Kun 2/2 on uhma.

Kun tein raskaustestin Jäpikästä, Kloppinen oli neljä kuukautta. Ei jumalauta, muistan ajatelleeni. Ei jumalauta, totesi myös osa lähipiiristä. Osa tsemppasi, että teilläpäs se haikara visiteeraa tiuhaan - ihanaa, pärjäätte varmasti. Toiset taas maalasivat seinät kauhukuvilla täyteen: tulevaisuutemme tulisi olemaan äärettömän rankkaa kahden pienen kanssa. Ehkä ihan sulaa helvettiä jopa.

Elin Jäpikän raskausajan ajatellen (...peläten...), että tulossa on ehkä maanpäällinen helvetti tai jotain sen sorttista. Mutta elämä kantaa ja selviäisin, uskoin ja halusin uskoa. Sitten Jäpikkä syntyi, kasvoi, ja Kloppinen kasvoi sekä kehittyi siinä ohella. Elämä ei ollutkaan niin kamalaa. Ei niin väsyttävää, ei niin uuvuttavaa, ei niin rankkaa niin kuin moni usein muistutti. Ei toki helppoakaan, mutta usein ajattelin, ettei se yhdenkään lapsen/vauvan/taaperon kanssa herkkua aina ole. Toiset kysyivät kuinka pärjäsin ja miltä vuoden ikäero tuntuu. Vastasin aina, rehellisesti, että hyvältä - ei tämä ole niin rankkaa kuin mitä oletin. Pojat söivät ja nukkuivat hyvin, siinä lie kohtalaisen helpon vauva-ajan ja taapero-ajan yhdistelmän salaisuus.

En ole koskaan ajatellut, että voi pastilli, kun meninkään tekemään lapset vuoden ikäerolla. En ole juuri koskaan nähnyt asiassa mitään negatiivista. Päinvastoin: ihan jo pienistä saakka pojista on ollut toisilleen ihan uskomattoman paljon seuraa ja pienempi on oppinut valtavasti asioita isoveljeltään. Kaikki on siis just hyvin. Just hyvin, just näin. Olen ollut valintoihimme aina kovin tyytyväinen, näin pienessä ikäerossa paljon positiivista.

Kunnes ikäplakkariin alkoi kertyä vähän lisää vuosia: kaksi ja kolme. Tiedätte, mitä nämä iät pitävät sisällään. Uhman. Yksittäisen lapsen uhma on jotain jäätävää. Entäpä sitten, kun uhmatuhmia löytyy himasta tuplat? Niin, terkkuja vaan kaikille kaksosten vanhemmille - te kyllä tiedätte, mistä tässä postauksessa on kyse.

Kaksi uhmakasta lasta tarkoittaa tappelua, hankalaa arkea, multipaljon itkua, potkuja lattiaan... Tuplasti. Miettikääpä komboa, jossa kaksi nuorta sielua käyvät vimmattua elämän opettelua ja räpiköivät jossain tunteiden hallinnan syvässä suossa - miettikää, kun toisella menee hermo. Miettikää, kehen toinen sen useimmiten purkaa. Ei, ei aina äitiin, vaan siihen toiseen. Sitten kun se toinen, joka opettelee vimmatusti samaa juttua ja räpiköi siellä samassa suossa, raivoaa toiselle takaisin, on soppa aika lailla siinä. Nätisti sekoitettuna. Nyrkki viuhuu, lelut lentelevät, hiukset leijailevat tukkanuottasten päätteeksi ilmassa kauniisti pölypunkkien seassa leijaillen.

Tilannetta ei varsinaisesti helpota se, että en ole vain erotuomari 24/7, vaan myös tunteiden suossa räpiköivien ihmistaimien koutsi, jolla itselläänkin on polla vähän sekaisin. Raskaushormonit, you know, big time. Tuntuu, että tämä raskaus on tehnyt minusta itsestänikin kiukkuavan uhmatuhman, joka taantuu pienemmästäkin takaiskusta kolmevuotiaan tasolle kuin sormia napsauttamalla. Miten ihmeessä siis pystyn ajattelemaan ja käyttäytymään kuin aikuinen? Että tämä on IHANA (!!) vaihe, jossa pieni silmäteräni itsenäistyy ja harjoittelee tunteiden hallintaa sekä ilmaisua? Että miten onkaan ihanaa, että silmäterillä riittää luonnetta enkä mitä ilmeisimmin ole kasvattamassa kahta uutta kynnysmattoa? Miten, kun lattialla rääkyvät kullanmurut saavat minutkin haluamaan heittäytyä mahalleen lattialle ja huutamaan kuinka epäreilua shittiä tää on? Onneksi olen raskaana, niin loppuhuipentuma mahallaan lattialla jää sentään näkemättä...

Niin, meillä poikakultien elämän alkutaival oli näemmä aika seesteistä aikaa. Meillä se ei pitänyt paikkaansa, että vauvavuosi olisi raskain ajanjakso. Ehei, minusta raskainta aikaa on tämä, kun vauva osaa puhua, vaatia, kiukutella, olla tottelematta, olla kuuntelematta, tehdä asioita joita ei saa tehdä...

Ja tämä ikäero: reilu kolme ja neljä vuotta, ei ole tasan yhtään helpompi. Ei ainakaan nyt, ei vielä. Siinä missä edellinen raskaus sujui hyväntuulista vauvaa hoitaessa, nyt olen raivohärkä kahden uhmamurun äiti. Siinä missä viimeksi saatoin nukkua ja levätä just silloin kuin vauvakin, nyt työtä ja tekemistä piisaa vaikka vähän naapurillekin.

Jään odottamaan seesteistä vaihetta - sitä junaa saa vissiin tovin jos toisenkin odotella...

Mielipiteitä ikäeroista? ;)


Nina

Kuumeen kallistamat

Niin vain jostakin meille pukkasi taas jotain pöpöä. Ukkokulta oli aivan kanveesissa koko edellispäivän melko korkean kuumeen vuoksi, ja eilen illalla alkoi Jäpikän vuoro. Kuopus-ressulla oli pakki aivan sekaisin ja vaippoja sai vaihtaa jatkuvasti. Illalla nukkumaan mentäessä Jäpikkä oli melko kuuma ja olisi pitänyt jo siinä vaiheessa tajuta antaa lääke... Stupid me.

No, kuten sanontakin tietää, tyhmästä päästä kärsii koko kroppa. Näin tälläkin kertaa. