Päiväkotiin? Vai ei päiväkotiin?

Meidän perheemme arkea on mullistanut raskauden lisäksi myös poikien päiväkodin aloitus. Tästä hetkestä on nyt reilu kuukausi, joten nyt on varmaan hyvä hetki näpyttää ylös ajatuksia ja kokemuksia.

Meidän ns. suunnitelma alkuvuodesta oli, että haemme pojille päiväkotipaikkoja hyvissä ajoin, sillä halusimme, että kun (huomaa itsevarma asenne, joka tosin ajan saatossa on jo karissut pois...) saan töitä, on pojilla varmasti hyvä hoitopaikka ja mikä tärkeintä: sama hoitopaikka. Omat kalseat kokemukseni perhepäivähoidosta johtivat siihen, että perhepäivähoitoa emme edes harkinneet. Päiväkoti tuntui turvallisemmalta ja paremmalta valinnalta, etenkin kun hoidon aloittavat kekkulat ovat jo lähes 4- ja 3-vuotiaita. Hain läpi kevään oman alani, tai läheltä liippaavien alojen, töitä. Siinä onnistumatta. Ahdisti aavistuksen, mutta ajattelin, että eikös sieltä jotain tule vastaan. Kunnes kesäkuun alussa plussasin. Ajattelin, että nyt voin ainakin sanoa hyvästit "kunnon" vakituisille, kunnianhimoisille työpaikoille - kuka palkkaa ketään pariksi kuukaudeksi töihin, jossa vaaditaan kunnon omistautumista ja perehtymistä asiaan? Niin, en minäkään.

Ensimmäistä kertaa päiväkotiin koko perheen voimin -selfie. <3

Vaikka suunnitelmien puihinmeno vähän harmitti, oli raskaus ihan fantastinen uutinen. Painiihan hei kolmas lapsi aika lailla eri genressä mahtavien asioiden rintamalla kuin uusi työpaikka. ;) Opinpa myös senkin jälleen kerran, ettei elämää kannata "suunnitella".

No, olimme hetken puun ja kuoren välissä: meillä oli kaksi hoitopaikkaa lapsille, mutta minulla ei ollut (ja tässä kohtaa jo tiedettiin, ettei tulisikaan olemaan) töitä, vaan seuraava etappi olisi mitä luultavimmin äitiysloman alku ja vauvan syntyminen. Pohdimme ottaisimmeko päivähoitopaikat vastaan vai olisivatko pojat vielä määrittelemättömän ajan kotona. Kummatkin ajatukset tuntuivat yhtä hyviltä ja huonoilta yhtäaikaa. Ukkokullan vankka mielipide oli se, että nyt on poikien aika aloittaa päiväkoti-ura ja ajoituskin oli hänestä hyvä: minä saisin viikossa muutaman hengähdyspäivän ja pojat taas saisivat aivan uudenlaisia virikkeitä sekä tietenkin ikäistään seuraa. Lisäksi hoidon aloitus ennen vauvaa takaisi sen, ettei isommat lapset koskaan yhdistäisi hoitoonmenoa ja vauvaa toisiinsa, sillä toisiinsahan ne eivät millään tavalla liity.

Niinpä päädyimme siihen ratkaisuun, että pojat aloittavat päivähoidon osa-aikaisesti, eli ovat päikyssä 11 päivää kuukaudessa. Tuntuu, että meidän ratkaisu sai monenlaista palautetta lähipiiristä. Osa oli sitä mieltä, että poikien oli jo korkea aikakin aloittaa päivähoito ja osa taas tuntui olevan sitä mieltä, että poikien hoitoonlaitto on turhaa, sillä olenhan minä kotona. Nyt reilun kuukauden jälkeen huomaan kuitenkin, että tekemämme päätös oli ihan oikea.

