hetki on tavalla tai toisella kiusallinen, joten kutsun tätä tuskanhieksi. On ollut järkyttävää huomata, että jumantsuikka, kainaloissa on kilometrin päähän loistavat läntit! Ja neuvolan täti vain heitteli huulta, että eipä tuo hikoilu tuosta miksikään muutu, kun vauva on syntynyt. Ai kun kiva.

Nytkö sitten minunkin pitää alkaa miettiä, että millaisia paitoja voin oikein pitää, etteivät nuo hekumalliset hikiläntit loistaisi. Millaisia materiaaleja, millaisia värejä. Kuinka helpolla olenkaan ennen päässyt...

Muutenkin ruumiinlämpö (vai kehonlämpö...?) on ollut melkoisesti korkeampi koko raskauden ajan. Tai siltä se on ainakin tuntunut, myös rakkaan puolisoni mielestä. Heti ensimmäisiä raskausoireita oli patterin lailla lämpöä hehkuminen. Yöt menivät parhaiten, kun joka raaja ei ollut peiton alla.

Nykyään en sitten tiedäkään, että mitä laittaisi päälle ulos. Tai sisälle. Tai yöksi. Välillä on liian kylmä, välillä on liian kuuma. Vaihdevuosia innokkaasti odottaen siis. Suurin haaste aivojen kapasiteetille on kauppaan lähtö: vaatekerrassa x palelen, mutta jos lisään siihen yksiköt y ja z, hikoilen kuin pieni sika. Ja sitten taas palelen ulkona. Kraah, koska elämästäni tuli näin vaikeaa?

Äitiystakkia en aio ostaa, vaikka kuinka sellaista muka tarvitsisin. Ihan vain siksi, että minulla ei ole hajuakaan kuinka kauan tämä siunattu, norsun kanssa samaa kokoa hipova olotilani jatkuu, kaksi päivää, viisi viikkoa? Toiseksi, en osaa jäkälien perusteella ennustaa millaisia sääennustuksia tulevalle kuukaudelle on luvassa. Mitä jos shoppailen takin ja jälkeenpäin mietittynä olisin pärjännyt ilmankin? Etenkin kun inhimillisen näköiset äitiystakit maksavat sen 150 euroa ja usein se malli tökkii jälkeenpäin. Ja noin arvokasta takkia tekee jo fyysisesti kipeää myydä parilla kympillä kirpparilla... Pakko muuten hehkutella, että olen tähän asti ostanut äitiysvaatteita kuusi kappaletta: farkut, farkkuminarin, sukkahousuja sekä legginsejä. Muutoin olen pärjännyt aivan normivaatteilla. Olen vähän ylpiä, kih. :)

Niinpä ratkaisu olkoon vaatekombo: lyhyt nahkatakki, sinne alle neuletakki, jonka alla t-paita/toppi/trikoopaita. Mikä nyt päälle tässä enää mahtuu ja millainen keli nyt sattuu olemaankaan. Vatsaa yritän lämmitellä isoilla, muhkeilla huiveilla. Vielä nyt olen pärjännyt ulkona ihan vain neuletakilla, vaikkakin tuuli menee sellaisesta vinhasti läpi (mikä tuntuu oikein mukavalta, kun hetkeä ennen on iskenyt se kuuluisa tuskanhiki). Pidän siis kaikkia kehoni ulokkeita ristissä ja pystyssä, että lokakuun alkupuolisko (ainakin) olisi kohtalaisen lämmin!


Nina

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Tuntemuksia, luulotautia sekä neuvolakuulumiset.

Tämä kuulunee varmaan asiaan, mutta olen huomannut itsessäni hassun piirteen: joka tuntemuksen kohdalla mietin kuumeisesti, että mistä on kyse. Kun alakerrassa pistelee tai tunnen menkkamaista kipua, mietin heti ja välittömästi mahdollista synnytystä. Tai jos en pääse niin pitkälle kuvitelmissani, niin ainakin voin lähes nähdä kuinka vauvani liikkuu alaspäin. Ja tämän jälkeen olen entistä toiveikkaampi lähestyvän synnytyksen suhteen – voisikohan vauva tulla jo ensi yönä...? Hölmöä. Pitäisi ottaa vain relasti ja antaa ajan kulua itsellään. Ihan kuin tämä varpaillaan olo jotenkin synnytystä nopeuttaisi. Ei saisi antaa ajatusten edes virrata synnytyksen alkamis-innostukseen. Tulee vain iso pettymys, kun huomaan eläväni raskausviikkoa 41.

Viime yö meni muuten jälleen supistusten kanssa ihmetellessä. Kivut eivät olleet mitään aivan hirveitä, joten kyse taisi olla ennakoivista supistuksista...? Tuntuivat kuitenkin menkkakivuilta ja vatsanahka oli kova. Oli vaikeaa löytää mukavaa asentoa, korjaan: oli entistä vaikeampaa löytää mukavaa asentoa. Sitten kun vihdoin ja viimein sain unta, virtsarakkoni muistutti olemassaolostaan. Perkele. Aamulla väsytti aivan vietävästi ja huomasin ihan selkeästi, että silmien ympärillä on syviä uurteita. Perkele.

Tänään oli jälleen neuvola ja raskausviikkojahan on tällä hetkellä 37+0, joten tervetuloa vain vauvaseni, olet täysiaikainen! :) Omat tuntemukset mahdollisista, melko kipeistäkin, supistuksista saivat varmuutta, kun terkkarin mielestä kipuilut kuulostivat juuri siltä miltä pitääkin. Lisäksi kerroin alakerran vihlaisuista sekä pistoksista (vähän kuin joku tuikkaisi puukolla alavatsaan/nivusiin, näitä kipuja ihmettelin eilisen päivän) ja kun terkkari tunnusteli vauvaa, hänkin huomasi vauvan selvästi laskeutuneen verrattuna edelliskertaan. Ja nyt kun katselen itse tänään otettuja vatsakuvia ja vertaan niitä parin viikon takaiseen, näen itsekin selkeän eron.

Laskeutunut balloni, rv 37+0. <3

Rv 37+0 edestäpäin. Eli kunnon poikavatsa, kaikki on tuossa edessä. Takaapäin kun minua katsoo, ei moni edes tajua minun olevan raskaana... :)

Kaiken kertomani ja tunnustelun jälkeen terkkari totesikin, että lähtö synnärille voikin tulla melkein milloin vain... Jaiks! Vaikka juurihan sen tavallaan olen halunnut kuullakin. Silti se totuus piilee tuolla alakerrassa ja sitähän tässä ei enää ronkita ennen h-hetkeä. Höh. Tavallaan. :D

Muuten kaikki oli jälleen hyvin. Erityisesti ystäväni vaaka oli tänään lempeällä tuulella ja kuulutti maailmalle kilomääräksi 75,4 kg. Eli kolmessa viikossa painoa on tullut vain 1,1 kg. Olin tästä tosi huojentunut, sillä kiloja on tullut tappavaan tahtiin, tasaisen varmasti, olin sitten syömättä tai en. Nyt tietysti jännitin myös vauvan kasvuspurttia, että miten se näkyy lopputulemassa. Olen varovaisen toiveikas, että ehkäpä seuraava kymmenys jääkin ylittämättä...?

Sf-mitta oli 34, joten se on tässä kasvanut. Edelleen ylärimaa hapuillaan, mutta sitä ollaan hapuiltu tasaisesti koko raskausaika, joten tämä on aivan normaalia. Kuulemma. Mainitsin huoleni ja pelkoni liittyen vauvan syntymäpainoon, mutta niin vain terkkari sai minut uskomaan, että kaikki on hyvin, mitään minulle ylisuurta vauvaa ei pitäisi olla tulossa, neljää kiloa saatetaan toki hipoa, mutta kroppani pitäisi se kestää. Jotenkin sitten tämä asia häipyi mielestä, enkä ole enää ajatustakaan uhrannut vauvan koolle. Pääasiahan on, että hän on vahva ja terve pikkumies, eikä mikään rääpäle, eikö?

Tule jo ulos.... :)


Näihin kuviin, näihin odottaviin tunnelmiin,
Nina

tiistai 20. syyskuuta 2011

Lamaantunut odottaja.

Viimeiset hetket omaa aikaa on käsillä. Mutta jostain käsittämättömästä syystä tunnen itseni ihan totaalisen lamaantuneeksi enkä osaa tehdä ajalla mitään järkevää. Voisin tehdä kotonani pientä hienosäätöä; järjestellä tavaroita, siivota vaatekaappia, lukea jotakin mielekästä ja ennen kaikkea nauttia "omasta rauhasta". Mutta ei. Olen lamaantunut. Lamaantunut on täydellisen oikea termi kuvaamaan tätä fiilistä. Olen jotenkin hukassa, en osaa nauttia olostani. Minä vain... odotan. Kirjaimellisesti.

Ja se odottelu on saanut minut jotenkin todella hämmentyneeksi... Siis en ole varmaan eläessäni ollut vain ja ollut sen takia näin mahdottoman ahdistunut. Tämä on taas varmaan niitä tekstejä, joissa ei ole mitään järkeä ja ajatuksenjuoksuni on ääntä sekä valoa nopeampaa, joten kenenkään on mahdotonta ymmärtää, mitä tahdon sanoa.

On vaikea olla tekemättä mitään, kun on koko elämänsä joko opiskellut tai painanut duunia. Voisinhan toki nytkin yrittää käyttää aikani järkevästi ja kirjoittaa vaikkapa opinnäytetyötäni, mutta ei. Tätä tarkoitan taas sillä lamaantumisella – en osaa tehdä mitään. Paitsi vain olla ja tylsistyä sekä toivoa, että vauva tulisi jo. Älytöntä. Nyt kun käsilläni on viimeiset vapauden rippeet ja hetket, en käytä tilaisuutta hyväkseni, vaan odotan sitä, kun elämääni ei mahdu enää päivääkään etten murehtisi jälkipolveani tavalla tai toisella. Nyt kun voisin ja saisin olla itsekäs ja tyydyttää omia mielihalujani, niin en tee niin. Ihan kuin en tietäisi enää mistä pidän ja minkä tekemisestä oikeasti pidän.

Tai siis joo, tekisin tässä kynsiä jos vain voisin, shoppailisin jos olisi rahaa ja ylipäätään järkeä shoppailla, kiertelisin kauppoja jos vain jaksaisin, kahvittelisin ja kyläilisin ihmisten luona jos vain pystyisin ajamaan autoa. Eli siis käytännössä jatkuva kurja ja pinkeä olokin vaikuttavat siihen, että odotan tätä 9 kuukauden ajanjaksoa jo päättyväksi. Vaikka ei saisi valittaa, olenhan kuitenkin terve ja hyvinvoiva, vaikka masu onkin melkoinen pötsi.

Olen siis kiittämätön ja patalaiska pönttöpää. Se oli tämän jutun pointti. Vissiin.


Nina

maanantai 19. syyskuuta 2011

Kokokriisi.

Huomaan jo eläväni ajassa, jossa raskausvatsaa ei enää ole. Haluaisin lähteä pyörähtämään kaupoille: haluaisin muhkeita neuleita, haluaisin ihania nilkkureita ja saappaita, haluaisin uudet farkut. Mutta miten ihmeessä voin mennä mitään ostamaan, kun tuo masuasukki vain olla köllöttää masussa...

En mitenkään. Mistä ihmeestä voisin muka tietää, että minkäkokoinen olen, kun vauvamme on vatsan tällä puolen? Miten hoikistun, hoikistunko ollenkaan, jääkö laitokselle kilo vai kymmenen? Vaatteiden suhteen olen siis "antanut periksi", vaikka olen niin loputtoman kyllästynyt näihin yhtiin ja samoihin riepuihin, joita käytän. Yritän hillitä himoani päästä shoppaamaan ja keskittyä vaikkapa vauvan vaatteisiin. Melkein yhtä järkevää, kyllä vaan juu.

Kenkiä sen puoleen ajattelin himoita myös kaupassa, ihan oikein paikan päällä, vaikka mieltä kaiveleekin jalkojeni tulevaisuus: miltä ne näyttävät synnytyksen jälkeen? Ovatko ne edelleen isommat, ikuisesti isommat? Vai turvoksissa jotenkin? Mikä koko minulle sopii? Ja jos ostan kokoa isommat kengät nyt, niin ovatko ne sitten kahden kuukauden päästä liian isot?

Hämmentävää. Ihan oikeesti. Himoshoppaajan helvetti, kun ei tiedä mitä kokoa ostaa. Pahin painajainen, kun ei ole koosta harmainta aavistusta!

No, itseäni ja muita kiusatakseni ajattelin postailla kengistä, jotka hivelevät allekirjoittaneen silmää mitä suurimmassa määrin... <3

Tässä muutama herkkuherkkuherkku Brandokselta.

Nämä Ed Hardyt on pakko saada, mijauuhh!
Samoiten nämä Dieselit, jolleivat maksaisi niin hunajaisia mansikoita...
Ja nämä Espritin ihanat nilkkurit... Syvä huokaus kera kuolaus.

Seuraaviin kullanmuruihin pitänee mennä tutustumaan oikein paikan päälle Dinskoon.








En ole viime sesonkeina oikein innostunut kiilakorkoisista nilkkureista, mutta tänä syksynä ne kutittavat sen verran keskushermostoa, että joku malli näistä on miltei haettava kotiin asumaan. Näistä tekoturkissomisteista taas innoistuin jo viime talvena, mutta valikoima Suomessa oli erittäin sucks ass. Nyt niitä näyttäisi sitten olevan täälläkin oikein valinnan vaikeudeksi saakka...

Nelly.com:sta löytyi myös muutama melkoisen kiva kenkämalli:
Mitä muuta tässä voi todeta kuin että <3 <3 <3 <3 <3 ?


Nina

lauantai 17. syyskuuta 2011

Kateellisen panettelua...

Ystäväni, raskaana oleva kollegani, sai viime yönä pienen pienen pojan. Ihanaa... <3 Laskettu aika hänellä oli vasta ensi kuun puolella, muutama päivä minun jälkeeni. Vähän ajoissa ja vähän pienessä paketissa sitä tultiin, mutta terveenä onneksi aloitettiin yksi uusi ihmiselämä.

Tämä ihana uutinen sai väkisinkin minussa aikaan kahta kauheamman malttamattomuuden ja kärsimättömyyden. Etenkin kun tiedän pojumme olevan jo sen verran iso ja vahva, ettei ennen laskettua aikaa syntymisestä ole tiedettävää haittaa. Mutta joo. Joo-joo, tiedän että vauvamme on hyvä kelliä vielä vatsassa ja kasvaa ja olla.

Pelko persiissä on vain vauvamme koosta. Ystäväni vauva oli todella pieni, alle 2500 g. Hän kertoi puhelimessa, ettei synnytys ollut yhtään niin hirveää eikä esimerkiksi repeämiä tullut (voi, hän olisi varmasti kiitollinen tietäessään että käsittelen blogissani myös hänen synnytystään.... :D) ja totesi lopuksi, että hän olisi ihan valmis tekemään toisen vauvan. Jäin miettimään, että vaikuttiko "helppoon" synnytykseen vauvan pieni koko. Ja JOS vaikutti ja JOS oma pienokaiseni on neljä kiloa ja risat, niin olenko minä kenties aivan eri mieltä. Onko minun synnytykseni sitten se brutaali ja raaka, helvetillinen kokemus? Eihän synnytyksiä ja vauvoja voi, eikä kai edes saa, vertailla, mutta kuitenkin.

Vaikka oma synnytys jännittää kovasti, alan ihan oikeesti olla todella malttamaton, eikä ystäväni jakautuminen auta turhautumistani lainkaan. On huvittavaa, että olen ollut raskaana lähes 37 viikkoa, mutta silti ajatus, että raskauteni saattaa kestää vielä 5 viikkoa, on raskas. Hyvin raskas. En jaksaisi enää. Haluaisin saada pienokaisemme jo käsivarsilleni, haluaisin aloittaa elämän vauvan kanssa. Vaikka tiedän, ettei unen määrä tule nousemaan eikä elämä tule yhtään sen helpompaa kuin nytkään. Siltikin, olisin ihan valmis jo sinne synnärille.

Jollain jännällä tavalla ystävän synnytys on karistanut osan omista synnytyspeloistani pois. Ehkä se johtuu siitä, että lähipiirissäni yksi jälleen synnytti ja hän on ihan kunnossa. Mistään yliluonnollisesta tapahtumasta ei ole kyse.

Pitää ehkä alkaa tässä googletella niitä konsteja, kuinka avustaa synnytyksen käynnistymistä... :)


Nina

perjantai 16. syyskuuta 2011

Supistus. Jatko-osa.

Nyt tiedän mikä se on. Tai näin ainakin luulisin.

Olen jo muutaman kerran huomannut ja tuntenut vatsassa menkkamaisia kipuja. Ne ovat kuitenkin tulleet, olleet pienen hetken, lähteneet ja tulleet ehkä parin päivän päästä takaisin käymään. Viime yö oli kuitenkin jotain aivan muuta...

Kävimme ukkokultani kanssa yöpuulle ja melko lailla samantien aloin tuntea niitä menkkakipumaisia kouristuksia vatsassani samalla kun vatsanahka oli kivikova. Ne kestivät ja kestivät, ja vaikka kuinka yritin rentoutua tai vaihtaa asentoa, niin eivät helpottaneet. En jaksanut kelloa sen kummemmin vahdata, mutta noin tunnin näitä (ilmeisestikin) supistuksia tuli: kun vanha loppui, niin uusi alkoi miltei heti perään.

Vatsahan siinä rytäkässä meni sekaisin, ja vessassa käyminen toisaalta helpotti oloakin. Mutta kivut jatkuivat vain. Vihdoin ja viimein sain unen päästä kiinni, kunnes sain uuden herätyksen: vatsaani alkoi sattua jälleen ja kovin. Ja sain samantien ottaa puoliunessa äkkilähdön kohti vessaa. Tämäkin käynti helpotti jälleen oloa, mutta jälleen jäin tunnustelemaan kiputuntemuksia vatsassani.

Loppuyön nukuinkin melko hyvin nähden kaikenlaisia synnytysunia. :) Kyllähän siinä kipuillessa väkisin mielessä kävi, että onko tämä nyt menoa. Toki yritin vain olla mahdollisimman rento ja ajatella, että luonto hoitaa tämän – minulla ei ole mitään mahdollisuutta synnytystäni pysäyttää saati nopeuttaa. Kaikki tapahtuu omalla painollaan, niin kuin on tarkoitettu.

Aamulla tunsin sängyssä maatessani kaksi selkeää supistusta ja nyt päivällä tilanne onkin aika rauhoittunut. Oloni on ollut todella heikko, jotenkin, päätäni on särkenyt ja suihkussa käymisestä huolimatta päivääni on piristänyt kunnon ehta tuskanhiki. Alakertaa vihloo nyt nähtävästi joka päivä ja nivusia särkee liikkeelle lähtiessä. Kroppani taisi aloittaa siis reenit tulevaa maratonia varten...?


Nina

torstai 15. syyskuuta 2011

Hyvää uutta vuotta 2012!

Jee, vuosi vaihtuu – enää reilu kolme kuukautta tätä vuotta jäljellä! Nyt on siis jo mitä korkein aika tsekkailla ensi vuoden kalenteria, eikö? :D

Ehkä noin vuosi sitten yksi ystävistäni hurahti Ordning&Reda-tuotteisiin, ja siinä ohessa minäkin sitten hurahdin. En osaa oikeastaan edes selittää, että mikä näissä tuotteissa sai minut maksamaan monta kymppiä kalenterista. No, tämän vuoden Ordning&Reda-kalenterini on ollut superkätevä: paljon kirjoitustilaa per päivä ja viikko, muovitaskuja (kätevä säilyttää siellä vaikkapa äitiyskorttia ;)) ja paljon muistiinpanotilaa. Kalenterissani on onnistunut kulkemaan kaikki paperinen omaisuuteni kätevästi ja ehjänä.

Niinpä tänä vuonnakin on ehdottomasti ostettava saman merkin kalenteri. Täällä Turun lähistöllä ei Ordning&Reda-putiikkeja ole, mutta tadaa, hokasin että heillä on verkkokauppa! <3

Tässä muutama herkku ostoskoriin laitettavaksi, en vaan osaa päättää vielä, että mitkä jäävät oikein tilaukseen asti. Kuulemma ei kovin montaa kalenteria tarvitse... Ikävä kyllä? ;)


 Joku näistä muistikirjoista, ellei useampikin, on pakko saada! Onhan niitä muistiinpanoja ihan eri kiva kirjoitella kauniiseen muistikirjaan. :)
iPhone 4 on ollut ostoslistalla, ööh, jo jokusen kuukauden, mutta vielä vain kitkuttelen tuon Samsung-seniorin kanssa... Kuitenkin, synnytys lähestyy ja ihan yksi tai kaksi ihmistä lähipiiristäni on kommentoinut nykyisen puhelimen toimimattomuutta tässä lähiaikoina, joten on varmaan ostettava nyt se iPhone pois kiusaamasta. Niin ja sille tällainen chic suoja! 


Kuvat pöllitty täältä, josta niitä pääsee näpsästi myös tilailemaan!


Nina