perjantai 2. syyskuuta 2011

Neuvolakuulumisia ja synnytyspohdintaa.

Ensimmäiseksi murinaa ja pärinää: raskauden edetessähän neuvolakäynnit lisääntyvät ja äidin sekä vauvan tilaa tarkkaillaan enemmän. Tai niinhän sen pitäisi mennä. Minä olen joko liian hyvinvoiva tai liian hölmö keltanokka avatakseni suutani. Todennäköisesti olen molempia.

Tuntuu, että aina neuvolakäynnin päättyessä ja uutta aikaa varatessa minulle sanotaan, että seuraava aikahan pitäisi olla kahden viikon päästä, mutta "teillä menee niin hyvin, että laitetaan se vain tuonne kolmen viikon päähän". Ei-jei, mitä jos meissä onkin jotain pahasti vikana ja minä en vain osaa siitä sanoa ja te ette viitsi tutkia?! Mitä jos meille tapahtuu jotain ihan hirveitä kauheita ja se on niiiiiiiiiin teidän vika??! Kuulostipa älyttömältä, pahoittelen.

No, eniveis. Kaikki on tosiaan hyvin. Sf-mitta on 32,5 cm, tasaisesti kuljemme edelleen yläkäyrillä. Mitään huolestuttavaa tässä ei kuitenkaan kuulemma ole, vaan normaalikäyrillä kuljetaan. Koska äidilläni on diabetes, niin pääsemme kuitenkin ultraan näkemään pikkuistamme ja ennen kaikkea kuulemaan kokoarviota. Ja onpa siinä samalla sitten lääkärintarkastuskin. Painoa minulla on nyt sulokkaasti 74,3 kg ja aivan kauhistuneena mietin skenaariota, että menee vielä seuraavakin kymmenys rikki. Voi taivahan talikynttilät. Lohdutti toki kuulla terkkarin kommentti painostani, että mihin ne lisäkilot ovat oikein menneet, kun ei näy muualla kiloja kuin vauvamasussa. Verenpaineet ja kaikki muut "pikkuseikat" ovat kunnossa. :)

Nyt voi sitten todeta, että perskeles, ens kuussa viimeistään on h-hetki käsillä. Synnytys pyörii mielessä enemmän ja vähemmän yötä päivää. Tuntematon pelottaa ja kaikenlaiset kauhuskenaariot kummittelevat takaraivossa: jättikokoinen vauva ("Onnea, poikanne on 67 cm pitkä ja painaa 8539 g! Potra poika!"), epiduraalin pieleenlaitto, vauvassa on jotain vikaa tai hänelle sattuu rytäkässä jotakin, välilihan leikkaaminen, verenhukka, repeämät... Pyörryttää jo pelkästään näiden luetteleminen tähän! :D

Koitan lohduttautua ajatuksella, että tämänkin kirjoitussession aikana maailmaan putkahtaa monenmoista vauvelia mitä erilaisimmissa paikoissa: jotkut syntyy lääkäreiden saattelemana sairaalaan, toiset aavikolle suvun naisten avustamana. Ja vaikka koenkin synnytyksen pelottavana, niin silti en ajattele olevani minkään "pelkokäynnin" tarpeessa. Tai siis, en koe pelkääväni sitä "tarpeeksi paljon", vaan "normaalin" verran. Eivätkös nyt kaikki synnytystä edes vähän pelkää ja sen kulkua jännitä....?

Jonkinlaista äidinvaiston kaltaista hulluutta on kuitenkin ilmassa, sillä suurin pelko ja huolenaihe on vauvan hyvinvointi. Sitä ajattelee kaikesta huolimatta, että ihan sama mitä minulle käy ja sattuu, kunhan rakkauden hedelmämme vain välttyy kaikelta pahalta! <3


Kävimme kuvauttamassa masujamme. :)




Nina

Ei kommentteja: