Päiväkotiin? Vai ei päiväkotiin?

Meidän perheemme arkea on mullistanut raskauden lisäksi myös poikien päiväkodin aloitus. Tästä hetkestä on nyt reilu kuukausi, joten nyt on varmaan hyvä hetki näpyttää ylös ajatuksia ja kokemuksia.

Meidän ns. suunnitelma alkuvuodesta oli, että haemme pojille päiväkotipaikkoja hyvissä ajoin, sillä halusimme, että kun (huomaa itsevarma asenne, joka tosin ajan saatossa on jo karissut pois...) saan töitä, on pojilla varmasti hyvä hoitopaikka ja mikä tärkeintä: sama hoitopaikka. Omat kalseat kokemukseni perhepäivähoidosta johtivat siihen, että perhepäivähoitoa emme edes harkinneet. Päiväkoti tuntui turvallisemmalta ja paremmalta valinnalta, etenkin kun hoidon aloittavat kekkulat ovat jo lähes 4- ja 3-vuotiaita. Hain läpi kevään oman alani, tai läheltä liippaavien alojen, töitä. Siinä onnistumatta. Ahdisti aavistuksen, mutta ajattelin, että eikös sieltä jotain tule vastaan. Kunnes kesäkuun alussa plussasin. Ajattelin, että nyt voin ainakin sanoa hyvästit "kunnon" vakituisille, kunnianhimoisille työpaikoille - kuka palkkaa ketään pariksi kuukaudeksi töihin, jossa vaaditaan kunnon omistautumista ja perehtymistä asiaan? Niin, en minäkään.

Ensimmäistä kertaa päiväkotiin koko perheen voimin -selfie. <3

Vaikka suunnitelmien puihinmeno vähän harmitti, oli raskaus ihan fantastinen uutinen. Painiihan hei kolmas lapsi aika lailla eri genressä mahtavien asioiden rintamalla kuin uusi työpaikka. ;) Opinpa myös senkin jälleen kerran, ettei elämää kannata "suunnitella".

No, olimme hetken puun ja kuoren välissä: meillä oli kaksi hoitopaikkaa lapsille, mutta minulla ei ollut (ja tässä kohtaa jo tiedettiin, ettei tulisikaan olemaan) töitä, vaan seuraava etappi olisi mitä luultavimmin äitiysloman alku ja vauvan syntyminen. Pohdimme ottaisimmeko päivähoitopaikat vastaan vai olisivatko pojat vielä määrittelemättömän ajan kotona. Kummatkin ajatukset tuntuivat yhtä hyviltä ja huonoilta yhtäaikaa. Ukkokullan vankka mielipide oli se, että nyt on poikien aika aloittaa päiväkoti-ura ja ajoituskin oli hänestä hyvä: minä saisin viikossa muutaman hengähdyspäivän ja pojat taas saisivat aivan uudenlaisia virikkeitä sekä tietenkin ikäistään seuraa. Lisäksi hoidon aloitus ennen vauvaa takaisi sen, ettei isommat lapset koskaan yhdistäisi hoitoonmenoa ja vauvaa toisiinsa, sillä toisiinsahan ne eivät millään tavalla liity.

Niinpä päädyimme siihen ratkaisuun, että pojat aloittavat päivähoidon osa-aikaisesti, eli ovat päikyssä 11 päivää kuukaudessa. Tuntuu, että meidän ratkaisu sai monenlaista palautetta lähipiiristä. Osa oli sitä mieltä, että poikien oli jo korkea aikakin aloittaa päivähoito ja osa taas tuntui olevan sitä mieltä, että poikien hoitoonlaitto on turhaa, sillä olenhan minä kotona. Nyt reilun kuukauden jälkeen huomaan kuitenkin, että tekemämme päätös oli ihan oikea.

Itse päiväkodin aloitus oli meillä liian helppo. Pojat jäivät päikkyynsä ekan viikon ajan superhelposti. Hyvä, jos ehtivät meille vanhemmille sanoa moikat. Kaikki oli uutta ja jännittävää, superkivaa. Sitten alkoi totuus valjeta lapsille - tänne siis ihan oikeasti joutuu jäämään kerta toisensa jälkeen eikä joka hetki olekaan silkkaa jättekivaa. Toinen viikko ei mennytkään enää ihan niin helposti, eikä vielä kolmaskaan viikko... "En halua päiväkotiin, eihän me mennä tänään päiväkotiin, päiväkodissa on tylsää" -vinkumiset alkoivat usein jo kotona, päiväkotipäivää edeltävänä iltana. Jos illat sujuivat näissä tunnelmissa, voitte kuvitella etteivät aamut olleet yhtään sen helpompia. Itselläni oli jäätävän paha mieli - teimmekö kuitenkin jotain väärin nyt? Oliko ajoitus päiväkodin aloitukselle jotenkin väärä? Oliko päiväkoti kurja paikka, oikeasti? Miksi sopeutuminen sinne voi olla näin täyttä tuskaa? Yritin piilottaa mahdollisimman hyvin oman pahan mieleni ja olla pojille aina positiivinen sekä kannustava. Yritin tsempata, että päiväkodissahan tehdään vaikka ja mitä, ja siellä on kavereita, ja liukumäki, ja ihan parasta.

Liekö sopeutuminen kuitenkin alkanut ja meidän vanhempien tsemppaukset auttanut, mutta neljäs viikko pyörähtikin käyntiin vähän paremmissa merkeissä. Vieläkin huuli toisinaan väpätti, tai tuli ihan itkukin, mutta se meni ohi jo miltei vielä meidän vanhempien ollessa paikalla. Päiväkotiin menoa ei enää itkusteltu eikä harmiteltu. Viidentenä viikkona Kloppinen jopa hymyili meille ikkunasta, kun vilkutimme pois lähtiessämme. Syytin monesti hitaasta sopeutumisesta osa-aikaisuutta - tuntuu jo maalaisjärjellä mietittynä vaikeammalta sopeutua tilanteisiin, joihin joutuu vain silloin tällöin kuin että joutuisi joka päivä. Nyt kuitenkin tuntuu, että sopeutuminen kuitenkin tapahtui ihan siinä missä muillakin lapsilla.

Pojat ovat oppineet kuukaudessa paljon kaikkea: uusia taitoja, uusia leikkejä, tottuneet toimimaan muullakin tavalla kuin kotona, käyneet metsäretkillä, kirjastossa ja urheilleet. He ovat oppineet uusia tapoja askarrella, uusia lauluja, uusia tapoja, uusia leikkejä. Äärimmäisen tärkeitä ja hyviä taitoja pienille ihmiselle, jotka aikanaan lähtevät myös koulutielle.

Metsäretkieväät <3

En sano, etteikö näitä kaikkia voisi oppia myös ihan kotihoidossa, ehdottomasti voi. Mutta siihen tarvitaan tietynlainen äiti ja minä esimerkiksi voin tunnustaa olevani äärettömän huono askartelija. Tai metsäretkeilijä. Eikä minua toisaalta saa lähtemään joka siunatun päivä eri hiippakuntien kerhoihin, jotta pojat saisivat ikäistään seuraa jatkuvasti oppiakseen niitä sosiaalisia taitoja. Kaikkein tärkeintä tässä minulle itselleni on se, että pojat ns. tottuvat jo alustavasti siihen kouluelämään ja myös ns. karaistuvat. Itse olin lapsena pitkään kotihoidossa sekä muutamalla äärimmäisen surkealla perhepäivähoitajalla ja voin kertoa, että esikoulun aloitus oli minulle jumalattoman kova paikka. En halua sitä samaa missään nimessä omille lapsilleni.

Sellaisia valintoja ja kokemuksia meidän perheessä. Päiväkoti-arkea jatketaan hyvillä mielin ja en malta odottaa esimerkiksi ensimmäistä joulujuhlaa saati päiväkotikuvia! <3 Ja olihan tuo elämämme ihkaensimmäinen vanhempainiltammekin jo aika herttainen kokemus. :D

Kokemuksia ja mielipiteitä päivähoidosta sekä sen aloittamisesta?

Hyvää viikonloppua! <3


Nina

Ps. Jotta tästä postauksesta ei olisi tullut pitkä kuin nälkävuodesta, päätin kirjoittaa toisen, joka pitää sisällään vinkkejä ja ostoslistaa, että mitä sinne päiväkotiin oikein tarvitaan. Sellainen siis coming up. :)

Flunssaa ja silmätulehduksia.

Siinäpä syyt, miksi blogi hiljeni taas heti alkuunsa. Olen ehkä kerran 1,5 vuodessa näin kipeä, että olen kertakaikkiaan puh, pah - pelistä pois. Nyt oli taas sen vuoro, että myös mutsi on kanveesissa. Onneksi pojat ovat sentään muuten olleet kohtalaisen terveitä. Isommalla oli kurkku kipeä, mutta se meni hetkessä ohi. Sen jälkeen onkin sitten hoidettu pieniä silmiä.

Ensin tulehtui Kloppisen toinen silmä, sitten toinen, ja sitten tulehtui Jäpikän silmät vuoronperään. Edelleen läträtään silmätippojen kanssa. Nimenomaan läträtään - Kloppisen silmät olivat todella piece of cake hoitaa. Hän on jo sen verran iso, että hän ymmärtää miksi tämä pitää tehdä ja miten tämä pitää tehdä. Kolme vuotta pian täyttävä Jäpikkä taas.... Ehkä ymmärtää, muttei halua ymmärtää, jonka johdosta silmätipan saattaminen silmämunaan on yhtä todennäköistä kuin yhdestä siittiösolusta raskaaksituleminen.

No, ehkäpä tämä tästä. Onneksi pojat ovat voineet olla päiväkodissa normaalisti, joka on mahdollistanut sen, että minä voin levätä flunssaa pois. Aika on ehtinyt kullata jo muistot, kuinka shittiä onkaan olla raskaana flunssassa - ei voi vetää mielin määrin mitä tahansa droppia, vaan on suoraan sanoen kärsittävä. No, hyvän asian eteen toki, eipä sillä. <3

Pimeä kuva, mutta todistettavasti masu kasvaa. Tänään rv 23+3 <3

Postiluukusta tipahtaneet pikkuruiset vaatteet ovat piristäneet kuumeista kuuppaa. Tuntuu vieläkin vain niin epärealistiselta ostella kaikkea vaaleanpunaista. Tuleeko nää ihan oikeasti meidän perheelle käyttöön? :D Olen jotenkin ollut niin poikien pukemis-hurmoksessa, että tyttöjen vaatepuoli on jotenkin jäänyt äärettömän pienelle huomiolle. Toki olen miettinyt, että jos joskus meille suotaisiin tyttö, niin ostaisin hänelle sitä, tätä ja tota. Ja sitä listaa on alettu jo lyhentämään... ;)

Nyt ei auta kuin vetää vielä peittoa korville, tämän karvanaamarin vieressä. <3

Kirpsakkaa syyspäivää teille ihanaiset naiset! (Tasa-arvon nimissä sama toivotus miehillekin, vaikka jotenkaan en jaksa uskoa, että teitä sieltä ruudun takaa löytyy... :))


Nina

Kun 2/2 on uhma.

Kun tein raskaustestin Jäpikästä, Kloppinen oli neljä kuukautta. Ei jumalauta, muistan ajatelleeni. Ei jumalauta, totesi myös osa lähipiiristä. Osa tsemppasi, että teilläpäs se haikara visiteeraa tiuhaan - ihanaa, pärjäätte varmasti. Toiset taas maalasivat seinät kauhukuvilla täyteen: tulevaisuutemme tulisi olemaan äärettömän rankkaa kahden pienen kanssa. Ehkä ihan sulaa helvettiä jopa.

Elin Jäpikän raskausajan ajatellen (...peläten...), että tulossa on ehkä maanpäällinen helvetti tai jotain sen sorttista. Mutta elämä kantaa ja selviäisin, uskoin ja halusin uskoa. Sitten Jäpikkä syntyi, kasvoi, ja Kloppinen kasvoi sekä kehittyi siinä ohella. Elämä ei ollutkaan niin kamalaa. Ei niin väsyttävää, ei niin uuvuttavaa, ei niin rankkaa niin kuin moni usein muistutti. Ei toki helppoakaan, mutta usein ajattelin, ettei se yhdenkään lapsen/vauvan/taaperon kanssa herkkua aina ole. Toiset kysyivät kuinka pärjäsin ja miltä vuoden ikäero tuntuu. Vastasin aina, rehellisesti, että hyvältä - ei tämä ole niin rankkaa kuin mitä oletin. Pojat söivät ja nukkuivat hyvin, siinä lie kohtalaisen helpon vauva-ajan ja taapero-ajan yhdistelmän salaisuus.

En ole koskaan ajatellut, että voi pastilli, kun meninkään tekemään lapset vuoden ikäerolla. En ole juuri koskaan nähnyt asiassa mitään negatiivista. Päinvastoin: ihan jo pienistä saakka pojista on ollut toisilleen ihan uskomattoman paljon seuraa ja pienempi on oppinut valtavasti asioita isoveljeltään. Kaikki on siis just hyvin. Just hyvin, just näin. Olen ollut valintoihimme aina kovin tyytyväinen, näin pienessä ikäerossa paljon positiivista.

Kunnes ikäplakkariin alkoi kertyä vähän lisää vuosia: kaksi ja kolme. Tiedätte, mitä nämä iät pitävät sisällään. Uhman. Yksittäisen lapsen uhma on jotain jäätävää. Entäpä sitten, kun uhmatuhmia löytyy himasta tuplat? Niin, terkkuja vaan kaikille kaksosten vanhemmille - te kyllä tiedätte, mistä tässä postauksessa on kyse.

Kaksi uhmakasta lasta tarkoittaa tappelua, hankalaa arkea, multipaljon itkua, potkuja lattiaan... Tuplasti. Miettikääpä komboa, jossa kaksi nuorta sielua käyvät vimmattua elämän opettelua ja räpiköivät jossain tunteiden hallinnan syvässä suossa - miettikää, kun toisella menee hermo. Miettikää, kehen toinen sen useimmiten purkaa. Ei, ei aina äitiin, vaan siihen toiseen. Sitten kun se toinen, joka opettelee vimmatusti samaa juttua ja räpiköi siellä samassa suossa, raivoaa toiselle takaisin, on soppa aika lailla siinä. Nätisti sekoitettuna. Nyrkki viuhuu, lelut lentelevät, hiukset leijailevat tukkanuottasten päätteeksi ilmassa kauniisti pölypunkkien seassa leijaillen.

Tilannetta ei varsinaisesti helpota se, että en ole vain erotuomari 24/7, vaan myös tunteiden suossa räpiköivien ihmistaimien koutsi, jolla itselläänkin on polla vähän sekaisin. Raskaushormonit, you know, big time. Tuntuu, että tämä raskaus on tehnyt minusta itsestänikin kiukkuavan uhmatuhman, joka taantuu pienemmästäkin takaiskusta kolmevuotiaan tasolle kuin sormia napsauttamalla. Miten ihmeessä siis pystyn ajattelemaan ja käyttäytymään kuin aikuinen? Että tämä on IHANA (!!) vaihe, jossa pieni silmäteräni itsenäistyy ja harjoittelee tunteiden hallintaa sekä ilmaisua? Että miten onkaan ihanaa, että silmäterillä riittää luonnetta enkä mitä ilmeisimmin ole kasvattamassa kahta uutta kynnysmattoa? Miten, kun lattialla rääkyvät kullanmurut saavat minutkin haluamaan heittäytyä mahalleen lattialle ja huutamaan kuinka epäreilua shittiä tää on? Onneksi olen raskaana, niin loppuhuipentuma mahallaan lattialla jää sentään näkemättä...

Niin, meillä poikakultien elämän alkutaival oli näemmä aika seesteistä aikaa. Meillä se ei pitänyt paikkaansa, että vauvavuosi olisi raskain ajanjakso. Ehei, minusta raskainta aikaa on tämä, kun vauva osaa puhua, vaatia, kiukutella, olla tottelematta, olla kuuntelematta, tehdä asioita joita ei saa tehdä...

Ja tämä ikäero: reilu kolme ja neljä vuotta, ei ole tasan yhtään helpompi. Ei ainakaan nyt, ei vielä. Siinä missä edellinen raskaus sujui hyväntuulista vauvaa hoitaessa, nyt olen raivohärkä kahden uhmamurun äiti. Siinä missä viimeksi saatoin nukkua ja levätä just silloin kuin vauvakin, nyt työtä ja tekemistä piisaa vaikka vähän naapurillekin.

Jään odottamaan seesteistä vaihetta - sitä junaa saa vissiin tovin jos toisenkin odotella...

Mielipiteitä ikäeroista? ;)


Nina

Pari sanaa tästä, tyttöraskaudesta.

Ei raskaanaolemista ilman postausta niistä raskausoireista, right? :D

Jos aloitetaan ihan alusta, niin raskaustestin tein tosiaan 1.6. Menkat olivat tällöin jo viikon myöhässä. Mitään sen ihmeempiä oireita ei tässä kohtaa vielä ollut, vaan lähinnä oli vain sellainen tunne, että niinköhän vain... ;) <3

 

Alkuraskaus, eli raskausviikot 5-12, meni tällä kertaa jotenkin vähän vaivattomammin kuin pojista.  En ollut lainkaan niin kuolemanväsynyt, vaan saatoin jaksaa kukkua pystyssä jopa puolilleöin, kun poikia odotellessa se oli game over klo 20 - halusin tai en. En ollut järin pahoinvoivakaan, ehkä sellainen krapulainen heikko olo kuvailisi sitä oloa alkuvaiheessa kaikkein parhaiten.

Finnejä ja pieniä hormoninäppyjä alkoi ilmestyä kasvoille ja selkään. Välillä ihan kaksi kerrallaan, samaan paikkaan. Aissaa... Ja minullahan ei tosiaan normaalisti ole ongelmia finnien kanssa, vaan päinvastoin: pikemminkin atoopisen ihon kanssa!

Rinnat alkoivat aristaa ja tuntua tosi kipeiltä. Ne kasvoivat ja olivat tulikuumat. Pakki oli alussa sekaisin. Tuntui, että hengästyin ihan vain kävelystä ja hengittäminen tuntui yhtäkkiä hirvittävän vaivaalloiselta. Pinna alkoi kiristyä, pienet asiat alkoivat ärsyttää isommassa mittakaavassa. Päätä särki lähes joka päivä. Aloin muuttua myös itkuherkemmäksi ja huomasin myös, että ihokarvojen kasvu oli alkanut hidastua huomattavasti. Linea negra ilmestyi napaan saakka.

Olot alkoivat aaltoilla: meni päiväkausia, kun ei ollut minkäänlaisesta kuvotuksesta, tai oikein raskausoirestakaan, tietoakaan ja yhtäkkiä tuli päiviä, kun oli huonompi olo ja jouduin rynnistämään juoksujalkaa vessaan oksentamaan. Siinä missä poikia odotellessa syöminen helpotti oloa, tällä kertaa se pahensi sitä joka kerta. Esimerkiksi aamuisin ei ollut mitään kiirettä syödä jotain, niin kuin poikia odottaessa, koska 1) ei ollut aamupahoinvointia, ja 2) ei ollut edes nälkä. Etenkin lämpimien ruokien, ja varsinkin liharuokien, syöminen alkoi tökkiä isosti. MITÄÄN ruokaa ei tehnyt mieli. Olisin voinut elää Hesen kanacaesar-salaatilla ja täytetyillä patongeilla, kun taas Kloppisesta etenkin himoitsin kieli pitkällä Hesen pekonihampurilaisia. Syömisen jälkeen alkoi toisinaan jo tässä vaiheessa närästää. Eikä ollut aina edes väliä, että mitä söin - närästi silti.

Jo alkuraskauden erikoisista oireista (liharuokien tökkiminen, kiukkuisuus, itkuisuus, finnit ja ihokarvojen kasvun hidastuminen) aloin epäillä odottavani tyttöä. Tai kaksosia - kääks. Toisaalta taas poikienkin raskausajat olivat erilaisia keskenään, joten en uskaltanut antaa tyttö-aavistus-tunteelleni ylivaltaa. Etten vain pettyisi ultrassa, niin kuin vähän petyin Jäpikän ultrassa. Kuitenkin ennen niskapoimu-ultraa sanoin Ukkokullalle, että jollei täällä ole tulossa kaksoset, niin sitten sieltä tulee tyttö. Kun ultrassa näkyi vain yksi vauva, nimesi Ukkokulta tämän Tintta-Iitaksi - nimi tulee kuulemma siitä, että vauva tekee äidistään vähän vaikean... :D

Maagisten viikkojen ollessa täydet (rv 12 ->) olo ei ole juurikaan muuttunut. No, se vähäinenkin huono olo on kyllä mennyt ohi. Etenkin kun välttelin liharuokien ja rasvaisten ruokien syömistä - sellaisten jälkeen joudun menemään vieläkin joskus oksentamaan. Rv 16 jälkeen sain viikata vanhat pillifarkut kaihoisasti kaappiin odottamaan ensi vuotta. Kaiho kesti tosin vain minimaalisen hetken, sillä näiden melkein kolmen vuoden aikana olen ehtinyt unohtaa, kuinka taivaallisen mukavat äitiysfarkut ovatkaan päällä! <3 Eli kyllä, melko varhain vatsanseutua alkoi jo turvottaa ja pieni kumpu alkoi tehdä tuloaan. Kumpu muuten minusta on aika lailla samanlainen kuin pojistakin, ja siksi juuri vatsanmuoto sai minut epäilemään tyttö-olojani ja pohtimaan, että saankin kolmannen pojan.

Kun alkuraskauden olin saanut hihkua, että pysyn hereillä myös iltaisin, tuli keskiraskaus ja aivan jäätävä väsymys iltaisin. Harvassa ovat ne illat, kun en vieläkin nukahda sohvalle... Onneksi päivisin tunnen itseni energiseksi ja saankin paljon aikaiseksi kotona. En edes muista koska viimeksi olisin siivonnut näin ahkeraan kuin nyt. :)

Tunnemyrskyt ovat pahentuneet: on vituttanut, raivostuttanut, itkettänyt, ahdistanut, pinna palanut. Olen ollut tosi vaikea, ja mikä karseinta, tiedostan tämän itsessäni itsekin. Ja se on oikeasti kauheaa: huomata se muutos itse. Kerran esimerkiksi söin iltapalaa ja toimitusta häiritsi kärpänen. Raivosin, että mistä saatana näitä vitun kärpäsiä tänne tulee ja huidoin ilmaa kuin jakomielitautinen. Huitominen päättyi siihen, että löin käteni tuolin selkänojaan ja purskahdin huutoitkuun. Voin kertoa, että Ukkokullan ilme oli näkemisen arvoinen... :D

Pohdin myöhemmin, että pitääkö työnimi Tintta-Iita muuten vaihtaa, jos rakenneultrassa tulokas paljastuukin pojaksi. Tähän mies tuumi, että sen kärpäs-episodin jälkeen hän on melko varma, ettei nimeä tarvitse muuttaa. :D

Jo ennen raskauden puoliväliä tunsin hyvin Tintta-Iitan (olkoon tämä nimi nyt täälläkin työnimenä) liikkeitä ja rv 19 myös mies tunsi ne ensimmäistä kertaa vatsan päältä. <3

Tässä raskaudessa olen himoinnut irtokarkkeja ihan infernaalisessa mittakaavassa. Kuin ihmeen kaupalla, en kärynnyt ensimmäisessä sokerirasituksessa, mutta toinen on jo kulman takana odottamassa, joten enpä ala hihkua aiheesta enempää. Alussa söin hirvittävästi sokerikorppuja ja mansikkatorttua teki jatkuvasti mieli - olihan vielä kesä. Olen syönyt myös valtavia määriä porkkanoita ja jogurttia. Ja ehkä vähän myös suklaata. Suolaisista jutuista mieli on tehnyt syödä kaikenlaisia juustoja, sipsejä ja wingsejä. Itseasiassa muuten kana on aikalailla ainut liha, jota pystyn syömään tässä raskaudessa.

Tällä hetkellä (tänään rv 21+2) selkeimpiä raskausoireita ovat tietysti kasvava masu, mutta myös jonkinlainen ruokahaluttomuus. Luulin aikaisemmin, että tämä lämmin ruoka -ällötys menisi ohi alkuraskauden oireiden mukana, mutta oikeastaan tämä on vain pahentunut... :( Huomaan usein tuntevani nälän tunnetta, mutta mitään ei tee mieli syödä. Ei varsinkaan sitä lämmintä ruokaa, muttei oikein mitään muutakaan. Kaikki maistuu puulta, paitsi ne irtsarit, ja syödä saa nykyään aina enemmän ja vähemmän väkisin. Välillä stressaan, että syönkö liian vähän ja miten saisin syötyä jotenkin monipuolisemmin ja paremmin. Vauva on kuitenkin ihan normaalinkokoinen, joten neiti ottanee tarvitsemansa. <3

No, enää alle 20 viikkoa, niin olen toivottavasti taas normaalimpi. Tämänkin asian suhteen. ;) Ukkokulta varsinkin on joutunut kokemaan aikamoista shokkihoitoa, kun ruokalistalle on ilmestynyt kasvisruokia ja esimerkiksi lihapullia en ole tehnyt kertaakaan. :D

Mitäs muuta... No, sitä närästävää tunnetta tulee edelleen melkeinpä päivittäin. Karvankasvu on edelleen ihanan hidasta! <3 Näin tummaverikkönä sitä nauttii, kun ennen parin päivän sheivailu on vaihtunut jos ny kerta viikkoon -tahtiin. ;) Lisäksi karva on hentoisempaa ja pehmeämpää. Voisiko tämä oire olla kiitos pysyvä?

Edelleen myös kiukkuan, raivoan, tunnen näistä morkkista, itken ja herkistyn asioista, jotka eivät normaalisti ihan näin suurta tunnekohua aiheuta. Rinnat tuntuvat edelleen aroilta. Karkkia tekee edelleen jatkuvasti mieli, samoin porkkanoita. Poskessa on taas pieni näppy/finni/mikälie, samoin muuten leuassa. Moni klassinen tyttöoire pitää siis kohdallani kyllä paikkansa, etenkin se, että tyttö vie äitinsä kauneuden. En muista koska olisin tuntenut itseni näin rumaksi kuin tässä raskaudessa... Very nice.

Lisää raskausoireita ja -vaivoja tulen varmasti päivittelemään siis tänne, mutta tällaista vuoristoratakyytiä on tämä tyttöraskaus minulle tähän mennessä tarjoillut.

Olisi kiinnostavaa kuulla miten teillä on raskaudet eronneet toisistaan? Tuliko tyttöjä vai poikia?


Nina

Ps. Ihan kohta aion päästää shoppailuhullun itseni irti ja ostella pienelle tyttösellemme kaikkea tarvittavaa. Sellainen pöhlö unelma kuin Rodinin pallis-lakanat, oli pakko jo toteuttaa. Onhan tää meidän viimeinen vauva, joten eikö saa vähän seotakin... <3

Täällä me ollaan!

Bloggaustauko on ollut pitkä kuin nälkävuosi, enkä oikeastaan osaa sanoa tähän edes kovin pätevää syytä, että miksi. Miksi ylipäätään postauksen tekeminen venyi ja venyi, ja lopulta syntyi pikkuruinen tauko. No, paljon on tässä ehtinyt tapahtua...

Edellisen kerran rustailin keväällä, toukokuun puolessa välissä, ja 1. päivä kesäkuuta tein raskaustestin. Positiivisen sellaisen. Keskenmenon jälkeen ehti tulla siis vain yksi kuukautiskierto ja taas tärppäsi. Ajattelin kirjoitella tästä raskaudesta ihan oman postauksensa, sillä asiaa on vietävästi, mutta sanotaan sen verran, että nyt raskausviikkoja on tasan 21 ja rakenneultra oli viime torstaina.

Kaikki oli hyvin ja arvatkaapas mitä...

...akkavaltani horjuu, sillä perheeseemme suodaan pieni prinsessa (lue: yksi prinsessa lisää). <3 Iiiiiikkks! Olen ollut viime päivät onnesta sekaisin. Heräilen muun muassa öisin ja hitokseen aikaisin aamulla ja ajattelen pientä tyttöäni ja suunnittelen, että minkälaisia hörhelöitä saatankaan hänelle ostaa. Kyllä, tätä siis öisin ja aamuisin ennen kuutta. Olen ollut tyttö-uutisesta ihan superonnellinen - nyt on sellainen tunne, että perhe on kasassa viimeistä jäsentä myöten. <3

Paljon on tapahtunut toki muutakin uutta ja mullistavaa arjessamme, meidän pojat aloittivat osa-aikaisen päiväkodin, mutta siitäkin on tulossa juttua vielä erikseen.

Että semmosta, koitan nyt siis skarpata ja palata entiseen postaustahtiini. Vähän uusien aiheiden kera. ;)

Aurinkoista viikkoa teille - mahtavaa, jos teitä on siellä ruudun toisella puolella vielä jokunen! <3


Nina

Helpon illan salaisuus on...

 

....trampoliini!

Ai miksikö?

No, kun siellä pomppii vaikkapa tunninkin, niin se väsyttää raikkaan ilman kera siinä määrin, että taju on kankaalla ennen kuin pää osuu tyynyyn. Myös vanhempien päät, mikäli olivat mukana pomppimassa. Silloin tekee iltapuuron tekeminen ja kympin uutisiin asti sinnittely tiukkaa...

Näin ainakin meillä ja olenkin harkinnut, että hyppely pihalla tulee osaksi iltarutiinejamme pysyvästi. :D

Ja mikäpä siinä, saa itsekin raikasta ilmaa ja silmänruokaa koko rahan edestä, kun lasten riekkuessa mittailet itse samalla maita ja nautit ihanasta auringonpaisteesta. Kevätkin etenee kohisten ja puiden lehdet ovat päivä päivältä isompia ja vehreämpiä. Mikäpä siinä ulkona ollessa.

Tai pomppiessa trampoliinilla.

Nina

Äitienpäivälahjani.

Minä sain äitienpäivälahjan tänä vuonna hieman etukäteen. Lahjaksi paljastui jotakin, mitä olin toivonutkin - lahjakortti Lumoanin verkkokauppaan. <3

Niin paljon kuin yllätyksistä pidänkin, minusta järkevimmät ja mukavimmat lahjat usein ovat sellaisia, joita lahjansaaja itse on toivonutkin. Minä olen pitkään haaveillut Lumoanin mekosta ja nyt ennen äitienpäivää ajattelin vinkata, että saat ostaa mitä haluat, pakko ei ole ostaa mitään, mutta Lumoanin lahjakortilla onnistut varmasti. ;)

Pähkäilin kahden eri mekon kanssa: Saagan ja Aavan. Lopulta päädyin kuitenkin Saagaan, jotenkin sen pitsikaulus on minusta kauniimpi ja toisaalta lähestyvä kesä saa hamuamaan kesäisempiä vaatteita. Viis roikkuvista, vitivalkoisista alleista. Grrr.

Mikäli Saaga sopii minun kropalle ja ehtii perille ennen viikonloppua, ajattelin pukea sen tuleviin hautajaisiin mustan Zaran jakkutakin kanssa. Toisaalta tämä kuitenkin vähän jännittää, sillä usein jokin vaatekappale saa hautajaisissa käytettynä minun päässä sellaisen stigman, ettei sitä "surupukua" voi käyttää enää uudelleen. Esimerkiksi Ukkokullan isän hautajaisiin ostamani paita on roikkunut hautajaisten jälkeen henkarilla enkä ole käyttänyt sitä kertaakaan niiden jälkeen. En ole vain pystynyt. Eli jääkö 95 euron mekko nytkin roikkumaan henkarilla hautajaisten jälkeen?

Toivottavasti ei. Nämä hautajaiset ovat tottakai erilaiset. Eivät varmastikaan läheskään yhtä raskaat kuin Ukkokullan isän hautajaiset. Poisnukkunut on oikeasti iäkäs, todella iäkäs. Lähempänä 100 vuotta kuin 80 vuotta. Vaikka elämän päättyminen on aina surullista, niin jos saa elää lähemmäs 100 vuotta, niin eikö silloin ole saanut tavallaan kylliksi? Riittävästi, ettei voi samalla tavalla surea kuin 40-vuotiaana lähtenyttä?

Ajatteletteko te yhtään samalla tavalla hautajaisissa käytetyistä vaatteista?

Olen yrittänyt aivan vimmatusti miettiä, että mitkä kengät viikonloppuna laittaisin. Viime aikoina kun on tullut ostettua vain yhden tyyppisiä (ja merkkisiä) kenkiä...

Nina

Ostolakko-kuulumisia.

Joko teitä kiinnostaa kuulla kuinka toukokuun ostolakkoni voi? :D

No, kuulumisia sataa silti. Ostolakkoani on kestänyt nyt viisi päivää, joista kolmantena erääseen ostoilmoitukseeni tarjottiin etsimääni vaatekappaletta. Siis kelatkaa mikä Murphyn laki oikeesti - tein ostoilmoituksen joskus alkuvuodesta ja nyt kun päätän pitää ostolakkokuukauden, niin kuukauden kolmantena päivänä ilmoitukseen vastataan! :D

Mutta eihän sitä tavallaan lasketa osteluksi. Eihän? Joka tapauksessa minä nyt ainakin sen ihanan vaatekappaleen ostin pois ja sellainen parikymppinen vaihtoi omistajaa. Eli eihän tämä nyt kovin iso juttu ole.

Eihän?

Vielä viime kuun vikoina päivinä oli tehtävä parit shoppailut, sillä muutamaa juttua hamusin niin kovasti, että olisi ollut jotain AIVAN HIRVEÄÄ (!!!!), jos kesäkuussa joka kauppa olisi myynyt ei oota. Mitä kauhein skenaario, vai mitä. Meille on tässä kotiutunut siis Mini Rodinin ihana voimamies-kuosin pipo, Mermies-kuosin leggarit ja Metsolan timantti-kuosin leggarit. <3

 

Nyt ostolakko jatkuu lastenvaatteiden, asusteiden ja kenkien osalta. Kunnes joku taas tarjoaa ostoilmoitukseeni... No eiii, vitsivitsi, ostoilmoituksia minulla on tasan kaksi, ja jos joku niihin erehtyy omiansa tarjoamaan, niin en todellakaan päästä tilaisuutta käsistäni, olkoot sitten ostolakko tai viis.

Lelujahan ostolakko ei koske, joten päätimme poikien kanssa, että myymme jotain vanhoja leluja pois ja ostamme tilalle Ryhmä Hau -leluja. Sitä lastenohjelmaa kun nuo junnut RAKASTAVAT! Joten voitte kuvitella, että teeveestä tutut tyypit leluina on aikas suurenmoinen success... ;)

Tänään Kloppinen katseli iPadiltä kyseistä ohjelmaa ja muistutti, että näitä Ryhmä haun pentujahan on viisi ja meillä on vasta kaksi...

Vinkkivinkki. :)


Nina

Viikonloppuni landepaukkuna.

Kyllä meni taas jälleen kerran viikonloppu aivan hävyttömän nopeasti, vaikka vapun ansiosta tuli yksi lisäpäiväkin. Eikä näille vauhdikkaille viikonlopuille loppua juuri näy, sillä tällä hetkellä näyttää siltä, että toukokuussa ei ole ainuttakaan viikonloppua etteikö olisi jotain. On hautajaiset, on kolmekymppiset, vähän muitakin rientoja. Pojat pääsevät/joutuvat Mummolaan kolmeksi viikonlopuksi, tai ainakin yhdeksi la-su yöksi. Aika hurjalta tuntuu sekin, sillä he ovat kohtalaisen harvoin yökylässä.

Toisaalta, on myönnettävä, että pienet viikonloppuvapaat tulevat erittäin tarpeeseen - takana on jotenkin todella raskaita päiviä, jotka täyttyvät tappelemisesta, kiljumisesta, rääkymisestä, raapimisesta, mukiloimisesta ja sen sellaisesta kivasta. Argh. Sisarrusrakkautta suurimmillaan <3

On siis ihanan raikastakin, että nyt viikonloput täyttyvät jostain ihan muusta kuin lapsiperhehelv... arjesta.

No, nyt viikonloppuna olimme kuitenkin kotona vaan ja tongimme perät pystyssä perunamaata koko perheen voimin. Perunamaa osoittautui aika hyväksi ja kuohkeaksi kastematoineen päivineen, joten lannoituksen jälkeen istutimme maahan porkkanan, lanttujen ja ruohosipulin siemeniä.

Myös virallinen perunapelto itse on käännetty ja sinne on tarkoitus istuttaa perunat ja sipulit noin viikon päästä. Nyt ne ovat ihanasti kauniisti tyylikkäästi itämässä Libero-pahvilaatikossa eteisessämme. Estetiikka ennen kaikkea. <3

Nyt on edessä siis keväälle ja kesälle jännitysnäytelmää, että mitä muuta maasta kasvaa ylös kuin rikkaruohoja ja kelpaako esimerkiksi porkkanat muillekin kuin etanoille.

Elämme jännittäviä aikoja. ;)

Nina

Meidän vappu.

Me vietimme vappua rennosti lasten kanssa, vaikka jääkaapissa olisi ollut erittäin hyvin jäähdytetty kuohari (ollut siellä uudesta vuodesta asti... :D). Vappupäivänä söimme vappubrunssia isovanhempien, eli minun vanhempieni kanssa, jonka jälkeen lähdettiin koko porukka vapputorille ostamaan vappupalloja ja syömään hattaraa sekä lettuja.

Sää suosi turkulaisia ja Turun toreilla oli huisin kiva keli juoda muun muassa torisumpit. Aurinko paisteli silloin tällöin ja tuulikaan ei juuri haitannut, sillä se oli kohtalaisen lämmin. Tai sitten pukeutuminen meni kerrankin nappiin... ;)



Vaikka vappuna olisi ihan kiva istua ulkosalla piknikillä myös ystävien kesken ja juoda muutama lasi (pullo?) kuohujuomaa, on lastenkin kanssa juhlapäivät mukavia viettää. <3

Mites teidän vappu, lasten kanssa vai kuohujuoman kanssa? :)


Nina

Ison pojan sänky.

Perheemme kuopus, 2,5-vuotias Jäpikkä, siirtyi noin kuukauden päivät sitten isojen lasten sänkyyn ja pinnasänky siirtyi palasina varastotiloihin.

Tätä sängynvaihtoa olimme puolikauhuissamme Ukkokullan kanssa odottaneet. Että Jäpikkä siirtyisi sänkyyn nukkumaan, josta hän itse pääsisi pois. Jäpikkä on jollain tavalla enemmän tulta ja tappuraa kuin Kloppinen, ja tämän isommankin kanssa käytiin aikanaan aikamoinen vääntö aiheista: saako sängystä nousta pois ja mitä sängyssä nykyään oikein tehdään.

Kloppinen siirtyi 2-vuotiaana isojen lasten sänkyyn ja kutakuinkin siitä päivästä lähtien hän ei ole myöskään nukkunut enää päiväunia. Yritettiin kyllä, uskokaa pois. Mutta kun on yli kuukauden päivät istunut hermo pinteessä joka päivä pari tuntia toisen oven takana ja kuunnellut kuinka hän tekee kaikkea paitsi nukahtaa, ei sitä loputtomiin jaksa. Sainpa päätökselleni antaa parivuotiaan olla nukkumatta siunauksen myös neuvolanterkalta - jotkut parivuotiaat kun lopettavat, varsinkin kotihoidossa, päikkärien nukkumisen ja sillä sipuli. Ollaan huomattu joo.

Isoveljen sänky on muuten Ikealainen, ja näyttää nyt ehkä hivenen aneemiselta Jäpikän sängyn vieressä...

Vaikka Kloppisen päikkärittömyyden myötä päivistä katosi se rela parituntinen, kun molemmat lapset nukkuvat yhtäaikaa, tuli illoista taas inasen helpompia. Kloppinen oli iltaisin väsyneempi, joten hän jäi todella nätisti sänkyynsä nukkumaan nukahtaen heti. Ja näin on jatkunut aina tähän päivään saakka.

Päikkärien mahdollinen poisjäänti myös Jäpikän kohdalla jännitti, mutta näin ei tässä tapauksessa käynytkään. Ylipäätään olin maalaamieni kauhukuvien kera aivan hakoteillä. Tulisieluinen pieni kuopuksemme on nukkunut sängyssään erittäin hienosti ja hänpä nukkuu edelleen myös päiväuniakin. Toki Jäpikälle painotettiin uuden sängyn tullessa, että sängystä ei saa nousta pois, vaan sinne jäädään nukkumaan, joten sitä mantraa poika itsekin on hokenut aina nukkumaan mennessään. :D

Jäpikkä on noussut tasan kaksi kertaa pois sängystään ja on tippunut sängystään tasan nolla kertaa, joten sängynvaihto on sujunut erittäin hyvin. Paljon paremmin kuin mitä uskalsimme edes villeissä unissa odottaa.

Jäpikkä on ylpeä ja iloinen uudesta sängystään, joka on nimenomaan ISOJEN POIKIEN sänky. ;) Hänestä on mukavaa, kun hän saa mennä sänkyyn itse ja tulla sieltä myös herätessään itse pois. Uusi sänky toi tullessaan myös ISOJEN POIKIEN (;)) peiton ja ihan uusia pussilakanoita, samanlaisia kuin isoveljellä! Sänky muuten ei oikeastaan ole uusi, vaan se löytyi hyvään hintaan käytettynä Facebookin kirpparilta. Näin muuten samanlaisen sängyn Kodin1:ssä valkoisena, vinkvink vaan.

  

Kännykällä kuvaamisesta on tullut niin rutiinijuttu, että lähes kaikki kuvat napsittua sillä. Ja sitten hävettää, kun niitä lisäilen tänne... Aika kammottavia. Ja pimeitä. Kuvaaja itsekään ei nääs juuri taidoillaan loista. Ehkä pitää laittaa nyt se järjestelmävekotin latautumaan... :D

Nina

Ostolakon edessä.

Kyllä - olen ostellut tänä keväänä aika mahdottomasti ihania lastenvaatteita. Huudellut villiksistä herkkuja. Hyödyntänyt alekoodeja. Odottanut droppien ilmestymisiä kieli keskellä suuta. Toki olen myös myynyt ihan hurjan paljon pieniä, nafteja ja kyllästymisen kokeneita yksilöitä poiskin. Uskokee pois: niillä rahoilla sitä rahoittaa suurimman osan ostoksista. ;)

Eräs ostos viime päiviltä, osa 1: Kukukidin ihania mustekalatrikoita Jäpikälle. <3

Päätin kuitenkin, ihan itse, ilman minkäälaista Ukkokullan motkotusta, olla ensi kuun ostolakossa, joka koskee siis lasten kenkiä, asusteita ja vaatteita. Kyse ei ole edes konkurssista, vaan ihan omasta päätöksestä kokeilla hillitä impulsiivisuuttani. Viime kuukausina olen nimittäin sen koommin harkitsematta ostanut, jos joku juttu on miellyttänyt silmää. Valehtelematta lähes joka viikko postiluukkuun tipahtaa postia, joka sisältää jotain pojille. En ole tästä tosin mitään ahdistusta ottanut, sillä olen ajatellut, että niin kauan kuin talous ei tästä kärsi ja pystyn kaiken maksamaan, ei tässä ole mitään "ongelmaa". Nautin lastenvaatteiden ostelemisesta ja vielä enemmän siitä, kun saan pukea silmäteriä ihaniin kamppeisiin. On ihanaa miettiä asukokonaisuuksia ja sen sellaisia. Ja pitäähän elämässä tehdä asioita, joista nauttii - joskin joskus sitä miettii, että onko elämällä millä mitalla sisältöä, jos nämä asiat syntyvät materiasta...

No, päätin kuitenkin yrittää siis ostolakkoa. Kiinnostavaa nähdä, että pystynkö moiseen. Pystynkö kieltäytymään viettelyksistä, jos myyntiin tuleekin joltain lempimerkiltäni yhtäkkiä jotain överi-ihanaa tai Facebookin kirpparille tulee myyntiin jotain, mitä olen pitkään etsinyt... En todellakaan tiedä, että pystynkö. Ei se varmaan ainakaan helppoa ole? :D

Eräs ostos viime päiviltä, osa 2: Kavatin kävelykengät Kloppiselle ja varrettomat Converset minulle, yhteensä 80 € posteineen. En voinut olla ostamatta, kun hinnat olivat näin kohdillaan!

Päätin antaa itselleni muutaman villin kortin tulevaksi kuukaudeksi, eli silloin saan ostaa, ns. luvalla. Ensimmäinen villi kortti on sandaalit Kloppiselle. Nämä Kavatin Hällevik-sandaalit miellyttävät kovasti silmää ja ovat varmasti älyttömän mukavat jalassa! Joten jos vain löydän nämä oikeassa koossa ja mielellään jonkun alekoodin kera jostain, saan nämä ensi kuussa ostaa. :)

Kuva Googlen kuvahausta.

Villi kortti numero kaksi koskee taas Papun Lätäkkö-hihattomia. Näitä piti kaiketi tulla enemmän drop kakkosessa, mutta minä ainakin jäin ilman, joten toukokuussa, kun näistä on tulossa lisäerä, aion olla todellakin nenä kiinni verkkokauppojen sivuilla. Ja ostaa ainakin kaksi alla olevaa väriä.

Kuvat lainattu Coolkids.fi

Sellainen kuukausi siis tulossa, pitäkää lastenvaatteille/asusteille/kengille höpsähtäneelle siis peukkuja! :D


Nina

Vauhdilla mennyt viikko.

Tulossa on taas juttua ilman punaista lankaa. Eli varmaan ihan kohtalaisen basicpostaus tässä blogissa? :D

Tämä viikko on mennyt jälleen aivan siivillä. Parina päivänä olemme saaneet meille vieraaksi ystäväni lapsineen. Tiistaina temmelsimme kahden perheen voimin ulkona koko päivän. Ystäväni perheineen asuu kerrostalossa, joten hän itse suoraan kysyi, että voisivatko he tulla meille, siis meidän pihalle, kyläilemään. Vastasin hymyillen, että sopii tottakai - muistin näet, kuinka me itse viime kesänä ravasimme hyvä nottei päivittäin ystäväperheemme luona, joka asuu maalla omakotitalossa. Jäi meinaan meidän rivarin suojaton, sorapiha aika kakkoseksi... ;) Eilen tämä kyseinen landepaukku-ystäväni (<3) tuli kahville tyttärensä kanssa meille ja useampi tunti vierähti taas kahvikupposen äärellä. Jutunjuurta riittäisi aivan loputtomiin!

Onni on ystävät, jotka ovat vielä myöskin lastensa kanssa kotona. Jostain syystä en ole oikein sellainen, että "osaisin" mennä mihinkään perhekahviloihin tai sen sellaisiin. Jotenkin sitä olettaa, että niissä kaikki tuntevat jo toisensa ja kuppikunnat ovat ns. valmiita, enkä osaa mennä tyrkyttämään itse itseäni, vaikka ihan sosiaalinen mielestäni olenkin. Asennevamma varmaan, tiedän.

Joka tapauksessa näitä hetkiä, rentoja, melko kiireettömiä aamupäiviä jään takuulla myöhemmin kaipaamaan. Ja tietynlainen countdown on nyt käynnissä - me nimittäin edellispäivänä lähetimme poikien päivähoitohakemukset! Jaiks? Oli muuten aika hillittömän hankalaa valita useista päiväkotivaihtoehdoista kolme "parasta" toivepaikkaa. Tai no, ensimmäinen valinta oli todella helppo. Tämä päiväkoti on alle kilometrin päässä kodistamme, hyvin rauhallisella sijainnilla, uuden omakotitaloalueen keskellä. Kaksi muuta toivetta sen sijaan aiheuttivat päänvaivaa ja kun tykästyimme niin kovin ykkösvaihtoehtoon, ei muiden vaihtoehtojen miettiminen tuntunut edes miellyttävältä...

Ja kyllä, tiedän, että on aika tuuria, että haluamansa paikat saa, joten aika epätodennäköistä on, että poikamme edes pääsevät tähän aivan ihanalta vaikuttavaan päiväkotiin. Snif vaan jo etukäteen.

No, sinne on onneksi aikaa. Päätimme Ukkokullan kanssa, että olen vielä ainakin kesän kotona, joten päivähoito alkaa aikaisintaan 1.9. Loppukesästä alkanee siis työnhaku aivan urakalla.

Tämä aamu sen sijaan... No, oli äärimmäisen kaukana kiireettömästä ja rennosta. Kolli-kissamme vietti jälleen viime yönsä ulkona rilluen ja tuli aamulla kotiin verissäpäin, jotenkin todella flegmaattisena ja väsyneenä. Siinä kohtaa, kun varmasti todella nälkäinen kissa ei jaksa edes syödä tai juoda, hätäännyin vähän ja päätin soittaa eläinlääkärille. Kollilla näkyi kaulassa verta, joten pelkäsin siellä piilevän isonkin haavan.

"Niin sä toit mut mihin...?"

Sain lääkäriajan kutakuinkin heti = kiirekiirekiire = vaihdoin verkkarit farkkuihin ja löin rasvaisen hiuspehkon miehen pipon alle piiloon. Tyylilyylinä läksin siis katti kainalossa eläinlääkäriin. ;) Kohdallemme sattui aivan älyttömän mukava lääkäri, joka totesi, että isokokoinen kollimme on ottanut jonkun eläimen kanssa yhteen oikein kunnolla. Posken/leuan alueella näkyi iso puremajälki (eli ei haavaa kaulalla, mutta aika lähelle osui oma arvaus) ja vatsasta löytyi aika syviäkin raapimisjälkiä. Ihan peruskissan kanssa ei Kolli kuitenkaan tapellut, vaan lääkäri epäili riitapukarin olleen jotain ison kissan tai ketun välimaastossa. Öööhh?

Hyvä pössis? :D

Kevät on todellakin tehnyt Kollille jotakin. Niin kuin varmaan kaikille kissoille? Pihalla rampataan ihan alvariinsa, sinne hingutaan ihan yötä myöden ja katti on levoton kuin mikä. Matsia on otettu ennenkin: raapimisjälkiä on ollut kuonossa sekä ympäri kehoa. Nyt sitten Kolli otti toisesta mistälieotuksesta mittaa siinä määrin, että tuli oikein lääkärireissu... Vaan mitenpä jatkossa? Tuskinpa flaidikset tähän loppuivat. Ravataanko me eläinlääkärissä pian viikoittain? Tappeleeko Kolli yhden ja saman otuksen kanssa, vai monen eri tyypin kanssa?

Voiko kissan laittaa arestiin? :D

Sellaista kaikkea mahtui tähän viikkoon. Nyt odotellaan vaan viikonlopun alkua ja hoivataan yhtä karvakasaa, joka viettää lääkkeiden ansiosta vähän dagen efteriä... ;)

Kuulemisiin!


Nina

Mitä tänään ruuaksi?

Minun piti julkaista tämä postaus jo eilen, mutta unohdin. Syy on kuitenkin hyvä: tuli ilmoitus, että postissa odottaa paketti ja lisäksi soitin lähimpään HenkkaMaukkaan kyselläkseni erästä tiikerilippistä oikeassa koossa. Ja siellähän se löytyi, yksi kappale jäljellä juuri meidän koossa!

Siinä kuulkaa jäi blogihommat siihen, kun tämä mama hyppäsi pirssiin heti, kun pienin oli sängyssä nukkumassa ja isompi vietti satuhetkeä tyytyväisenä iPad kädessään. Meillä siis Ukkokulta tekee etänä töitä, joten lapset eivät jääneet kotiin yksin... ;)

Hain Postista Gugguun paketin, joka sisälsi oikein kesäisiä juttuja messualesta. Henkkamaukasta nappasin tiikerilipan lisäksi myös arskat ja "olkihatun" Kloppiselle. KappAhlista ostin seepraleo-leggarit, mutta nyt en ole kuitenkaan ihan varma, että tykkäänkö näistä vai en... Narulla ne nyt kuitenkin pestynä roikkuvat, joten ehkäpä testaan tämän tykkäämiscasen pukemalla ne lapselle ensin päälle. Postilaatikosta löytyi puolestaan käytettynä ostamani Gugguun tummanharmaa hihaton. Kyllä tällaiset päivät ovat sitten mukavia! <3

Huvittuneena tsiikailin eilen lasten kesävaatevalikoimaa. Sehän on... öööh, valmis? Teeppareita, hihattomia, shortseja, lippiksiä. Kaikkea löytyy. Ostoslistalla on enää vain sandaalit Kloppiselle. Sitten se on siinä ja alankin parin kuukauden päästä hamstraamaan jo talvivaatetta?

No, se alkuperäinen juttu, mitä eilen lähdin kirjoittamaan, koski kuitenkin ruokalistan laatimista. Kuulostaa koulun keittäjä -leikiltä, mutta minusta se helpottaa arkea ihan vietävästi! Tai ennen kuin aloin näitä listoja raapustaa, olin joka aamupäivä jääkaapin rivassa kiinni ja mietin kuumeisesti, mitä tänään tekisin ruuaksi. Nykyään mietin viikon kauppaostokset sekä ruuat etukäteen, ja kotiin päästyämme tsiikaan esimerkiksi lihojen päiväykset ja niiden pohjalta kirjoitan ruokalistaa, että mitä milloinkin ruuaksi. Osa lihoista päätyy toki aina pakkaseen. Ruokalistaa kirjoitellessa yritän miettiä myös vaihtelevuutta, ettei kauhean samantyyppisiä ruokia olisi peräkkäin. Näinkin pieni ele on helpottanut yllättävänkin paljon arkea. Tiedän jääkaapin oven muistilappusta vilkaisemalla heti aamusta, että mitä ruokaa alan tänään väsätä ja paljonko se lohkaisee aikaa aamupäivästä = mitä muuta ehdin tehdä kuin kokata.

Eilen oli ruuaksi ihan superhelppoa ruokaa, eli uunilohta kasvisperunapedillä. Ensin vain lohen pala pellille, päälle mausteita (merisuola, pippuri, tilli), sitten kylkeen kuorittuja perunoita (noin puolikkaita, riippuen perunan koosta) sekä pakastevihanneksia. Päälle vielä ripsaus merisuolaa ja ruokakermaa noin 5-6 dl. Ja eikun uuniin 200 asteeseen noin tunniksi. Helppoa ja tosi hyvää.

Kirjoitatteko te ruokalistoja? :)


Nina

Siivouspäivä.

Vauhdikas viikonloppu takana. Lauantaina olimme koko päivän ulkohommissa ja haravoimme etupihan - sen osan tontistamme, jossa vähiten vietämme aikaa ja siksi se on jäänyt hävettävän huonolle pidolle. No, nyt korjasimme tämän erheen ja kyllä kelpaa patsastella etupihallakin. Sunnuntaina oli ohjelmassa äänestämistä ja tietysti vaalimunkkikahvit. Äänestämäni nuorehko nainen pääsi muuten läpi, toivottavasti on ääniensä arvoinen. ;)

 

Hakkaraisista ja Persuista voisin sanoa jokusen sanasen, mutta ehkä politiikka ei enää tähän soppaan sovi...

Sunnuntaina pidimme myös kunnon siivouspäivän ja siitäpä aasinsilta tähän postaukseen: joku aika sitten minulle esitettiin toive kirjoittaa postaus siivousvinkeistä. Jaiks. Tässä postauksessa tuskin keksitään fillaria uudelleen, mutta voin toki kertoa miten itse tykkään siivota ja helpottaa siivoamista.

Siistit, puhtaat kodit ovat ihania ja viihtyisiä. Sellaisessa paikassa on yksinkertaisesti parempi olla kuin sekamelskassa. Toki, kun perheessä on lapsia, ei sekamelskalta voi välttyä. Eikä tarvitsekaan. Lapset ovat pieniä hyvin pienen ajan elämässä, joten sotkeminen heille suotakoon. Tällä tarkoitan lähinnä tavaroiden epäjärjestystä, legoja lattialla ja sen semmoista. Sekaista saa olla, mutta ei likaista. Se on minun mielipide ja se koskee ainoastaan omaa kotiani.

Olen kuitenkin luonteeltani toisinaan aika laiska eikä siivoaminen kuulu aivan lempihommiin, joten älkääpä ymmärtäkö väärin: meillä ei todellakaan ole koti kovinkaan usein tiptop. Ruokatahroja saatat löytää aivan satavarmasti ruokapöydän alta tai lattialta, ja kengilläkin nuo silmäterät joskus juoksevat sisällä, kun hetkeksi käännät heille selän. Lisäksi meillä asustaa Kolli, joka usein putsaa tassunsa vasta päästyään vaalealle sohvallemme...

Tässäpä siis:

1. Siivoa jäljet heti pois. Esimerkiksi ruokatahrat ruokapöydästä - jokainen tietää, että mikään ei ole niin hanurista kuin se, että joutuu verisuoni otsalla pullistuneena hinkkaamaan jotain kastikejäämää pois. Eikä se perkele lähde irti kuin räjäyttämällä. Kun tasot pyyhkii heti, pääsee paljon helpommalla, joutuu käyttämään vähemmän pesuaineita ja kodin yleisilme pysyy koko ajan siistinä.

2. Minulla on tapana pyyhkiä ruokapöydän alta lattia nopeasti kosteuspyyhkeellä ruokailun jälkeen, etenkin jos sinne on tippunut jotain.

3. Siivoa joka päivä vähän, esim. jotain huonetta kerrallaan. Jotain tuolta, jotain täältä. Lopputuloksena on siistimpi koti ja henki ei salpaannu, kun pihaan kaartaa auto pitäen sisällään kaikkien rakastamia yllätysvieraita. <3

4. Hanki rikkaimuri. Meillä oli Electroluxin ergorapido, joka tosin on siirtynyt jo ajasta iäisyyteen, eli kovin kestävä hankinta tämä ei ollut... Kuitenkin se helpotti arkea paljon, kun sillä sai näppärästi ja nopeasti imuroitua sieltä täältä.

5. Koska me emme ostaneet uutta rikkaimuria, olemme antaneet imurin olla esillä tilavassa keittiössämme koko ajan. Eihän imuri kaunis sisustuselementti ole, mutta kumpi on pahempi: roskainen lattia vai pikkusen rumahko imuri jossain nurkassa? Kun imuri on jatkuvasti hollilla, ja vieläpä töpselikin seinässä 24/7, tulee imuroitua huomattavasti herkemmin kuin sillon, jos imuri olisi siivouskaapissa.

6. Less is less. Pidä tasoilla mahdollisimman vähän tavaraa. Pölyjen pyyhkiminen on näin huomattavasti helpompaa ja kun tavaraa on vähän, kodin yleisilme on siistimpi. Osta lipasto - sinne mahtuu loputtomasti krääsää ja rumia tavarakasoja.

7. Less is less. Oikeastaan kaikkialla kodissa, muuallakin kuin vain kaikenlaisilla tasoilla, kannattaa pitää mahdollisimman vähän tavaraa. Mikään ei ole kammottavampaa kuin ahtaus ja siellä imurin kanssa heiluminen. Iuh.

8. Jos vain suinkin mahdollista, luo lapsen tavaroille ja leikeille (sopii ainakin yrittää...) oma huone. Leikkirakennelmat keittiön lattialla ovat huomattavasti häiritsevämpiä kuin leikkirakennelmat lasten huoneessa, josta saa tarvittaessa oven kiinni. Niiden yllätysvieraiden varalta.

9. Pese puulattiat (parketti, laminaatti, lankku, lautalattiat) puulattioille tarkoitetulla pesuaineella.

Yleispesuaine on helppo vaihtoehto joo, mutta se tekee puulattioista sameita ja mattapintaisia, ja tuntuu ettei lattia puhdistu kunnolla. Itse olen käyttänyt Lilly's ECO Clean lattianpesuainetta, joka sopii myös puulattioille: se tekee lattioista ihanan puhtaat ja kiiltävät.

 

 

Ainut miinus tulee omaan nenään liian "etikkaisesta" tuoksusta. Onneksi tämä etikkaisuus kuitenkin haihtuu todella nopeasti ja jäljelle jää vain ihanan puhdas tuoksu.

Seuraavaksi mieleni tekisi kokeilla Methodin puulattioiden puhdistusainetta, se kun kuulemma tuoksuu mantelille - NAM.

10. Suosi myrkyttömiä vaihtoehtoja ja vähennä kemikaalikuormitusta. Esimerkiksi juuri Methodilta löytyy erittäin hyviä puhdistusaineita, jotka ovat turvallinen valinta varsinkin silloin, kun perheessä on (pieniä) lapsia. Methodin puhdistusaineet ovat ihan yhtä tehokkaita kuin kemikaalisiskotkin, joten senkin puolesta voi myrkyt jättää kaupanhyllyyn.

Siinäpä ne, mitä mieleen juolahti pienen mietinnän jälkeen.

Oletteko samaa mieltä? Eri mieltä? Millaisia siivoajia te olette? Vinkkejä tai pesuainesuosituksia? :)

Loppuun täytyy vielä laittaa kuva Kloppisen kekseliäistä leikeistä. Kas tässä, vessanpönttö, jossa ukko "istuu pissalla".

 

:D <3

Hyvää viikkoa tyypit ruudun sielläpuolen!


Nina