torstai 28. marraskuuta 2013

Kouluhommien lomassa.

Tämä viikko on mennyt vahvasti koulujuttujen parissa ja paljon olen saanut pahaa aikaiseksikin. Tekeminen ei toki siihen lopu, vaan itseasiassa tahti taitanee vain kiihtyä. Blogissa minua ei ole siis pahemmin näkynyt, mutta olen vähän kaavaillut, että jatkossa postauksia satelisi rutkasti ahkerammin... Siitä lisää lopussa. ;)

Koulutehtävät on mahdollistanut poikien loistavat, pitkät päikkärit yhtäaikaisesti vielä jopa. Kun unta riittää joskus jopa 2,5 tunniksi, on siinä ajassa jo ihan oikeasti mahdollista saada jotain tehtyäkin. Mitään sluibailu-hetkiä ei kyllä päivään pahemmin mahdu, mutta jotenkin olen nauttinut koulujuttujenkin tekemisestä. Etenkin sen opparin, sillä aihe on minusta aika kutkuttavan mielenkiintoinen. Toivottavasti siitä tulee yhtä hyvä kuin miltä nyt tuntuu.

Jäpikästä on kehkeytynyt aikamoinen kävelijä! Ja todella nopeasti vieläpä. Hän mennä kävelee jo pitkiäkin matkoja, hän saattaa kääntyä yhtäkkiä toiseen suuntaan ja joskus hän saattaa tanssia seisoaltaan. Tuntuu ihan mahdottomalta, että meidän pieni kuopus on kaikkea paitsi pieni - osaahan se jo kävellä! Hmph.

Tänään aamulla Jäpikkää herättäessäni tunsin ihan uskomattoman vahvan vauvakaipuu-tuntemuksen. Jäpikkä venytteli yksiosaisessa yöpuvussaan pinnasängyssään ja siitä näystä tuli melko kummallinen fiilis, että voi eiiiihh, jos ei meille enää tulisikaan uutta vauvaa... Kolmannesta lapsesta on kyllä käyty keskustelua ja aikamoisen vauvakuumeen kourissakin tuli piehtaroitua vielä jokin aika sitten. Tästä pitänee ehkä kirjoitella ihan oma postauksensa, sillä sekopäisiä ajatuksia riittää vaikka muille jakaa. Onneksi (?) pahin vauvakuume on kuitenkin laantunut.

En häpeäkseni muista, että mitä olen viimeksi Jäpikän tutittomuus-touhuista tänne kirjoittanut, joten anteeksi mahdollinen toisto. Enihuu, meillä ei enää käytetä tuttia juuri ollenkaan. Kaikille unilaaduille sammahdetaan ilman. Ainoastaan muutamat yölliset itkustamiset on taltutettu tutilla, jos ei hyssyttely ole riittänyt. Tällä viikolla heipat on sanottu myös tuttipulloille ja maito juodaan melko luonnikkaasti nokkamukeista. Eli sangen hyvin on tämä vieroitus, ainakin tähän asti, mennyt.

Tänään on tosin 1-vuotisneuvola, mikä tietää myös niitä surullisen kuuluisia rokotuksia, joten saapa nähdä mitä on tulossa. Jäpikkä on nimittäin nukkunut viimeiset 4 yötä ilman ainuitakaan yöhuutoja. Ihanaa! En edes ole muistanut kuinka gutaa katkeamattomat yöunet voivatkaan tehdä... Mutta ne rokotukset. Äh!

Kuten jo alussa kiusoittelin, niin olen tosiaan tässä jo tovin miettinyt erästä toteutusta blogiini. Kyse on nimittäin joulukalenterista, eli jokaiselle päivälle olisi tulossa oma postauksensa, oma juttunsa tai paljastuksensa. Ehkäpä jokin arvontakin.

Miltä kuulostaa, olisiko kiva? Toteutukseen vai ei?


Nina

perjantai 22. marraskuuta 2013

Miikkareita ja pikkujouluja.

Minä olen tehnyt niin loistavia kauppoja viime aikoina, ettei ole tosikaan. Siis käytettyjen vaatteiden osalta. Kyse on Meandi-vaatteista, eli jokainen lainkaan Miikkari-touhua tunteva tietää, missä hinnoissa ne kulkevat ihan käytettynäkin. Niin tiedän minäkin. Siksi olen pelon sekaisin tuntein siirtänyt parikymppisiä vieraiden ihmisten tileille ja toivonut, että pari kertaa käytetty vaatekappale saapuu myös luvatun hyväkuntoisena perille.

Ihmisillä kun tuntuu olevan eri käsityksiä siitä, mikä on hyväkuntoista, mikä on pesunukkaa ja mikä on huomattavaa haalistumista jne. Onnekseni jok'ikinen vaateriepu on saapunut loistavakuntoisina. Sellaisina kuin ne kuvittelinkin ostavani. Minulle muodostui siis muutama Miikkari-must have, jotka piti ehdottomasti saada: pöllöhaaremit, nallehaaremit, pupujumpsuit ja itselleni lisää velouryogia, joihin olen totaalisen rakastunut.


Vielä himoitsisin noihin pöllöhaaremeihin sopivaa pöllöbodyä, jonka tosin jo ehdin ostaakin, mutta se osoittautui liian pieneksi heti. Ja isompaa kokoa en ole kohtuullisella hinnalla vielä nähnyt myytävän. Velourpöksyjä voisin ostaa itselleni lisääkin, mutta ehkä maltan mieleni ja odotan mitä kevään mallisto tuo mukanaan... ;)

Tänään oli suuri päivä - Ukkokulta teki jotain aivan merkittävää meidän vuoksemme. En aio kertoa täällä mistä on kyse, olen pahoillani, mutta halusin silti kertoa, että olen älyttömän ylpeä miehestäni. <3

Huomennakin on kiva päivä luvassa. Jätkäpätkät menevät nimittäin Mummolaan yökylään ja tilalle tulee meidän kavereita. Houstaamme siis Ukkokullan kanssa pikkujouluja! Ei muuta kuin bisset viileään ja sitä rataa. Rai rai!

Meidän kotiin onkin eksynyt jo hieman joulumeininkiä: kannonpala sai jouluvalo-kuorrutuksen ja kaverikseen tontun.

Hyvää viikonloppua!


Nina

torstai 21. marraskuuta 2013

Veljekset.

Tämän postauksen omistan kahdelle pienelle, mahtavalle pojalleni. <3

Kun lapsilla on niin pieni ikäero kuin mitä meidän pojilla on, on aika vaikeaa olla vertaamatta heitä keskenään vaikkapa ikäkehityksessä. Luonnollisesti en vertaile heitä keskenään "pahansuovasti", vaan mietin heitä kaikella positiivisuudella ja rakkaudella. Molemmat ovat hurmaavia, ihastuttavia pikkumiehiä, joissa kumpaisessakin on suloisia omia juttuja. Toisaalta heissä on myös hämmästyttävän paljon samaa.


Veljesten ensimmäinen yhteiskuva. <3

Kloppinen tuntuu olevan vähän älykkäämpi. Tai sanotaanko nopeampi hoksaamisessa. Se johtunee ilmeisesti ihan vain esikoisuudesta. Sehän on ihan tutkittu juttu, että ensimmäinen joutuu asioita miettimään itse, kun taas nuoremmat näkevät asiat "valmiina pureskeltuna". Kloppinen oppii jatkuvasti asioita itse, kun taas Jäpikkä näkee asiat isoveljeltään ilman että niitä pitäisi pohtia hirveästi itse.

Jäpikällä on todella paljon kovempi ääni. Ja hän tietää sen. Eikä epäile käyttää sitä. Esimerkiksi huoltoasemalla kerran pysähtyessämme Jäpikkä päätti esitellä äänialojaan koko huoltoaseman asiakaskunnalle, niin ettei siinä juuri ajatuksiaan kuullut... Ukkokulta on kertonut, että hänen isänsä isällä on ollut todella kantava ääni, joten ehkä se on periytynyt kuopukselle?


Jäpikkä on enemmän sylivauva. Kloppinenkin tykkää halia ja pusia, mutta Jäpikkä tekee sitä aivan huomattavasti paljon enemmän. Hän osaa suukottaa ja halii öristen siinä samalla "Aaaaa". Muistelin, että Kloppinenkin oppi esimerkiksi halimisen samoihin aikoihin, mutta hän ei harrastanut sitä koskaan yhtä usein ja hartaudella kuin Jäpikkä.


Jäpikkä on oppinut asioita aikaisemmin. Kloppinen otti ensiaskeleitaan vuoden ja parin kuukauden iässä, Jäpikkä taas reilu vuoden ikäisenä. Tämä kuulunee sitten taas pikkusisaren rooliin ja työnkuvaan.

Kloppinen puhuu enemmän. Kloppinen mölisi jo kymmenkuisena kuin papupata ja nykyään kaksivuotiaana puhua pälpättää kuin kansanedustajat. Ehkä tosin vähän tasokkaammin ja ymmärrettävämminkin. Jäpikkäkin mennä pälpättää, mutta ei minusta niin paljon. Niinpä olen aavistellut, että ehkäpä Jäpikkä ei puhelekaan niin kovasti ja yhtä nuorena kuin Kloppinen?


Kloppinen kiinnittää paljon huomiota yksityiskohtiin. Hän jo vauvana tutki hirvittävästi yksityiskohtia - hän huomasi leluissakin kaiken maailman pikkujuttuja, joita en olisi edes huomannut ilman Kloppista. Jäpikkä taas on suurten linjauksien mies eikä ole niin yksityiskohtien perään.

Kloppinen ei voi sietää, kun kylvyssä vettä menee kasvoille. Esimerkiksi hiustenpesu on usein yhtä huutoa. Jäpikkä puolestaan ei ole kyseisestä toimenpiteestä oikein moksiskaan.


Jäpikkä tunkee ihan kaiken suuhun. Hän syö kirjat, järsii lelut ja palapelit, jopa pinnasängystänsä maalit! Kloppisen järsiminen oli huomattavasti vähäisempää ja näin ollen en ole juuri joutunut koskaan miettimään, että voisiko lelulaatikossa olla jotain pientä, joka saattaisi mahtua suuhun. Mikään ei nimittäin eksynyt suuhun. Toista on Jäpikän kanssa. Suuhun eksyy kaikki, mahtuivat ne sinne tai eivät. Tänään aamulla suuhun eksyi oma ukkovarvas ja pari varvasta siitä vierestä.

Jäpikkä on leppoisampi luonne, mutta suuttuessaan ehdottomasti kipakampi kuin isoveljensä. Voisi ehkä siis sanoa, että Kloppisella on tasaisempi luonne ja Jäpikkä on aavistuksen tempperamenttisempi. Tosin Kloppinen on tällä hetkellä kunnon uhman kourissa, joten tuo tasainen luonne on tällä hetkellä aika häilyvä käsite...

Jäpikkä on luonteeltaan myös selkeästi herkempi - jos häntä esimerkiksi toruu jostain kovaan ääneen, pojan ilmeestä ei VOI olla huomaamatta miten loukkaantunut hän onkaan.

 

Kloppisella on enemmän vaikkua korvissaan. Niinku ihan oikeasti. En viittaa tällä mihinkään kuulemis/uskomis-asiaan. ;)

Jäpikkä on (kuulemma) selkeästi enemmän äidinpoika. Ehkä olen sen itsekin huomannut, mutta niin on moni muukin. Etenkin Ukkokulta. Jäpikkä on hellyydenkipeä kuin mikä, ja minähän mielelläni poikaa sylkytän ja pusutan, joten elämme aika win-win -tilanteessa. Jäpikkä nauttii kyllä täysin siemauksin Ukkokullankin syleilystä ja pussaa yhtälailla isäänsäkin, mutta jotenkin Jäpikkä hakeutuu hieman enemmän minun seuraani.


Kloppinen on viihtynyt autossa aina vähän paremmin kuin Jäpikkä. Etenkin viimeinen kuukausi on ollut aika haastava ja lankuksi vetävä kuopus on hiiiiiiiiieman hankala saada turvaistuimeen kiinni... Mutta, Kloppisen kanssa on myös autoiltu huomattavasti enemmän ja huomattavasti pidempiä matkoja.

Kloppisen kakka haisee pahemmalta. Tämän te varmasti halusitte tietää! :D Jotenkin jätkien suolentoiminta on erilaista: Kloppisella on usein löysä kakka ja ensimmäisenä elinvuotenaan peppua sai usein rasvata millä milloinkin sen helottaessa kirkkaanpunaisena. Jäpikän kakka taas on erilaista koostumukseltaan ja en edes muista milloin viimeksi olisin siihen takamukseen laittanut mitään voidetta.


Kloppiselle tukka kasvaa tasaisesti joka puolelta surffitukka-tyyliin. Jäpikällä puolestaan on sellainen rokkikukko-tukka, että päältä tukka on pidempää. Ystäväni kysyikin kerran, että onko Jäpikkä käynyt jo parturissa, kun tukan malli on niin kiva. Onnekas lapsi, sillä hän ei ole koskaan käynyt parturinpenkissä, vaan tukka kasvaa aivan itsestään niin.


Pojissa on yllättävän paljon myös samaa: niin luonteissa kuin kehityksessä. Toista lasta odottaessa sitä jotenkin kuvitteli, että sen toisen täytynee olla ihan erilainen. Ja nyt ei voi kuin hämmästellä, että miten pojat voivatkaan olla samasta muotista ja miten asiat voivat mennä tismalleen niin samalla kaavalla.

Molemmat ovat hyviä nukkujia. Molemmat alkoivat nukkua täysiä öitä 1,5 kuukauden ikäisistä asti. Molemmat nukahtavat itse omiin sänkyihinsä ilman minkäänlaisia nukuttamisriittejä.

Molemmat ovat olleet hyväntuulisia vauvoja ja erittäin vähäitkuisia. Molemmat ovat olleet siis melkoisen helppoja vauvoja.

 

 

Molemmille on selkeästi yksivuotiaana ilmestynyt oma tahto sekä uhkarohkeus uhmata kaikkitietävän äidin käskyjä.

Molemmat ovat olleet, etenkin näin yksivuotiaana, kunnon seurapiiriperhosia. Ketään ei ujostella eikä pelätä, vaan huomion keskipisteenä on hyvä paistatella. Mitä enemmän faneja, sitä parempi.

Molemmat ovat hytkyneet musiikin tahdissa viimeistään yksivuotiaana. Molemmat nauttivat musiikista, tanssimisesta ja minun lauluista. Kloppinen laulelee nyt reilu kaksivuotiaana sujuvasti itsekin muistaen uskomattoman paljon sanoja ja säveliä. Jäpikkä tyytyy vielä toistaiseksi tanssimaan mukana. 


Onko teidän lapsissa paljon samaa vai ovatko he ihan eri puista veistetyt?


Nina

maanantai 18. marraskuuta 2013

Takapakin turruttama.

Viime viikolla bloggailut jäivät bloggaamatta, ja ihan tarkoituksella. Viikko oli nimittäin komboa vitutuksen eri vivahteista, joten säästin teidät sitten jatkuvalta valitukselta, nurinalta, kiroilulta ja raivolta. Ja suuntasin ne tuntemukset mm. Ukkokultaan. Clever!

Rutinaa aiheutti nimittäin Kloppisen päiväunet. Taas kerran. Meillä ollaan nimittäin otettu takapakkia niiden pirun päikkäreiden kanssa. Pitkän taiston jälkeenhän Kloppinen vihdoin tajusi homman jujun: sänkyyn mennään, sinne jäädään, sieltä ei nousta pois ja sinne nukahdetaan. Hehkutimme viikon ajan miten ihanaa tämä onkaan. Oven takana ei tarvitse päivystää raivarin ja hermoromahduksen partaalla miltei kahta tuntia, vaan voimme tehdä mitä haluamme tietäen, että jätkä simahtaa sänkyynsä eikä pompi ympäri huonettaan.

Kunnes tuli se meidän rimpsastelu-viikonloppu ja poikien yökyläily Mummolan hellässä huomassa. Siellähän Kloppinen nukkuu kaikki unensa matkasängyssä aka sängyssä, jossa on laidat. Siis sängyssä, josta ei omin neuvoin tullakaan pois.

Ilmeisesti tämä vesitti ihan tyystin kaiken, sillä viime viikko oli helvetillisen vaikea. Oli päiviä, jolloin Kloppinen touhusi menemään huoneessaan koko päiväuniajan eikä nukkunut silmäystäkään. Oli myös päiviä, että sitä menoa jatkui yli 1,5 tuntia ja lopulta uni vei voiton. Tuntuu, että viime viikolla en saanut aikaiseksi yhtään mitään. En yhtään mitään.

Toivottavasti meno muuttuu järkähtämättömän asenteemme ja toimintamme vuoksi ennalleen. Tänään ainakin Kloppinen simahti alle puolessa tunnissa tullen vain yhden kerran pois sängystään. Kippis sille.

Viime viikolla ei tainnut muuta kummempaa tapahtuakaan. No, Jäpikkä se harjoittelee kävelemistä päivä päivältä enemmän ja enemmän. Askel alkaa olla toisinaan jo melko vakaa, mutta ihan yhtä usein into korvaa järjen ja pyllähdyksiä (sekä kolahduksia) sattuu kohdalle.

Kloppinen toimii Jäpikälle kävelytukena konttaamalla edessä. Kunnes kyllästyy ja lähtee matkoihinsa. Veljet. <3

Syy jatkuville yöherätyksillekin selvisi - Jäpikälle on tulossa nimittäin ainakin yksi hammas, joka kiusaa lapsiparkaa (ja äitiä...) etenkin yöaikaan. Että krooh vaan. Viime yönä onneksi itku meni itsekseen nopeasti ohi eikä tarvittu tuttia. Eikä kyllä edes tukka sekaisin haahuilevaa unista äitiä. Ihan ihanaa, vaikka olisin kernaasti ollut heräämättä senkin kerran. No, se on semmosta ja tää on tämmöstä.

Tutitta oloa ollaan tässä ahkerasti treenattu ja tänään on kolmas päivä, kun Jäpikkä nukahti sänkyynsä ilman tuttia. Tuttipullokin saa kyytiä varmasti jo lähiviikkoina. 

Ei auta - ei oo meillä enää vauvaa talossa. Kahden niin kovin vauvaisan vuoden jälkeen. Sniif. Ja ehkä pienen pieni tuuletus. JEEEESSSS!

:D

Lystikästä viikkoa evripadi!


Nina

perjantai 8. marraskuuta 2013

Innokas rimpsallelähtijä sekä paras isänpäivälahja.

Muistelen huvittuneena aikaa ja ajattelutapaani, kun Kloppinen oli vauva. Jotkut kysyivät, että ahdistaako himassa olo - enkö kaipaa takaisin radalle, viihteelle, ulos yöhön kavereiden kanssa. Vastasin aina, että en todellakaan. Nautin kotonaolosta. Ajattelin, että juoksut on juostu ja nyt on lupa sammaloitua kotona koooooooko loppuelämä. Ihanaa, mitään muuta en kaipaakaan kuin olla vain vauva kainalossa!

Sitten tuli toinen raskaus. Toinen lapsi, Jäpikkä, toiseen kainaloon ja taas aika ihana vauva-aika. Sitten yhtäkkiä kaksi ihanantuoksuista vauvaa kasvoivat uhmakkaiksi ja vaativiksi pikkutaaperoiksi, jotka eivät nukukaan päivässä 20 tuntia. Elämä alkoikin olla hitusen raskaampaa eikä aina ihan niin kuin elokuvista. Paitsi ehkä kauhu-sellaisista.

Nykyään todella kaipaan päästä ulos. En ehkä baariin vetämään shotteja, mutta Ukkokullan kanssa voisin tehdä niinkin. Nykyään kaipaan aikaa Ukkokullan kanssa. Ja miksei kavereidenkin. Kaipaan päästä johonkin. Oli se sitten juhliin, baariin, leffaan tai ravinteliin. Tai edes kahville jonnekin. Mihin vain, missä on mahdollista kuulla toisen asia ilman, että vaahtosammuttimen kokoinen murunen rääkyy päälle. Kaipaan hetkiä, joita ei jaeta kenenkään muun kesken.

Vaikka parisuhteemme onkin ihan raiteillaan, kahdesta pienestä lapsesta huolimatta, uskon, että se pariskunnan oma aika on kullan arvoista. Se on sijoitus tulevaisuuteen - niinä hetkinä perheen perustuksista rakennetaan huomaamatta vieläkin vahvemmat. Sellaiset, että ne kestävät arjen kulumaa paremmin ja enemmän. Onnellinen parisuhde toimii puskurin lailla kaikkia vastoinkäymisiä vastaan.

Me uskallamme yleensä ottaa oma aikaa Ukkokullan kanssa, kun siltä tuntuu. Edelleen olemme aika mälsiä äiskiä ja iskiä, ja nautimme olla lasten kanssa, mutta sitten kun edessä on omaa aikaa ja juhlaa, niin siitä otetaan kaikki irti. Sellaista on luvassa tänä viikonloppuna, sillä tänään me lähdemme Ukkokullan kanssa pienelle reissulle juhlimaan kaverien häitä.

<3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 AH! <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3

Häitä varten kävin shoppailemassa itselleni mekon Vilasta ja villakangastakin Vero Modasta. Kyllä, tajusin ettei minulla ole mitään siistiä ja juhlavaa takkia, sillä olin myynyt vanhan villakangastakkini pois, kun kyllästyin sen malliin. Eikä se kyllä juuri haitannut, sillä tämä Vero Modasta löytynyt takki on I-H-A-N-A. <3



Juhlavaatteet asusteineen ovat siis hanskassa. Jollei huomioida sitä ärsyttävää tosiasiaa, ettei minulla ole oikein mitään juhlavia saapikkaita. Ja jotenkin uumoilen, ettei Ukkokulta oikein lämpene ajatukselle, että lähtisin vielä shoppailemaan uudet saapikkaatkin...

 


Ukkokullasta ja Visan vingahtelusta tulikin mieleeni mikäpä muukaan kuin isänpäivälahja. Ukkokulta saakin tänä vuonna melkoisen paketin, sillä sieltä paljastuu pehmeät flanellihousut ja sukat sekä aivan täydellinen Lumoava-merkin koru! Tämä Klaani-koru oli kertakaikkiaan pakko saada, sillä se oli niiiiiiiiiiiiiiin Ukkokullan näköinen. Lisäksi se minusta jotenkin nimineen ja tekstineen sopii isänpäivään. En muuten malta odottaa, että pääsen ojentamaan tämän lahjan Ukkokullalle.

 

 

Kuvat: lumoava.fi

Nyt pitää rientää pakkaamaan tavaroita meille ja tietysti pojille Mummolaan.

Mahtavaa viikonloppua ja ihanaa isänpäivää kaikille sellaisiksi hankkiutuneille! <3


Nina

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Päiväunista, ensiaskeleista, puheenpälpätyksestä.

Viime viikonloppuna juhlittiin Jäpikän yksivuotissynttäreitä. Tällä kertaa en edes ehtinyt kuvaamaan tarjottavia, kun vieraat olivat jo suu vaahdossa tarjoilupöydän kimpussa. No, eipä meillä mitään superkummallista tarjolla ollutkaan, mutta tämä resepti on jakamisen arvoinen - savulohirieskarullat olivat todella herkullisia ja kehuja sateli.

Synttärit olivat kaiken kaikkiaan ihan onnistuneet. Kivoja lahjoja tuli, kivoja kortteja tuli, kivoja vieraita oli, tosi kivaa oli. Seuraavaksi juhlitaankin tuplasynttärit vuoden päästä. Toisaalta ihanan helpottava ajatus, kun ei tarvitse leipoa hiki hatussa parin viikon välein, mutta toisaalta myös aavistuksen mälsää. Juhlien suunnittelu ja toteuttaminen on vaan niin kivaa.

Päikkäri-kuulumisia sen verran, että edelleen Kloppinen nukkuu päivällä, jopa parikin tuntia. Parin helpon päivän jälkeen homma kävi todella haastavaksi ja olimme lähes joka päivä oven takana passissa noin tunnin. Nyt taas takana on kaksi päivää, kun nukahtaminen on ollut todella kivutonta. Kloppinen näyttäisi oppineen, ettei sängystä saa nousta pois, vaan riekkuminen, laulaminen ja höpinöinti tapahtuvat kaikki sängyssä.

Niinpä päätimme, ettemme jääkään enää oven taakse seisoskelemaan, vaan lähdemme reteesti pois tekemään mitä mieli tekee ja käymme vain toisinaan vilkaisemassa ovenreiästä, että huoneessa on kaikki reilassa. Pahaa enteilee yleensä kova meteli - sitä harvoin saa aikaan pelkällä peitolla ja unikaveri-karhulla. Myös hiljaisuus on pahaenteinen merkki, kuten jokainen äiti tietää, mutta silloin tällöin se on myös merkki nukahtamisesta.

Tämä toimintatapa rauhoittaa kiristävää pinnaa ja palavaa käpyä ihan kivasti. Ettei tosiaan tarvi seistä paikallaan milteipä hengittämättä tuntia. Mutta niin tässä taisi käydä, että kuukaudenpäivät meni ennen kuin Kloppinen "oppi" nukahtamaan lastensänkyyn ilman että sieltä ravataan jatkuvasti veke. Kuukausi. Lyhyt pätkä ihmiselämässä, mutta tuskallisen pitkä taival vanhemmille.

Päivien muuttuessa rennommiksi muuttui myös illat. Ennen poika sammahti ennen kuin pää osui tyynyyn, mutta ilmeisesti päikkärien ansiosta Kloppinen ei enää nukahdakaan tuosta noin vain. Nykyään sängyssä hillutaan kuin vähä-älyiset ainakin vartti. Huudetaan vihaisesti iskää, napsutellaan valoja päälle ja pois, hakataan seinää tai ovea. Toistaiseksi me olemme kuitanneet riekkumisen puhtaalla ignooramisella - emme todellakaan sätki Kloppisen tahdissa, vaan istumme tuijottamassa televisiota, kunnes toteamme yhteen ääneen, että hei ei kuulu enää ääntä, se taisi nukahtaa.

Jäpikän unistakin on hieman kerrottavaa - ihastuttava kuopuksemme nääs harjoittelee nukahtamista ilman tuttia. Illat ovat sujuneet jo erinomaisen hyvin ja poika on nukahtanut näppärästi ilman tuttia, mutta päikkärit eivät olekaan ihan yhtä helppoja. Eilen nukahti ilman tuttia, tänään taas Jäpikkä oli sen verran itkuisa, että päätin laittaa pojalle tutin. Edistytty ollaan kuitenkin kovasti. Luulen, että pari kuukautta ja meillä ei enää tuttia syödä ollenkaan.

Jäpikkä otti tässä myös ensiaskeleensa ja on nyt kävelytreeneistä suunnattoman innostunut. Mikä on aika pelottavaa, sillä järki, itsesuojeluvaisto ja kehonhallinta eivät aivan kohtaa... Eivät myöskään sohvalla oleilussa. Jäpikkä kun on oppinut nousemaan jo sinnekin. Muttei tulemaan alas. Paitsi pää edellä.



Muutenkin tuntuu, että Jäpikkä kasvaa koko ajan aivan silmissä. Nyyh.

Samoin kyllä Kloppinenkin. Havahduin tässä miten taitava pojasta onkaan tullut: hän kasailee legoista vaikka ja mitä, ei vain torneja, vaan myös mm. tuoleja ja helikoptereita! Okei, eiväthän lopputulemat aina aivan siltä näytä, mistä on puhe, mutta väliäkö hällä - luovuus ja mielikuvitus eivät lopu kesken. Samana hetkenä havahduin myös Kloppisen höpötyksistä: hän puhuu käsittämättömän pitkiä lauseita ja hänen kanssaan pystyy keskustelemaan vaikka mistä. Toisinaan on vaikea uskoa, että keskustelen näin paljon kaksivuotiaan kanssa.

Hän myös ymmärtää paljon. Ärsyttävän paljon. Eikä vain ymmärrä sanoja, vaan huomaa paljon eleitä ja sanattomia viestejä. Enkä vihjaa tässä mitään, että Ukkokullalle olisi tullut näytettyä kesoa viime aikoina, e-hen...


Nina