Huomasin muutama päivä itsestäni huokuvan suuren onnellisuuden ja onnen aallon. Kävelin ihanassa kodissani, jossa kaikki alkaa olla järjestyksessä (siis tavarat paikoillaan, yleiseen siisteyteen älkäämme ottako kantaa.) ja tunsin kuinka vatsassa muljahteli pikkuruinen vauvani. Tajusin, että elämääni kuuluu nyt kodista ja vauvasta huolehtiminen, ei työt ja työstressi, vauvan lakanoiden viikkaus ja ruuanlaitto, ei koneen näytön tuijottaminen aamusta iltaan. Muutos (tai oikeastaan ajatus siitä) tuntui mielettömän hyvältä!
Kehossani hyrräsivät hormonit, jotka hivelivät aivojani ajatuksilla päiväunilla nukkuvasta vauvasta, hänen hymystään, meidän yhteisistä leikeistämme yms. Nautin fiiliksestä täysin rinnoin.
Seuraavana päivänä märehdin koko päivän ajatuksen kanssa, että elämäni onkin muuttumassa aivan liikaa. Mitä jos en pidäkään olla äiti? Mitä jos en yksinkertaisesti jaksa olla kiinnostunut äitinä olemisesta? Jos haluan itsekkäästi vain mennä ja tulla ja tehdä asioita niin kuin minä tahdon? Apua apua. Elämäni on joka hetki vain vauvasta tai lapsesta huolehtimista. Joka hetki. Pelottavaa ja ahdistavaa. Mitä jos en kerta kaikkiaan olekaan sopiva tähän tehtävään??!
Vauvaa en voi antaa pois todeten, että ei me pidetty toisistamme tai että tämä ei ollutkaan sellaista kuin kuvittelin. Nyt minun on otettava kaikki vastaan jäävuoren lailla, halusin tai en, tykkäsin tai en. Se tuntuu vielä ahdistavammalta. Yritän ajatella, että muutkin, ei-niin-äidilliset, neidot ovat pärjänneet ja osaavat ja kykenevät, joten ehkä minäkin. Morkkis painoi, miten saatoin edes ajatella asioista näin synkästi? Elämääni on saapumassa suuri siunaus ja minun pitäisi olla vain kiitollinen ja nauttia joka ikisestä hetkestä ja tuntea itseni ennen kaikkea etuoikeutetuksi.
Tuli uusi päivä ja annoin itselleni eilisen mietteet anteeksi. Elämäni on mullistumassa täysin, mikään ei ole pian kuin ennen, joten on vähintäänkin ymmärrettävää, että päässäni siintää ajatuksia suuntaan jos toiseen. Vauvan saaminen ei tarkoita nukkeleikkejä, joissa puen vain vauvaani eri kokonaisuuksiin päivät pitkät ja kyllästyessäni jätän vauvan vaunuihin loppupäiväksi. Luulen, että skeptisyys ja synkätkin ajatukset pitävät minut "järjissäni" - en elättele älyttömiä haavekuvia täydellisestä loppuelämästäni, vaan suhtaudun elämään (sen tuomiin ihaniin ja vähemmän ihaniin asioihin) realistisesti. Niinhän sitä sanotaan, että pessimisti ei pety, eikö totta? :)
...Miten niin raskaana, kun ajatukset voivat vaihtua sekunnissa täysin...? ;)
Nina
Ps. FST:ltä tulee jokin ohjelma, jossa lammas synnyttää pikkuisia. Ei ole itku kaukana. Voi hyvänen aika tätä raskaana olemisen keveyttä... :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti