Se on shoppailu, mikä piristää!

Päätin lähteä eilen shoppailemaan yksin, pitkästä aikaa. Se on aivan superihana tapa irtautua hetkeksi arjesta ja antaa katseen vain vaeltaa kaikessa ihanassa... Aijai.

Ikävä kyllä näitä shoppailuhetkiä ei voi ujuttaa aivan joka viikkoon, sillä useimmiten jotain tarttuu myös haaviin ja valuutta vaihtaa omistajaa. Tällä kertaa päädyin ostamaan kaikkea yksinkertaista ja tarpeellista vaatetta, vain itselleni, sillä muuten tulee osteltua lähinnä vain lapsille. Lisäksi pyörähdin Loviisan Aitassa. Sieltä mukaan lähti Riviera Maisonin Kids-naulakko, jota tosin sieltä pääasiassa lähdinkin ostamaan. Täytyyhän lasten kuraisilla ulkovaatteilla olla arvoisensa naulakko.

Parin tunnin reissu teki äärimmäisen gutaa ja palasin entistä ehompana takaisin. Ja arvatkaa mitä, en harhaillut suru puserossa kertaakaan vauvanvaateosastoilla, vaan oikeasti ostin vaatteita itselleni sillä mentaliteetilla, että hittojee, nämähän mahtuvat minulle vielä parin kuukauden päästä! Kerran vilkaisin yhtä pientä vaatetta, mutta sitäkin katsoin tyyliin, onpa kiva, tällaisen voisin joskus ostaa. Ja that's it. Ei surkuttelua, ei niiskuttelua, vaan järkiperäistä ja positiivista ajattelua. Satsaamista minuun itseeni, siis tärkeimpään mahdolliseen kohteeseen.

Pahin alakulo, tai oikeastaan koko alakulo, on aika lailla jo tiessään. Nyt kävi näin, vauvaa ei tulekaan, mutta se ei kaada maailmaa ja olen asian kanssa sinut. Varmasti, jos oikein keskenmenoa miettisin ja puntaroisin, saisin aikaan loputtoman surkuttelukierteen. Olen kuitenkin päättänyt olla positiivinen, keskittyä kaikkeen hyvään, uskoa kaikkeen hyvään, olla toiveikas. Elämäni on näinkin oikein hyvä ja tunnen suurta onnea kaikesta, mitä minulla jo on. <3

Esimerkiksi sekin, etten joudukaan olemaan selvinpäin ystäväni tulevissa yllätysbileissä, voi olla piristävää. Paikalla on paljon vanhoja kavereita ja on aivan mahtavaa voida juhlia heidän kanssaan pit-käs-tä aikaa. Kunnolla. Ei sillä ettäkö raskaana ollessa se olisi ollut jotenkin merkittävästi kurjempaa, mutta kamoon, let's face the facts: humalaisia jaksaa huomattavasti paremmin itsekin humaltuneena. Lisäksi sitä jaksaa valvoa yli kympin uutisten. Voi syödä mitä vaan. Voi juoda mitä vaan - VIRN. Eikä tarvii olla juoppokuski! Ha!

Että sellaisia selviytymiskeinoja ja positiivisuuspärähdyksiä meikämannekiinilla. Elämä voittaa. <3

Noin vakavasti ottaen olisi kyllä kiinnostavaa kuulla, onko jollain ruudun sielläpuolen kokemusta keskenmenosta? Miten te selvisitte? Pääsittekö yli helposti vai ottiko enemmän aikaa?

Rentouttavaa pääsiäistä teille!


Nina

Ei se mennytkään niin.

Minä täytin viime viikonloppuna 30 vuotta. Tuntuu ihan todella oudolta, enhän minä OLE niin vanha? :D Ei tuo peilistä takaisin katsova nainen ole kolmekymppinen, eihän se edes näytä kolmekymppiseltä. Vai näyttääkö?

No, ikä on numeroita ja minä kuitenkin tunnen oloni sangen vetreäksi.

Perjantaina kävin kampaajalla päivittämässä vähän lookkia.

 

Tosin mitään mummo-kampausta en vielä valinnut, vaan jatkoin ihan omalla linjallani. Hiuksista napsaistiin kuivia latvoja lähes 10 cm pois - KÄÄK. :O Lisäksi hiusväri tummeni asteen pari, olin nimittäin aika kypsä liukuvärjättyyn tukkaan. Nyt halusin vain pientä vivahde-eroa, ja sitä myös sain.  Kampaajalla on muuten ihan superia lukea kaikki mahdolliset hömppälehdet! Välillä aivan vituttaa, jos kohdalle sattuu kampaaja, joka haluaa jutella koko ajan.

Tsup, tsup, sun aamu ei kiinnosta, mutta tää uusin seiska taas... No, se kiinnostaa.

Itse kolmekymppiset taas olivat aika surkeat... Perjantaina nimittäin huomasin vessakäynnin yhteydessä, että paperiin jäi vaaleanpunaista tuhrua. Ensimmäinen ajatus oli tottakai, että ei helvetti, vaikka olen kuullut, että alkuraskaudessa vuotoa voi tulla. No, pieneen vuotoon tämä ei jäänyt. Verta alkoi tulla enemmän ja enemmän, lisäksi menkkamaiset jomotukset vatsassa ja alaselässä alkoivat tuntua. Verta vuosi enemmän ja vähemmän läpi viikonlopun, ja eilen kävin lääkärissä kuulemassa, että raskaus on mennyt kesken. En ollut kovinkaan järkyttynyt uutisesta, sillä itselleni se oli aivan itsestäänselvyys enkä todellakaan elätellyt toiveita mistään pikkusykkeestä ultrassa.

Olivathan kaikki raskausoireetkin hävinneet aivan hetkessä! Vielä torstai-iltana etsin sängyssä hyvää asentoa, kun vatsalleen meno on tuntunut ikävältä. Perjantai-iltana kävin puoliautomaattisesti mahalleni ja tajusin heti, ettei tämäkään tunnu enää lainkaan pahalta.

Onneksi kroppani näyttäisi hoitavan tämän nyt itse, joten en saanut lääkäristä lääkkeitä eikä pelkäämälleni kaavinnalle löytynyt tarvetta. Kohtu on tyhjentynyt itsestään lähes täysin, enää oli jäljellä vain kuulemma verta.

Vaikka olen aina ajatellut, että keskenmeno ei ole koskaan turha, on se omalle kohdalle vaan kova paikka! Vaikka raskautta oli takana vain kaksi viikkoa, ehtii siinä ajassa asennoitua kumman hyvin ajatukseen kolmannesta lapsesta. Ja kun yhtäkkiä kaikki onkin ohi... Ja jäljelle jää vain ns. tyhjyys. Kyllä, se tuntuu erittäin pahalta.

Takana on lukuisia itkuja ja myrkyllisiä ajatuksia kaikesta, miten olen vahingossa itse aiheuttanut tämän. Turhaa ja typerää, vaan minkä sitä itselleen mahtaa. Mieli on kuitenkin jo paljon parempi. Suurin suru on käyty läpi ja nyt vain jatketaan eteenpäin. Olen yrittänyt ajatella jo läpi viikonlopun kaikkea positiivista: onneksi raskaus meni kesken nyt eikä puolessa välissä raskautta saati että vauva olisi kuollut synnytyksessä... Hyi hirvittävä, ajatuskin aivan lamaannuttaa.

No, näin kuitenkin kävi, mutta tämä on vain osa elämää ja on pakko hyväksyä. Toivottavasti meille vielä suodaan vauva, kun on sen aika. <3

Kaikesta huolimatta, hyvää alkavaa viikkoa!


Nina

Kuumeen kallistamat

Niin vain jostakin meille pukkasi taas jotain pöpöä. Ukkokulta oli aivan kanveesissa koko edellispäivän melko korkean kuumeen vuoksi, ja eilen illalla alkoi Jäpikän vuoro. Kuopus-ressulla oli pakki aivan sekaisin ja vaippoja sai vaihtaa jatkuvasti. Illalla nukkumaan mentäessä Jäpikkä oli melko kuuma ja olisi pitänyt jo siinä vaiheessa tajuta antaa lääke... Stupid me.

No, kuten sanontakin tietää, tyhmästä päästä kärsii koko kroppa. Näin tälläkin kertaa. Yöllä tottakai Jäpikkä heräsi itkustamaan eikä meinannut rauhoittua oikein millään. Väsymys oli aivan infernaalista ja vitutus... Sille ei lie löydy edes mittakaavaa. Aivan liioittelematta löin nyrkillä (oman sängyn) patjaa ja kirosin pastaa elämääni. :D

Aikuinen minä, kohta kolmekymppinen, ei uskois mitä?

Lopulta lääke kuitenkin alkoi tehota ja Jäpikkä nukahti. Ja nukkui aamuun asti.



En voi muuta todeta kuin että Thank God tämä raskaus on väsymykseltään ja voinniltaan aivan erilainen kuin kaksi ensimmäistä. Jos nimittäin olisin nyt yhtä väsynyt (=tööt.) ja huonovointinen kuin edelliskerroilla, olisi tällaiset yöt tehneet minusta zombien. En oikeasti jaksaisi, en mitenkään. Edelliskerroilla nukuin aivan huomattavasti enemmän kuin mitä nyt ja silti väsytti. Onneksi näin. Tänäänkin nimittäin olen hoitanut sairastupaa, lämmittänyt takkaa, tehnyt ruokaa, siivonnut ja pessyt sekä viikannut pyykkiä vain pelkästään aamupäivän aikana. Luonnollisesti televisiosta tuli tuntitolkulla lastenohjelmia.

Ukkokulta meni näyttämään muuten pojille YHDEN jakson Teletappeja ja nyt ne vinkuvat niitä jatkuvasti. Voiko ollakaan ärsyttävämpää lastenohjelmaa?!

Aika ihanaa olla näin eloisa. Tosin en uskalla tätä energisyyden onnea pahemmin kailottaa, sillä voi kai väsymys tuolta jostakin vielä iskeä. Alussahan tässä ollaan. Ärsyttävää muuten, kun ei ole aavistustakaan millä raskausviikoilla menen. Varasin jo ensi maanantaille varhaisultran, mutta nyt on herännyt sellainenkin ajatus, että onko siinä mitään järkeä. Sille rahalle kyllä löytyisi muutakin käyttöä... Ehkäpä tänään vielä kuitenkin soitan lääkäriin ja kysyn lopullista hintaa käynnille, ja teen päätöksen sen mukaan. Nettiajanvarauksessa kun selvisi vain noin hinta ja se tuntuu olevan kovin alakanttiin verrattuna muihin kuulemiini hintoihin.

Uudet Paputkin saapuivat ja etenkin tuo nappihupparitakki on IHANA! <3 En tiedä kuinka teitä mitkään asukuvat kiinnostavat, mutta tällä vasemman puoleisella kokonaisuudella kävimme ruokaostoksilla ja minusta se oli hieno! Ai että minä tykkään pukea näitä mun silmäteriä.

Sellaistapa tänne - nyt bingotaan, että kuka on jonossa seuraavana sairastamassa: minä vai Kloppinen. Toivottavasti en tällä kertaa minä, sillä Ukkokulta on keksinyt jotain ylläriä minulle perjantaina synttärieni kunniaksi ja olisi ihan sikamälsää, jos meno jouduttaisiin perumaan. :P


Nina

Ihania Papuja ja Popuja!

Lastenvaatejuttuja pukkaa, mutta minkäs minä itselleni mahdan...

Viime lauantaina tuli myyntiin Papun kevätuutuuksia ja kyllä sieltä osteltavaa jälleen löytyi. Tällä kertaa ostin vaatekappaleita vain Kloppiselle:

Ihastuin kovin myös Papun Kaveri- ja Uni-tyynyihin. Vähänkö ne olisivat söpöjä vaikkapa... pinnasängyssä! Iiks <3

Papujen kuvat lainattu Weecosin verkkokaupasta.

Pinnasängystä puheenollen, olen viikonloppuna miettinyt Jäpikän sänkyostoksia sekä niinkin relevanttia juttua kuin että mihin sijoittaisin pinnasängyn. Siis jos kaikki nyt menee hyvin ja Bebe sieltä tulla tupsahtaa.

Voi kun vauvat muuten vain tulla tupsahtaisivat. Tai haikarat toisivat ne, niin kuin lastensadut opettivat. Tieto lisää tuskaa.

No paljastetaan nyt sekin, että saatoin ehkä vähän katsoa Popupshopin uutuuksia viikonloppuna sillä silmällä, että olisiko ihanista vaatteista myös pieniä kokoja saatavilla. Järki kuitenkin löi tunteet kanveesiin ja tilasin muutaman vaatekappaleen vain jo olemassaoleville lapsille. :D Jos Kloppinen sai uusia Papuja, sai nämä uudet Poput puolestaan Jäpikkä.

Kuvat lainattu pikkuOtuksen verkkokaupasta.

Tuo jumppis olisi vauvalla niiiiiiiiiin söpö! <3

Mutta katsotaan näitä sitten myöhempänä.

Koska te olette muuten ostaneet ensimmäisiä vauvanvaatteita positiivisen raskaustestin jälkeen?

Mukavaa alkavaa viikkoa :)


Nina

Pieni innostus ja oksun täyteinen yö

Voitte kuvitella millaisessa ajatusmyrskyssä viime päivät ovat menneet... Kyllä, paljon on asioita pyöritelty mielessä. Tai minä olen. Olenhan minä nainen, ajattelija. Nainen. Ukkokulta taas, hän ottaa kadehdittavan lunkisti. Ihanaa, että toinen voi olla niin luottavainen ja optimistinen.

Missä minä olin, kun näitä ominaisuuksia jaettiin?

Joka tapauksessa olen alkanut varovaisesti välillä innostua tästä raskaudesta toden teolla. Minut tuntien se tarkoittaa tottakai, että olen erinäisillä Facebook-kirppareilla katsellut sillä silmällä pikkuruisia vaatekappaleita ja miettinyt kaikkea muutakin ostettavaa. Ajatus pienestä tuhisevasta vauvasta on kyllä aivan mahdottoman ihastuttava! <3 

Jotenkin asiasta innostuminen on vain vähän pelottavaakin. Mitä jos kaikki ei menekään hyvin? Tipun korkealta ja kovaa. Kun on kuullut ja lukenut kaikesta pelottavasta, niin väkisinkin sitä miettii, että voiko oma onni enää jatkua - meillä on jo kaksi täysin tervettä, ihanaa lasta. Tuleeko sieltä nyt ne koliikkokolmoset?

On muuten sairaan ärsyttävää, kun ei ole aavistustakaan, että millä raskausviikolla nyt mennään. Tekisi tosi lujaa mieli mennä tälläkin kertaa varhaisultraan. Tsekkaamaan, että onhan siellä joku. Toisinaan nimittäin tuntuu, ettei siellä ketään ole. Kun ei ole oikein kunnolla oireitakaan. Olo on välillä nimittäin todella energinen, tuntuu että olen elämäni vedossa. En todellakaan raskaana. Lisäksi taas tässäkin raskaudessa kiinnostaa, että onhan siellä vain yksi elämänalku... Ajatuskin, että matkassa olisi kaksi, on kohtalaisen pelottava. Ja ne raskausviikot - selviäisipä nekin siinä samalla. Tietäisi, että koska tämä on saanut alkunsa ja koska on odotettavissa laskeutumisaikaa.

Viime yö oli muuten aika farssia. Ja pakko myöntää, meidän pikkulapsiperheemme yöt nähtävästi ovat sellaista todella harvoin. Kop-kop. Jäpikkä heräsi noin yhdentoista jälkeen alkuyöstä itkemään, että sattuu vatsa. Pompimme vuorotellen Ukkokullan kanssa ylös lohduttamaan ja silittämään päätä/vatsaa/kättä/whatever bodypart. Jäpikkä rauhoittui joka kerta, kerran hän itse käski minun mennä pois ja antaa hänen nukkua. :D

Mutta niin vain löytyi vatsakivulle syy: huono olo. Oksennusta tuli yhteensä neljässä satsissa. Vasta noin kahden maissa nukahdimme koko perhe. Kyllä: Kloppinenkin heräsi katselemaan oksennussirkusta. Ennen klo 2 yöllä olin vaihtanut kolmet petivaatteet, kolmet yövaatteet, meidän sängystä toisen tyynyn ja aluslakanan, todennut että kaikki yöpuvut ovat nyt likaisia, unikaveri-paroista puhumattakaan. Nekin saivat vatsahapoista osansa.

Yöllä väkisinkin ehti miettiä, että mitä jos tämä kolmonen olisikin oikein superhuono nukkuja? Mitä jos se itkee koliikissaan yöt? Mitä olisi valvoa joka yö näin, vähintään näin? Tajusin, että olemme päässeet poikiemme kanssa aika helpolla... Toisaalta ripulioksuja on varmaan vasta luvassa, kun lapset ennemmin tai myöhemmin menevät päiväkotiin. Tuonne bakteerien ja virusten hellään huomaan.

En tiedä minkä piikkiin saa laittaa sen, että tänään ihastelin monen monta kertaa Kloppista. 3,5-vuotiasta esikoispoikaani.

Tänään reipas esikoiseni lähti hammastarkastukseenkin, vaikka kuulemma vähän pelotti. <3

Sydän meinasi pakahtua sijoiltaan onnesta ja ylpeydestä, vaikka tottakai näitä tuntemuksia tunnen rintalastan tienoilla jatkuvasti. Raskaushormonit liekö siellä jo sekoittavat pakkaa. Vaikka Kloppisella on aivan selvästi tällä hetkellä meneillään uhmakausi, joka saa kaksivuotiaan pikkuveljen näyttämään itse levollisuudelta, on hän vain niin terävä ja ihana poika! Mielikuvitus on huikea ja hän rakentelee tällä hetkellä aivan innoissaan muun muassa avaruusraketteja legoista.

 

Tänään meinasin haljeta onnesta, kun ennen syömistä Kloppinen alkoi siivota leluja pois olohuoneesta aivan pyytämättä. Ja kun olin saanut ruuan valmiiksi, oli olohuone aivan siisti. Is this real? <3

Tänään on pyykinpesukone saanut tehdä töitä koko huonevuokransa edestä. Ehkä huomenna suomme hälle vapaapäivän. 

TGIF. Eli thank God I'm Fabulous!

Viikonloppuja <3


Nina

Ei kahta ilman kolmatta?

Olis kerrottavana teille yks juttu. Tätä kai pitäisi pitää salassa se 12 viikkoa, mutta tätä asiaa on pakko purkaa sanojen kera, kirjoittamalla.

Jep. Holy shit. Kaksi viivaa. Kolmannen kerran.

Yllätys tämä ei sikäli ole, sillä ehkäisy jätettiin, ööö, tammikuussa ihan tietoisesti pois. Ajateltiin, että tulee kun tulee. Eihän se heti tule. Voi mennä vuosikin yritellessä. Ihan helposti!

Joo, ei mennyt ei. Meillä tärppäsi ekalla yrityksellä. Siksi järkytys on jotain sanoinkuvaamatonta. Nyt jo? Minunhan piti saada ensin töitä ja ja ja. Nyt kaikki meneekin ihan väärin, ihan... pieleen. Ei yhtään niin kuin suunniteltiin. Jopa meikämannekiinin kolmekymppisbileet menevät aivan plörinäksi ja bileet on peruttava, mikäli en halua, että aivan kaikki tuttuja myöten saavat kuulla tästä.

Hitto.

Lapsellista, tiedän. Lukijani Shopaholic, olethan kuulolla? :D

Päässä käy tsiljoona ajatusta. Ennen kahta viivaa tikussa olin ihan satavarma, että haluan ne kolme lasta. En ajatellut mitään käytännön tasolla, mietin vain, että kolme lasta olisi suloinen katras. Nyt, kun tikussa komeilee kaksi viivaa, joista se merkittävin viiva tuli muuten vasta noin 10 minuuttia testin teon jälkeen (!), olen epävarma kuin mitä.

What i was thinking?!

Kolme lasta. Miten helvetissä aika ja rakkaus VOI riittää riittävästi kaikille? Miten ylläpitää järjestys ja kuri? Miten tämän kestää talous? Velkahelvetti, is it you? Miten kaupassakäynti kolmen lapsen kanssa luonnistuu? Missä kukakin nukkuu? Missä kukin on milloinkin? Mitä jos sieltä nyt putkahtaa ne kaksoset, meillä kun Ukkokullan kanssa on molemmilla sitä suvussa.

Paniikkipaniikkipaniikki. Jopa ystäväni puhelimessa totesi, että voiiiiii v*ttu. Ammenapa siitä sitten tsemppiä, kun oma pää on ihan totally mess ja kaikki vaan pelottaa niin, ettei veri kierrä.

Nämä tunteet ovat kovin tuttuja. Ihan tismalleen samoja juttuja kelattiin, tai no, minä kelasin, aika jetsulleen kolme vuotta sitten, kun olin tehnyt Jäpikästä positiivisen testin. Kloppinen oli vasta nelisen kuukautta ja ajatukset säntäilivät päässä ensimmäiset viikot aivan hullun lailla. Esikoinen olisi vasta vuoden ikäinen, kun perheeseemme tulisi uusi vauva. Ihan samat pelon ja epävarmuuden tuntemukset täyttivät pään silloin.

Tilanne on nyt erilainen, tottakai. Kloppinen olisi tulokkaan tulohetkellä 4-vuotias ja Jäpikkä 3-vuotias. Aika isoja ja toimeliaita jo. Kun oikein mietin, ei tilanne ole yhtään katastrofaalinen. Onhan tuossa ikäeroa jo useampi vuosi. Ihan normaaliakin kai jo tehdä niitä pikkusisarruksia, mikäli niitä on tullakseen, eikö? Meillä kun ei ole todellakaan intressejä tehdä ns. iltatähtiä enää 10 vuoden päästä. Ehei. Lapset tulevat nyt, ns. samalla vaivalla ja kohtalaisen pienellä ikäerolla. Niinhän me halusimme. Tämähän menee juuri niin kuin halusimme.

Miksi siis tämä järjetön pelko? Pelko, ettei arki enää rullaakaan? Että sieltä tulee koliikkivauva, joka raastaa arkeamme ja lopulta perhe hajoaa avioeroon? Ja minusta tulee hullu yksinhuoltajan rähjä? Taas raskauskiloja? Äitiysvaatteita? Vatsan rasvausta raskausarpien pelossa? Verensokerin jatkuvaa mittausta, kontrolleja toisensa perään? Verikokeita? Synnytys?

Ääääää.

Mutta tiedättekö mitä, rinnallani seisoo tällä hetkellä mies, joka on kuin muuri. Hän on varma, hän ei stressaa. Hän tahtoo tämän vauvan eikä hän näe tilanteessamme tasan mitään ihmeellistä tai pelottavaa. Kun itse kiihkoan, että v*ttu kohta meillä on suurperhe, vastaa hän rauhallisesti: miten kolme lasta voi tehdä meistä suurperheen? Meitähän on vain viisi? Eihän se ole paljon?

No ei niin, ei minustakaan, kun oikein järjellä rohkenen ajatella. Itsekin tiedän kaveripiiristämmekin useamman perheen, jossa on kolme lasta. Lapsuudestakin muistan tällaisiä perheitä montakin.

Ukkokulta on muurini. Siinä missä itse olen epävarma, vapiseva hermoraunio, on mies talossa itse tyyneys. Ukkokullan luottavaisuus rauhoittaa minuakin, vaikka vähän väliä tekisi mieli hyppiä seinille. Ukkokulta usein muistuttaa, että me pärjäämme erittäin hyvin, joten ehdottomasti kolmaskin tähän perheeseen sopii.

Ei ole muuten hajuakaan paljonko on raskausviikkoja kasassa, sillä ei ole aavistustakaan viimeisimmästä kuukautiskierrosta, jonka sekoitti aivan totaalisesti e-pillerit ja vuotoa tuli viikkotolkulla. Äitiysneuvolaan pitäisi siis varmaan tässä kohtapuoliin jo soitella, kun kiertokin on yksi iso mysteeri. Tuntuu ihan uskomattomalta! Raskausoireetkin kun loistavat poissaolollaan. Ainoat asiat, joita olen huomannut, ovat olleet nopeasti rasvoittuvat hiukset, turvonnut vatsa, kummalliset nippailu-fiilikset vatsassa ja joskus on vähän pyörryttänyt. Huono olokin on vaivannut, mutta ainoastaan silloin, jos olen syönyt epäsäännöllisesti ja edelliseen fuudailuun on kulunut aikaa. Huono olo tosin tästä tulee myös ei-raskaana-ollessa, että sikäli en sitä laske oikein raskausoireeksi.

Että sellainen pikkujuttu teille purtavaksi. Tai minulle. Tai jotain. No, vielä en uskalla, enkä edes osaa, tästä hihkua, onhan tämä niin varhaisessa vaiheessa vasta. Ehkä kuitenkin on luotava "raskaus vol. 3" -tägi.

Tämän postauksen sekavuus kertokoon siitä, miten sekaisin on meikämannekiinin kuuppa.


Nina