Itse päiväkodin aloitus oli meillä liian helppo. Pojat jäivät päikkyynsä ekan viikon ajan superhelposti. Hyvä, jos ehtivät meille vanhemmille sanoa moikat. Kaikki oli uutta ja jännittävää, superkivaa. Sitten alkoi totuus valjeta lapsille - tänne siis ihan oikeasti joutuu jäämään kerta toisensa jälkeen eikä joka hetki olekaan silkkaa jättekivaa. Toinen viikko ei mennytkään enää ihan niin helposti, eikä vielä kolmaskaan viikko... "En halua päiväkotiin, eihän me mennä tänään päiväkotiin, päiväkodissa on tylsää" -vinkumiset alkoivat usein jo kotona, päiväkotipäivää edeltävänä iltana. Jos illat sujuivat näissä tunnelmissa, voitte kuvitella etteivät aamut olleet yhtään sen helpompia. Itselläni oli jäätävän paha mieli - teimmekö kuitenkin jotain väärin nyt? Oliko ajoitus päiväkodin aloitukselle jotenkin väärä? Oliko päiväkoti kurja paikka, oikeasti? Miksi sopeutuminen sinne voi olla näin täyttä tuskaa? Yritin piilottaa mahdollisimman hyvin oman pahan mieleni ja olla pojille aina positiivinen sekä kannustava. Yritin tsempata, että päiväkodissahan tehdään vaikka ja mitä, ja siellä on kavereita, ja liukumäki, ja ihan parasta.

Liekö sopeutuminen kuitenkin alkanut ja meidän vanhempien tsemppaukset auttanut, mutta neljäs viikko pyörähtikin käyntiin vähän paremmissa merkeissä. Vieläkin huuli toisinaan väpätti, tai tuli ihan itkukin, mutta se meni ohi jo miltei vielä meidän vanhempien ollessa paikalla. Päiväkotiin menoa ei enää itkusteltu eikä harmiteltu. Viidentenä viikkona Kloppinen jopa hymyili meille ikkunasta, kun vilkutimme pois lähtiessämme. Syytin monesti hitaasta sopeutumisesta osa-aikaisuutta - tuntuu jo maalaisjärjellä mietittynä vaikeammalta sopeutua tilanteisiin, joihin joutuu vain silloin tällöin kuin että joutuisi joka päivä. Nyt kuitenkin tuntuu, että sopeutuminen kuitenkin tapahtui ihan siinä missä muillakin lapsilla.

Pojat ovat oppineet kuukaudessa paljon kaikkea: uusia taitoja, uusia leikkejä, tottuneet toimimaan muullakin tavalla kuin kotona, käyneet metsäretkillä, kirjastossa ja urheilleet. He ovat oppineet uusia tapoja askarrella, uusia lauluja, uusia tapoja, uusia leikkejä. Äärimmäisen tärkeitä ja hyviä taitoja pienille ihmiselle, jotka aikanaan lähtevät myös koulutielle.

Metsäretkieväät <3

En sano, etteikö näitä kaikkia voisi oppia myös ihan kotihoidossa, ehdottomasti voi. Mutta siihen tarvitaan tietynlainen äiti ja minä esimerkiksi voin tunnustaa olevani äärettömän huono askartelija. Tai metsäretkeilijä. Eikä minua toisaalta saa lähtemään joka siunatun päivä eri hiippakuntien kerhoihin, jotta pojat saisivat ikäistään seuraa jatkuvasti oppiakseen niitä sosiaalisia taitoja. Kaikkein tärkeintä tässä minulle itselleni on se, että pojat ns. tottuvat jo alustavasti siihen kouluelämään ja myös ns. karaistuvat. Itse olin lapsena pitkään kotihoidossa sekä muutamalla äärimmäisen surkealla perhepäivähoitajalla ja voin kertoa, että esikoulun aloitus oli minulle jumalattoman kova paikka. En halua sitä samaa missään nimessä omille lapsilleni.

Sellaisia valintoja ja kokemuksia meidän perheessä. Päiväkoti-arkea jatketaan hyvillä mielin ja en malta odottaa esimerkiksi ensimmäistä joulujuhlaa saati päiväkotikuvia! <3 Ja olihan tuo elämämme ihkaensimmäinen vanhempainiltammekin jo aika herttainen kokemus. :D

Kokemuksia ja mielipiteitä päivähoidosta sekä sen aloittamisesta?

Hyvää viikonloppua! <3


Nina

Ps. Jotta tästä postauksesta ei olisi tullut pitkä kuin nälkävuodesta, päätin kirjoittaa toisen, joka pitää sisällään vinkkejä ja ostoslistaa, että mitä sinne päiväkotiin oikein tarvitaan. Sellainen siis coming up. :)

Kun 2/2 on uhma.

Kun tein raskaustestin Jäpikästä, Kloppinen oli neljä kuukautta. Ei jumalauta, muistan ajatelleeni. Ei jumalauta, totesi myös osa lähipiiristä. Osa tsemppasi, että teilläpäs se haikara visiteeraa tiuhaan - ihanaa, pärjäätte varmasti. Toiset taas maalasivat seinät kauhukuvilla täyteen: tulevaisuutemme tulisi olemaan äärettömän rankkaa kahden pienen kanssa. Ehkä ihan sulaa helvettiä jopa.

Elin Jäpikän raskausajan ajatellen (...peläten...), että tulossa on ehkä maanpäällinen helvetti tai jotain sen sorttista. Mutta elämä kantaa ja selviäisin, uskoin ja halusin uskoa. Sitten Jäpikkä syntyi, kasvoi, ja Kloppinen kasvoi sekä kehittyi siinä ohella. Elämä ei ollutkaan niin kamalaa. Ei niin väsyttävää, ei niin uuvuttavaa, ei niin rankkaa niin kuin moni usein muistutti. Ei toki helppoakaan, mutta usein ajattelin, ettei se yhdenkään lapsen/vauvan/taaperon kanssa herkkua aina ole. Toiset kysyivät kuinka pärjäsin ja miltä vuoden ikäero tuntuu. Vastasin aina, rehellisesti, että hyvältä - ei tämä ole niin rankkaa kuin mitä oletin. Pojat söivät ja nukkuivat hyvin, siinä lie kohtalaisen helpon vauva-ajan ja taapero-ajan yhdistelmän salaisuus.

En ole koskaan ajatellut, että voi pastilli, kun meninkään tekemään lapset vuoden ikäerolla. En ole juuri koskaan nähnyt asiassa mitään negatiivista. Päinvastoin: ihan jo pienistä saakka pojista on ollut toisilleen ihan uskomattoman paljon seuraa ja pienempi on oppinut valtavasti asioita isoveljeltään. Kaikki on siis just hyvin. Just hyvin, just näin. Olen ollut valintoihimme aina kovin tyytyväinen, näin pienessä ikäerossa paljon positiivista.

Kunnes ikäplakkariin alkoi kertyä vähän lisää vuosia: kaksi ja kolme. Tiedätte, mitä nämä iät pitävät sisällään. Uhman. Yksittäisen lapsen uhma on jotain jäätävää. Entäpä sitten, kun uhmatuhmia löytyy himasta tuplat? Niin, terkkuja vaan kaikille kaksosten vanhemmille - te kyllä tiedätte, mistä tässä postauksessa on kyse.

Kaksi uhmakasta lasta tarkoittaa tappelua, hankalaa arkea, multipaljon itkua, potkuja lattiaan... Tuplasti. Miettikääpä komboa, jossa kaksi nuorta sielua käyvät vimmattua elämän opettelua ja räpiköivät jossain tunteiden hallinnan syvässä suossa - miettikää, kun toisella menee hermo. Miettikää, kehen toinen sen useimmiten purkaa. Ei, ei aina äitiin, vaan siihen toiseen. Sitten kun se toinen, joka opettelee vimmatusti samaa juttua ja räpiköi siellä samassa suossa, raivoaa toiselle takaisin, on soppa aika lailla siinä. Nätisti sekoitettuna. Nyrkki viuhuu, lelut lentelevät, hiukset leijailevat tukkanuottasten päätteeksi ilmassa kauniisti pölypunkkien seassa leijaillen.

Tilannetta ei varsinaisesti helpota se, että en ole vain erotuomari 24/7, vaan myös tunteiden suossa räpiköivien ihmistaimien koutsi, jolla itselläänkin on polla vähän sekaisin. Raskaushormonit, you know, big time. Tuntuu, että tämä raskaus on tehnyt minusta itsestänikin kiukkuavan uhmatuhman, joka taantuu pienemmästäkin takaiskusta kolmevuotiaan tasolle kuin sormia napsauttamalla. Miten ihmeessä siis pystyn ajattelemaan ja käyttäytymään kuin aikuinen? Että tämä on IHANA (!!) vaihe, jossa pieni silmäteräni itsenäistyy ja harjoittelee tunteiden hallintaa sekä ilmaisua? Että miten onkaan ihanaa, että silmäterillä riittää luonnetta enkä mitä ilmeisimmin ole kasvattamassa kahta uutta kynnysmattoa? Miten, kun lattialla rääkyvät kullanmurut saavat minutkin haluamaan heittäytyä mahalleen lattialle ja huutamaan kuinka epäreilua shittiä tää on? Onneksi olen raskaana, niin loppuhuipentuma mahallaan lattialla jää sentään näkemättä...

Niin, meillä poikakultien elämän alkutaival oli näemmä aika seesteistä aikaa. Meillä se ei pitänyt paikkaansa, että vauvavuosi olisi raskain ajanjakso. Ehei, minusta raskainta aikaa on tämä, kun vauva osaa puhua, vaatia, kiukutella, olla tottelematta, olla kuuntelematta, tehdä asioita joita ei saa tehdä...

Ja tämä ikäero: reilu kolme ja neljä vuotta, ei ole tasan yhtään helpompi. Ei ainakaan nyt, ei vielä. Siinä missä edellinen raskaus sujui hyväntuulista vauvaa hoitaessa, nyt olen raivohärkä kahden uhmamurun äiti. Siinä missä viimeksi saatoin nukkua ja levätä just silloin kuin vauvakin, nyt työtä ja tekemistä piisaa vaikka vähän naapurillekin.

Jään odottamaan seesteistä vaihetta - sitä junaa saa vissiin tovin jos toisenkin odotella...

Mielipiteitä ikäeroista? ;)


Nina

Ison pojan sänky.

Perheemme kuopus, 2,5-vuotias Jäpikkä, siirtyi noin kuukauden päivät sitten isojen lasten sänkyyn ja pinnasänky siirtyi palasina varastotiloihin.

Tätä sängynvaihtoa olimme puolikauhuissamme Ukkokullan kanssa odottaneet. Että Jäpikkä siirtyisi sänkyyn nukkumaan, josta hän itse pääsisi pois. Jäpikkä on jollain tavalla enemmän tulta ja tappuraa kuin Kloppinen, ja tämän isommankin kanssa käytiin aikanaan aikamoinen vääntö aiheista: saako sängystä nousta pois ja mitä sängyssä nykyään oikein tehdään.

Kloppinen siirtyi 2-vuotiaana isojen lasten sänkyyn ja kutakuinkin siitä päivästä lähtien hän ei ole myöskään nukkunut enää päiväunia. Yritettiin kyllä, uskokaa pois. Mutta kun on yli kuukauden päivät istunut hermo pinteessä joka päivä pari tuntia toisen oven takana ja kuunnellut kuinka hän tekee kaikkea paitsi nukahtaa, ei sitä loputtomiin jaksa. Sainpa päätökselleni antaa parivuotiaan olla nukkumatta siunauksen myös neuvolanterkalta - jotkut parivuotiaat kun lopettavat, varsinkin kotihoidossa, päikkärien nukkumisen ja sillä sipuli. Ollaan huomattu joo.

Isoveljen sänky on muuten Ikealainen, ja näyttää nyt ehkä hivenen aneemiselta Jäpikän sängyn vieressä...

Vaikka Kloppisen päikkärittömyyden myötä päivistä katosi se rela parituntinen, kun molemmat lapset nukkuvat yhtäaikaa, tuli illoista taas inasen helpompia. Kloppinen oli iltaisin väsyneempi, joten hän jäi todella nätisti sänkyynsä nukkumaan nukahtaen heti. Ja näin on jatkunut aina tähän päivään saakka.

Päikkärien mahdollinen poisjäänti myös Jäpikän kohdalla jännitti, mutta näin ei tässä tapauksessa käynytkään. Ylipäätään olin maalaamieni kauhukuvien kera aivan hakoteillä. Tulisieluinen pieni kuopuksemme on nukkunut sängyssään erittäin hienosti ja hänpä nukkuu edelleen myös päiväuniakin. Toki Jäpikälle painotettiin uuden sängyn tullessa, että sängystä ei saa nousta pois, vaan sinne jäädään nukkumaan, joten sitä mantraa poika itsekin on hokenut aina nukkumaan mennessään. :D

Jäpikkä on noussut tasan kaksi kertaa pois sängystään ja on tippunut sängystään tasan nolla kertaa, joten sängynvaihto on sujunut erittäin hyvin. Paljon paremmin kuin mitä uskalsimme edes villeissä unissa odottaa.

