Ei, tätä ei voi kuvailla sanoin: oman tahdon lisääntyminen. Ehei. Kyse on jotain paljon sekopäisemmästä. Alle kolmivuotiaiden äidit, ehkä teidän on syytä passata tämä teksti. Tai toisaalta lukea se, jotta tiedätte mitä on mahdollisesti tulossa. Ehkä teillä on jonkin sortin kasvamisen ja itsenäistymisen hulluus koettu jo kaksivuotiaana, ehkä teille ei edes ole luvassa tällaista. Mutta jos tämä kuulostaa tutulta, niin kommenttiloora odottaa myötätuntoisia rakkauskirjeitä. Kaikki "ai eeeeeei meidän Liisu-Pekka vaan" -viestit lupaan poistaa oman käden oikeudella.
Puspus vaan, mennäänpä siis asiaan!
Eli juu, sillai kai, että meidän esikoisemme Kloppisen tapauksessa se ihan ehta uhma odotutti itseään aika jetsulleen kolme vuotta ja pari kuukautta, kunnes päräytti päälle sata lasissa. Miten uhma, tai mikälie vaihe, sitten näkyy? Kloppinen tulistuu supernopeasti. Jos asiat eivät suju niin kuin hän haluaa. Jos lelut eivät mene niin kuin hän haluaa. Jos hän ei saa mitä haluaa. Sitten palaa käämi. Toisinaan toisen harmitus jää melko laimeaksi, varsinkin jos osut juuri oikeaan aikaan paikalle, eli toinen ei ole jo kilahtanut. Mutta aivan yhtä usein myöhästyt otollisesta hetkestä ja saat katsoa, kun rakkauspakkaus sätkii maassa, itkee silmät turvoksiin ja huutaa kuin tapettava sika.
Kiva vertauskuva näin joulun alla, eikö?
Itse olen huomannut, että Kloppinen ei selkeästi osaa nyt käsitellä niitä tunteita, kun hän epäonnistuu jossakin. Siis jos hän ei saa vaikka jotakin ukkoa pois auton kyydistä tai kärry ei jää traktoriin kiinni. Ero on aika melkoinen "entiseen" Kloppiseen, sillä hän on melko rauhallinen ja kärsivällinen tapaus. Nyt lehmän kärsivällisyys on kuitenkin vaihtunut kärsimättömyyteen. Ja raivareihin.
Lisäksi tilanteet, joissa en anna Kloppiselle periksi, saavat pojan hiiltymään ennennäkemättömällä tavalla. Esimerkiksi eilen Kloppinen riehusi ja raivosi lattialla yli puoli tuntia, kun en mennyt keräämään hänen kanssaan leluja, vaan ilmoitin, että minä siivoan nyt keittiön ja sinä lelut - tulen auttamaan, kun olen hoitanut ensin sen keittiön. Eipä kelvannut järjestelyt eivätkä neuvottelut. Ei, vaikka näin toimitaan joka päivä, samalla tavalla, kun on lelujen keräämisaika.
 |
| Tässä Kloppisen taidonnäyte, kun pyysin häntä keräämään lelut olohuoneesta omaan leikkihuoneeseen. :D |
No, tänään vastaava tilanne oli taas miljoona kertaa helpompi eikä ollut minkäänlaisia ongelmia. Eli ehkä eilen koimme kuitenkin jonkin opin hetken, että millä tavalla asioita saa ja millä tavalla ei.
Raivarit ovat aika hurjaa katsottavaa toisinaan. Kloppinen huutaa, karjuu, kiljuu, irvistelee, pyörii maassa ja toisinaan hän koittaa "repiä naamaansa" tai jopa lyödä itseään. Erittäin kahjon, erittäin pelottavan näköistä, johon mikään ei oikein auta. Ei ainakaan meillä, ei Kloppisella. On odotettava, että toinen osoittaa rauhoittumisen merkkejä ja sitten otettava kevyt kontakti. Joka toki usein johtaa uusiin raivareihin. Sitä tulee väkisinkin mietittyä, että VOIKO tämä olla normaalia? Olen lukenut ja kuullut kaikenlaista, jotka tukevat käsitystä, että kyllä - tämä käytös on normaali kehitysvaihe. Mutta silti - oh Dear Mother of God...
Ennustan superfantsua automatkailua kohti Pohjanmaata huomenna! <3 :D
Hyvää viikonloppua, yritän ehtiä eetteriin vielä ensi viikon alussa!
Nina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti