sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Kuulumisia.

Heijee, meillä on miltei netti! 

Se tarkoittaa sitä, että tilaamani adsl-modeemi on luonnollisesti koko Suomen maasta loppu, mutta pakettiin kuuluneen wlan-mokkulan sain sentään käyttöön. Että tällä mennään. Valittaakin kai voisi, mutta enpä enää vaan jaksa. Valittamista olen nimittäin harrastanut viime päivinä niin, että kurkkua kuivaa. Nyt tähän negashittiin pitää tulla kyllä muutos, tämä jatkuva kiukuttelu ei ole mistään nimittäin kotoisin.

Tavallaan kuitenkin koen, että kiukulle ja turhautumiselle on perusteltuja syitä. Kuten tuo Ukkokullan työ-dilemma. Onneksi Ukkokulta saa jatkaa vielä parisen kuukautta työssään, sillä häntä pyydettiin jäämään. Eivät ilmeisesti pärjääkään sillä henkilömäärällä millä piti. Ärsyttää, että epävarmuus jatkuu aina vaan, mutta toisaalta tietenkin helpottaa, ettei rahantulo tyrehdy ihan lähipäivinä.

Turhautumisen takana on piillyt myös mikä-lie-lenssu, josta jo aikaisemminkin valittelin. Olo ei ole tuntunut toisinaan lainkaan normaalilta. Kuumetta ei ole, nuhaa ei ole, kurkkukipua ei ole, yskää ei ole. Mitään selvää oiretta ei ole paitsi ajoittainen kuumeinen olo. Syväänhengittäminen on muutamana päivänä tuntunut ikävältä ja olen itse diagnosoinut, että keuhkoissani saattaisi olla jokin pöpö?

Jumppataukoa tuli siis tässä taas vietettyä 1,5 viikkoa. Olo ei tässä ajassa normalisoitunut pahemmin, joten otin riskin ja varasin itselleni jumpan. Halusin kokeilla, että jaksanko ja että paheneeko olo. Jaksaminen ei ollut samanlaista kuin normaalisti, mutta olo ei pahentunut, joten olen jatkanut jumpissa käymistä. Saattaa kuulostaa jonkun mielestä ihan mielenvikaiselta touhulta, mutta kun olo ei ole ollut ihan sikakurja ja "selkeästi kipeä". Pitäisin tietysti selkeää taukoa liikunnasta, jos räkä valuisi ja olisi kuumetta. Muutenkin tunnen oloni tällä hetkellä jo melko terveeksi, joten eipä tuo jumpissa rehkiminen ainakaan mitään ole pahentanut. Ainakaan vielä...

Kävin muuten testaamassa kahvakuulaa ensimmäisen kerran ja pakko hehkuttaa, että koukkuun jäin! Oli todella kiva tunti, hiki valui, mutta kuitenkin tunti tuntui rennolta, kun sai tehdä omaan tahtiinsa. Vieläkin tuntuu selässä ja pakaroissa tuo jumppa. Eli tehokasta taisi olla. ;)

Meillä rakkauden hedelmät kasvavat ja kehittyvät. Jäpikkä yllätti meidät ihan kuus-nolla ja oli saanut suuhunsa ensimmäisen hampaan! Vain 4,5-kuisena. En ollut uskoa silmiäni, että ikenessä mollottava valkoinen motti on ihan oikeasti hammas, sillä Kloppisellehan ensimmäinen hammas tuli vasta 8-kuisena. Taas kerran huvittavaa seurata sitä tosiasiaa, että kaikki lapset ovat erilaisia. Näin toisen kohdalla kun ei oikein ota mitään ressiä mistään kehitysaskeleesta. Ensimmäinen opetti "hitaudellaan", että kaikki opitaan kyllä ajallaan, omaan tahtiin eikä siinä auta vanhempien tuputtaminen suuntaan eikä toiseen. Vertailu on perkeleestä, mutta silti sitä harrastaa haluamattaan. Kai tämä on joku äitiyteen kuuluva ominaisuus, ken tietää. No, nyt niitä hampaita on jo kaksi ja ikää on himpun verran yli viisi kuukautta.

Jäpikkä on alkanut myös syödä jo kiinteitä. Parisen viikkoa ollaan varovaisesti syöty porkkana-perunaa, maissia ja päärynää. Myös Kloppisen kanssa kiinteät aloitettiin hitaasti ja koska silloin ei ihan hirveästi vatsavaivoista kärsitty, halusin toimia samoin myös kuopuksen kanssa. Tällä hetkellä Jäpikkä syö siis "vasta" kolmisen teelusikallista sosetta kerrallaan, jonka päälle juodaan tietysti maito. Viime päivinä syöminen on alkanut jo onnistua. Jäpikkä on oppinut avaamaan suutaan jo tietyssä tahdissa ja olemaan työntämättä kielellä kaikkea ulos. Tästä se sitten lähtee. Syöminen. Järkyttävää, että miten tämä aika suhahtaa niin huomamatta ohi.

Kloppinen sen sijaan on oppinut viime päivinä tajuttoman paljon taas uusia sanoja ja lausumaan aikaisemmin oppimiaan entistä selkeämmin. Poika tapailee myös jotain lauseen tapaisia, kuten "auto ei oo isi töis". Eli pihassa ei ole autoa, sillä isi on sillä töissä. Lisäksi jätkä painaa menemään Plaston mopollaan ympäri kämppää, harjoittelee pomppimista sekä kävelee varpaillaan. Uhmaiän ykkösjuttu, eli lattialla sätkiminen, kun joku asia ei mene mieleisesti, hanskataan erinomaisesti. Miten tässä kohtaa vanhempi pystyy pitämään naamansa pokerilla ja olemaan nauramatta? Minä nimittäin ainakin repeilen joka kerta. Touhu näyttää niin tajuttoman koomiselta. Että näin empaattinen äiti täällä? :D

Kloppisella on muuten edelleen menossa puurolakko. Sitä pirun liisteriä ei poika suostu syömään, vaikka joukkoon ripottelisi kultahippuja. Minähän en heikkohermoisena todellakaan tahdo tehdä elämästäni tämän vaikeampaa, joten puolestani olkoot syömättä. Aamu- ja iltapaloilla syödään siis leipää, hedelmiä, vihanneksia ja jogurttia maitomukin kera. Janojuomaksi Kloppinen saa edelleen vain vettä, mehuja ei meillä harrasteta. Viime aikoina olen yrittänyt ujuttaa pojan lautaselle marjoja ja salaatinlehtiä, mutta ne nakataan vesilinnuille. Ehkä joskus?

Kotiakin ollaan kovasti yritetty laittaa kuntoon ja muutamaa yksityiskohtaa lukuunottamatta täällä alkaa olla aika valmista. Entisen kodin huonekalut eivät tänne kaikki vain istu, joten järjestys on mennyt uusiksi monen monta kertaa. Kuvakavalkadi on siis tulossa. Joskus. Sitä ennen pienen pieni sneak peek... ;)


Jäpikkä nukkuu takkatulen loimutessa... Mikäs siinä, näyttää kelpaavan. :)


Nina

torstai 21. maaliskuuta 2013

Epäreilu elämä.

Arvatkaas mitä - meikälikka se oli taas kipeänä. Maanantai meni niistäessä ja tiistaina oli kuumeinen olo. Eilen oli vähän jo parempi olo. Jumpat ja reenit sai koko viikolta jälleen kerran perua ja unohtaa. Samoin treffit ystävien kanssa. Tämä jatkuva sairastelu alkaa käydä niin hermolle, että tekisi vähintään mennä ulos huutamaan vittusaatanaa. Aikuismaista ja ennen kaikkea äidillistä, eikö totta? Marmatin tätä jatkuvaa sairastelua myös ystävälleni, joka arveli, että stressi saa minut nyt voimaan huonosti. En ollut itse tätä tajunnutkaan, mutta kun joku muu, vierestä seurannut, sanoo sen ääneen, niin tajuan, että siinä taitaa piillä totuus.

Olen jotenkin mennyt tuli perseen alla jo jonkun aikaa. Asioita on mielessä kerrallaan vähintään miljoona ja koska niiden hoitaminen siinä hetkessä on luonnollisesti aivan mahdotonta, niin ne ovat epäilemättä jääneet kummittelemaan takaraivoon. Huonolla tavalla. Esimerkiksi hääasioita mietin usein jopa hädissäni, että voi fuckfuckfuck, kun pitäisi tehdä tätä ja tuota, fuckfuckfuck.

Stressi on myrkyttänyt mielen kai siinäkin määrin, että pienetkin negatiiviset asiat ovat saaneet minut toisinaan suunniltaan. Tuntuu, että elämä on pelkkä vastoinkäymisten sarja. Siis viime kuukausina. Lähipiirissä on ihmisiä, jotka ottavat ihan suoraan sanottuna ihan helvetisti päähän. Ihmisiä, jotka eivät paljon mieti, mitä tekevät ja sanovat, joten olen joutunut kuuntelemaan ja näkemään kaikenlaista perseilyä ja paskaa. Ihana sanayhdistelmä hei muuten! <3

Elämä kaiken kaikkiaan on tuntunut haastavalta ja vaikealta. Ei ole montakaan päivää, kun valittelin äidilleni vittuuntuneisuuttani. Kirjoitin täälläkin herääväni lähes joka päivään antenni otsassa. Kaikki vaan vituttaa, turhauttaa. Mukavia asioita on ympärilläni vaikka miten, mutta jostain syystä en huomaa niitä, tai osaa antaa niille mitään arvoa, kaiken negapaskan keskellä.

Viimeinen niitti kaikelle shitille oli tiistai. Ukkokullan duunipaikalla oli käynnissä yyteet, mutta jotenkaan en osannut kantaa niistä mitään huolta saati ajatella, että se olisi Ukkokulta, joka ei saisi jatkaa työtään. No, niinhän siinä juuri sitten kävi: Ukkokulta sai ilmoituksen, että hänen palveluksiaan ei enää tarvita. Eli Ukkokullalla ei ole enää töitä hetken kuluttua. Tuntui, että siinäkin pienessä hetkessä, kun kuulin uutiset, niin maailma osittain romahti. Huominen ei ole enää mitenkäänpäin turvattu. Kaikki on nyt niin epävarmaa kuin vain voi olla. Maailma näytti taas epäreiluutensa: ne työhönsä kyllästyneet vätykset saivat jatkaa, mutta ahkera, tunnollinen ja tuloksellista työtä tehnyt kahden alle 1,5-vuotiaan pojan iskä sai lähtöpassit. Vitun epäreilua. Oikeesti. Ei varmaan edes vituttaisi niin kovasti, jos tätä tulosta ei ihmettelisi niin moni. Jos Ukkokulta olisi ansainnut lähtönsä. Mutta kun tätä päätöstä ihmettelee asiakkaat ja työtoverit. En voi ymmärtää. Onneksi minun ei tarvitse, kai.

Sellaista paskaa siis meille. Pitäkääpä siis peukkuja, että Ukkokulta löytäisi nopeasti mielekästä työtä, jotta ei hetken kuluttua asuta S-marketin maitolaiturin alla.......


Nina

perjantai 15. maaliskuuta 2013

Tilinpäätös nro 2.

Jumppailuja on siis takana kaksi kuukautta ja risat. Kirjailin tänne ylös tuloksia yhden kuukauden jälkeen, joten pidetään nyt perinnettä yllä ja kerrotaan mitä on tapahtunut viimeisen kuukauden aikana:

Senttejä on hävinnyt:

Reidestä - 1,5 cm (tammikuun alusta - 3 cm)
Rinnasta - 1 cm (tammikuun alusta - 1 cm)
Pohkeesta -0,5 cm (tammikuun alusta - 1,5 cm)
Käsivarresta - 1,5 cm (tammikuun alusta - 1,5 cm)

Ja kun välissä oli kaksi viikkoa, jolloin liikunta jäi ja normiruuan korvasi erilaiset fastfoodhötöt, niin iloa pilaavat nämä:

Lantio + 1,5 cm (tammikuun alusta - 1 cm)
Vatsa + 2 cm (tammikuun alusta +- 0)
Vyötärö + 1,5 cm (tammikuun alusta - 1,5 cm)

Painoakin on tullut 0,5 kg lisää.

ÄRSYTTÄVÄÄH! Mikä ihmeen plössähdys tuossa kehon keskiosilla on oikein tapahtunut??! Ja miksi kuitenkin muualla on tapahtunut tuollaista pienenemistä? Kummaa.

Kaksi viikkoa jäi tosiaan liikkumatta, mutta jumppia ehti kertyä:

BodyPump: 2 kertaa
BodyCombat: 3 kertaa
Zumba: 3 kertaa.

Päätin piruuttani aloittaa kuukauden mittaisen herkkulakon. Tai siis yrittää sellaisen pitämistä. Joskos sillä olisi jotakin vaikutusta johonkin. Saas nähdä. Rehelliselle tyylille uskollisena paljastan kyllä, jos lakko rakoilee. ;)

En osaa sanoa, että huomaanko mitenkään missään näitä muutamien senttien kadotusta. Ainakaan vaatteet eivät yhtäkkiseltään tunnu löysemmiltä. Huomaan vain, että olkaluuni "törröttävät" jotenkin selkeämmin ja vatsalihakseni yrittävät ressukat jotenkin läskimössön alta erottua.

Lisää tilinpäätöstä luvassa sitten taas kuukauden kuluttua!

Viikonloppuja! <3


Keskivartaloplössähtänyt-äiti Nina

torstai 14. maaliskuuta 2013

Loman tarpeessa!

Ristus sentään, että takana onkin ollut muutama haastellinen ja vaikea viikko! Olen ollut mukakipeänä (=veltto olo ilman mitään sen selvempiä flunssan oireita), on muutettu, kaikki on levällään ja jaloissa häärää yks uhmis. Niin rakas kuin Kloppinen voikaan vain olla, niin totta puhuakseni, osaa se mukula olla melkoisen raivostuttavakin. Toinen touhuaa nonstoppina kaikkea kiellettyä ihan koko ajan ja kun pitäisi pystyä keskittymään edes vähän tuohon pienempäänkin, niin siinäkös kohtaa otsasta palaa sulake ja sukkelaan!

Asioita ja arkea ei ole juuri auttanut sellainen asia, että olen herännyt miltei joka aamu päivään jo valmiiksi antenni otsassa, äärimmäisen vittuuntuneena. Tähän syynä on lähinnä nuo rakkaista rakkaimmat poikalapseni, jotka eivät jostain syystä enää nuku kuten ennen. Ennen Kloppista sai toisinaan mennä herättelemään ysin aikoihin, kun toiselle uni maistuisi aina vaan. No, toista se on nyt - Kloppisen huoneesta saattaa kuulua kiekuminen jo ennen seiskaa. Sama ihme aamuvimma vaivaa myös Jäpikkää. Hänellä kun uni ennen kesti kevyesti kasiin, niin tätä nykyä poika on silmät sepposen selällään jo kuuden jälkeen.

Eri mahtavaa mitä.

Kaipa tämä johtunee tästä lisääntyneestä valoisuudesta. En tiedä. Tämä uusi koti on vain siitä haastava, että täällä on sellaisia pieniä ikkunoita siellä täällä, joita ei voi vain muurata verhoilla umpeen. Eli valoa tulee väkisin ja sillä sipuli.

Ja miksi sitten vituttaa jätkien aikainen herätys? Ei siksi, että itse tahtoisin vielä nukkua. Vaan siksi, että minulla ei ole aamuisin enää sitä rauhaisaa omaa hetkeäni, että saan kaikessa hiljaisuudessa juoda rauhassa kahvia kupin kaksi ja syödä aamupalaa. Ennen minulla nimittäin oli tapana laittaa herätyskello soimaan seiskalta, joten minulla oli tätä ihanaista omaa aikaa oikein tunnin verran. Siinäpä oli muikea hetki vaikka bloggailla.

Nyt kun aamu alkaa kauhealla sirkuksella, että kumpaisellakin poikalapsella on vaippa ääriään myöden täynnä plus fakin kova nälkä, niin huomaan kaipaavani itku kurkussa aamujani. Tajuan, että niissä piili ihan käsittämättömän suuri voimavara. Sen hetken voimalla jaksoin aamusirkuksen ja aamupäivän, kunnes saan seuraavan hengähdystaukoni, kun pojat sammahtavat päikkäreilleen. En ole oikein ikinä ollut aamuihminen, ainakaan ennen lapsia, joten jokainen voi päätellä kuinka hurjasti minulta löytyy pinnaa ja kärsivällisyyttä siinä kiireessä ja häslingissä.

Päätä on kiristänyt tosiaan myös tämä mukaflunssa, jonka johdosta jumpat jäivät kahdelta viikolta väliin. Huomasin kylläkin, kuinka suuri asia tuo liikkuminenkin minulle on. Oma aika ja hikoilu tekevät todella namiskuukkelia meikäläisen päänupille. Tällä viikolla se jokin flunssalta etäisesti vaikuttanut onkin ollut poissa, joten olen rynnistänyt onnesta sekaisin BodyPumpiin, BodyCombatiin ja tänään Zumbaan.

Shoppailunkin tiedän tekevän minulle hyvää, joten tiistaina suuntasin kauppakeskukseen seuranani mitä loistavin shoppailubuddy: minä itse. Ja mikä parhainta, ostin vaatekertaa vain minulle itselleni. Pojat jäivät siis ilman mitään. Voitteko uskoa? Ukkokullan mielestä se nimittäin oli melko uskomatonta.


Valkoinen toppi Vero Modasta ja pitsipaita Vilasta.


Mintun värinen t-paita ja college siivillä Gina Tricotista.


Mustat pillifarkut Gina Tricotista ja perusdenimit Vero Modasta.

Loppuun vielä pakko esitellä maailman paras huulirasva, jota ei tosin myydä sellaisena, mutta kuitennii. Ceridalin lipogeeli! <3 Kannattaapi kokeilla erityisesti, jos omaat rohtuneet huulet. Minä rakastuin tähän heti enkä muuta ole enää käyttänytkään. Suosittelen! :)


Jaaha. Se taas siitä omasta pienestä ajasta - Kloppinen heräsi nukuttuaan kaikki huimat 45 minuuttia päiväuniaan. Voi jumaleisson miten turhauttavaa! Mitenkäs äitiyslomalainen saisi tästä duunistaan lomaa?


Nina

perjantai 8. maaliskuuta 2013

Todistettavasti elossa.

Nyt asuu meidän kööri uudessa osoitteessa. Joskin edelleen vähän sekavassa sellaisessa, mutta kuitennii. Pientä reerausta pitäisi tehdä vaikka kuinka ja vielä on paljon kodin sisustamista jäljellä. Mikä tietysti kuulostaa houkuttavalta ja ihanalta, mutta yli viikon kestänyt flunssa ei tässä juuri edesauta... Kaikki ylimääräinen jää siis tekemättä. Eilen kokeilin käydä parin viikon tauon jälkeen Zumbassa ja oli kyllä melkoinen epic fail - makasin loppuillan sohvalla peitto korvilla kurjaa oloa manaten. Höh. Voi kun tämä pirskatin tauti alkaisi jo pikkuhiljaa hellittää! Olohan ei ole ihan kuollut, mutta veto on pois eikä olo ole ihan normaalikaan. Iskisi sitten kunnon kuume, kunnon flunssa. Ärsyttävää...

Sinne jumppiin olisi kyllä syytä päästä, sillä muuttoviikko elettiin aika lailla kahvilla, Hese-mätöllä ja pitsalla. Ja voi ristus sitä turvotuksen määrää! Huomasin kyllä samantien myös senkin, että kroppa toimii aivan erivireisesti, kun ei harrasta liikuntaa. Aineenvaihdunta ei ollut oma itsensä laisinkaan.

Muuttaminen on muuten aika miälenvikasta läpändeerusta, jos on kaksi alle 1,5-vuotista mukulaa. Ilman isovanhempia, minun vanhempiani, olisimme olleet totaalisen kusessa. Isovanhemmat ovat siis kuuluneet päivään melkein joka päivä. On kyllä sydäntä lämmittävää huomata kuinka pojilla onkaan luja kiintymyssuhde isovanhempiinsa. <3

No, jotain hyvää tässä kaikessa härdellissä on ollut ainakin se, että pojat ovat sopeutuneet uuteen kotiin yllättävänkin hyvin. Molemmat ovat nukkuneet hyvin uusien seinien sisällä. Kloppinen itseasiassa jo ensimmäisenä päivänä tanssahteli täällä olohuoneen lattialla, joten arvelin sen merkitsevän hänen hyväksyntäänsä kotivalintaamme kohtaan.

Ja onhan tämä ihana koti. Voi kun vain tämä flunssa katoaisi ja pääsisin laittamaan tämän kodin valmiiksi.

Niin ja voi kun tänne saisi jonkun toimivan ja nopean netin. Mutta kyllä tämä tästä, pysykää mukana kelkassa jooko?

Poikien kuulumisista sen verran, että Kloppiselle on tulossa taas kaksi hammasta läpi, hän osaa sanoa jo ankka eikä kakka ja Jäpikän lähes kaikki 62-senttiset vaatteet ovat liian pieniä. Ja mikä järkyttävintä, niin tuolle pienelle pitäisi alkaa antaa kiinteitä! Eikä - miksi aika menee näin nopeaa ja se vauva-aika on niin lyhyt?

No, eipä mulla kai nyt muuta.

Kuullaan pian <3


Nina