Tuntemuksia, luulotautia sekä neuvolakuulumiset.

Tämä kuulunee varmaan asiaan, mutta olen huomannut itsessäni hassun piirteen: joka tuntemuksen kohdalla mietin kuumeisesti, että mistä on kyse. Kun alakerrassa pistelee tai tunnen menkkamaista kipua, mietin heti ja välittömästi mahdollista synnytystä. Tai jos en pääse niin pitkälle kuvitelmissani, niin ainakin voin lähes nähdä kuinka vauvani liikkuu alaspäin. Ja tämän jälkeen olen entistä toiveikkaampi lähestyvän synnytyksen suhteen – voisikohan vauva tulla jo ensi yönä...? Hölmöä. Pitäisi ottaa vain relasti ja antaa ajan kulua itsellään. Ihan kuin tämä varpaillaan olo jotenkin synnytystä nopeuttaisi. Ei saisi antaa ajatusten edes virrata synnytyksen alkamis-innostukseen. Tulee vain iso pettymys, kun huomaan eläväni raskausviikkoa 41.

Viime yö meni muuten jälleen supistusten kanssa ihmetellessä. Kivut eivät olleet mitään aivan hirveitä, joten kyse taisi olla ennakoivista supistuksista...? Tuntuivat kuitenkin menkkakivuilta ja vatsanahka oli kova. Oli vaikeaa löytää mukavaa asentoa, korjaan: oli entistä vaikeampaa löytää mukavaa asentoa. Sitten kun vihdoin ja viimein sain unta, virtsarakkoni muistutti olemassaolostaan. Perkele. Aamulla väsytti aivan vietävästi ja huomasin ihan selkeästi, että silmien ympärillä on syviä uurteita. Perkele.

Tänään oli jälleen neuvola ja raskausviikkojahan on tällä hetkellä 37+0, joten tervetuloa vain vauvaseni, olet täysiaikainen! :) Omat tuntemukset mahdollisista, melko kipeistäkin, supistuksista saivat varmuutta, kun terkkarin mielestä kipuilut kuulostivat juuri siltä miltä pitääkin. Lisäksi kerroin alakerran vihlaisuista sekä pistoksista (vähän kuin joku tuikkaisi puukolla alavatsaan/nivusiin, näitä kipuja ihmettelin eilisen päivän) ja kun terkkari tunnusteli vauvaa, hänkin huomasi vauvan selvästi laskeutuneen verrattuna edelliskertaan. Ja nyt kun katselen itse tänään otettuja vatsakuvia ja vertaan niitä parin viikon takaiseen, näen itsekin selkeän eron.

Laskeutunut balloni, rv 37+0. <3

Rv 37+0 edestäpäin. Eli kunnon poikavatsa, kaikki on tuossa edessä. Takaapäin kun minua katsoo, ei moni edes tajua minun olevan raskaana... :)

Kaiken kertomani ja tunnustelun jälkeen terkkari totesikin, että lähtö synnärille voikin tulla melkein milloin vain... Jaiks! Vaikka juurihan sen tavallaan olen halunnut kuullakin. Silti se totuus piilee tuolla alakerrassa ja sitähän tässä ei enää ronkita ennen h-hetkeä. Höh. Tavallaan. :D

Muuten kaikki oli jälleen hyvin. Erityisesti ystäväni vaaka oli tänään lempeällä tuulella ja kuulutti maailmalle kilomääräksi 75,4 kg. Eli kolmessa viikossa painoa on tullut vain 1,1 kg. Olin tästä tosi huojentunut, sillä kiloja on tullut tappavaan tahtiin, tasaisen varmasti, olin sitten syömättä tai en. Nyt tietysti jännitin myös vauvan kasvuspurttia, että miten se näkyy lopputulemassa. Olen varovaisen toiveikas, että ehkäpä seuraava kymmenys jääkin ylittämättä...?

Sf-mitta oli 34, joten se on tässä kasvanut. Edelleen ylärimaa hapuillaan, mutta sitä ollaan hapuiltu tasaisesti koko raskausaika, joten tämä on aivan normaalia. Kuulemma. Mainitsin huoleni ja pelkoni liittyen vauvan syntymäpainoon, mutta niin vain terkkari sai minut uskomaan, että kaikki on hyvin, mitään minulle ylisuurta vauvaa ei pitäisi olla tulossa, neljää kiloa saatetaan toki hipoa, mutta kroppani pitäisi se kestää. Jotenkin sitten tämä asia häipyi mielestä, enkä ole enää ajatustakaan uhrannut vauvan koolle. Pääasiahan on, että hän on vahva ja terve pikkumies, eikä mikään rääpäle, eikö?

Tule jo ulos.... :)

Näihin kuviin, näihin odottaviin tunnelmiin,

Nina