Raskausviikkoja 36 täynnä. Tuntuu ihan hurjalta ajatella, että raskauttani on virallisesti jäljellä enää 4 viikkoa... Juurihan me vasta teimme positiivisen raskaustestin, pohdimme vauvamme sukupuolta sekä ihmettelimme pientä vatsakumpuani ja odottelimme ensimmäisiä liikkeitä. Ajattelin postailla loppuraskausajan tuntemuksista, vaikka varmasti ehdin vielä kirjoittamaan viimeisistä viikoista oman juttunsa.
Mitä siis tapahtui raskausviikoilla 28–36?
Vauvallemme kehittyi unirytmi. Oli ihanaa huomata kuinka pikkuisellemme todella kehittyi selkeä unirytmi: suunnilleen samoihin aikoihin päivästä vauva olla touhotti hereillä ja suunnilleen samoihin aikoihin joka päivä hän nukkui. Iltaisin, ennen nukkumaanmenoa, koko vatsa heilui ja säpsähteli, kun vauva hurjasti touhusi. Ja sitten kun tämä äippä kävi yöpuulle, pienokaisemme teki samoin. Öisin vauva ei liikkeillään äitiä herätellyt kertaakaan, vaan aamulla vasta vauva saattoi hentoisesti tökkiä, ikään kuin herätellä tätä äitiä uuteen päivään. Viime aikoina vauva on tosin heräillyt vasta minun jälkeen. Suloista siltikin, voisiko unirytmi olla samanlaista myös vatsan toissapuolen? :D <3
Mieli oli herkillä. Moni asia laittoi pahuksen herkästi itkettämään: surulliset tapahtumat televisiossa, synnytyksestä lukeminen, ajatuskin siitä että hyvä ystävä muuttaa satojen kilometrien päähän... Syitä löytyi aina ja oma herkistyminen ihmetytti itseänikin, vaikken mikään kova kuin kallio ole ollutkaan.
Kävin kolmannessa sokerirasitustestissä. Saamassa jälleen normaalit tulokset – voi sukurasitukset! :/ Syynä tähän viimeiseen lähetteeseen oli pissanäytteessäni ollut sokeri. No, ihmekös, jos jotain siellä jotain näkyi – söin nimittäin ennen neuvolaan menoa aamupalaksi ronskin kulhollisen sokerihuurrettuja maissihiutaleita. Niin ja iltapalaksi vedin samanlaisen satsin. Sokeriöverit siis ilmeisesti.
Vauvan tavaroita kerääntyi ja vaatteita pestiin urakalla. Voi, se oli ihanaa: pienen pieniä sukkia pyykkinarulla. Tuleva iskä kasaa pinnasänkyä ja pohtii, että pitäisiköhän se kenties maalata. Haimme upeat vaunut ja mietimme kuinka ne oikein toimivat. Meidän yhteistä valmistautumista... Suloista... <3
Opin tietämään mitä on närästys. Voi luoja oikeasti, mitä vaivoja ihmisparalle annetaankaan kärsittäväksi! Närästys on ehdottomasti pahimmasta päästä. En voi muuta kuin olla tyytyväinen, että olen elänyt elämästäni lähes täydet 26 vuotta ennen kuin kohtasin tämän vaivan. Toki mielelläni jatkaisin elämääni taas ilman närästystä, kun raskaus on ohi...
Nukkumisesta tuli helvetillistä. "2011 koimme historian lämpimimmän kesän" – olisi voinut jäädä kokemattakin, kiitos. Oli nimittäin aivan helvetillistä yrittää nukkua koko ajan suurenevan vatsan kanssa, kun öisin oli niin laittoman kuuma. Vatsa oli yö yöltä enemmän tiellä, vatsaa sai asetella sängyssä ja jäljellä oli tasan kaksi hyvää (?) asentoa nukkua: kyljellään ja kyljellään. Joka kerta, kun käänsin kylkeä, heräsin. Joka kerta, kun heräsin pissalle, jäin kukkumaan hereille, koska en saanut enää uudestaan unta. Huoh..............
Oikea kylki särki. Ja ihmekös, kun rakkauden hedelmämme asutti lähinnä vain sitä puolta vatsassani. Särky oli välillä aivan käsittämätöntä ja yritin jos jonkinlaista asentoa, että vauvakin joutuisi vaihtamaan asentoa. Neuvolassa TH:kin pääsi toteamaan, että kylläpä vauva makoileekin toisella kyljellä, ei ihme jos sua sattuu. No shit.
Nautin pitkästä lomailusta. Heinäkuun vedin kesälomaa ja elokuun vedin omaa lomaa. Syyskuussahan vasta minulla alkoi virallisesti äitiysloma. Päätös olla elokuukin pois töistä oli taloudellisesti vähän hatara, mutta kaikilta muilta osin hiton hyvä! Sain keskittyä lepäilyyn, asioihin joista pidän ja aamupäivään venyneisiin uniin. Ja ennen kaikkea, ne varoittamatta iskevät pierut tulivat kotona eivätkä töissä. Äläkä naura – todella nolo vaiva. :)
Pohjelihaksia kiristi. Tämä on inhottava vaiva, sillä kunnon kiristys (tai kramppi, mikälie, whåtever) pisti oikein pysähtymään. Luultavasti tämä johtui lisääntyneestä painosta, joka tietysti asetti jalkaparoillenikin ihan uudet haasteet. Suonikohjuilta olen vielä tähän mennessä välttynyt – peukut pystyssä, että pysyvätkin poissa.
Vauvastamme kasvoi vahva. Ennen ne niin sulokkaat ja odotetut liikkeet muuttuivat pelolla odotetuiksi sekä kivuliaiksi: pelkäsin toden teolla, että kylkiluuni oikealla puolella ovat säröillä. Eivät murtuneet, vaan säröillä. Liikkuvat pienet jalat saivat minut usein pelkäämään potkuja ja liikkeitä. Tietysti olen onnellinen, kun vauvamme liikkuu eikä aiheuta liikkumattomuudellaan minulle harmaita hiuksia, mutta huh, kyllä se pieni jalka pystyy tekemään kipeää.
Vauvastamme kasvoi "iso". Vatsani ei ollutkaan enää aina kauniin pyöreä, vaan epämääräisen muotoinen möykky tai laatikko, kun peppu tungettiin toiselle puolella ja jalat toiselle puolelle. Sitten kun venyteltiin, niin kyllä oli äidin vatsanahka-paralla venymistä ja kestämistä... :)
Olo kävi epämukavaksi. Raskausajan hehkeys oli muinaishistoriaa: oli todella turpea ja pinkeä, epämukava olo. Kaikenlaisia tuntemuksia ja kipujakin alkoi ilmestyä. Välillä iski huono olo, joskus jopa oksetti. Hengitys tuntui haastavalta. Ihmettelin raskaustoveriani, joka veti ketjussa tupakkaa – miten hän pystyi siihen??! Aloin olla ihan kypsä koko raskaanaoloon ja välillä toivoin, että vauva syntyisi jo. Vaikka taas toisaalta tietenkin toivoin koko ajan, että hän kehittyisi masussa vielä hyvän aikaa.
Vauvalle tuli hikka. Aluksi ihmettelin, että mitä tuo rytminen naputus on, mutta sittenhän se selvisi: pikkuisella on hikka! <3 Huvittavaa oli, että vauvalla oli hikkakin päivärytmissä – aina ennen nukkumaanmenoa oli hikkailun vuoro. :)
Kaipasin sitä prinsessamaista kohtelua. Kaikki vain hokevat, kuinka miehen ja kaikkien maailman ihmisten pitää passata ja hemmotella odottavaa äitiä. Kasvattaahan hän vatsassaan uutta ihmistä, joten hänen jalkojaan pitää pyytämättä hieroa ja hänen pitää tuntea itsensä vähintään maailman suurimman urotyön tekijäksi. Vitunmarjat, sanon minä, ei minun päähäni ainakaan asetettu yhtäkään kruunua eikä jalkoja pyytämättä hierottu. Jos hierottiin pyytämisen jälkeenkään...
Aloin vaappua kuin ankka. En onneksi koko aikaa, mutta jos pitkän istumisen jälkeen piti lähteä liikkeelle, niin se ilman muuta alkoi vaappumisella.
Kaikenlaisia tuntemuksia on viimeisen parin viikon aikana kehossani ollut: vatsani on lähes päivittäin melko löysällä, harjoitussupistuksia tulee jatkuvalla syötöllä ja olen pinkeä kuin ylitäytetty ilmapallo, menkkakipuja tai jotakin sen tapaisia, alakerrassa vihlovaa kipua (kuin sinne olisi juuri työnnetty puukko?) sekä kaikenlaisia muita kiputuntemuksia siellä täällä vatsassa ja nivusissa. Välillä huomaan pohtivani, että mitäs tämä on – nytkö päästään tositoimiin.
On muuten myönnettävä, että usein kun koen kipuilua jossakin päin kehoani, koitan keskittyä rentoutumaan. Siis ikään kuin itsekseni harjoittelen "pärjäämään" ja kestämään kaikenlaisten kipujen kanssa sekä rentoutumista. Koomisen kuuloista, eikö? :D Jotain omaa valmistautumista ja harjoittelua tuleviin koitoksiin, luultavasti... :)
On muuten todella hurjaa ajatella, ettei voi tietää koska synnytys käynnistyy. Huomenna? 6 viikon kuluttua käynnistyksellä? No, eipä ainakaan jännitys pääse elämästä loppumaan. Ja toisaalta, jos tietäisin että synnytys käynnistettäisiin tiettynä päivänä, niin varmaan hermoilisin itseni hengiltä. Näinhän kävi muuten äidilleni, tavallaan. Hänellä piti olla käynnistys seuraavana päivänä, mutta minä ponkaisinkin maailmaan edeltävänä yönä. Äitini onkin naureskellut, että varmaan juuri se jännitys sai sitten synnytyksen käynnistymään itsestään. Itseäni vähän jännittää, että onko edessäni sama kohtalo – päättääkö tämäkin vauva oleskella vatsan uumenissa niin pitkään kuin mahdollista?
Nina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti