No saavatpahan taas lähettää laskun.

Eilen oli käynti pelkopolilla. Odotukset olivat melkoiset, mutta silti jostain syystä käynti pelotti. Odotushuoneessa pyörrytti, oksetti ja vatsassa väänsi. Ukkokulta totesi tyynesti, että voi kunpa meidät vastaanottava kätilö olisi ikäloppu kehäraakki eli paljon nähnyt ja kokenut, eikä mikään edellispäivänä valmistunut keltanokka. No, lähempänä jälkimmäistähän se meidät vastaanottanut kätilö sitten oli. Ei nyt onneksi sentään nuorempi kuin mitä minä, mutta tokkopa meillä yli viittä vuotta on ikäeroa.

Hurja sattuma oli, että "pääsimme" keskustelemaan peloistamme samaan synnytyssaliin kuin missä Kloppinen syntyi. Saliin numero kolme. Paikka ei silti tuntunut niin pelottavalta kuin mitä olisin etukäteen saattanut luulla. Synnytysosaston haju sen sijaan hyppäsi heti nenään ja sai aikaan vähän kylmiä väreitä. Kuitenkaan yllätyksekseni itse paikka ei ollutkaan niin pelottava ja ahdistava kuin mitä odotin.

Keskustelu sen sijaan oli aika turhanpäiväistä. Siinä missä olisin kaivannut tsemppaavia sanoja ja kokemuksen kovaa rintaääntä siitä, että uudelleensynnyttäjän synnytys on aina ihan eri luokkaa kuin ensisynnyttäjän, sain vain "faktista faktaa" siitä, että synnytys sattuu. Ohh... No shit? Sain lupauksia, että minusta pidetään huolta, mutten lupausta, etteikö minuun sattuisi. Eipä tuo nyt ihan tajuntaa räjäyttävä uutinen ollut. Ja kun erikseen kysyin, että kertoisiko hän miten ensisynnyttäjien ja uudelleensynnyttäjien synnytykset käytännössä eroavat toisistaan, sain näitä liiba-laaba-vastauksia kuinka jokainen synnyttäjä on yksilö, kuinka jokainen synnytys on omanlaisensa ja että yleensä toinen synnytys on hieman helpompi.

Hieman?

No eihän tässä sitten mitään.

Keskustelussa kävimme minua vaivaavia asioita läpi, mutta sekin tuntui jotenkin hankalalta, sillä en osaa oikein nimetä yksittäisiä asioita synnytyksestäni, jotka jäivät kalvamaan. Siitä sessiosta kun jäi kalvamaan ihan kaikki, sairaalassaoloa myöden. Tietenkin painotin ponnistusvaihetta - se nimittäin tuntuu kaikkein kauheimmalta ja pelottavimmalta asialta tällä hetkellä. Painotin, että haluan ja vaadin jotain helpotusta tähän vaiheeseen. Tuntuu, että tämä toiveeni nyt painettiin osittain vähän villaisella. Tapaamamme kätilön mielestä tämän kuuluu sattua, jotta tiedän mihin suuntaan ponnistaa. Tokaisin, että viime kerralla ei muuta tehnytkään kuin sattui aivan helvetisti, eikä minulla ollut aavistustakaan, että mihin suuntaan ponnistaa. Minä vain ponnistin, hädissäni ja peloissani toivoen että tämä on pian ohi. Mutta eipä ollut. Ääretöntä tuskaa, kipua ja nöyryytystä kesti 56 äärettömän pitkää minuuttia. Joka lopulta päättyi siihen, että olin aivan loppu ja Kloppinen autettiin maailmaan imukupilla.

Kätilö arveli, että olin alkanut ponnistaa liian varhaisessa vaiheessa. Että siksi tunsin niin hyvin supistukset. Hän kirjasi ylös, että tällä kertaa ponnistusvaihetta pitkitetään mahdollisimman myöhäiseksi ja sitten yritetään epiduraalin avulla (?) saada supistuskivut vatsalta ja selältä pois. Jotta tällä kertaa tuntisin vain sen paineen ja ponnistamisen tarpeen. Pitkitys ei kuulostanut omaan korvaan järin hyvältä. Vieläkin muistan sen kauhutarinan, kuinka juuri Tyksissä yhden synnytyksen (ja olikos vielä, että juurikin ponnistusvaiheen...?) annettiin pitkittyä liiaksi ja vauva kuoli. Siltikään en voi muuta kuin toivoa parasta ja luottaa kätilöiden sekä lääkäreiden ammattitaitoon.

Lisäksi tämä kätilö kirjasi ylös, että avautumisvaiheen kivunlievityksestä on pidettävä tällä kertaa erityisen hyvää huolta, jotta olisin täysissä voimissa sitten ponnistusvaiheessa. Viimeksihän avauduin vaatimattomasti 18 tuntia, kuumeeni nousi ja lopulta minulle annettiin tunti aikaa avautua loppuun spinaalin vaikuttaessa. Muuten edessä olisi ollut sektio.

Avautumisvaihe kesti Kloppisen kanssa ilmeisesti sen takia, että pojan pää oli pitkään huonossa asennossa ja hän "etsi" oikeaa asentoa tullakseen ulos. Niinpä pää ei ollut "pieni kuten on luonto tarkoittanut" eikä synnytys ollut sujuva, vaan pikemminkin ihan kaikkea muuta. Siis korjaan, pojan pää oli täydellisen kokoinen hänen syntyessään, mutta päänasento synnytyskanavassa ei ollut pieni kuten ideaaliasennossa ja ideaalitilanteessa. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan? (Kelle tuli mieleen DNA:n mainokset, huutaa hep.)

Tällä kertaa toivon siis kädet ja jalat ristissä, että Jäpikän pää olisi mahdollisimman hyvässä asennossa, jotta synnytys ei tämän vuoksi pitkittyisi. Tällä kertaa aion myös kärvistellä kotona mahdollisimman pitkään. Tällä kertaa synnytyssalissa ei tasan tarkkaan nähdä opiskelijoita. Tällä kertaa yritän päästä synnytyssaliin, jossa on amme.

Yritän lähteä synnyttämään avoimin mielin. Yritän pitää mielessäni kätilön sanat: "ensimmäinen synnytys oli ja meni. Se oli kauhea. Mutta se on nyt ohi. Tämä synnytys on ihan uusi ja oma juttunsa. Tämä ei ole jatkumoa aikaisemmalle synnytykselle, vaan tämä on ihan uusi kokemus, joka voi olla ihan millainen vain".

Yritän valmistautua henkisesti mahdollisimman hyvin, jotenkin, sillä edessä se synnytys on. Pahimmillaan jo ensi yönä - kuka tietää. Yritän valmistautua, että kipua on luvassa, mutta pian se onkin jo ohi ja Jäpikkä, meidän palkintomme, on täällä kanssamme.

Mutta niin, oliko keskustelu kätilön kanssa poliklinikkamaksun (27,50 €) arvoinen?

No ei ollut.


Aina-vaan-flunssaisin-terveisin,
Nina

Toiveita, odotuksia ja suunnitelmia.

Aika menee ihan tuhatta ja sataa (pahoittelen, että hoen tätä jatkuvasti...). Ja kohta minä huomaan varmaan olevani jo isoäiti... No, se synnytys ja sairaalaoloaika sieltä lähestyvät uhkaavan vauhdilla ja tietenkin se kaikki mietityttää sekä pelottaa. Kokemukset Kloppisesta kun ovat niin ikävät. Tai ainakaan en missään nimessä voi sanoa, että päällimmäiseksi tunteeksi olisi jäänyt onni lapsesta. Ei ikävä kyllä. Toki niissä hormoniryöpyissä vauvan saaminen syliin oli synnytyksen ehdoton highlight. Mutta muuten aika unohti kyllä kullata kohdallani nämä muistot.

Kun jälkeenpäin olen miettinyt sairaalassaolon hetkiä, niin ensimmäisinä asioina mieleen nousevat jumalaton kipu ja tuska, nöyryytys, äärimmäinen väsymys sekä välinpitämättömyys. Jälkimmäisellä tarkoitan eniten sitä, että olen monestakin blogista lukenut, kuinka äidin on annettu pitkän synnytyksen jälkeen nukkua ja levätä. Minulle tällaista vaihtoehtoa ei kukaan edes tarjonnut. Ei vaikka en ollut nukkunut kahteen vuorokauteen ja olin synnyttänyt yli 19 tuntia. Kahdelta yöllä vauva lykättiin minulle sen seksiä tihkuavan sairaalakoltun sisään ja sammutettiin valot. Voitte vain kuvitella, etten ikipäivänä uskaltanut edes ummistaa silmiäni, saati nukahtaa, sillä pelkäsin pyörähtäväni vauvan päälle. Kaiken lisäksi pelkäsin tuon hennon ihmistaimen käsittelyä niin, etten uskaltanut edes siirtää häntä, jotta olisin itse saanut mukavamman asennon.

Kitkuteltuani tuskissani pari tuntia yhdessä ja samassa, huonossa, asennossa pyysin lopulta yöhoitajaa siirtämään vauvani omaan kaukaloonsa, minun sänkyni viereen nukkumaan, jotta saisin itsekin nukuttua. Tästä hyvästä minulle tuli huge paska äiti -fiilis, ettemme nukukaan vastasyntyneeni kanssa poski poskea vasten. Ja sitten melkein vuosi myöhemmin luen, että muualla Suomessa vauva on otettu milteipä automaattisesti ns. vauvalaan, jotta juuri synnyttänyt äiti saisi nukuttua, levättyä ja kerättyä voimia. Olen väkisinkin vähän katkera, vaikkakin toki onnellinen muiden puolesta.

Vaikka se läheisyys ja ihokontakti ovat ilman muuta äärettömän tärkeitä asioita, niin tällä kertaa aion olla itsekkäämpi. Tietysti riippuen millainen synnytysrääkki tällä kertaa on edessä. Aion pyytää rohkeasti, että saisin levätä itsekin, jos yhtään siltä tuntuu, että lepoa ja unta tarvitsen. Vaikka olisimmekin perhehuoneessa, jossa Ukkokultakin saisi olla ja nukkua 24/7. Tarvitseehan tuore isäkin unta ja lepoa siinä missä minäkin pitkän päivän päätteeksi.

Perhehuoneen koen tärkeäksi muutenkin, sillä Kloppisen aikana sain nukuttua todella huonosti, kun huoneessa oli huonetovereita. Toinen piereskeli, toinen kuorsasi. Ennen kaikkea he olivat täysin ventovieraita ja minun oli vain vaikeaa rentoutua heidän keskellään uuden elämäntilanteeni kera. Etenkin kun en bondannut oikein kummankaan kanssa eikä elinikäisiä ystävyyssuhteita solmittu. Ystäviä en toki sairaalaan ole menossa tekemäänkään, vaan vain ja ainoastaan toipumaan, joten tarvitsen siihen omaa rauhaa sekä lepoa. Viimeksi sänkypaikkani oli kaiken lisäksi huoneen keskimmäinen, joten joku ramppasi jatkuvasti ohi. Yritä siinä sitten nukkua, tai keltanokkana harjoitella imetystä, mikä ei muutenkaan suju, kun ns. yksityisyyttä antava verho vain lepattaa tuulahduksista auki...

Vaikka Kloppinen ei ole lainkaan ollut itkuinen vauva vauva-aikanaan, niin sairaalassaoloaikamme ajan luulin ja pelkäsin olevani koliikkisen vauvan äiti. Syitä itkuisuuteen siellä en tietenkään varmaksi osaa sanoa, mutta epäilen vahvasti itkujen johtuneen siitä, ettei minusta tullut tarpeeksi maitoa ja toisella reppanalla oli vain yksinkertaisesti kova nälkä. Maitohan ei minulla Kloppisen kanssa koskaan noussut, ja se väkisinkin luo hieman skeptisyyttä imetyksen onnistumista kohtaan tällä kertaa. Heti alkuunsa aionkin kertoa maidonriittävyys-epäilyistäni, jos minusta yhtään tuntuu, ettei maito tälläkään kertaa nouse tai jos Jäpikkä on itkuinen, kuten veljensäkin.

Suunnitelmissa on helpottaa mahdollista itkuisuutta pakkaamalla heti sairaalaveskaan pikkututti mukaan. Se nimittäin rauhoitti aikanaan heti Kloppisenkin. Olin nimittäin epätoivon ja -uskon partaalla monesti, kun pienokaiseni huusi täyttä kurkkua ja muilta äiti-ihmisiltä sain pitkiä, merkitseviä katseita. Silloin meillä ei tuttia sairaalassa ollut mukana, vaan tuttia kokeiltiin vasta kotona vaipanvaihdon yhteydessä. Siitä touhusta kun Kloppinen ei ole näköjään pitänyt oikein koskaan. Muistan silloin ajatelleeni, että voi hitto, kun sairaalassa olisikin ollut tutti mukana! Kuinka monet tuskanhiet ja kyyneleet olisivatkaan jääneet vuodattamatta... Minulta siis.

Synnytykseni ei tosiaan ollut helppo, nopea eikä kivuton. Ei kai se ole sellainen juuri kenelläkään, mutta toisilla se edes kestää vähemmän aikaa. Tätä minäkin toivon: että tällä kertaa koitos olisi nopeammin ohi. Näinhän sen väitetään menevän seuraavien synnytysten kohdalla, vaikka poikkeuksia löytyy tässäkin. Unelmoin (hmmm.) synnytyksestä, jossa on rauhallinen tunnelma, vähemmän sairaalavaloja ja enemmän hämärää, ammeesta sekä ponnistusvaiheesta, jossa minulla on aivan ehdottomasti oltava jokin kivunlievitys päällä. Tällä kertaa yhdelläkään harjoittelijalla, joka seisoo ja tuijottaa värkkiäni kiusaantuneen oloisena, ei ole minun kanssa samaan saliin mitään asiaa.

Minä kuvittelin Kloppista odotellessa, että se ponnistus olisi "helpoin" osa synnytystä. Väittihän näin neuvolanterkka, vau.fi ja synnytysvalmennuksen täti. Silloin kuulemma äiti voi itse tuntea vaikuttavansa synnytyksen kulkuun ja ponnistaminen helpottaa kipua. Näin mielessäni paskat jenkkisarjat "Vauva tulossa" yms, joissa äiti ponnistaa pienen hetken hienoinen hikikarpalo otsallaan ja sen jälkeen lepäävät hyvän tovin ja keräävät voimia seuraavaan pikkuponnistukseensa.

No, ei se sitten mennytkään oikeasti ihan niin. Ponnistusvaiheen kipu ja paine olivat jotain aivan eri kaliiberia kuin aiemmin. Supistuskipu oli jäätävää, ja kun supistus loppui, niin jäljelle jäi se tuskallinen paine koko lantion seudulla. Muistan rukoilleeni epiduraalia, jotain lääkettä, ihan mitä vaan, edes ilokaasua, josta tuntui saavan edes jotakin lohtua. En saanut edes jälkimmäistä, vaan minulle todettiin kylmästi, että nyt keskitytään synnyttämään. Supistusten välejä en aina edes huomannut, vaan keho tykitti supistusta toisen perään. Tuntui, etten pysty edes vetämään henkeä jokaiseen supistukseen, vaan että kivun lisäksi kuolen tukehtumalla. Viimeinen pisara olikin sitten supistus, joka loppui juuri siinä vaiheessa, kun Kloppisen pää oli puoliksi ulkona... Tässä vaiheessa ajattelin, että kipuun ihan oikeasti voi kuolla. Ja että tähän jamaan en enää ikinä eläessäni tahdo. Että tämä lapsi on ensimmäinen ja viimeinen, jonka minä synnytän.

Näin jälkeenpäin, kun olen kertonut kokemuksistani ja peloistani äitipolin kätilöille ja lääkäreille, he ovat ihmetelleet, että miksen saanut kivunlievitystä ponnistusvaiheessa. Ehkä joku kätilö siis teki tässä kohdallani "virheen", kun ei kuunnellut toiveitani ja pyyntöjäni. Tällä kertaa en ole synnyttämässä ilman ponnistusvaiheen kivunlievitystä ja se on vissi se. Tämä toive/vaatimus on jo tosin kirjoitettu tietoihini synnytyssairaalaan, joten toivon varpaat ja sormet ristissä, että tuleva koitos ei olisi yhtä helvetillinen kuin viimeksi.

Odotan melko malttamattomana, että pääsen sinne pelkopolikäynnille. Ja pelkään aivan kuollakseni, että synnytykseni ehtii käynnistyä itsekseen ennen sitä. En ole nimittäin ollenkaan varma, että onko minusta siihen urakkaan ennen kuin olen ehtinyt keskustella peloistani ammattilaisen kanssa...

Tunnen vähän morkkista siitä, että kirjoitan ikävän suoraan synnytyskokemuksistani ja peloistani, sillä tiedän lukijoissani olevan ensisynnyttäjiä. Tarkoitus ei ikipäivänä ole teitä pelotella. Ei se synnytys ihan sunnuntaikävelystä käy kenelläkään, mutta toisilla se kuitenkin on helpompaa. Toivottavasti se on sitä kaikilla teillä. <3


Nina

It's a miracle?

Nyt on kuulkaa jaettava kanssanne tapahtunut ihme. Lähdimme tosiaan eilen Ukkokullan kera kaupoille ja kutakuinkin ensimmäisenä suuntasimme apteekkiin. Ihan vain hakemaan lääkitystä ja helpotusta Kloppisen lenssuun sekä hampaiden tekoon. Poika kun oli pari edellistä päivää kipeä kuin mikä, ja ennen kaikkea kiukkuinen kuin mikä. 

No, me saimme apteekkiin rahaa palamaan varmaan lähemmäs 40 € ja kun palasimme rohtojen kanssa kotiin, odotti siellä Kloppinen isovanhempiensa kanssa niin kuin ei olisi koskaan kipeä ollutkaan. Siis what the fuck? Huom-obs: Etono-puikko ei sitten ole Kloppiselle, vaan meille vanhemmille, joita nuo hyttysenperkeleet armottomasti pihalla järsivät. Niin ja jos et ole kuullutkaan tästä puikosta, niin minä ainakin osaltani suosittelen – helpottaa kivasti kutinaa tämä.

No, en valita kokemastamme ihmeparantumisesta. Viime yön nimittäin nukuimme ah-niin-makoisasti kokonaan ehtoosta aamunkoittoon eikä yöhön mahtunut ainuttakaan kiljumista. Pari kitinää ja yksi pinnasängystä lattialle kopsahtanut tutti, that's it. Ja voi tsiisös, että teki kuulkaa uni hyvää! <3 

Minä tietenkin nukuin yöni silti melko kehnosti ja näin jatkuvasti unta rakenneultrasta ja tyttöennusteesta. Kyse tuskin oli enneunesta, vaan pikemminkin alitajuntani virrasta, sillä edeltävänä päivänä puhuin useammankin tahon kanssa lähestyvästä ultrasta ja heiltä tuli veikkaus, että nyt on vuorossa tyttö. Itsellä sukupuoliolo vaihtuu vähintään kerran päivässä, että se siitä äidin intuitiosta. Järki sanoo, että tällä kertaa tulee tyttö, kun kaikki on ollut niin erilaista: 

- Ruokahimot ovat nyt ihan tyystin erilaiset: Kloppista venaillessa himoitsin lihaa ja kaikkea rasvaista ja tällä kertaa ensin himoitsin tomaatteja, sitten paprikaa ja tällä hetkellä kuluu aika appelsiineja himoitessa. 

- Kloppista odottaessa en joutunut oksentamaan juuri kertaakaan ja tällä kertaa taas olen oksentanut melkein puoleen väliin saakka. En onneksi päivittäin, mutta kerta viikkoon ainakin. Oksu on ollut herkässä, kun hajuaistikin on herkempi kuin koskaan ennen.

- Naama kukkii kilpaa kesäniityn kanssa, kun taas Kloppisen odotusaikana iho oli mielestäni paljon hehkeämpi eikä finneistä ollut tietoakaan. Selkäkään ei ole jäänyt ilman finnejä, huoh.

- Linea negra oli edelliskerralla navasta alaspäin ja nyt se menee myös navasta ylöspäin.

- Vatsan muoto on minusta jotenkin erilainen. Kuvia kun katsoo, niin ero ei ole niin huomattava, mutta jotenkin tämä pötsi on enemmän ylempänä kuin Kloppisesta. Silloin alavatsalla oli vain siro pallo. 

Eroja saattaa olla muitakin, ja niitä saattaa jatkossa ilmestyä, mutta tässäpä nyt päällimmäisiä mieleenputkahtaneita. Tänään on muuten tämän raskauden puolivälipäivä! Hurjaa! Sen kunniaksi loppuun vielä muutama vatsakuva, jotka on otettu tänään. Vai joko olette lopen kyllästyneitä kyttäämään ihran peittämiä vatsoja? 

Antakaa anteeksi roikkuvat ja tyylittömät kotivaatteet. Tästä on pinnallisuus kaukana, mutta äitiys sitäkin lähempänä.

Nina

Ps. Tarkkaavainen silmäilijä saattoi huomata, että sormestani uupuu kihlasormus. Totta on, mutta ilman mitään kutkuttavaa erodraamaa. Sormuksemme ovat nimittäin vihdoin ja viimein kaiverrettavana. Tekstiksi valikoitui "Meorum finis amorum" eli viimeinen rakkauteni ikuisesti. Romskua eikö. <3

Jälkiviisaana.

Veronan kirjoittaman jutun innostamana minäkin päätin muistella hetkiäni täällä blogin puolella, kun Kloppinen asusti vielä vatsayksiössään ja minä mietin kuumeisesti mitä tuleman pitää. Usein nimittäin olenkin enemmän ja vähemmän huvittuneena pohtinut odotusajan fiiliksiäni, joten tässähän erinomainen aihe sekä uusille lukijoille ja stalkereille lisää minusta. Harmikseni en voi vain yhtä postausta tähän linkittää, sillä kirjoittelin aiheesta monen monta kertaa. Linkitin tähän kuitenkin joitakin wanhoja postauksiani.

Tässä postauksessa pohdin vauvan kanssa elämistä raskaushormonien sekoittamin ajatuksin, mutta silmään pomppasi heti sellainen seikka itsestäni, etten ole lainkaan sellainen pilvissä liitelijä. Kuten huomaan joidenkin odottajien olevan, kun olen joitain blogeja joskus eksynyt lukemaan. En odottanut vauva-arjen olevan <3 IHANAA-SAIRAAN IHANAA-IHANINTA IKINÄ <3, vaan osasin odottaa suurta vastuuta, arjen raskautta, vähäisten yöunien aiheuttamaa närää ja muuta sellaista vähemmän romskua. Olin ehkä turhankin skeptinen elämämme suhteen, sillä tämä elo Kloppisen kera on ollut kovasti paljon mukavampaa kuin olisin ikinä osannut kuvitellakaan. Mutta toisaalta, minähän odotin esikoistani, vailla mitään äiti-kokemuksia, vain ne kauhutarinat koliikkivauvoista mielessäni.

Vähän samanlaista pelkoa ja epävarmuutta löytyy tästäkin postauksesta. Jopa silkkaa paniikkia ja pakokauhua. On jännä näin jälkeenpäin huomata kuinka erilainen odottaja tosiaan olenkaan ollut verrattuna muihin. Ehkä? Ulkoapäin minusta tuskin huomasi tätä raastavaa epävarmuutta, mutta voi kyllä, siellä se oli voimissaan sydämeni kopukoissa. En tiedä miksi pelkäsin niin kovasti äitinä olemista, onnistumista, muiden arvostelua. Osittain pelkään näitä edelleen, mutta itsetuntoni on ponnahtanut kattoon lukuisten onnistumisteni myötä. Olen joskus salaa miettinyt yksikseni, että onkohan minut sittenkin ihan jopa luotu äidiksi...? Saapa nähdä millainen hirviövauva Tyyppi on ja mitä moinen tekisi tälle Oon Niinku Niin Luotu Niinku Äidiks -asenteelleni.

Sanotaan, että stressi ei tee hyvää äidille eikä lapselle. Totta, en lähde vastaan inttämään, mutta minä ressasin (Klik!) kovasti sitä, että ressaan ja synnytän valmiiksi masentuneen vauvan. Oravanpyörä oli tosiaan valmis ja kaikki hormoninhuuruiset kakka-ajatukset maksivoivat kimpassa kurjuutensa. Näin jälkeenpäin haluaisin halata itseäni lujasti ja sanoa, että eihän se nyt härrekyyd noin mene. Jos joku ihan oikeasti tulisi minulle päin näköä väittämään, ettei hänellä ollut raskautensa aikana ainuttakaan kurjaa hetkeä, jolloin kauheat sekä surulliset ajatukset villitsevät päänupin, veisin hänet luultavasti päänupin tarkempiin tutkimuksiin. En usko, että näillä joillakin yltiöpositiivisilla blogiodottajilla elämä on niin helvetin upeaa joka hetki. He vain luultavasti haluavat olla puhumatta näistä negaatioista, ja se on ihan fine, kukin tekee miten tykkää, mutta totuudesta se on hirmu kaukana. Tosiasia on kuitenkin se, että minä, välillä todella alakuloinen odottaja, sain tyytyväisen ja iloisen lapsen. Annetaan siis itsellemme anteeksi ne pastat tunteet ja fiilikset – elämä on laiffii.

Tämä ei nyt ihan suoranaisesti vauva-arkeen liity, mutta kerronpa kuitenkin, että taistelin (Klik!) vimmatusti raskausarpia vastaan rasvaamalla vatsaani, vaikka lähipiiri varoitteli, että kyllä niitä tulee, jos on tullakseen vaikka kuinka rasvaisit. Mutta äh-hä-hää, eipäs tullutkaan! Paitsi yksi minimalistinen viiru kylkeen, mutta se on niin olematon, etten laske sitä olemassaolevaksi. Nyt battle on käynnissänsä jälleen, sillä vatsaa kutittaa jo nyt! Siis raskausviikolla 13+2! Lisäksi masuni näyttää nyt yhtä suurelta kuin Kloppisesta viikolla 15 ja risat. Kuulemma seuraavista se vatsa notkahtaa nopeammin esille. Silti olen salaa peloissani, että minkäköhänlainen pötsi Tyypistä tulee. Kloppista odottaessani sain kuulla nimittäin lukemattomia kommentteja siitä, että olenkos nyt aivan varma, ettei siellä masussa vain oliskin kuule kaksoset tai muuten vain äimistelyjä, että kuinka voikaan olla vatsa suuri. Hyvin mieltä kohentavaa, kun tunnet itsesi muutenkin ihan läskivalaaksi. Niin siis, pitimäni vain sanoa, että se rasvaaminen kannatti, ja voi kun tälläkin kertaa säästyisimme tiikerin raidoilta...

Tässä postauksessa hehkutin, kuinka mukavasti Kloppinen nukkui yöt masuasukkina ja pohdin tulevaa nukkumistamme. Kukapa olisi muuten arvannut, että reilut 24 tuntia tästä kirjoituksesta jäätävä synnytyssessio oli ohi ja saimme mitä täydellisimmän vauvan käsivarsillemme? <3 No kuitenkin, jo tuolloin, ilman mitään kokemusta, arvelin ettei perhepeti ole meitä varten. Ja juu, ei se sitten tosiaan ollut. Perhepetiä ei edes yritetty, mutta imetystä yrittäessäni usein nukahdin sänkyymme niin, että Kloppinen oli tidillä. Sitten säpsähdin parin tunnin päästä hereille ja hokasin, että kas, siinähän se rakkauden hedelmämmekin nukkuu tidi suussa kiinni kyljessäni. Nostin hänet aina omaan sänkyynsä heti, mutta lopun yötä sitten pidinkin Ukkokultaa hereillä herättelemällä häntä vähän väliä, kun olin unissani nähnyt painajaista, että hän nukkuu lapsemme päällä. Ja hei, käykääpä lukaisemassa ainakin tämän tekstin ps.-tervehdykset: silloin nimittäin leikittelin ajatuksella, että synnypäs kulta 11.10. – olis niin kiva päivämäärä. Ja kuinkas sitten kävikään (Klik!)... ;) <3


Vanhoja postauksia oli kyllä mielenkiintoista lukea. Vähän noloa, mutta myös aika viihdyttävää. Kloppinen nukkui mukavasti juuri päikkärit, joten minä käytin laatuaikani sitten muistelemalla menneitä. Voi minua – kuinka paljon ja kuinka vähän olenkaan noin vuodessa muuttunut!


Nina

Ps. Hei, otetaans joskus vuoden päästä revanssi! Nythän minä kirjoittelen aatelmistani Tyypin kanssa ja kahden lapsen äitinä. Vuoden päästä, jos enää edes kirjoitan tätä blogia, voimme sitten yhdessä nauraa näiden aikakausien ajatuksille, eiks je?

Pps. Hei, mukavaa vappuakin muuten!

Ppps. Hei, ens vappuna en tasan tarkkaan aio olla selvinpäin! Enkä hitto ainakaan raskaana! Ei muuta, moikka!

Päälle jäänyt raskaus.

Näin on päässyt minulle käymään. Raskaus jäi päälle. Syön varovasti tuorejuustoja, en käytä alkoholia, mietin juonko liikaa kahvia. Energiajuomista nyt puhumattakaan. Energiajuomista... Mmmm... Damnit, minähän saan juoda energiajuomaa! Jeah, ei kun tölkki käteen ja Tehoa koneeseen.

Toim. huom.: En ole mikään energiajuoma-addikti, mutta onhan se hyvää. Ei siitä mihinkään pääse. Ja vielä töissä ollessani join sitä paljonkin, kun sitä oli aina tarjolla.

On muuten varmaan ihan normaalia, että raskaus ja sen tuomat rajoitteet jäävät päälle. Kestäähän se mokoma kuitenkin sen 40 viikkoa, joista noin 35:stä olet tietoinen.

Joten, minä jatkan viikonloppuani (ja viikonlopputaukoa blogistani), lipitän Tehoani, odotan Putousta (Toivottavasti se fakin Jani-Petteri putoaa, mitä hauskaa siinä hahmossa muka on?) ja syön sipsejä.


Nina

Synnytyssairaalasta jääneitä fiilareita.

Synnytyksestä on kolme kuukautta. Kokemus ei koskaan unohdu. Aika kultaa kuitenkin muistot. Ja nähtävästi sitä aikaa ei tarvita juuri kolmea kuukautta enempää. Jälkeenpäin, asioista viisastuneena, tulee kuitenkin mietittyä koettua ja olen aika lailla hämmentynyt sairaalan henkilökunnan toiminnasta.

Synnytykseni ei ollut helppo, mutta siitä ei minulle annettu myötätuntopisteitä osastolle siirryttyäni. Olin ollut hereillä jo lähes kaksi vuorokautta, synnyttänyt niistä toisen, eikä ketään siltikään kiinnostanut kuinka minä voin. Kuinka väsynyt olen. Kuinka pystyn edes huolehtimaan juuri synnyttämästäni pienokaisesta. Ärsyttää. Vai meneekö se kaikilla näin?

Synnytettyäni lähes 20 tuntia lepäsin synnytyssalissa ehkä pari-kolme tuntia ja sain jotakin syötävää. Suihkuun teki mieli mennä, mutta kroppa oli eri mieltä. Kun yritin nousta pystyyn, jalat lähtivät alta ja silmissä musteni. Lähdin osastolle siis sängyssä pojan kanssa pötkötellen. Haikein mielin päästin Ukkokullan kotiin kahden aikaan yöllä.

Yö sujui ihmetellen. Kloppinen oli paitani sisällä ja nukkui. Minäkin yritin, mutta yrittämiseksi se jäi: joka paikkaan sattui, olo oli kuin sirkkelin kanssa piripäissään leikkineellä. En uskaltanut nukahtaa, sillä pelkäsin väsyneenä kellahtavani vauvaparan päälle. Olisin halunnut kääntää kylkeä, sillä samassa asennossa oleminen tuntui tuskalliselta. En kuitenkaan tiennyt kuinka olisin vauvan nostanut, olin uupunut ja jännitin vauvan käsittelyä. Huonetoverit nukkuivat ja pelkäsin herättäväni heidät, mutta silti jouduin soittamaan hoitajan apuun. Hän siirsi Kloppisen toiselle puolelleni ja muistaakseni tässä samalla yritin imettääkin pientä. Hoitajan avustamana tietenkin. Miten ihmeessä olisin yhtäkkiä itse sen osannutkaan?

Myöhemmin pyysin, että hoitaja ottaisi vauvani ja laittaisi hänet kaukaloonsa nukkumaan. Kello taisi olla jotakin neljä aamuyöllä. Olin äärimmäisen väsynyt, minun oli pakko saada nukuttua, vaikka mietin sängyssäni pitkään, että voisinko laittaa juuri tähän maailmaan syntyneen avuttoman pienokaisen omaan sänkyynsä ihan yksin. Tuntui pahalta. Vaikka olinkin siinä ihan vieressä omassa sängyssäni. Ihmettelin muuten huonetovereitani, jotka pitivät vauvansa yöt nukkumassa kaukaloissaan, huoneen päädyssä. Siis todella kaukana...

Aamulla heräsin noin yhdeksältä. Olin asioista pihalla kuin lumiukko. Huoneessa oli hälinää ja ihmisiä meni sinne tänne. En oikein tiennyt mitä siinä olisi kuulunut tehdä, mutta hetken kuluttua sänkyni päätyyn ilmestyi hoitaja, joka hoputti minut vaihtamaan pojalle vaippaa. Toikkaroin sekavana väsymyksestä ja kivusta vauvanhoitohuoneeseen, ja pääasiassa vain istualtani katselin, kun iäkkäämpi hoitaja hoisi vauvaani. Sitten homma olikin valmis: vauvalla oli puhtaat vaatteet päällä, menetkös jo siitä, hus. Hoipuin takaisin huoneeseeni kiljuvan vauvan kanssa tietämättä oikein mitä sille tehdä. Sen verran maalaisjärki kertoi, että vauvallahan saattaisi olla nälkä. Koska ketään ei näkynyt missään, yritin imetystä ihan itsekseni. Omasta mielestäni silloin onnistuin, mutta näin jälkeenpäin ajatellen jotakin meni kyllä pieleen, sillä alusta asti Kloppinen sai lisämaitoa eikä minulla maito koskaan noussut.

Olin kaiken muun tuskan lisäksi äärimmäisen lähellä nälkäkuolemaa. Minulla ei ollut aavistustakaan, että milloin saisin jotain suuhuni ja mistä. Jouduin jälleen lähteä hoippumaan käytävälle, että voisin kysyä mahdollisesta aamiaisesta joltakulta. Eräs hoitaja vain voivotteli, miten minulle ei ollut kukaan hoitanut aamiaista. Jos en olisi siis itse kysynyt keneltäkään, en olisi saanut aamiaistakaan. Tuntuu, ettei kukaan viitsinyt tulla kertomaan minulle edes niitä perusasioita: mistä saa ruokaa ja milloin. Selvitin asioita itse ja katsoin muista mallia miten he toimivat.

En ollut sairaalassa pitkään. Thank God. Vain kaksi kokonaista päivää. Mutta ne kyllä riittivät. Opin ainakin sen, että olen melkoinen mimmi ja hiton hyvä pärjäämään. Huonetovereilta kyllä kysyttiin kymmenkunta kertaa kuinka he pärjäävät, kuinka imetys sujuu, onko heillä kipuja. Minun punkkani ohi usein vain käveltiin. Ja ne muutamat kerrat, kun minulta jotakin kysyttiin, minä imetin ja hoitajat sanoivat tulevansa myöhemmin uudelleen. Eipä paljon näkynyt.

Okei, ymmärrän, että resurssit eivät millään riitä jokaisen paapomiseen ja passaamiseen. Hoitajia ei vain ole tarpeeksi ja toiset tarvitsevat (ja ehkä osaavat vaatia) enemmän. Silti näin jälkeenpäin usein mietin, että synnytyssairaalassa olosta jäi päällimmäiseksi sellainen fiilis, ettei kukaan välittänyt. En saanut traumoja, mutta jotenkin vain vituttaa, että oli siitäkin oikein pakko avata sanallinen arkku. Seuraava kerta tulee olemaan tietysti helpompi: tiedän kuinka hommat hoituvat ja missä on mitäkin. Jos toista lasta meille nyt ylipäätään suodaan.

Olen luonteeltani hyvin itsenäinen ja harvoin pyydän apua. Ehkä siinä ovat syyt, miksi tuntui, että jäin ilman apua. Mutta synnytys on kuitenkin todellinen koettelemus, ainakin suurimmalle osalle uskoisin, joten minusta etenkin esikoisensa synnyttävän kuuluisi saada tukea ja apua. Ymmärrystä. Myötätuntoa. Elämä on juuri mullistunut, niin täysin kuin se vain voi mullistua. Ei kaikilla ole kokemusta vauvoista, ei kaikilla ole pikkusisarruksia ollut hoidettavana. Ihan totta, minä en edes älynnyt röyhtäyttää Kloppista parina ekana päivänä!

Ja silti tuosta pikkumiehestä on kasvanut moinen hurmuri, joka osaa ja opettelee. Ja ennen kaikkea hän on tyytyväinen, vaikka äiti on nyt vähän tällainen puusilmä.


Nina

It's a final countdown...

Ette arvaa miten hauskuutin viime lauantai-iltaani? Lukemalla Vau-kirjan muistiinpanojani loppuraskausajalta. Tuntui, että olisin ollut raskaana ihan edellispäivänä ja toisaalta siitä tuntuu olevan aivan ikuisuus. Ajattelin jakaa loppuraskauteni fiiliksiä vielä tänne viimeisiltä viikoilta, kuten aiemmin lupasin.

Millainen oli siis loppuraskauteni, raskausviikoilla 37–40?

Hengittäminen oli hankalaa. Odotin kuin kuuta nousevaa, että rakkauden hedelmämme ymmärtäisi laskeutua (ja syntyä).

Olin tylsistynyt. Samalla kun joka suunnasta sateli ohjetta nauttia omasta ajasta ja tehdä itselle mieluisia asioita, niin minä kaipasin enemmän ja enemmän tekemistä. Siis vauvan kanssa. Halusin päästä tositoimiin, saada päiviini jotakin "oikeata" tekemistä.

Odotin raskausarpia saapuvaksi. Vatsani alkoi olla kooltaan aivan jumalaton ja siksi rasvasin sitä edelleen tunnollisesti sekä tsiikailin joka aamu ja ilta peilistä, että joko jostakin on nahka revennyt. Vaan eipä revennyt, säästyin siis raskausarvilta, tiikerin raidoilta. Tosin reisistäni olen muutaman pienen skrätsin löytänyt, mutta ne minulle nyt vain suotakoon. Rasvaa muuten kului monta tuubia.

Voin yllättävän hyvin. Vaikka vatsa tosiaan oli suuri kuin mikä, niin minä olin melkoisen ketterä. Matalasta urheiluautosta nouseminen ei ollut homma eikä mikään. Eikä ketteryyteni jäänyt muiltakaan huomaamatta. Mikä herätti minussa jotakin merkillistä ylpeyttä: kiva, kun huomaatte, että hanskaan tämän raskauden niin kivasti. :) Vielä viikkoa ennen laskettua aikaa, ja synnytyskoitostamme, minätyttö tanttaroin vatsan kanssa tunnin lenkin. Hitaasti, mutta varmasti. ;)

Alakertaa vihloi, supistuksia ilmestyi. Näitä vähän menkkamaisia supistuksia ja vihlaus-fiiliksiä huomasin noin kolme viikkoa ennen laskettua aikaa. Supistukset saapuivat ilokseni yleensä iltaisin tai alkuyöstä ja vatsa meni aina siihen ohessa sekaisin. Ja luonnollisesti jokainen fiilari jossakin sai minut varpailleen: Nytkö synnytetään, nytkö nytkö nytkö??!!

Sormien nivelet särkivät. Aamulla oli tajuttoman vaikeaa saada kättä nyrkkiin tai otetta oikein mistään. Ensin särky katosi aamupäivän aikana, mutta loppujen lopuksi sormet särkivät kellon ympäri. Yllättäin tämä vaiva hävisi sillä samalla sekunnilla, kun rakkauden hedelmämme syntyi.

Salakavala turvotus iski. Se tuli hiirenhiljaa, sitä ei huomannut Ukkokulta, ei neuvolan terkkari, en minä itse. Sen, salakavalan turvotuksen, huomasi vasta, kun synnytys oli takanapäin ja ihmettelin kotiin päästyäni supersolakoita varpaitani.

Limatulppa otti ja lähti. Reilu 2 viikkoa ennen tositoimiin pääsyä sain jo "varoitusmerkkejä": limatulppa tipahti wc-pönttöön pinkkinä pötkylänä vaaleanpunaisen vuodon kera. Jännitys iski ihan sataa: NYTKÖ NYTKÖ NYTKÖ???!!!!

Yritin käynnistää synnytystä. Siivosin, saunosin, sekstasin, touhusin. Ja kävelin. Minätyttö kävelin, vaikka tuntui, että alakerta repeää ja taivas lyö tulta. En osaa sanoa, että edesauttoiko touhuni yhtään mitään. Mutta tulipa käveltyä.

Olin rauhallinen synnytyksen suhteen. Kunnes keräsin yllättäen painoa reilusti ja vauvan kokoa alettiin epäillä suureksi. Äitipolikäyntien arvailut nelikiloisesta vauvasta pistivät ajatuksen synnytyksestä hirvittämään... Jotenkin pysyin vain kuitenkin järjissäni ja semirauhallisin mielin luotin lääkäreiden arvioon (sekä omaan silmämääräiseen arvioon) leveän lantion tuomista etuuksista suuren vauvan suhteen.

Supistukset lisääntyivät. Noin viikkoa ennen synnytystä supistuksia ilmestyi tuon tuosta vain enemmän ja enemmän. Unohtamatta tietenkään ihanaa sekaisin olevaa vatsaa wc-tiloissamme, joissa akustiikka on kohdillaan...

Bongasin pikkuhousunsuojista limaista vuotoa. Tätä ihmeellistä venyvää limaa tuli selkeästi paria päivää ennen synnytystä.

Voi, olipa aikaa tuo raskausaika. Niin jännittävää ja ihanaakin. Moni on kysynyt, että kaipaanko esimerkiksi vauvamasuani. En ja joo. Sitä kömpelyyttä ja vaivaalloisuutta ei voi kukaan tervejärkinen kaivata, mutta nyt kun etureppu roikkuu eikä ole vielä ihan entisellään, niin kaipaan sitä, kun vatsaa ei tarvitse peitellä. Suurentunut kohtu ja vauva pitivät huolen, ettei vatsassa ollut makkaroita. Esittelin vatsaa suurella ylpeydellä, tällä hetkellä en niin ylpeydellä, vaikka toki olen saanut kuulla muutamalta ystävältäni mukavia kommentteja nopeasta palautumisestani.

Toivon, ettei tämä raskaus jäänyt viimeiseksi, vaikkei aika vielä olekaan kullannut kaikkea. Tai jos on, niin en ainakaan vielä tunne kehossani minkään sortin vauvakuumetta saati tarvetta raskautua nyt heti uudelleen. Mutta sitten joskus, jos Luoja suo, on varmasti mukavaa vertailla mitkä asiat ovat erilailla tulevassa raskaudessa.


Nina

Sairaalakassin turhakkeet.

Kirjoitin jutun mitä kaikkea aion pakata sairaalaan mukaan ja näin jälkiviisaana halusin jakaa kokemuksiani ja viisauttani siitä, mitä kaikkea ei todellakaan kannata raijata sairaalaan saakka pölyttymään.

Nämä asiat pakkasin mukaan ja niihin en koskenutkaan:

- Meikkipussin. Nonni, kattokaas, en olekaan niin pinnallinen kuin miltä joskus voi vaikuttaa. Suoraan sanottuna meikkaus ei olisi juuri vähempää voinut kiinnostaa.
- Isot t-paidat. Edelleen ihmettelen, että miksi helvetissä meille synnytysvalmennuksessa sanottiin, että pitää olla isot teepparit mukana, sillä kun vauva nostettiin rinnalleni heti synnytyksen jälkeen, niin minun ei todellakaan käsketty vaihtaa sairaalan hekumallista kolttua mihinkään t-paitaan....??! Eikä käyttöä sillä ollut Ukkokullallakaan, hän laittoi pojan sen t-paidan sisään, mikä hänellä nyt sattui olemaan päällä. En käsitä.
- Alushousuja. Omia kalsonkeja en laittanut edes kotimatkalle, vaan halusin nekin viimeiset hetket nauttia mahdollisuudesta käyttää jättimäiseksi venyviä, mistään kiristämättömiä, verkkokalsareja. Ne ovat pahuksen mukavat päällä ja sinne mahtuu vaivatta se vaippakoon side, jota minun ainakin oli pakko käyttää runsaan vuodon vuoksi.
- Paketin yösiteitä. Yllä mainitut seikat selittävät, miksi paketti omia Always-siteitä jäi tyystin käyttämättä.
- Bepanthenia. Mitään ylimääräisiä rasvoja en tarvinnut ja toisaalta opin, että jos jotakin tarvitsen, niin sellaista saan sairaalasta.

Yöpukua en onneksi pakannut laukkuun ollenkaan, sillä sillekään ei olisi käyttöä ollut.

Mitä pakkasin "liikaa" tai turhaan:

- Rasvan rinnoille. Tätä kyllä tarvitsin ja käytin, mutta rasvaa saa tarvittaessa myös sairaalasta. Sitä paitsi siellä olo maksaa, joten eiköhän siitä rahasta kannata ottaa kaikki hyöty irti. ;)
- Liivinsuojia. Toim. huom: itselläni maito ei lähtenyt nousemaan eikä se lentänyt tisseistä kaaressa, joten SIKSI MINÄ en näitä tarvinnut. En ole aivan varma laitoinko suojia edes kotiin lähtiessä...?
- Evästä. Itse en syönyt eväistä mitään, mutta Ukkokulta taisi jotakin Tuplaa ja suolapähkinää sieltä nappailla. Synnytyksen aikana ei eväiden napostelu käynyt mielessäkään.

Mitä pakkasin ja myös käytin sekä tarvitsin:

- Sukkia. Ja suosittelen kaikkia muitakin pakkaamaan näitä mukaan, sillä sairaalan verkkosukat saattavat kuulostaa seksikkäältä, mutta sitä ne eivät ikävä kyllä ole. Mukavuudesta puhumattakaan...
- Perus hygieniatarvikkeita, kuten suihkuvermeitä sekä hammasharjaa. Kauneudenhoitooni sairaalassa kuului vain suihkussa käynti ja sen jälkeen hiusten harjaus, kosteusvoiteen levitys kasvoille sekä deodorantin laitto. Niin ja tietysti hampaiden harjaus. Muuta en jaksanut, vaikka toinen kämppiksistäni meikkasi ja föönasi tukkaansa. Joka päivä. Fuckin' unbelievable.

Ukkokulta toi minulle osastolle läppärin ja siitä oli minulle muutamana kertana oikeesti seuraa ja käyttöä. Iltasella, kun Ukkokullan vierailu luonani päättyi ja vauva nukkui, oli mukava käydä lukemassa Facebookissa vauvaonnitteluja sekä muiden kuulumisia. Lisäksi puhelimen laturilla oli myös käyttöä, sillä jostain kumman syystä ihmisiltä sateli viestejä... :)

Yksi päivä kirosin sairaalanvaatteita, jotka eivät istu ja etenkin sinä yhtenä päivänä tuntuivat todella epämukavilta. Tätä kurjuutta lisäsi, kun huomasin, että yksi mamma hoippui käytävällä vastaan omissa vaatteissaan. Kaipasin omia vaatteita, joissa tuntisin oloni varmemmaksi, mutta toisaalta pyykkivuoren tekeminen kotiin olisi ollut turhaa.

Että semmoista. Jälkiviisaus on p*rseestä, mutta jospa näistä vinkeistä olisi jollekulle apua. Tai minulle itselleni joskus myöhemmin. Who knows. :)


Nina

Ps. Tämä Muumi-reunapehmuste saattaa olla ihan turhake, mutta hitsi, pakko saada ja tilata täältä. :D

Kertomus Haikaran vierailusta.

Olisiko raskausblogi mitään ilman synnytysstooria?

Tässä tulee. Heikkohermoiset, synnytyskammoiset ja raskaanaolevat – suosittelen skippaamaan tämän jutunpätkän. Tai sitten en. Itse lähdin synnyttämään väärällä asenteella. Ensinnäkin ystäväni, joka sai lapsukaisensa kolme viikkoa ennen minua, hehkutti ettei synnyttäminen ollutkaan yhtään niin kamalaa. Etteivät supistukset olleetkaan niin hirveitä ja ponnistaminenkin meni tuosta vain. Toiseksi olen kuullut, että tyttärien synnytykset ovat usein samankaltaisia kuin äideillä. Tai että jollain tavalla jotakin periytyvää tässä on. Äitini tehtaili minua 9 tuntia ja Ukkokultaani tehtailtiin 6 tuntia. Jotenkin ajattelin, että 10 tunnissa on oma urakka ohi. Vaan kuinka kävikään...

Heräsin 11.10. (laskettu aikani oli siis 12.10.) maanantai-tiistai välisenä yönä joskus ennen kahta kohtalaisen tuntuviin supistuksiin enkä saanut tämän jälkeen enää unta. Puoli kolmelta herättelin jo Ukkokultaani, että nyt tuntuu ja hyvin tuntuukin. Kolmelta supistukset tulivat jo säännöllisesti: 40 sekunnin kestoisina 4–5 minuutin välein. Sinnittelin kipujen kanssa kotona kolme tuntia. Ukkokulta lämmitteli minulle vehnätyynyä ja lopuksi istuskelin ja seisoskelin kuumassa suihkussa. Kivut kovenivat kovenemistaan ja aamukuudelta päätimme lähteä Tyksiin. Aijuu, Ukkokulta soitteli muuten jo joskus puoli neljältä Tyksiin, että pitääkö tästä jo lähteä sinnepäin. Sieltä rauhoiteltiin hermostunutta miesparkaa sanomalla, että vielä voimme aivan hyvin olla kotona, jos siltä tuntuu, että siellä pärjäämme.

Kello 06.30 kirjauduimme sisään sairaalaan. Sitä ennen oksensin sairaalan parkkipaikalle ja surkuttelin miehelleni, että nyt kaikki aamuruuhkalaiset luulevat, että minä olen joku juopponarkki, kun purjoilen aamutuimaan sairaalan pihalla. :) Hetken aikaa olimme käyrillä ja supistukset jatkuivat vain. Kätilö tutki tilanteen ja totesi, että olen 1 cm auki. Seuraavaksi sainkin jo pukea sairaalan kipeän superseksikästä kolttua ylleni ja lähteä saliin. Synnytys oli käynnistynyt.

Kiittäisikö ahkeraa rasvaamista vai ihotyyppiä, mutta vaikka vatsani oli VAL-TA-VA, säästyin raskausarvilta.

Tässä (ainakin tämän raskauden) vihonviimeinen vatsakuva. Raskausviikkoja tässä siis 39+6.

Ensimmäiset kuusi tuntia menivät kärsien helvetin kipeiden supistusten kanssa. Kokeilin keinutuolia, tuloksetta. Kokeilin uudelleen vehnätyynyä, tuloksetta. Kokeilin ilokaasua, tuloksetta. Lopulta kätilö ehdotti minulle suihkuun menoa ja siellä taisikin vierähtää useampi tunti. Ja litra vettä. Kivut alkoivat ennen puolta päivää olla melko lailla sietämättömiä ja melkein jo rukoilin kätilöä, että saisin epiduraalin. Viimeiset minuutit tuntuivat helvetillisiltä, kun odotimme anestesialääkäriä saapuvaksi. Siinä odotellessa päätin kokeilla uudelleen ilokaasua, kunnon teholla. Ja johan alkoi tapahtua ja homma toimia.

Unohtumatonta oli se tunne, kun sain vihdoin ja viimein epiduraalin ja se alkoi tehota. Äärimmäisen kärsimyksen jälkeen kehoni valtasi täydellinen rentous ja harras kivuttomuus. Viihdytin Ukkokultaani huokaisemalla onnellinen hymy huulillani, että rakastan epiduraalia ja ilokaasua. Vieläkin kuulen tästä letkautuksestani, että taisi olla kunnon dropit. ;)

Pari tuntia meni hyvin: pääsin vähän kävelemään, sain syötyä vähän jogurttia ja mehukeittoa sekä ennen kaikkea sain nukuttua noin tunnin verran. Sitten epin teho alkoi jälleen laantua. Koska en ollut auennut tarpeeksi, sain uuden satsin epiduraalia joskus kolmen huitteilla. Kun tämä oli jälleen lakannut tehoamasta ja jälleen oli todettu, etten ole vieläkään auennut tarpeeksi, sain jotakin toista kipulääkettä. Tämä ei juurikaan tehonnut, joten annostusta lisättiin. Olin niin lääkkeissä, että tuntoaisti katosi lähes kokonaan jaloista. Tuskat olivat niin kovat, ettei epiduuralin eikä kanyylin laitto sattuneet lainkaan. Joku nimittäin joskus on sanonut, että synnytyksessä miltei pahinta oli epiduraalin laitto.... Öööh, wtf?!

Aukeaminen sujui helvetillisen hitaasti. Edelleen. Kipua ei tuntunut oikein lievittävän mikään. Ilokaasun imeskelyä jatkoin tunnollisesti, vaikka mietin, että onko siinä kyseessä pelkkä Placebo-efekti: hengitän pelkkää ilmaa ja koska keskityn hengittämiseen, niin kipu mukama lievittyy. Mene ja tiedä. Jossain kohtaa minulle nousi kuume ja vauvan toimintoja alettiin tarkkailla tarkemmin. Kahdeksan jälkeen illalla lauma lääkäreitä, kätilöitä ja hoitajia päättivät, että minulle laitetaan vielä spinaali ja jos en ole tunnissa auennut kokonaan, on edessä hätäsektio. Kuumeesta ja väsymyksestä johtuen itkimme Ukkokullan molemmat. Pelkäsimme pienokaisemme vointia ja Ukkokulta taisi olla melkoisen huolissaan myös minusta.

Spinaali oli myös jotakin aivan fantastista: en tuntenut tuntiin MITÄÄN. Jumalaista, lievästi sanottuna. Onneksi tunnin tunnettomuuden jälkeen olin myös avautunut sen viimeisen sentin ja kun sen jumalaisen puudutteen teho alkoi laskea, sain alkaa lähes heti ponnistelemaan. Supistuksia sateli jatkuvalla syötöllä ja tuntui, että sain koko ajan ponnistaa ilman että supistusten väleissä olisin voinut levähtää. Ponnistusvaihe kesti 56 minuuttia ja jokainen minuutti oli suoraan sanottuna aivan yhtä helvettiä. Kivut olivat sietämättömiä ja muistan vain hokeneeni mielessäni, että enää on jäljellä vain tämä ponnistusvaihe, jaksaa jaksaa, pakko jaksaa, pakko kestää.

Voimani ehtyivät ja pyysin apua kätilöltä, joka onneksi ymmärsi pyyntöni. Olihan takana jo vähän hiton monta tuntia synnytystä. Lopulta huone oli täynnä hoitajia ja mitä lie, ja poikamme saatiin maailmaan klo 22.26 imukupin avustuksella. Itse ponnistelin vielä tällöinkin ja lääkäri käski minun avata silmät ja katsoa vauvaamme, hän oli jo ulkona. :) Nopeasti sain rakkauden hedelmämme rinnalleni ja voi luoja sitä tunnetta. Kuulostaa kliseiseltä, mutta sitä se ei vain ole. Lapsen saaminen syliin on jotain uskomattominta, mitä kokea saattaa. Ja vaikka synnytys olisi kuinka hirveä ja tuskallinen, niin se pieni ihmistaimi tekee siitä kaikesta sen kivun arvoista.

Poikamme oli, ja on, käsittämättömän kaunis ja täydellinen. Ukkokullan silmäkulmakin vähän vuosi, kun häntä vilkaisin. <3 Lentoliskolta kuulostanut pienimies sai mitä parhaimmat pisteet: 9-10-10. Olen hänestä ylpeä, sillä hän on vain kaunistunut muutamassa viikossa. Kaikki on niin kohdillaan, niin sopusuhdassa. <3 


Synnytys kesti 19,5 tuntia ja on kerännyt pituudellaan myötätuntopisteitä neuvolantädeiltä ja kavereilta. Vaikka kokemus oli melkoisen hirvittävä, on sanottava, että aika kultaa nopeasti muistot. Toinen lapsi tuntuu luontevalta ajatukselta, vaikka sekin pitää synnyttää. :)

Kotiin lähdettiin tietysti harrikkatossut jalassa. ;)

Nina

Ps. Kuvaa en aio rakkauden hedelmästämme ainakaan tällä erää julkaista. Tämä on Ukkokultani pyyntö, jota aion kunnioittaa. En ole myöskään julkaissut itsestäni tai Ukkokullasta kuvia niin, että kasvot näkyvät, joten miksi tekisin niin lapsellemme?

Haikara käski sanoa moi.

Kuten arvata saattaa, tämän tauon kirjoittelussa selittää pienen poikamme tulo maailmaan. Raskausviikkoa 40 emme päässeet koskaan näkemään, sillä ihastuttava tuhiseva kullanmuru syntyi 11.10.11 klo 22.26 miehekkäin mitoin 4040 g ja 53 cm. Takana on siis reilu viikko yhteistä matkaa ja siinä ajassa ollaan tutustuttu ja rakastuttu. <3


Enemmän kuulumisia vauva-arjen harjoittelusta ja sujumisesta sekä tietysti armotonta verimättötykitystä synnytyksestä kirjoittelen, kun siihen on paremmin aikaa. Jos sellaista joskus on. ;)


Maitotahroja sekä äidillistä hehkua uhkuen,
Nina

Sleepy Sleeper?

Raskausaikana on ollut hellyttävää huomata, että rakkauden hedelmällämme on samanlainen unirytmi kuin minulla. <3 Vauvamme on vahva ja liikkeet ovat... hmm, sanotaanko, huomattavia, mutta kertaakaan en ole herännyt yöllä (tai päivällä) vauvamme touhuiluun. Päinvastoin, hän yleensä nukahtaa minua ennen ja herää minun jälkeeni. Me siis nukumme yhdessä, kirjaimellisesti, jo raskausaikanani.

Siksi ajatus, että lähelläni toukasta vauvaksi kasvanut pikkumies nukkuisi syntymänsä jälkeen yksin omassa huoneessaan, on kylmä. Jääkylmä. Pikkuinen on tottunut lämpööni, läheisyyteeni, hengitykseeni (kuorsaukseeni). Hän on jo vatsassa asuessaan tottunut, että reagoin hänen liikkeisiinsä silittämällä vatsaani ja toivottamalla pienelle hyvää huomenta. Ei, ajatuskin, että vauvamme nukkuisi heti yksin, vieläpä valtavan kokoisessa pinnasängyssä, on vain mahdoton. Minulle, meille.

Superäitiys on jälleen kerran minusta kaukana: Meille ei tule perhepetiä. Minä en pahemmin unissani liiku tai kieri, mutta Ukkokulta tekee molempia. Siksipä meille sopiva ja turvallinen vaihtoehto on isäni aikanaan tekemä kehto, joka siirtyy vauvan tultua minun sängynpuoliskoni viereen. Se ei ole mahdottoman suuri, kuten pinnasänky, vaan pienempi ja turvallisempi. Itse en kuulemma vauvana voinut sietää kyseistä kehtoa, joten olen varmuuden vuoksi säilyttänyt äitiyspakkauksen. Jos pojankloppimme sattuu perimään äitinsä temperamentin... :)

Päiväpeittona toimii tällä hetkellä Ukkokullan äidin tekemä tilkkutäkki/leikkimatto. :)

Kirpparilta bongatut vauvojen muumilakanat, voitte vain kuvitella kuinka onnessani olin näistä... 

Isäni kätten taidonnäytettä, kehto siis aikanaan hänen tekemänsä.

Bongasin kirpparilta toisella reissulla lisää Muumi-lakanoita 6 € kpl. Vaan enpä sitten katsonut intoa puhkuessani tuotetietoja tarkemmin – nämät kun ovat vauvalle "hieman" liian suuret. Eli meillä on kerhoikäiselle ensimmäiset lakanat! :D

Rippikouluikäiseksi ei ole tarkoitus poikaamme "meidän makuuhuoneessa" nukuttaa, vaan kehdon käydessä pieneksi pikkuinen siirtynee pinnasänkyyn. Pinnasänky saattaa hetken sijaita makuuhuoneessamme, mutta kun yöheräilyt vähenevät ja loppuvat, siirtyy sekä sänky että poika omaan huoneeseensa. Joka sijaitsee makuuhuoneemme välittömässä läheisyydessä. Meidän makuuhuoneemme on kuitenkin "meidän". Se on minun ja Ukkokullan lemmenpesä, meidän.

Eri asia sitten on, miten asiat käytännössä toteutuvat, mikä tuntuu hyvältä ja mikä ei.


Nina

Ps. Kaksi päivää laskettuun aikaan! KAKSI! Niin tämä aika vain käy vääjäämättä vähiin... Yritin muuten neuvotella rakkauden hedelmämme kanssa, että hän syntyisi huomenna. Olisi nimittäin muikea synttäripäivä: 11.10.11. ;)

Pps. Ei ole totta! Sain äsken puhelun äippäpolilta, että sairaustapauksen vuoksi aikani siirtyy keskiviikolta huomiselle aamulle. Ja sivulauseessa mainittiin käynnistyksen mahdollisuus ja aikaani aikaistettiin vielä klo 10:stä klo 8.30:een. Että silviisii. :)

Lääkärireissun kuulumisia.

Tänään sitten tsekkailtiin jälleen vekaramme vointia ja kokoa. Syytä sf-mitan nousulle ei löytynyt, eikä oikein painon nousullekaan. Lääkäri arveli, että painon nousun syynä on vain turvotus. Jota kuulemma minusta ei ulospäin näe, eli kyseessä on tasaisesti kehooni levinnyt katala turvotus. Hmmm. No, whåtever. Pääasia, että vauvani voi hyvin eikä hänellä ole mitään hälyttävää todettu.

Paitsi paino, joka on nyt arvioitu ultralla. Tulos 4000 grammaa. Holy moley. Aluksi olin painosta todella järkyttynyt, kun lääkäri sanoi sen ääneen. Vaikka osasin odottaa ja olin valmistautunut kuulemaan jotakin ihan muuta kuin 3300 grammaa. Kysyin lääkäriltä kauhuissani, että ei kai tätä vauvaa vain päästetä kovin yliaikaiseksi, johon sain vastaukseksi, että ei. Vastaus oli huojentava. Ja hitto niin, ei enää montakaan päivää, niin saamme rakkauden hedelmämme vihdoin syliimme! <3

Vauvan painoarvio on aiheuttanut minulle todella ristiriitaisia fiiliksiä. Välillä kauhistelen ja ihmettelen vauvan kokoa: kuinka ihmeessä vauva syntyy nätisti ja siististi alakautta ilman että repeän napaan saakka? Miksi meidän vauvasta on kasvanut niin suuri, vaikka me vanhemmat olemme olleet "normaalikokoisia" ja ihan oikeasti, en ole mässännyt raskausaikana mitään tuhottoman paljon? Tuntuuko niin valtava vauva edes miltään vauvalta?

Välillä taas ajattelen, että noh, syntyyhän niitä viisikiloisiakin vauvoja. Ystäväpiiristänikin löytyy pari. Heidänkin äitinsä ovat selvinneet, ehkä minäkin. Sitä paitsi, vauva-artikkeleissa on usein mainittu, että normaali vastasyntynyt painaa 3–4 kiloa. Eli vauvani on nyt ihan normaalipainoinen. Vielä. Olen onnellinen ajatuksesta, että meidän vauvamme on kehittynyt ja vahva. Lisäksi sukupuoli on puolellani: iso ja jäntevä poika tuntuu paremmalta kuin iso ja jäntevä tyttö. Makes sense? Tyttöjenhän "kuuluu" olla sellaisia siroja ja hentoja. Ja poikien vahvoja. Näin minun järki&logiikka -keskus minulle viestittää. :) No, sukupuolesta ja koosta riippumatta, rakastan vauvaamme ylikaiken, painoi hän sitten kilon tai sata.

Alakerrassa oli tapahtunut edistystä. Onhan tässä supistuksia ja kivuliaitakin vihlaisuja tuntunut. Olin sormelle auki, kanavaa oli jäljellä hädin tuskin puoli senttiä, mutta paikat olivat silti melko kiinteät. Lääkäri sorkki paikkoja, kuulemma "edesauttoi synnytystä luonnollisesti" ja saman tien tunsin tuntuvia supistuksia. Sain uuden ajan ensi viikon keskiviikolle. Päivälle, jolloin on laskettu aikani. Silloin tsiikaillaan tilannetta uudestaan olettaen ettei kaveri ole syntynyt sitä ennen. Lääkäri kun uumoili, että on aivan mahdollista, että vauva syntyy jo lähipäivinä, jopa nyt viikonloppuna. Jaiks.

Lääkärin määräyksestä keskitymme nyt viikonloppuna saunomiseen sekä kävelylenkkien tekemiseen.


Nina

Ps. Ukkokultani sanoi minulle jotakin käsittämättömän kaunista, kun ajoimme Tyksistä pois. Hän sanoi olevansa niin onnellinen ja ylpeä, että minun ansiosta meille on tulossa terve ja jäntevä vauva. Kaikki tekemiseni ja olemiseni on tehnyt vauvastamme vahvan. Menin lähes sanattomaksi, osasin vain kiittää kauniista sanoista. Hyvä etten itkuhuutoa miltei vääntänyt. On minulla rakas Ukkokulta. <3

Viikko jäljellä ja paska fiilis.

Tänään oli jälleen neuvola, ja varmaankin ensimmäinen kerta, kun lähdin sieltä todella siipi maassa. Jotenkin kaikenlainen positiivisuus, innostus ja hyvä fiilis katosivat kuin pieru saharaan: painoni oli noussut 1300 grammaa ja sf-mitta 35:stä 38:aan. VIIKOSSA. Helvetti sentään. Morkkistelen aivan järkyttävän paljon kaikkia syömiäni herkkuja, vaikkakin kulunut viikko on mennyt niin, etten ole pahemmin edes herkutellut. No vähän ehkä, mutta hei, 1300 grammaa??! Turvotusta on vähän, muttei sekään selitä moista nousua. Sf-mitasta terkkari arveli, että tähän vaikutti vauvan asento.

Oli niin tai näin, kutsu kävi Tyksiin tutkimuksiin. Viimeksihän raskausviikoilla 36+0 poitsu arvioitiin noin 3100 gramman painoiseksi. Yläkäyrillä kuulemma oli paino, mutta niin vähän, ettei se vaatinut mitään toimenpiteitä. Kaiken lisäksi arvelivat, että reilu 3,5 kiloinen jäppinen olisi tulossa. Hmm.

Nyt sitten vain odottelen soittoa Tyksistä ja toivon sormet sekä varpakset ristissä, että saisimme ajan mahdollisimman pian. Vielä aamulla odotin synnytystä kuin kuuta nousevaa. Nyt pelkään, että synnytys käynnistyy ja vauvan koko on xxxxxl. Huoh. Kaikki into ja iloisuus on nyt kyllä niin kateissa, että oikein mieli on maassa.

Laskettuun aikaan on tasan viikko. Sitä ajattelin juhlia tekemällä tortilloja ukkokullan kanssa, mutta ehkäpä meikätyttö pureksii vain kynsiään.

Ei kai se auta kuin kerätä jostain innostusta ja voimaa, lupauduin nimittäin kahvittelemaan raskaana olevan kollegani kanssa tässä päivällä ja juuri nyt olen paskinta mahdollista seuraa ikinä.


Kiitos ja anteeksi,
Nina

LOKAKUU!

Lokamammojen oma kuukausi on vihdoin täällä! Ja minulla on vain 10 päivää laskettuun! Tässä kuussa saan kapaloidun rakkauden hedelmämme syliini, vaikka miten menisi lasketun ajan yli! Wuhuuuuu! :) <3

Seurailen enemmän ja vähemmän aktiivisesti netin keskustelupalstoja, jonka aiheena ovat – yllätys, yllätys – lokakuussa syntyvät vauvat ja heitä odottavat mammat. Tuntuu niin pahuksen käsittämättömältä, että ensin kirotaan raskausvaivoja ja nyt ensimmäiset lokavauvat ovat jo putkahtaneet maailmaan. Tai ainakin heitä kuumeisesti odotellaan jo syntyviksi – jokainen, pienikin, kiputuntemus tai märkä läikkä alushousuissa saa koko foorumin sekaisin. Voi että, nyt se lokakuu on täällä. Jotenkin niin vaikeaa uskoakaan, juuri aivan hetki sitten hihittelimme ukkokullan kanssa, että laskettuun aikaan on 130 päivää.

Tänään on ollut mukava päivä, täydellisen rento sunnuntai. Viime yönä muutama supistus piti kuorsauksen ohella hereillä ja aamulla sain herätä molempien ihanuuksien siivittämänä, mutta muuten olen voinut hyvin. Kävimme ukkokullan tekemässä jopa tunnin mittaisen kävelylenkin raikkaassa syyssäässä, ihanan värikkäiden vaahteralehtien seassa. Kipuilua ei ollut läheskään niin paljon kuin viimeksi, vaikka tosin vatsani oli kivikova koko lenkin ja välillä tunsin kipujakin. Vihlontaa sen sijaan oli paljon vähemmän. Tuntui todella hyvältä, ah ja oh. <3

Sytytin äsken pimenevään syysiltaan kynttilöitä ja ukkokulta laittoi saunan päälle. Tänään on mukava päivä.


Nina

Toiveunta.

Olen miljoona kertaa kironnut huonoja yöuniani ja hereilläolo alkaa pikkuhiljaa muuttua kiukuksi ja turhautumiseksi. Ihan ensin manaan kaikki helvetin himokalliit kuorsauksen estovälineet, joita apteekki kehtaa myydä: vaahto on ihan yhtä tyhjän kanssa (en muista merkkiä), samoiten sellainen "nenänvenyttäjä" eli muovinen härpäke, joka venyttää sieraimia ja kuulemma helpottaa hengittämistä. Tämä muovihärpäke oli uusin ostos ja maksoi 15 euroa. Luonnollisesti se ei myöskään toiminut paskan vertaa, mutta sainpa ainakin yhtenä iltana maukkaat naurut, kun mieheni näytti sonnin ja nyrkkeilijä Muhammad Alin risteytykseltä.

Itku pitkästä ilosta kävi tosin jälleen toteen, kun ukkokultani alkoi lähes heti availla äänihuuliaan nukahtamisensa jälkeen. Hassunnäköinen mies ei enää paljon naurattanut.

Sitten kun vihdoin ja viimein saan unta, näen unta raskaudesta ja synnytyksestä. Moni naispuolinen on kertonut, että on raskauden aikana nähnyt mitä eriskummallisimpia unia. Niin kai minäkin, mutta muistan elävästi vain pari: toisessa annan selkään naapurille, joka on tunkenut lapseni naamaan suklaamunan ja toisessa nostan vastasyntyneen (sekä hämmästyttävän kauniin) lapseni lattialle seisomaan ja sanon hänelle, että odota hetki siinä, niin äiti pukee vielä päällensä.

Viime viikkoina unet ovat käsitelleet aidon tuntuisesti synnytyksen alkamista. Yhdessä unessa minulta meni lapsivedet ja kun kesken unien heräsin, olin aivan sekaisin, että oliko minulla todella mennyt vedet ja voinko minä nyt jatkaa unia vai pitäisikö lähteä synnärille. Viime yönä näin unta, että olin neuvolassa ja jouduin Tyksiin seurantaan, sillä lapsivettäni oli tihkunut hieman ja muutenkin olin alhaalta valmis synnyttämään.

Jälleen herätessäni olin sekaisin kuin seinäkello, että mikä on totta ja mikä unta. Vessassa tutkin pikkuhousujani ja merkkejä lapsivedestä. Ehdin innostua ja ehdin jo suunnitella, että mitä seuraavaksi. Ihan kuin sitä voisi suunnitella.

Ja sitten saan itseni sen verran hereille, että tajuan kaiken olleen unta. Synnytys ei ole käynnistynyt. Nyt pitäisi sitten taas yrittää saada unen päästä kiinni. Ja ukkokulta raakkuu kuorsaten vieressä..............


Nina

Julkisesti raskaana.

"Se kell onni on, se onnen kätkeköön."

Mahdottoman masentava sanonta ja yllättäin taas suomalaisten suuhun sopiva. Tämä kyseinen sanonta tuli mieleeni, kun mutkan jos toisenkin kautta kuulin, että eräs vanha työkaverini on saanut vauvan. Hän laittoi minulle jokunen kuukausi sitten Facebookissa viestin, jossa kyseli kuulumisiani. Sattumalta samana päivänä, kun itse "julkistin maailmalle" raskauteni. No, luonnollisesti kerroin hänelle, että kuuluu hyvää ja vauvaa odotellaan. Siihen hän vastasi, että hän on myös raskaana ja hänellä on laskettu aika noin kuukautta minua ennen.

Sen jälkeen toivottelimme toisillemme mukavaa raskausaikaa ja suunnittelimme mahdollisesti tapaavamme jossain välissä. Raskaudestaan hän ei ole maininnut sanallakaan Facebookissa. Eikä sillä, että tarvitsisikaan, mutta taas kerran on vain jännä huomata, kuinka erilaisia me ihmiset vain olemme. Kovinkaan moni ei varmasti pystyisi olla kirjoittamatta päivitystä, että vauva on tullut, se on juuri täydellisen näköinen ja painoinen, nyt kyllä väsyttää, mutta voi tätä onnea. Itseäni kun pohdin, niin väkisin mietin, että kuinka kukaan voi vaan pitää sitä suurta tapahtumaa ja onnea sisällään. Ihailtavaa itsehillintää? :)

Alkuraskauden aikana toki kaikki on epävarmaa ja onnensa kuuluttaminen maailmalle on riskialtista, sillä saatat joutua perumaan puheesi. Itse en osannut pitää nokkaani kiinni juuri ollenkaan, eikä osannut kyllä ukkokultanikaan: lähipiirimme tiesi raskaudestamme hyvinkin nopeasti... :) Mutta Facebookissa tai töissä en hiiskunutkaan asiasta ennen kuin asiat varmistuivat, eli takana oli ensimmäinen ultra. Itseasiassa Facebookissa raskauteni julkistin, kun puoliväli oli saavutettu ja toinen ultra takana. Sen verran "taikauskoinen" olen itsekin, etten vain uskaltanut asiasta hiiskua enempää keskenmenon pelossa.

Ystäväni puolestaan latasi jo heti ensimmäisen ultrakuvansa Facebookiin. Hän ei kylläkään ole lainkaan samanlainen kuin minä tai muut "taikauskoiset". Samainen kaiffari on nimittäin shoppaillut vauvalle tavaroita jo ennen raskauttakin. Itse kun en olisi ikipäivänä tehdä samoin, en ole koskaan pitänyt omaa hedelmällisyyttäni niin itsestäänselvänä. Ja jos olisin jotakin etukäteen ostanut, niin takuulla olisin hedelmätön kuin ensi kesäänsä viettävä omenapuu (tosin en ole ihan varma, että onko omenapuun alussa hedelmiä ensimmäisinä kesinä syksyinä?).

Omaa raskauttani en kuitenkaan lähtenyt sen kummemmin salailemaan missään vaiheessa. Eikä siinä olisi juuri ollut mitään mieltäkään, sillä jo raskausviikosta 15 lähtien vatsani alkoi pullottamaan selkeästi ulospäin. Istukka minulla sijaitsee kohdun takaosassa ja ilmeisesti kohtuni kallistuu muutenkin aika lailla eteenpäin, sillä minulla on ollut läpi raskausajan äärimmäisen selkeä raskausvatsa. Mikä on tietysti ollut oikein mukava asia. :) Jostain viikosta 17-18 lähtien olen käyttänyt tiukkoja(kin) paitoja enkä ole enää piilotellut vatsaani mitenkään.

Nyt olen tasaisesti julkaissut raskausaiheisia juttuja Facebookissa. Viimeksi taisin hihkaista, että laskettuun aikaani on enää kaksi viikkoa ja vauva saisi mielellään tulla jo kiitos. Minusta on ollut mukavaa seurata tuttavien raskautta Facebookissa, olen jännännyt, että joko jo vauva on syntynyt ja kumpikohan sieltä tuli jne. Ehkäpä minunkin vanhat tuttavani ajattelevat samoin ja seuraavat minun Facebook-profiiliani jännittyneenä? Mene ja tiedä. :)

Loppuun vielä masukuvia, kun raskausviikkoja on 38+0 täynnä.

Rakkauden hedelmämme on selkeästi laskeutunut, hurraa! 

Melkoinen pötsi siis meikätytön keholle. :D 

Nina

Blogini on ruma sekä muuta ketutusta.

Hitto vieköön, että ottaa kupoliin kirjoittaa näin saakurin rumaa blogia. Siis ulkoasultaan rumaa. En tiedä mikä siinä tökkii. Tai siis tiedän – kaikkihan siinä tökkii. Mutta en vain osaa tehdä siitä hienompaa. Minulla olisi verkkokalvoillani monen monta ajatusta, miltä blogini voisi näyttää, mutta kun sitten avaan tämän pirun luoman sivuston, niin mikään idea ei käy toteen. En vain osaa ja minulle tämä siunattu tila ei ole suonut yhtään enempää kärsivällisyyttä kuin ennenkään.

Eniten ärsyttää se, ettei tämä ulkoasu kuvasta jotenkaan lainkaan sitä mitä haluaisin. Tai minua. Etenkään minua. Tämä näyttää joltain 16-vuotiaan prinsessan ihkud44-enehkäkestä -blogilta ja se syö naista. Itse kun kaipaisin jotain tyylikkyyttä, ehkä jotakin graafista, jotakin herkullista, jotakin boheemia, mutta silti myös bling-blingiä. Kuulostaa mahdottomalta kombolta ja sitä yrittäessäni luoda voin kertoa, että sitä se myös on.

Toiseksi eniten ärsyttää se, että olen yrittänyt kuitenkin olla kärsivällinen ja ottaa asioista selvää. Kokeilla. Mutta ei. En vain tajua. Tästä oivallinen esimerkki on nettikauppojen "bloggaa tästä tuotteesta" -linkit. Jotakin pitää kopioida, mutta mihin helvettiin? Kaikki menee liian vaikeaksi jo heti alkuunsa, joten päädyn tekemään kuvakaappauksia rakkaalla MacBook Prollani.

Kolmanneksi eniten ärsyttää, että minun pitäisi käytännössä osata ja olla vielä melkoisen hakakin kaikkien tietoteknisten juttujen kanssa. Jo työnikin puolesta. Mutta ei. Enpä ole.

Neljänneksi eniten ärsyttää, että kun kerrankin halusin siippani kanssa lähteä haukkaamaan raikasta syysilmaa ja lähteä kävelemään, niin jo ovesta ulos astuessa alkoi alakertaa vihloa ja pistää. Kävelimme vain puolen tunnin lenkin, se kuulostaa paljolta, mutta tosiasiassa itse matka oli tragikoomisen lyhyt. Loppumatkan siitäkin vatsa oli kivikova ja olo kahta epämukavampi.

Viides ärsytysasia on neuvolani terkkari, joka meni tälle kuumeiselle odottajalle mainitsemaan, että ai sulta lähti limatulppa, voi tsemppiä hei, synnytys saattaa olla hyvinkin lähellä, jo tässä parin päivän sisällä. Eli hän loi minuun aivan turhaa toivoa, sillä lapsettomat kaverinikin tietävät, ettei limatulpan irtoaminen käytännössä tarkoita juuri mitään.

Lisäksi jo valmiiksi vituttaa, että kohta saa taas mennä sänkyyn pyörimään ja kuuntelemaan ukkokullan kuorsausta.

Prkl.


Nina

Uneton Turun liepeillä.

Yksi loppuraskauden vittumaisimpia, ellei peräti vittumaisin, asioita on ehdottomasti nukkumisvaikeudet. Ainakin minulla. Minä en toisaalta ole juurikaan kokenut pahoja kipuiluja esimerkiksi liitoksissa ja issiaksessa sekä selässä, joten nukkumisvaivani saattaa olla jonkun toisen mielestä hyvinkin mitätön vaiva. No, minulle se on raivostuttava vaiva. Ja tämä on minun blogi, joten tässä säälitään nyt minua ja voivotellaan minun vaivojani.

En saa enää millään unta iltaisin. Yleensä jokunen supistus iskee juuri tässä vaiheessa, kun yritän ottaa mukavan asennon. Painotan sanaa "yritän". Supistukset eivät ole mitään järisyttävän kipeitä, mutta sanotaanko, että ihan tuntuvia kuitenkin. Parhaassa skenaariossa supistukset laittavat vatsani aivan sekaisin ja saan ottaa nopeita foxin askelia kohti vessaa...

Pahinta kaikessa on kuitenkin kuorsaava mieheni. Hän nukahtaa aina minua ennen. Kuka tahansa toisaalta pystyy nukahtamaan minua ennen, minä kun pyörin sängyssä varmastikin tunnin, puolitoista ennen kuin katkonainen uni saapuu. No, voitte vain kuvitella, että nukahtaminen toisen kuorsatessa vieressä on silkkaa mahdottomuutta. Yleensä rakkaani kuorsaa vielä minun suuntaani. Toisaalta on aivan yksi lysti miten päin mies nukkuu, sen verran monta desibeliä makuuhuoneessamme kajahtaa, etten voi tältä rahisevalta meteliltä välttyä...

Mieheni ei voi kuorsaamiselleen mitään ja minua usein harmittaa herätellä häntä, tökkiä häntä, pyytää vaihtamaan asentoa. En tietenkään tahtoisi toisen unenlaatua heikentää omalla hereilläolollani. Mutta usein se mielipuolinen meteli saa minut vain aivan raivon partaalle ja mieleni tekisi marssia alakertaan sohvalle nukkumaan. Ellei se olisi niin helkatin huono paikka nukkua.

Sitten, kun rakkainpani on hetken hiljaa ja nukahdan, saan kohta herätäkin jo pissalle. ARGH! Tällä hetkellä pissimisenkkani on neljä kertaa yöllä. Tämä pissiminen tosin alkaa olla jo niin rutiininomainen toimenpide joka yö, etten aina jaksa edes vittuuntua siitä, vaan kävelen vain silmät ristissä vessaan ja hoidan hommat.

Tiedän, ettei yöunet tästä juuri lisäänny eikä laatukaan välttämättä parane, mutta ai että tämä tyttönen odottaa muun muassa mahallaan nukkumista. Sellaista tietynlaista vapautta, kun kehossani ei ole muuta kuin minä itse. Elän kuitenkin vahvassa kuvitelmassa, että vaikka pissimisen sijaan minut herättää pieni nälkäinen vauva, niin se uni siinä välissä on aivan toisenlaista.


Nina

Ps. Viime yönä ekalla pissauskeikallani taisin sitten tiputtaa pönttöön limatulppani... Sellainen pinkki limapötkylä sinne ainakin jäi. Tämän huomasin, kun paperiin jäi sellaista vaaleanpunaista vuotoa. Laitoin neuvolantädillekin tekstarin, että tämä tuskin vaatii mitään toimenpiteitä, kun vuoto ei ole jatkunut eikä mitään supistelujakaan ole tuntunut. Hmmm ja hmmm.

Tuntemuksia, luulotautia sekä neuvolakuulumiset.

Tämä kuulunee varmaan asiaan, mutta olen huomannut itsessäni hassun piirteen: joka tuntemuksen kohdalla mietin kuumeisesti, että mistä on kyse. Kun alakerrassa pistelee tai tunnen menkkamaista kipua, mietin heti ja välittömästi mahdollista synnytystä. Tai jos en pääse niin pitkälle kuvitelmissani, niin ainakin voin lähes nähdä kuinka vauvani liikkuu alaspäin. Ja tämän jälkeen olen entistä toiveikkaampi lähestyvän synnytyksen suhteen – voisikohan vauva tulla jo ensi yönä...? Hölmöä. Pitäisi ottaa vain relasti ja antaa ajan kulua itsellään. Ihan kuin tämä varpaillaan olo jotenkin synnytystä nopeuttaisi. Ei saisi antaa ajatusten edes virrata synnytyksen alkamis-innostukseen. Tulee vain iso pettymys, kun huomaan eläväni raskausviikkoa 41.

Viime yö meni muuten jälleen supistusten kanssa ihmetellessä. Kivut eivät olleet mitään aivan hirveitä, joten kyse taisi olla ennakoivista supistuksista...? Tuntuivat kuitenkin menkkakivuilta ja vatsanahka oli kova. Oli vaikeaa löytää mukavaa asentoa, korjaan: oli entistä vaikeampaa löytää mukavaa asentoa. Sitten kun vihdoin ja viimein sain unta, virtsarakkoni muistutti olemassaolostaan. Perkele. Aamulla väsytti aivan vietävästi ja huomasin ihan selkeästi, että silmien ympärillä on syviä uurteita. Perkele.

Tänään oli jälleen neuvola ja raskausviikkojahan on tällä hetkellä 37+0, joten tervetuloa vain vauvaseni, olet täysiaikainen! :) Omat tuntemukset mahdollisista, melko kipeistäkin, supistuksista saivat varmuutta, kun terkkarin mielestä kipuilut kuulostivat juuri siltä miltä pitääkin. Lisäksi kerroin alakerran vihlaisuista sekä pistoksista (vähän kuin joku tuikkaisi puukolla alavatsaan/nivusiin, näitä kipuja ihmettelin eilisen päivän) ja kun terkkari tunnusteli vauvaa, hänkin huomasi vauvan selvästi laskeutuneen verrattuna edelliskertaan. Ja nyt kun katselen itse tänään otettuja vatsakuvia ja vertaan niitä parin viikon takaiseen, näen itsekin selkeän eron.

Laskeutunut balloni, rv 37+0. <3

Rv 37+0 edestäpäin. Eli kunnon poikavatsa, kaikki on tuossa edessä. Takaapäin kun minua katsoo, ei moni edes tajua minun olevan raskaana... :)

Kaiken kertomani ja tunnustelun jälkeen terkkari totesikin, että lähtö synnärille voikin tulla melkein milloin vain... Jaiks! Vaikka juurihan sen tavallaan olen halunnut kuullakin. Silti se totuus piilee tuolla alakerrassa ja sitähän tässä ei enää ronkita ennen h-hetkeä. Höh. Tavallaan. :D

Muuten kaikki oli jälleen hyvin. Erityisesti ystäväni vaaka oli tänään lempeällä tuulella ja kuulutti maailmalle kilomääräksi 75,4 kg. Eli kolmessa viikossa painoa on tullut vain 1,1 kg. Olin tästä tosi huojentunut, sillä kiloja on tullut tappavaan tahtiin, tasaisen varmasti, olin sitten syömättä tai en. Nyt tietysti jännitin myös vauvan kasvuspurttia, että miten se näkyy lopputulemassa. Olen varovaisen toiveikas, että ehkäpä seuraava kymmenys jääkin ylittämättä...?

Sf-mitta oli 34, joten se on tässä kasvanut. Edelleen ylärimaa hapuillaan, mutta sitä ollaan hapuiltu tasaisesti koko raskausaika, joten tämä on aivan normaalia. Kuulemma. Mainitsin huoleni ja pelkoni liittyen vauvan syntymäpainoon, mutta niin vain terkkari sai minut uskomaan, että kaikki on hyvin, mitään minulle ylisuurta vauvaa ei pitäisi olla tulossa, neljää kiloa saatetaan toki hipoa, mutta kroppani pitäisi se kestää. Jotenkin sitten tämä asia häipyi mielestä, enkä ole enää ajatustakaan uhrannut vauvan koolle. Pääasiahan on, että hän on vahva ja terve pikkumies, eikä mikään rääpäle, eikö?

Tule jo ulos.... :)

Näihin kuviin, näihin odottaviin tunnelmiin,

Nina

Lamaantunut odottaja.

Viimeiset hetket omaa aikaa on käsillä. Mutta jostain käsittämättömästä syystä tunnen itseni ihan totaalisen lamaantuneeksi enkä osaa tehdä ajalla mitään järkevää. Voisin tehdä kotonani pientä hienosäätöä; järjestellä tavaroita, siivota vaatekaappia, lukea jotakin mielekästä ja ennen kaikkea nauttia "omasta rauhasta". Mutta ei. Olen lamaantunut. Lamaantunut on täydellisen oikea termi kuvaamaan tätä fiilistä. Olen jotenkin hukassa, en osaa nauttia olostani. Minä vain... odotan. Kirjaimellisesti.

Ja se odottelu on saanut minut jotenkin todella hämmentyneeksi... Siis en ole varmaan eläessäni ollut vain ja ollut sen takia näin mahdottoman ahdistunut. Tämä on taas varmaan niitä tekstejä, joissa ei ole mitään järkeä ja ajatuksenjuoksuni on ääntä sekä valoa nopeampaa, joten kenenkään on mahdotonta ymmärtää, mitä tahdon sanoa.

On vaikea olla tekemättä mitään, kun on koko elämänsä joko opiskellut tai painanut duunia. Voisinhan toki nytkin yrittää käyttää aikani järkevästi ja kirjoittaa vaikkapa opinnäytetyötäni, mutta ei. Tätä tarkoitan taas sillä lamaantumisella – en osaa tehdä mitään. Paitsi vain olla ja tylsistyä sekä toivoa, että vauva tulisi jo. Älytöntä. Nyt kun käsilläni on viimeiset vapauden rippeet ja hetket, en käytä tilaisuutta hyväkseni, vaan odotan sitä, kun elämääni ei mahdu enää päivääkään etten murehtisi jälkipolveani tavalla tai toisella. Nyt kun voisin ja saisin olla itsekäs ja tyydyttää omia mielihalujani, niin en tee niin. Ihan kuin en tietäisi enää mistä pidän ja minkä tekemisestä oikeasti pidän.

Tai siis joo, tekisin tässä kynsiä jos vain voisin, shoppailisin jos olisi rahaa ja ylipäätään järkeä shoppailla, kiertelisin kauppoja jos vain jaksaisin, kahvittelisin ja kyläilisin ihmisten luona jos vain pystyisin ajamaan autoa. Eli siis käytännössä jatkuva kurja ja pinkeä olokin vaikuttavat siihen, että odotan tätä 9 kuukauden ajanjaksoa jo päättyväksi. Vaikka ei saisi valittaa, olenhan kuitenkin terve ja hyvinvoiva, vaikka masu onkin melkoinen pötsi.

Olen siis kiittämätön ja patalaiska pönttöpää. Se oli tämän jutun pointti. Vissiin.


Nina