Jälkiviisaana.

Veronan kirjoittaman jutun innostamana minäkin päätin muistella hetkiäni täällä blogin puolella, kun Kloppinen asusti vielä vatsayksiössään ja minä mietin kuumeisesti mitä tuleman pitää. Usein nimittäin olenkin enemmän ja vähemmän huvittuneena pohtinut odotusajan fiiliksiäni, joten tässähän erinomainen aihe sekä uusille lukijoille ja stalkereille lisää minusta. Harmikseni en voi vain yhtä postausta tähän linkittää, sillä kirjoittelin aiheesta monen monta kertaa. Linkitin tähän kuitenkin joitakin wanhoja postauksiani.

Tässä postauksessa pohdin vauvan kanssa elämistä raskaushormonien sekoittamin ajatuksin, mutta silmään pomppasi heti sellainen seikka itsestäni, etten ole lainkaan sellainen pilvissä liitelijä. Kuten huomaan joidenkin odottajien olevan, kun olen joitain blogeja joskus eksynyt lukemaan. En odottanut vauva-arjen olevan <3 IHANAA-SAIRAAN IHANAA-IHANINTA IKINÄ <3, vaan osasin odottaa suurta vastuuta, arjen raskautta, vähäisten yöunien aiheuttamaa närää ja muuta sellaista vähemmän romskua. Olin ehkä turhankin skeptinen elämämme suhteen, sillä tämä elo Kloppisen kera on ollut kovasti paljon mukavampaa kuin olisin ikinä osannut kuvitellakaan. Mutta toisaalta, minähän odotin esikoistani, vailla mitään äiti-kokemuksia, vain ne kauhutarinat koliikkivauvoista mielessäni.

Vähän samanlaista pelkoa ja epävarmuutta löytyy tästäkin postauksesta. Jopa silkkaa paniikkia ja pakokauhua. On jännä näin jälkeenpäin huomata kuinka erilainen odottaja tosiaan olenkaan ollut verrattuna muihin. Ehkä? Ulkoapäin minusta tuskin huomasi tätä raastavaa epävarmuutta, mutta voi kyllä, siellä se oli voimissaan sydämeni kopukoissa. En tiedä miksi pelkäsin niin kovasti äitinä olemista, onnistumista, muiden arvostelua. Osittain pelkään näitä edelleen, mutta itsetuntoni on ponnahtanut kattoon lukuisten onnistumisteni myötä. Olen joskus salaa miettinyt yksikseni, että onkohan minut sittenkin ihan jopa luotu äidiksi...? Saapa nähdä millainen hirviövauva Tyyppi on ja mitä moinen tekisi tälle Oon Niinku Niin Luotu Niinku Äidiks -asenteelleni.

Sanotaan, että stressi ei tee hyvää äidille eikä lapselle. Totta, en lähde vastaan inttämään, mutta minä ressasin (Klik!) kovasti sitä, että ressaan ja synnytän valmiiksi masentuneen vauvan. Oravanpyörä oli tosiaan valmis ja kaikki hormoninhuuruiset kakka-ajatukset maksivoivat kimpassa kurjuutensa. Näin jälkeenpäin haluaisin halata itseäni lujasti ja sanoa, että eihän se nyt härrekyyd noin mene. Jos joku ihan oikeasti tulisi minulle päin näköä väittämään, ettei hänellä ollut raskautensa aikana ainuttakaan kurjaa hetkeä, jolloin kauheat sekä surulliset ajatukset villitsevät päänupin, veisin hänet luultavasti päänupin tarkempiin tutkimuksiin. En usko, että näillä joillakin yltiöpositiivisilla blogiodottajilla elämä on niin helvetin upeaa joka hetki. He vain luultavasti haluavat olla puhumatta näistä negaatioista, ja se on ihan fine, kukin tekee miten tykkää, mutta totuudesta se on hirmu kaukana. Tosiasia on kuitenkin se, että minä, välillä todella alakuloinen odottaja, sain tyytyväisen ja iloisen lapsen. Annetaan siis itsellemme anteeksi ne pastat tunteet ja fiilikset – elämä on laiffii.

Tämä ei nyt ihan suoranaisesti vauva-arkeen liity, mutta kerronpa kuitenkin, että taistelin (Klik!) vimmatusti raskausarpia vastaan rasvaamalla vatsaani, vaikka lähipiiri varoitteli, että kyllä niitä tulee, jos on tullakseen vaikka kuinka rasvaisit. Mutta äh-hä-hää, eipäs tullutkaan! Paitsi yksi minimalistinen viiru kylkeen, mutta se on niin olematon, etten laske sitä olemassaolevaksi. Nyt battle on käynnissänsä jälleen, sillä vatsaa kutittaa jo nyt! Siis raskausviikolla 13+2! Lisäksi masuni näyttää nyt yhtä suurelta kuin Kloppisesta viikolla 15 ja risat. Kuulemma seuraavista se vatsa notkahtaa nopeammin esille. Silti olen salaa peloissani, että minkäköhänlainen pötsi Tyypistä tulee. Kloppista odottaessani sain kuulla nimittäin lukemattomia kommentteja siitä, että olenkos nyt aivan varma, ettei siellä masussa vain oliskin kuule kaksoset tai muuten vain äimistelyjä, että kuinka voikaan olla vatsa suuri. Hyvin mieltä kohentavaa, kun tunnet itsesi muutenkin ihan läskivalaaksi. Niin siis, pitimäni vain sanoa, että se rasvaaminen kannatti, ja voi kun tälläkin kertaa säästyisimme tiikerin raidoilta...

Tässä postauksessa hehkutin, kuinka mukavasti Kloppinen nukkui yöt masuasukkina ja pohdin tulevaa nukkumistamme. Kukapa olisi muuten arvannut, että reilut 24 tuntia tästä kirjoituksesta jäätävä synnytyssessio oli ohi ja saimme mitä täydellisimmän vauvan käsivarsillemme? <3 No kuitenkin, jo tuolloin, ilman mitään kokemusta, arvelin ettei perhepeti ole meitä varten. Ja juu, ei se sitten tosiaan ollut. Perhepetiä ei edes yritetty, mutta imetystä yrittäessäni usein nukahdin sänkyymme niin, että Kloppinen oli tidillä. Sitten säpsähdin parin tunnin päästä hereille ja hokasin, että kas, siinähän se rakkauden hedelmämmekin nukkuu tidi suussa kiinni kyljessäni. Nostin hänet aina omaan sänkyynsä heti, mutta lopun yötä sitten pidinkin Ukkokultaa hereillä herättelemällä häntä vähän väliä, kun olin unissani nähnyt painajaista, että hän nukkuu lapsemme päällä. Ja hei, käykääpä lukaisemassa ainakin tämän tekstin ps.-tervehdykset: silloin nimittäin leikittelin ajatuksella, että synnypäs kulta 11.10. – olis niin kiva päivämäärä. Ja kuinkas sitten kävikään (Klik!)... ;) <3


Vanhoja postauksia oli kyllä mielenkiintoista lukea. Vähän noloa, mutta myös aika viihdyttävää. Kloppinen nukkui mukavasti juuri päikkärit, joten minä käytin laatuaikani sitten muistelemalla menneitä. Voi minua – kuinka paljon ja kuinka vähän olenkaan noin vuodessa muuttunut!


Nina

Ps. Hei, otetaans joskus vuoden päästä revanssi! Nythän minä kirjoittelen aatelmistani Tyypin kanssa ja kahden lapsen äitinä. Vuoden päästä, jos enää edes kirjoitan tätä blogia, voimme sitten yhdessä nauraa näiden aikakausien ajatuksille, eiks je?

Pps. Hei, mukavaa vappuakin muuten!

Ppps. Hei, ens vappuna en tasan tarkkaan aio olla selvinpäin! Enkä hitto ainakaan raskaana! Ei muuta, moikka!