Päiväkotiin? Vai ei päiväkotiin?

Meidän perheemme arkea on mullistanut raskauden lisäksi myös poikien päiväkodin aloitus. Tästä hetkestä on nyt reilu kuukausi, joten nyt on varmaan hyvä hetki näpyttää ylös ajatuksia ja kokemuksia.

Meidän ns. suunnitelma alkuvuodesta oli, että haemme pojille päiväkotipaikkoja hyvissä ajoin, sillä halusimme, että kun (huomaa itsevarma asenne, joka tosin ajan saatossa on jo karissut pois...) saan töitä, on pojilla varmasti hyvä hoitopaikka ja mikä tärkeintä: sama hoitopaikka. Omat kalseat kokemukseni perhepäivähoidosta johtivat siihen, että perhepäivähoitoa emme edes harkinneet. Päiväkoti tuntui turvallisemmalta ja paremmalta valinnalta, etenkin kun hoidon aloittavat kekkulat ovat jo lähes 4- ja 3-vuotiaita. Hain läpi kevään oman alani, tai läheltä liippaavien alojen, töitä. Siinä onnistumatta. Ahdisti aavistuksen, mutta ajattelin, että eikös sieltä jotain tule vastaan. Kunnes kesäkuun alussa plussasin. Ajattelin, että nyt voin ainakin sanoa hyvästit "kunnon" vakituisille, kunnianhimoisille työpaikoille - kuka palkkaa ketään pariksi kuukaudeksi töihin, jossa vaaditaan kunnon omistautumista ja perehtymistä asiaan? Niin, en minäkään.

Ensimmäistä kertaa päiväkotiin koko perheen voimin -selfie. <3

Vaikka suunnitelmien puihinmeno vähän harmitti, oli raskaus ihan fantastinen uutinen. Painiihan hei kolmas lapsi aika lailla eri genressä mahtavien asioiden rintamalla kuin uusi työpaikka. ;) Opinpa myös senkin jälleen kerran, ettei elämää kannata "suunnitella".

No, olimme hetken puun ja kuoren välissä: meillä oli kaksi hoitopaikkaa lapsille, mutta minulla ei ollut (ja tässä kohtaa jo tiedettiin, ettei tulisikaan olemaan) töitä, vaan seuraava etappi olisi mitä luultavimmin äitiysloman alku ja vauvan syntyminen. Pohdimme ottaisimmeko päivähoitopaikat vastaan vai olisivatko pojat vielä määrittelemättömän ajan kotona. Kummatkin ajatukset tuntuivat yhtä hyviltä ja huonoilta yhtäaikaa. Ukkokullan vankka mielipide oli se, että nyt on poikien aika aloittaa päiväkoti-ura ja ajoituskin oli hänestä hyvä: minä saisin viikossa muutaman hengähdyspäivän ja pojat taas saisivat aivan uudenlaisia virikkeitä sekä tietenkin ikäistään seuraa. Lisäksi hoidon aloitus ennen vauvaa takaisi sen, ettei isommat lapset koskaan yhdistäisi hoitoonmenoa ja vauvaa toisiinsa, sillä toisiinsahan ne eivät millään tavalla liity.

Niinpä päädyimme siihen ratkaisuun, että pojat aloittavat päivähoidon osa-aikaisesti, eli ovat päikyssä 11 päivää kuukaudessa. Tuntuu, että meidän ratkaisu sai monenlaista palautetta lähipiiristä. Osa oli sitä mieltä, että poikien oli jo korkea aikakin aloittaa päivähoito ja osa taas tuntui olevan sitä mieltä, että poikien hoitoonlaitto on turhaa, sillä olenhan minä kotona. Nyt reilun kuukauden jälkeen huomaan kuitenkin, että tekemämme päätös oli ihan oikea.

Itse päiväkodin aloitus oli meillä liian helppo. Pojat jäivät päikkyynsä ekan viikon ajan superhelposti. Hyvä, jos ehtivät meille vanhemmille sanoa moikat. Kaikki oli uutta ja jännittävää, superkivaa. Sitten alkoi totuus valjeta lapsille - tänne siis ihan oikeasti joutuu jäämään kerta toisensa jälkeen eikä joka hetki olekaan silkkaa jättekivaa. Toinen viikko ei mennytkään enää ihan niin helposti, eikä vielä kolmaskaan viikko... "En halua päiväkotiin, eihän me mennä tänään päiväkotiin, päiväkodissa on tylsää" -vinkumiset alkoivat usein jo kotona, päiväkotipäivää edeltävänä iltana. Jos illat sujuivat näissä tunnelmissa, voitte kuvitella etteivät aamut olleet yhtään sen helpompia. Itselläni oli jäätävän paha mieli - teimmekö kuitenkin jotain väärin nyt? Oliko ajoitus päiväkodin aloitukselle jotenkin väärä? Oliko päiväkoti kurja paikka, oikeasti? Miksi sopeutuminen sinne voi olla näin täyttä tuskaa? Yritin piilottaa mahdollisimman hyvin oman pahan mieleni ja olla pojille aina positiivinen sekä kannustava. Yritin tsempata, että päiväkodissahan tehdään vaikka ja mitä, ja siellä on kavereita, ja liukumäki, ja ihan parasta.

Liekö sopeutuminen kuitenkin alkanut ja meidän vanhempien tsemppaukset auttanut, mutta neljäs viikko pyörähtikin käyntiin vähän paremmissa merkeissä. Vieläkin huuli toisinaan väpätti, tai tuli ihan itkukin, mutta se meni ohi jo miltei vielä meidän vanhempien ollessa paikalla. Päiväkotiin menoa ei enää itkusteltu eikä harmiteltu. Viidentenä viikkona Kloppinen jopa hymyili meille ikkunasta, kun vilkutimme pois lähtiessämme. Syytin monesti hitaasta sopeutumisesta osa-aikaisuutta - tuntuu jo maalaisjärjellä mietittynä vaikeammalta sopeutua tilanteisiin, joihin joutuu vain silloin tällöin kuin että joutuisi joka päivä. Nyt kuitenkin tuntuu, että sopeutuminen kuitenkin tapahtui ihan siinä missä muillakin lapsilla.

Pojat ovat oppineet kuukaudessa paljon kaikkea: uusia taitoja, uusia leikkejä, tottuneet toimimaan muullakin tavalla kuin kotona, käyneet metsäretkillä, kirjastossa ja urheilleet. He ovat oppineet uusia tapoja askarrella, uusia lauluja, uusia tapoja, uusia leikkejä. Äärimmäisen tärkeitä ja hyviä taitoja pienille ihmiselle, jotka aikanaan lähtevät myös koulutielle.

Metsäretkieväät <3

En sano, etteikö näitä kaikkia voisi oppia myös ihan kotihoidossa, ehdottomasti voi. Mutta siihen tarvitaan tietynlainen äiti ja minä esimerkiksi voin tunnustaa olevani äärettömän huono askartelija. Tai metsäretkeilijä. Eikä minua toisaalta saa lähtemään joka siunatun päivä eri hiippakuntien kerhoihin, jotta pojat saisivat ikäistään seuraa jatkuvasti oppiakseen niitä sosiaalisia taitoja. Kaikkein tärkeintä tässä minulle itselleni on se, että pojat ns. tottuvat jo alustavasti siihen kouluelämään ja myös ns. karaistuvat. Itse olin lapsena pitkään kotihoidossa sekä muutamalla äärimmäisen surkealla perhepäivähoitajalla ja voin kertoa, että esikoulun aloitus oli minulle jumalattoman kova paikka. En halua sitä samaa missään nimessä omille lapsilleni.

Sellaisia valintoja ja kokemuksia meidän perheessä. Päiväkoti-arkea jatketaan hyvillä mielin ja en malta odottaa esimerkiksi ensimmäistä joulujuhlaa saati päiväkotikuvia! <3 Ja olihan tuo elämämme ihkaensimmäinen vanhempainiltammekin jo aika herttainen kokemus. :D

Kokemuksia ja mielipiteitä päivähoidosta sekä sen aloittamisesta?

Hyvää viikonloppua! <3


Nina

Ps. Jotta tästä postauksesta ei olisi tullut pitkä kuin nälkävuodesta, päätin kirjoittaa toisen, joka pitää sisällään vinkkejä ja ostoslistaa, että mitä sinne päiväkotiin oikein tarvitaan. Sellainen siis coming up. :)

Flunssaa ja silmätulehduksia.

Siinäpä syyt, miksi blogi hiljeni taas heti alkuunsa. Olen ehkä kerran 1,5 vuodessa näin kipeä, että olen kertakaikkiaan puh, pah - pelistä pois. Nyt oli taas sen vuoro, että myös mutsi on kanveesissa. Onneksi pojat ovat sentään muuten olleet kohtalaisen terveitä. Isommalla oli kurkku kipeä, mutta se meni hetkessä ohi. Sen jälkeen onkin sitten hoidettu pieniä silmiä.

Ensin tulehtui Kloppisen toinen silmä, sitten toinen, ja sitten tulehtui Jäpikän silmät vuoronperään. Edelleen läträtään silmätippojen kanssa. Nimenomaan läträtään - Kloppisen silmät olivat todella piece of cake hoitaa. Hän on jo sen verran iso, että hän ymmärtää miksi tämä pitää tehdä ja miten tämä pitää tehdä. Kolme vuotta pian täyttävä Jäpikkä taas.... Ehkä ymmärtää, muttei halua ymmärtää, jonka johdosta silmätipan saattaminen silmämunaan on yhtä todennäköistä kuin yhdestä siittiösolusta raskaaksituleminen.

No, ehkäpä tämä tästä. Onneksi pojat ovat voineet olla päiväkodissa normaalisti, joka on mahdollistanut sen, että minä voin levätä flunssaa pois. Aika on ehtinyt kullata jo muistot, kuinka shittiä onkaan olla raskaana flunssassa - ei voi vetää mielin määrin mitä tahansa droppia, vaan on suoraan sanoen kärsittävä. No, hyvän asian eteen toki, eipä sillä. <3

Pimeä kuva, mutta todistettavasti masu kasvaa. Tänään rv 23+3 <3

Postiluukusta tipahtaneet pikkuruiset vaatteet ovat piristäneet kuumeista kuuppaa. Tuntuu vieläkin vain niin epärealistiselta ostella kaikkea vaaleanpunaista. Tuleeko nää ihan oikeasti meidän perheelle käyttöön? :D Olen jotenkin ollut niin poikien pukemis-hurmoksessa, että tyttöjen vaatepuoli on jotenkin jäänyt äärettömän pienelle huomiolle. Toki olen miettinyt, että jos joskus meille suotaisiin tyttö, niin ostaisin hänelle sitä, tätä ja tota. Ja sitä listaa on alettu jo lyhentämään... ;)

Nyt ei auta kuin vetää vielä peittoa korville, tämän karvanaamarin vieressä. <3

Kirpsakkaa syyspäivää teille ihanaiset naiset! (Tasa-arvon nimissä sama toivotus miehillekin, vaikka jotenkaan en jaksa uskoa, että teitä sieltä ruudun takaa löytyy... :))


Nina

Kun 2/2 on uhma.

Kun tein raskaustestin Jäpikästä, Kloppinen oli neljä kuukautta. Ei jumalauta, muistan ajatelleeni. Ei jumalauta, totesi myös osa lähipiiristä. Osa tsemppasi, että teilläpäs se haikara visiteeraa tiuhaan - ihanaa, pärjäätte varmasti. Toiset taas maalasivat seinät kauhukuvilla täyteen: tulevaisuutemme tulisi olemaan äärettömän rankkaa kahden pienen kanssa. Ehkä ihan sulaa helvettiä jopa.

Elin Jäpikän raskausajan ajatellen (...peläten...), että tulossa on ehkä maanpäällinen helvetti tai jotain sen sorttista. Mutta elämä kantaa ja selviäisin, uskoin ja halusin uskoa. Sitten Jäpikkä syntyi, kasvoi, ja Kloppinen kasvoi sekä kehittyi siinä ohella. Elämä ei ollutkaan niin kamalaa. Ei niin väsyttävää, ei niin uuvuttavaa, ei niin rankkaa niin kuin moni usein muistutti. Ei toki helppoakaan, mutta usein ajattelin, ettei se yhdenkään lapsen/vauvan/taaperon kanssa herkkua aina ole. Toiset kysyivät kuinka pärjäsin ja miltä vuoden ikäero tuntuu. Vastasin aina, rehellisesti, että hyvältä - ei tämä ole niin rankkaa kuin mitä oletin. Pojat söivät ja nukkuivat hyvin, siinä lie kohtalaisen helpon vauva-ajan ja taapero-ajan yhdistelmän salaisuus.

En ole koskaan ajatellut, että voi pastilli, kun meninkään tekemään lapset vuoden ikäerolla. En ole juuri koskaan nähnyt asiassa mitään negatiivista. Päinvastoin: ihan jo pienistä saakka pojista on ollut toisilleen ihan uskomattoman paljon seuraa ja pienempi on oppinut valtavasti asioita isoveljeltään. Kaikki on siis just hyvin. Just hyvin, just näin. Olen ollut valintoihimme aina kovin tyytyväinen, näin pienessä ikäerossa paljon positiivista.

Kunnes ikäplakkariin alkoi kertyä vähän lisää vuosia: kaksi ja kolme. Tiedätte, mitä nämä iät pitävät sisällään. Uhman. Yksittäisen lapsen uhma on jotain jäätävää. Entäpä sitten, kun uhmatuhmia löytyy himasta tuplat? Niin, terkkuja vaan kaikille kaksosten vanhemmille - te kyllä tiedätte, mistä tässä postauksessa on kyse.

Kaksi uhmakasta lasta tarkoittaa tappelua, hankalaa arkea, multipaljon itkua, potkuja lattiaan... Tuplasti. Miettikääpä komboa, jossa kaksi nuorta sielua käyvät vimmattua elämän opettelua ja räpiköivät jossain tunteiden hallinnan syvässä suossa - miettikää, kun toisella menee hermo. Miettikää, kehen toinen sen useimmiten purkaa. Ei, ei aina äitiin, vaan siihen toiseen. Sitten kun se toinen, joka opettelee vimmatusti samaa juttua ja räpiköi siellä samassa suossa, raivoaa toiselle takaisin, on soppa aika lailla siinä. Nätisti sekoitettuna. Nyrkki viuhuu, lelut lentelevät, hiukset leijailevat tukkanuottasten päätteeksi ilmassa kauniisti pölypunkkien seassa leijaillen.

Tilannetta ei varsinaisesti helpota se, että en ole vain erotuomari 24/7, vaan myös tunteiden suossa räpiköivien ihmistaimien koutsi, jolla itselläänkin on polla vähän sekaisin. Raskaushormonit, you know, big time. Tuntuu, että tämä raskaus on tehnyt minusta itsestänikin kiukkuavan uhmatuhman, joka taantuu pienemmästäkin takaiskusta kolmevuotiaan tasolle kuin sormia napsauttamalla. Miten ihmeessä siis pystyn ajattelemaan ja käyttäytymään kuin aikuinen? Että tämä on IHANA (!!) vaihe, jossa pieni silmäteräni itsenäistyy ja harjoittelee tunteiden hallintaa sekä ilmaisua? Että miten onkaan ihanaa, että silmäterillä riittää luonnetta enkä mitä ilmeisimmin ole kasvattamassa kahta uutta kynnysmattoa? Miten, kun lattialla rääkyvät kullanmurut saavat minutkin haluamaan heittäytyä mahalleen lattialle ja huutamaan kuinka epäreilua shittiä tää on? Onneksi olen raskaana, niin loppuhuipentuma mahallaan lattialla jää sentään näkemättä...

Niin, meillä poikakultien elämän alkutaival oli näemmä aika seesteistä aikaa. Meillä se ei pitänyt paikkaansa, että vauvavuosi olisi raskain ajanjakso. Ehei, minusta raskainta aikaa on tämä, kun vauva osaa puhua, vaatia, kiukutella, olla tottelematta, olla kuuntelematta, tehdä asioita joita ei saa tehdä...

Ja tämä ikäero: reilu kolme ja neljä vuotta, ei ole tasan yhtään helpompi. Ei ainakaan nyt, ei vielä. Siinä missä edellinen raskaus sujui hyväntuulista vauvaa hoitaessa, nyt olen raivohärkä kahden uhmamurun äiti. Siinä missä viimeksi saatoin nukkua ja levätä just silloin kuin vauvakin, nyt työtä ja tekemistä piisaa vaikka vähän naapurillekin.

Jään odottamaan seesteistä vaihetta - sitä junaa saa vissiin tovin jos toisenkin odotella...

Mielipiteitä ikäeroista? ;)


Nina

Ison pojan sänky.

Perheemme kuopus, 2,5-vuotias Jäpikkä, siirtyi noin kuukauden päivät sitten isojen lasten sänkyyn ja pinnasänky siirtyi palasina varastotiloihin.

Tätä sängynvaihtoa olimme puolikauhuissamme Ukkokullan kanssa odottaneet. Että Jäpikkä siirtyisi sänkyyn nukkumaan, josta hän itse pääsisi pois. Jäpikkä on jollain tavalla enemmän tulta ja tappuraa kuin Kloppinen, ja tämän isommankin kanssa käytiin aikanaan aikamoinen vääntö aiheista: saako sängystä nousta pois ja mitä sängyssä nykyään oikein tehdään.

Kloppinen siirtyi 2-vuotiaana isojen lasten sänkyyn ja kutakuinkin siitä päivästä lähtien hän ei ole myöskään nukkunut enää päiväunia. Yritettiin kyllä, uskokaa pois. Mutta kun on yli kuukauden päivät istunut hermo pinteessä joka päivä pari tuntia toisen oven takana ja kuunnellut kuinka hän tekee kaikkea paitsi nukahtaa, ei sitä loputtomiin jaksa. Sainpa päätökselleni antaa parivuotiaan olla nukkumatta siunauksen myös neuvolanterkalta - jotkut parivuotiaat kun lopettavat, varsinkin kotihoidossa, päikkärien nukkumisen ja sillä sipuli. Ollaan huomattu joo.

Isoveljen sänky on muuten Ikealainen, ja näyttää nyt ehkä hivenen aneemiselta Jäpikän sängyn vieressä...

Vaikka Kloppisen päikkärittömyyden myötä päivistä katosi se rela parituntinen, kun molemmat lapset nukkuvat yhtäaikaa, tuli illoista taas inasen helpompia. Kloppinen oli iltaisin väsyneempi, joten hän jäi todella nätisti sänkyynsä nukkumaan nukahtaen heti. Ja näin on jatkunut aina tähän päivään saakka.

Päikkärien mahdollinen poisjäänti myös Jäpikän kohdalla jännitti, mutta näin ei tässä tapauksessa käynytkään. Ylipäätään olin maalaamieni kauhukuvien kera aivan hakoteillä. Tulisieluinen pieni kuopuksemme on nukkunut sängyssään erittäin hienosti ja hänpä nukkuu edelleen myös päiväuniakin. Toki Jäpikälle painotettiin uuden sängyn tullessa, että sängystä ei saa nousta pois, vaan sinne jäädään nukkumaan, joten sitä mantraa poika itsekin on hokenut aina nukkumaan mennessään. :D

Jäpikkä on noussut tasan kaksi kertaa pois sängystään ja on tippunut sängystään tasan nolla kertaa, joten sängynvaihto on sujunut erittäin hyvin. Paljon paremmin kuin mitä uskalsimme edes villeissä unissa odottaa.

Jäpikkä on ylpeä ja iloinen uudesta sängystään, joka on nimenomaan ISOJEN POIKIEN sänky. ;) Hänestä on mukavaa, kun hän saa mennä sänkyyn itse ja tulla sieltä myös herätessään itse pois. Uusi sänky toi tullessaan myös ISOJEN POIKIEN (;)) peiton ja ihan uusia pussilakanoita, samanlaisia kuin isoveljellä! Sänky muuten ei oikeastaan ole uusi, vaan se löytyi hyvään hintaan käytettynä Facebookin kirpparilta. Näin muuten samanlaisen sängyn Kodin1:ssä valkoisena, vinkvink vaan.

  

Kännykällä kuvaamisesta on tullut niin rutiinijuttu, että lähes kaikki kuvat napsittua sillä. Ja sitten hävettää, kun niitä lisäilen tänne... Aika kammottavia. Ja pimeitä. Kuvaaja itsekään ei nääs juuri taidoillaan loista. Ehkä pitää laittaa nyt se järjestelmävekotin latautumaan... :D

Nina

500. postaus

Titti-di-dii-di-diii! Tämä on blogini 500. postaus! :D

Melkein neljä vuotta bloggaamista takana ja nyt se tuli täyteen. Tosin 500 postausta olisi tullut varmaan jo aikaisemminkin, jollen olisi pitänyt lähes puolen vuoden blogitaukoa opiskelujen vuoksi. Muutenkin olen pitänyt välillä aikamoisia hiljaiseloja, mutta aina vaan tämä blogi porskuttaa. En tiedä eteenpäin, mutta johonkin suuntaan. :)

Tänään on ollut taas sellainenkin aamupäivä, että hellurei ja mitä hellimmät tunteet. Pojanviikarit ovat tehneet tinkiä ja meikämannekiinin pää on harmaantunut: Jäpikkä söi sekä harjasi hampaitaan hammastahnalla meidän kaikkien neljän perheenjäsenen hammasharjoilla ja Kloppinen taas kaatoi 1,5 litran maitopurkista maitoa lasiin aiheuttaen ruokapöydälle valkoisen tulvan, jonka armoille myös iPhone-parkakin joutui...

Hammastahna-ahmatti ite.

No, kun Jäpikkä herää päikkäreiltään, marssin poikien kanssa ulos. Heillä kun on nykyään pihalla oma hiekkalaatikko, joten enää lapiolla ei tarvitse kyntää äidin kukkapenkkejä. <3

Meidän Kolli on muuten siitä aika erikoinen otus, että aina kun me olemme ulkona, hän pysyttelee koko ajan lähellämme. Siis jos Kolli ei itse ole sisätiloissa vetämässä kauneusunia. Minä kun olen kuvitellut, että kissat ovat itsenäisiä eivätkä todellakaan jää ihmisten kanssa käyskentelemään, mikäli vaihtoehtona on läksiä uusiin seikkailuihin jonnekin ihan muualle kuin omalle pihalle. Mutta ei meidän Kolli. Se hengailee meidän seurassa ja jopa seurailee meitä, kun lähdemme muualle. Aika söpöä. :)

"Mä niin vihaan tätä kuvaamista..."

Pakko tähän loppuun vielä hehkuttaa yhtä hehkutuksensa ansainnutta juttua: Popupshopin yökkäreitä. Meidän pojat eivät pahemmin ota kantaa, mitä päälle laitetaan ja mitä ei - ja tämäkös muuten lastenvaatteita rakastavaa äitiä ilahduttaa. ;) Mutta yöpukujen suhteen Jäpikkä on tehnyt kantansa kovin selväksi: mikään muu yöpuku ei ole niin kiva kuin Popupshopin pingviini-yöpuku. Sitä toivotaan joka ilta päälle ja jos se on pesussa, tulee aina surku. Enkä ihmettele - tämä kyseinen pingviini-yöpuku on pysynyt lukemattomista pesuista huolimatta pysynyt ihanan pehmeänä. Muutenkin materiaali on ihanan ohutta ja laadukasta, siinä ei ole käytöstä huolimatta lainkaan pesunukkaa, joten ilmankos se on mukava päällä. Kivasta ulkonäöstä puhumattakaan. <3

Niinpä arvoisan asiantuntijaraatini toiveesta tilasin Popupshopin yökkärin myös Kloppiselle. Ja tämän nähdessään Kloppinen oli suu messingillä:

Muutenkin Popupshop on vakuuttanut hyvällä laadullaan ja eläinprintitkin hivelevät silmää. Eli suosittelen lämpimästi näitä, jos joku siellä näiden kanssa puntaroi.

Aurinkoista viikonloppua! <3


Nina

Lapsimessu-fiiliksiä ja loistavia kuhafileitä.

Olen ihan unohtanut hehkuttaa täällä viime viikonlopun lapsimessuja. Ne ovat niin kiva tapahtuma! Niin äideille kuin lapsillekin. Tai itse en voisi kuvitellakaan, että lähtisin sinne ilman lapsia, vaikka kuinka saisin shoppailla yksin kaikessa rauhassa - ne ovat kuitenkin lapsimessut ja lapsille on huisin paljon kaikkea kivaa nähtävää sekä koettavaa.

Jäpikkä oli onnesta soikea kaikista hahmoista ja halasi heitä onnensa kukkuloilla. Tietenkään ainuttakaan kuvaa näistä hetkistä ei ole, sillä minä vain seurasin lapsen aitoa iloa häkeltyneenä <3 Kloppinen sen sijaan aristeli hahmoja eikä halunnut mennä halimaan, mutta vilkutteli heille kyllä turvallisen välimatkan takaa. ;) Ukki antoi pojille hieman rahaa, joten annoin heidän vapaasti valita yhdet lelut, ottamatta itse siihen valintaan lainkaan kantaa. Pojat päätyivät 100 % kierrätysmuovista tehtyihin (äidin pojat.) sukellusveneisiin, molemmat. Eipä tule riitaa. Tai niinhän sitä luulla saattaisi.

Minäkin shoppailin pojille muutamia juttuja. Gugguun osastolta mukaan tarttui Jäpikälle trikoopaita ja leggarit sekä kummitytölle toppi. Punavuoren peikon osastolta ihanat Rodinin ship ahoi -teepat hyvällä messualella - näitä paitoja olin himoinnut muutenkin kesäksi. Lisäksi ostin Viljamin Puodin panda-julisteen, mehujehut sekä hauskan kypärän Jäpikälle pyöräilyharjoituksia varten.

Ostokset ovat päässeet jo kovaan käyttöön - rakastan Gugguun trikoovaatteiden pehmeyttä! <3

Poikien leikkihuoneen stailauskin edistyy uuden panda-julisteen myötä. Minttu/turkoosi/mikäliesininenväri innosti ostamaan turkoosia myös pompomeihin - nämä löytyivät Ikeasta.

Lähes valmis kokonaisuus, johon olen lähes tyytyväinen:

Tänään muuten alkoivat messualet Gugguun verkkokaupassa, joten sinne kaikki yhdes koos. Tai no, minähän kävin siellä jo ostoksilla - kesken ruuanlaiton! :D

Mutta leivitetyt kuhafileet eivät kärtsänneet, vaikka keskittyminen herpaantui välillä jonnekin ihan muualle... Päinvastoin, lounashan onnistui aivan loistavasti! Multitasking-mutsi. ;) Ohje tähän on hyvin yksinkertainen: itse pyöritin kuhafileet ensin yhdessä munassa ja sen jälkeen jauhoseoksessa, jossa oli 1 dl korppujauhoja, 0,5 dl vehnäjauhoja, 1,5 tl merisuolaa ja mukava ripaus sitruunapippuria. Suolaa olisi voinut ehkä laittaa vähän vähemmänkin, mutta voi pojat - kyllä nämä maistuivat mahtavalta! :)

 

Olenko ainoa, joka vain ihmettelee, kun viikot vierivät kauheeta vauhtia...


Nina

Pieni innostus ja oksun täyteinen yö

Voitte kuvitella millaisessa ajatusmyrskyssä viime päivät ovat menneet... Kyllä, paljon on asioita pyöritelty mielessä. Tai minä olen. Olenhan minä nainen, ajattelija. Nainen. Ukkokulta taas, hän ottaa kadehdittavan lunkisti. Ihanaa, että toinen voi olla niin luottavainen ja optimistinen.

Missä minä olin, kun näitä ominaisuuksia jaettiin?

Joka tapauksessa olen alkanut varovaisesti välillä innostua tästä raskaudesta toden teolla. Minut tuntien se tarkoittaa tottakai, että olen erinäisillä Facebook-kirppareilla katsellut sillä silmällä pikkuruisia vaatekappaleita ja miettinyt kaikkea muutakin ostettavaa. Ajatus pienestä tuhisevasta vauvasta on kyllä aivan mahdottoman ihastuttava! <3 

Jotenkin asiasta innostuminen on vain vähän pelottavaakin. Mitä jos kaikki ei menekään hyvin? Tipun korkealta ja kovaa. Kun on kuullut ja lukenut kaikesta pelottavasta, niin väkisinkin sitä miettii, että voiko oma onni enää jatkua - meillä on jo kaksi täysin tervettä, ihanaa lasta. Tuleeko sieltä nyt ne koliikkokolmoset?

On muuten sairaan ärsyttävää, kun ei ole aavistustakaan, että millä raskausviikolla nyt mennään. Tekisi tosi lujaa mieli mennä tälläkin kertaa varhaisultraan. Tsekkaamaan, että onhan siellä joku. Toisinaan nimittäin tuntuu, ettei siellä ketään ole. Kun ei ole oikein kunnolla oireitakaan. Olo on välillä nimittäin todella energinen, tuntuu että olen elämäni vedossa. En todellakaan raskaana. Lisäksi taas tässäkin raskaudessa kiinnostaa, että onhan siellä vain yksi elämänalku... Ajatuskin, että matkassa olisi kaksi, on kohtalaisen pelottava. Ja ne raskausviikot - selviäisipä nekin siinä samalla. Tietäisi, että koska tämä on saanut alkunsa ja koska on odotettavissa laskeutumisaikaa.

Viime yö oli muuten aika farssia. Ja pakko myöntää, meidän pikkulapsiperheemme yöt nähtävästi ovat sellaista todella harvoin. Kop-kop. Jäpikkä heräsi noin yhdentoista jälkeen alkuyöstä itkemään, että sattuu vatsa. Pompimme vuorotellen Ukkokullan kanssa ylös lohduttamaan ja silittämään päätä/vatsaa/kättä/whatever bodypart. Jäpikkä rauhoittui joka kerta, kerran hän itse käski minun mennä pois ja antaa hänen nukkua. :D

Mutta niin vain löytyi vatsakivulle syy: huono olo. Oksennusta tuli yhteensä neljässä satsissa. Vasta noin kahden maissa nukahdimme koko perhe. Kyllä: Kloppinenkin heräsi katselemaan oksennussirkusta. Ennen klo 2 yöllä olin vaihtanut kolmet petivaatteet, kolmet yövaatteet, meidän sängystä toisen tyynyn ja aluslakanan, todennut että kaikki yöpuvut ovat nyt likaisia, unikaveri-paroista puhumattakaan. Nekin saivat vatsahapoista osansa.

Yöllä väkisinkin ehti miettiä, että mitä jos tämä kolmonen olisikin oikein superhuono nukkuja? Mitä jos se itkee koliikissaan yöt? Mitä olisi valvoa joka yö näin, vähintään näin? Tajusin, että olemme päässeet poikiemme kanssa aika helpolla... Toisaalta ripulioksuja on varmaan vasta luvassa, kun lapset ennemmin tai myöhemmin menevät päiväkotiin. Tuonne bakteerien ja virusten hellään huomaan.

En tiedä minkä piikkiin saa laittaa sen, että tänään ihastelin monen monta kertaa Kloppista. 3,5-vuotiasta esikoispoikaani.

Tänään reipas esikoiseni lähti hammastarkastukseenkin, vaikka kuulemma vähän pelotti. <3

Sydän meinasi pakahtua sijoiltaan onnesta ja ylpeydestä, vaikka tottakai näitä tuntemuksia tunnen rintalastan tienoilla jatkuvasti. Raskaushormonit liekö siellä jo sekoittavat pakkaa. Vaikka Kloppisella on aivan selvästi tällä hetkellä meneillään uhmakausi, joka saa kaksivuotiaan pikkuveljen näyttämään itse levollisuudelta, on hän vain niin terävä ja ihana poika! Mielikuvitus on huikea ja hän rakentelee tällä hetkellä aivan innoissaan muun muassa avaruusraketteja legoista.

 

Tänään meinasin haljeta onnesta, kun ennen syömistä Kloppinen alkoi siivota leluja pois olohuoneesta aivan pyytämättä. Ja kun olin saanut ruuan valmiiksi, oli olohuone aivan siisti. Is this real? <3

Tänään on pyykinpesukone saanut tehdä töitä koko huonevuokransa edestä. Ehkä huomenna suomme hälle vapaapäivän. 

TGIF. Eli thank God I'm Fabulous!

Viikonloppuja <3


Nina

Sopeutuja

Meille lauantaina kotiutunut kissakaveri, kutsuttakoon häntä täällä vaikkapa Kolliksi (hänen kasvojaan en peittele sydämillä ;)), on sopeutunut perheemme menoon aivan loistavasti! Toisaalta sitä emme hirveästi epäilleetkään, sillä kissa tuli meille perheestä, jossa on pieniä lapsia ja hän oli luonteeltaan juuri sellainen, jonka arvelimme perheemme menoon sopivan. Kollia luonnehdittiin isoksi, sosiaaliseksi ja rohkeaksi. Vain pari ensimmäistä päivää meni jänskätessä ja meitä väistellessä, jo neljäntenä päivänä napsin muun muassa näitä kuvia:

Kolli tulee poikiemme kanssa aivan loistavasti juttuun. Itseasiassa ensimmäisinä päivinä ilmeisesti pienten lastemme äänet olivat ainut tuttu ja turvallinen asia Kollille - hän nimittäin tuli luo ainoastaan, kun pojat kutsuivat ja muutenkin puski ensimmäisenä juuri heitä päin. Kolli ei pelkää lapsia, ja toisaalta meidän pojat eivät häntä kovakouraisesti käsittelekään, vaan pikemminkin vähän varovat Kollia. Ja se on ihan hyvä. Kolli antaa poikien silittää itseään, mutta vaihtaa tarvittaessa maisemia toiseen kerrokseen, jos lasten läsnäolo alkaa ketuttaa. Meille vanhemmille on tietenkin todella tärkeää opettaa lapsia kohtelemaan eläimiä kunnioituksella: kissaa silitetään nätisti, hännästä ei oteta kiinni, kissalle annetaan rauha syödä ja nukkua - vaikka allaoleva kuva muuta osoittaa :D

Kloppinen ja Kolli <3

Kolli tulee loistavasti juttuun myös meidän aikuisten kanssa. Hän tykkää olla omissa oloissaan, mutta myös meidän ihmisasukkaiden seurassa. Iltaisin, kun pojat ovat menneet nukkumaan, Kolli tulee minun ja Ukkokullan kanssa köllöttelemään sohvalle. Kollia ei tarvitse paljon silitellä, kun hän jo kehrää kuuluvasti - tai murisee, kuten Jäpikkä aina sanoo. Oikeastaan Kollin kehräämiseen ei tarvita edes sitä silitystä, hän nimittäin kehrää jo pelkästään siitä, kun saa ruokakuppiinsa täytettä.

Kolli on tosiaan aikuinen kissa, hänellä on ikää nyt noin 8-10 vuotta. Aikuinen kissa oli juuri sitä, mitä me etsimme. Kissanpentua emme halunneet, koska halusimme suoraan sanoen päästä helpolla: emme halunneet sisäsiisteyden opettelua tai että leikkisä pikkupentu raapii ja puree meidän pieniä lapsia. Halusimme toisaalta myös tarjota kodin kissalle, jossa hän voi toivottavasti viettää mukavissa oloissa loppuelämänsä. Kissanpentuja kun haluavat kaikki, mutta löytöeläinkodit täyttyvät juuri niistä kypsempään ikään päässeistä kissoista... Kollin historiasta sen verran, että hän muutti edelliseen kotiinsa juuri löytöeläinkodista ja ehti olla siellä noin viitisen vuotta. Nyt Kolli on sitten meidän kissa osaksi siitä syystä, että meillä pääsee ulos. Ja viikonloppuna sitten koittaakin se jännityksen hetki, kun meinaamme päästää Kollin pihalle tutkimaan ranchin.

Toivotaan, että tämä hurmaava herrasmies ei seikkailuillaan eksy tai jää auton alle, sillä koko perhe on jo nyt aivan ihastunut tähän karvakamuun! <3


Nina

Tiukkapipon terveiset!

Tunnustan ja tiedostan, että olen monessa asiassa aivan liian ehdoton ja aivan liian tiukkis. Joku on sen täällä blogissanikin kerran huomannut ja kommentoi, että löysää sitä pantaa. :D Terveisiä sille anonyymille: olen yrittänyt kovasti.

Aivan erityisen nihilisti olen lasteni syömisten suhteen. Se johtunee monesta asiasta: kiinnostuksestani puhdasta, terveellistä ruokaa kohtaan ja toisaalta myös oma lapsuus, jossa oma äiti ei todellakaan ollut mikään pullantuoksuinen kodinhengetär. Sitä en kyllä ole minäkään, mutta oma äitini vihasi (ja vihaa edelleen) ruuanlaittoa eikä hän suoraan sanoen ollut (eikä ole vieläkään) siinä kovin hyvä. Minä, 26 vuotta äitiäni nuorempi nainen, osaan esimerkiksi keittää paremmin sekä riisit että perunat. En ole lapsuudestani katkera, mutta Saarioisten roiskeläpillä eläminen on jättänyt luonnollisesti minuun jälkensä. Se näkyy sillä tavalla, että arvostan ja rakastan aivan tavallista kotiruokaa. Ihan tavallinen lihakastike on suurta herkkua, sillä sellaista ei omassa lapsuudessa ruokapöydässä koskaan ollut.

Minulle on siis näistä syistä todella tärkeää, että lapseni syövät ravitsevaa, monipuolista ITSETEHTYÄ kotiruokaa. Valmisruuat ovat asia, joita vältän kutakuinkin viimeiseen asti. Voitte kuvitella, että asenteeni pikaruokaa kohtaan on kahta tiukempi...

 

Meillä pojat saivat viikonloppuna Kollin kotiinsaapumisen kunniaksi hampurilaisateriat. Vaikka kyseessä oli poikien kolmas pikamättöhampurilaissetti, tunsin siitäkin lievää morkkista. Naurettavaa, eikö? Kolmas ateria, haloo. Tiedän pieniä lapsia, jotka syövät kaiken maailman herkkuruokaa paljon useammin. Miksi minun siis pitää morkkistella?

En vain mahda itselleni mitään: hampurilainen pienissä käsissä on jollain tavalla silmissäni irvokas näky.

Meillä poikien ruokailutottumukset ovat erittäin hyvällä tolalla: he syövät hedelmiä ja erityisesti Jäpikkä myös vihanneksia, he juovat janoonsa vettä ja esimerkiksi kaupassa he eivät tunnista muita herkkuja kuin suolakeksipaketin (niitä nääs juusto-himoisen nihilistimutsin kaapissa aika usein on...). He kyllä tykkäävät herkuista, totta kai, ja mielelläni heille jotain hyvää joskus annankin. Mutta pääosin syömiset ovat hyvin järkeviä. Morkkistelu on siis niin turhaa kuin vain olla ja voi.

Can't help myself.

Muita nihilistejä?


Nina

Isto Häppääjä

Joskus joululomailujen aikaan televisiosta sattui tulemaan Risto Räppääjä heti Pikku kakkosen jälkeen. Koska molemmat pojat kiinnostuivat alkavasta elokuvasta silmin nähden, jäi kanava vaihtamatta (ja Emmerdale katsomatta, hmph.). Värikkäät hahmot, äänitehosteet ja musiikki. Siinä kaiketi ne oleellisimmat tekijät, jotka saivat pojat jämähtämään television ääreen. Ja yli tuntia myöhemmin tajusimme, että televisiossa pyörii lopputekstit ja pojat katsovat elokuvaa aina vain hievahtamatta minnekään. "Isto Häppääjä!" Jäpikkä intoili, "Listo Läppääjä!" Kloppinen hoki.

Toim. huom.: poikien nimittämänä elokuva saisi aivan uudenlaisia vivahteita!

Kloppisen tyylinäyte missä asennossa töllöä voi myös vahdata perusmakoilun sijaan. ;)

Olemme muutaman kerran miettineet, että olisiko kolmevuotias Kloppinen jo "valmis" menemään elokuviin. Jaksaisiko hän istua ja keskittyä niin pitkän aikaa. Isto Häppääjä/Listo Läppääjä/Risto Räppääjä kokemuksena innoitti kokeilemaan elokuvan katsomista toisenkin kerran. Tällä kertaa valitsimme elokuvaksi toisen Risto Räppääjän ja hemmottelimme pojuja oikein poppareiden kera.

...herkkujen suhteen olemme ehkä vähän lipsuneet tässä joulun aikana ja ollaan maisteltu suklaita ja pipareita ja joulutorttuja ja ja...

Tyylipisteitä vissiin ropisee noista hurmaavista tarjoiluastioista?

Ja jo toisen kerran Kloppinen istui kuin patsas elokuvan ajan poppareita maiskutellen. Jäpikkä sen sijaan oli joko sitä mieltä, että tämä toinen "Isto Häppääjä" ei ollut lainkaan niin elokuvan mestariteos kuin ensimmäinen, tai sitten elävien kuvien ensiviehätys on yksinkertaisesti vain jo hälvennyt.

Kloppisen kanssa pitää kyllä ehdottomasti lähteä leffaan! Laatuaikaa isomman kanssa ja pienempi voi jäädä vaikka isovanhempien lellittäväksi siksi aikaa. Sounds like a plan. :)

Minkä ikäisenä teillä on lapset alkaneet katsoa elokuvia? Leffavinkkejä perheen pienemmille?

Hyvää viikonloppua <3


Nina

Koukutuin! Ja raivostuin.

Tiedättekö kuinka kauan voi mennä, että kylpyhuoneeseen saadaan pyyhekoukut paikoilleen? No, minä voin teille kertoa: yli kolme kuukautta. Terve! Hiiiiiiiiieman on meinannut palaa sulake, kun on pyyhkeitä on roikkunut siellä, täällä ja tuolla. Useimmiten jokunen on myös lattialla. Raah!

No, reilun kolmen kuukauden odotuksen jälkeen koukut ovat vihdoin paikoillaan. Ah ihanuutta! Jos kuulostaa naurettavalta, niin testatkaapa ihan itte: ruuvatkaa kaikki pyyhekoukut pois kolmeksi kuukaudeksi. Kyllä siinä esteetikon silmää kirvelee. Minä ihastuin (yllätys-yllätys) Riviera Maisonin koukkuihin, joita myydään tosin keittiökoukku-nimellä...

Näiden vanhahtava tyyli vetosi heti ensinäkemältä, mutta silti piti olla taas itsepäinen ja koluta kaikki kaupat paremman toivossa. No, kiertely osoittautui tälläkin kertaa ajanhukaksi ja ensimmäinen vaihtoehto oli kuin olikin se paras vaihtoehto. Ja nyt meillä roikkuu pyyhkeet oikein koukuissa! <3

...nyt tekisi mieleni uusia käsipyyhkeitä...

Koukkujen tuomien onnenhuokausten sekaan mahtuu myös rutkasti huutoa ja kiukkua. En totisesti tiedä mitä pirskattia noille poikasilleni uuden vuoden vaihteen jälkeen tapahtui, mutta ne jumalauta riitelevät yötä päivää. Nolostuttavan usein olen itsekin siinä samassa rytäkässä riitelemässä. Pinnaani ei tosiaan ole tehty kuuntelemaan huutoa, riitelyä ja kiljumista aamusta iltaan. Nyt tuntuu, että poikia ottaa päähän toistensa pärstävärkit ja minua se joka asiasta riiteleminen. Että on kuulkaa feng shuit meillä aika kohdillaan. Tuntuu, että hiiretkin rapistelevat vähemmän kuin ennen...


Jotain sellaista isin ja äitin pikkuviikonloppulomaa odotellessa.


Nina

Joulun jälkeistä elämää.

Joulu oli ja meni. Mööh. Jokaisen joulun jälkeen minulle iskee lievä haikeus. Miksei joulu voi kestää kauemmin? :D Kuten jo todettua, olen aika jouluihminen. Rakastan sitä tunnelmaa, jota omien lasten läsnäolo vain parantaa ja korostaa. Rakastan jouluruokia (laatikot, ah! <3) ja rentoa yhdessäoloa rakkaiden ihmisten kanssa. Rakastan sitä kiireettömyyttä. Tunnustan: rakastan joulua.

Joulun jälkeen jatkuu taas perushuttu arki. Tylsää, puuduttavaa. Ei mitään, mitä odottaa. Joka vuosi sama juttu: kun muut masistelevat syksyisin, niin minä masistelen joulun jälkeen alkuvuoden. Silloin ei ole mitään. Ei yhtään mitään.

Kohtalonsisaria siellä puolella ruutua?

Enpä sitten ehtinyt bloginkaan ääreen ennen joulua. Kaikki ei taas nähkääs mennyt aivan niin kuin alunperin suunnittelin. Käväisimme ennen joulua tosiaan pienellä reissulla ja vielä viime tinkaan ennen lähtöä minä säntäsin hammaslääkärin päivystykseen poistattamaan viisuria, joka alkoi vaivata päivä päivältä enemmän. Ajattelin pelastavani sekä reissun että joulun hammassäryltä. No, hammaslääkäri nappasikin viisureita lopulta kaksin kappalein pois. Viimeinen viikko ja pari päivää päälle ovat menneet siis särkylääkkeitä napsiessa. Antibioottikuurikaan ei heti ensiyrittämällä purrut, joten sain eilen hakea apteekista toisen. Nyt kaikki raajat koukussa toivon, että turvotus ja kolotus pikkuhiljaa helpottaisivat...

No, hammasvaivoista huolimatta meillä oli todella ihana joulu. Ensimmäinen laatuaan omassa, tunnelmallisessa kodissamme. <3

Vietimme joulunpyhät vain kotonamme oman perheen kesken. Jouluaattona minun vanhemmat tulivat meille. Kävimme omassa pihasaunassa joulusaunassa ja Joulupukkikin ehti muorineen tulla kylään. Jänskäsimme Ukkokullan kanssa, että mitä pojat mahtavat moisesta ilmestyksestä tuumia, mutta eiväthän he olleet oikein moksiskaan. Kloppinen ensin vähän arasteli, mutta pieni ujostelu hävisi todella nopeasti ja pojat kävivät muun muassa hakemassa itse lahjansa Joulupukilta. Ja muistivatpa oikein kiittääkin. Jäpikkä halusi myös laulaa Joulupukille, ihan yksin, joten ilmoille kajahti mitä suloisin versio "Joulupuu on rakennettu" -veisusta. Oli siinä äidillä itkussa pidättelemistä - miten tuo pieni VOI olla niin hellyttävä! <3

Kun ei tarvinnut säntäillä paikasta toiseen, sai oikeasti vain rentoutua kotona. Pojat leikkivät, pelasivat ja touhusivat. Televisio oli poikkeuksellisesti päällä aamusta iltahämärään.

 

Joululahjoja tuli taas hirvittävä kasa, mutta kovin mieluisia ovat kaikki olleet. Huikein juttu taisi olla Stigan rattikelkat, joilla lasketeltiinkin jo tukka putkella mäkeä alas Mummolassa. Ihanaa, että eteläänkin tuli juuri jouluksi lunta!

Minä pyysin oikeastaan vain yhtä asiaa: Riviera Maisonin leipälaatikkoa ja se toive myös toteutui. Puspus vaan Ukkokulta, mikäli tänne joskus eksyt <3

Lisäksi sain sähköhammasharjan, viinilaseja ja lahjakortin erääseen rakastamaani sisustuskauppaan... ;) Ukkokulta sen sijaan sai joululahjaksi minulta lahjakortin EMP:lle ja Gugguun oranssit collegehousut - ja oli muuten tyytyväinen mies. Minä siinä päätin, että kevään mallistosta omat Gugguunsa saa myös äiti!

Eilen kävimme Ukkokullan kanssa vielä kaksin leffassa. Se oli ikään kuin viimeinen joululomajuttu. Tänään on sitten palattu sorvin ääreen. Ja olen jättänyt ne jouluruuatkin jo rauhaan. Kyllä - voisin vieläkin syödä yhden päivän lanttulaatikkoa. Olen varmaan hullu? :D Kaikki muut taloudessamme ovat kuitenkin laatikoista toista mieltä, joten hemmottelin miesväkeäni lihapullilla ja tuoreella salaatilla.

Sellaista meillä, mites teillä: miten joulu meni ja mikä oli joululahjoista paras? :)


Nina