Jäpikkä on ylpeä ja iloinen uudesta sängystään, joka on nimenomaan ISOJEN POIKIEN sänky. ;) Hänestä on mukavaa, kun hän saa mennä sänkyyn itse ja tulla sieltä myös herätessään itse pois. Uusi sänky toi tullessaan myös ISOJEN POIKIEN (;)) peiton ja ihan uusia pussilakanoita, samanlaisia kuin isoveljellä! Sänky muuten ei oikeastaan ole uusi, vaan se löytyi hyvään hintaan käytettynä Facebookin kirpparilta. Näin muuten samanlaisen sängyn Kodin1:ssä valkoisena, vinkvink vaan.

  

Kännykällä kuvaamisesta on tullut niin rutiinijuttu, että lähes kaikki kuvat napsittua sillä. Ja sitten hävettää, kun niitä lisäilen tänne... Aika kammottavia. Ja pimeitä. Kuvaaja itsekään ei nääs juuri taidoillaan loista. Ehkä pitää laittaa nyt se järjestelmävekotin latautumaan... :D

Nina

Isto Häppääjä

Joskus joululomailujen aikaan televisiosta sattui tulemaan Risto Räppääjä heti Pikku kakkosen jälkeen. Koska molemmat pojat kiinnostuivat alkavasta elokuvasta silmin nähden, jäi kanava vaihtamatta (ja Emmerdale katsomatta, hmph.). Värikkäät hahmot, äänitehosteet ja musiikki. Siinä kaiketi ne oleellisimmat tekijät, jotka saivat pojat jämähtämään television ääreen. Ja yli tuntia myöhemmin tajusimme, että televisiossa pyörii lopputekstit ja pojat katsovat elokuvaa aina vain hievahtamatta minnekään. "Isto Häppääjä!" Jäpikkä intoili, "Listo Läppääjä!" Kloppinen hoki.

Toim. huom.: poikien nimittämänä elokuva saisi aivan uudenlaisia vivahteita!

Kloppisen tyylinäyte missä asennossa töllöä voi myös vahdata perusmakoilun sijaan. ;)

Olemme muutaman kerran miettineet, että olisiko kolmevuotias Kloppinen jo "valmis" menemään elokuviin. Jaksaisiko hän istua ja keskittyä niin pitkän aikaa. Isto Häppääjä/Listo Läppääjä/Risto Räppääjä kokemuksena innoitti kokeilemaan elokuvan katsomista toisenkin kerran. Tällä kertaa valitsimme elokuvaksi toisen Risto Räppääjän ja hemmottelimme pojuja oikein poppareiden kera.

...herkkujen suhteen olemme ehkä vähän lipsuneet tässä joulun aikana ja ollaan maisteltu suklaita ja pipareita ja joulutorttuja ja ja...

Tyylipisteitä vissiin ropisee noista hurmaavista tarjoiluastioista?

Ja jo toisen kerran Kloppinen istui kuin patsas elokuvan ajan poppareita maiskutellen. Jäpikkä sen sijaan oli joko sitä mieltä, että tämä toinen "Isto Häppääjä" ei ollut lainkaan niin elokuvan mestariteos kuin ensimmäinen, tai sitten elävien kuvien ensiviehätys on yksinkertaisesti vain jo hälvennyt.

Kloppisen kanssa pitää kyllä ehdottomasti lähteä leffaan! Laatuaikaa isomman kanssa ja pienempi voi jäädä vaikka isovanhempien lellittäväksi siksi aikaa. Sounds like a plan. :)

Minkä ikäisenä teillä on lapset alkaneet katsoa elokuvia? Leffavinkkejä perheen pienemmille?

Hyvää viikonloppua <3


Nina

Raivohärkä.

Meille on ilmestynyt joulun rauhaa ihastuttamaan pieni raivohärkä. Väittävät, että uhmaikä iskee kaksivuotiaana. No ei kyllä iske. Tai ainakin meillä sekä isompi että pienempi ovat olleet melko piece of cake -tapauksia kaksivuotiaana. Oikeastaan tuo meidän kaksivuotias on itse leppoisuus verrattuna kolmevuotiaaseen Kloppiseen. Taivas varjele, minkälainen tämä uhma vielä on!

Ei, tätä ei voi kuvailla sanoin: oman tahdon lisääntyminen. Ehei. Kyse on jotain paljon sekopäisemmästä. Alle kolmivuotiaiden äidit, ehkä teidän on syytä passata tämä teksti. Tai toisaalta lukea se, jotta tiedätte mitä on mahdollisesti tulossa. Ehkä teillä on jonkin sortin kasvamisen ja itsenäistymisen hulluus koettu jo kaksivuotiaana, ehkä teille ei edes ole luvassa tällaista. Mutta jos tämä kuulostaa tutulta, niin kommenttiloora odottaa myötätuntoisia rakkauskirjeitä. Kaikki "ai eeeeeei meidän Liisu-Pekka vaan" -viestit lupaan poistaa oman käden oikeudella.

Puspus vaan, mennäänpä siis asiaan!

Eli juu, sillai kai, että meidän esikoisemme Kloppisen tapauksessa se ihan ehta uhma odotutti itseään aika jetsulleen kolme vuotta ja pari kuukautta, kunnes päräytti päälle sata lasissa. Miten uhma, tai mikälie vaihe, sitten näkyy? Kloppinen tulistuu supernopeasti. Jos asiat eivät suju niin kuin hän haluaa. Jos lelut eivät mene niin kuin hän haluaa. Jos hän ei saa mitä haluaa. Sitten palaa käämi. Toisinaan toisen harmitus jää melko laimeaksi, varsinkin jos osut juuri oikeaan aikaan paikalle, eli toinen ei ole jo kilahtanut. Mutta aivan yhtä usein myöhästyt otollisesta hetkestä ja saat katsoa, kun rakkauspakkaus sätkii maassa, itkee silmät turvoksiin ja huutaa kuin tapettava sika.

Kiva vertauskuva näin joulun alla, eikö?

Itse olen huomannut, että Kloppinen ei selkeästi osaa nyt käsitellä niitä tunteita, kun hän epäonnistuu jossakin. Siis jos hän ei saa vaikka jotakin ukkoa pois auton kyydistä tai kärry ei jää traktoriin kiinni. Ero on aika melkoinen "entiseen" Kloppiseen, sillä hän on melko rauhallinen ja kärsivällinen tapaus. Nyt lehmän kärsivällisyys on kuitenkin vaihtunut kärsimättömyyteen. Ja raivareihin.

Lisäksi tilanteet, joissa en anna Kloppiselle periksi, saavat pojan hiiltymään ennennäkemättömällä tavalla. Esimerkiksi eilen Kloppinen riehusi ja raivosi lattialla yli puoli tuntia, kun en mennyt keräämään hänen kanssaan leluja, vaan ilmoitin, että minä siivoan nyt keittiön ja sinä lelut - tulen auttamaan, kun olen hoitanut ensin sen keittiön. Eipä kelvannut järjestelyt eivätkä neuvottelut. Ei, vaikka näin toimitaan joka päivä, samalla tavalla, kun on lelujen keräämisaika.

Tässä Kloppisen taidonnäyte, kun pyysin häntä keräämään lelut olohuoneesta omaan leikkihuoneeseen. :D

No, tänään vastaava tilanne oli taas miljoona kertaa helpompi eikä ollut minkäänlaisia ongelmia. Eli ehkä eilen koimme kuitenkin jonkin opin hetken, että millä tavalla asioita saa ja millä tavalla ei.

Raivarit ovat aika hurjaa katsottavaa toisinaan. Kloppinen huutaa, karjuu, kiljuu, irvistelee, pyörii maassa ja toisinaan hän koittaa "repiä naamaansa" tai jopa lyödä itseään. Erittäin kahjon, erittäin pelottavan näköistä, johon mikään ei oikein auta. Ei ainakaan meillä, ei Kloppisella. On odotettava, että toinen osoittaa rauhoittumisen merkkejä ja sitten otettava kevyt kontakti. Joka toki usein johtaa uusiin raivareihin. Sitä tulee väkisinkin mietittyä, että VOIKO tämä olla normaalia? Olen lukenut ja kuullut kaikenlaista, jotka tukevat käsitystä, että kyllä - tämä käytös on normaali kehitysvaihe. Mutta silti - oh Dear Mother of God...

Ennustan superfantsua automatkailua kohti Pohjanmaata huomenna! <3 :D

Hyvää viikonloppua, yritän ehtiä eetteriin vielä ensi viikon alussa!


Nina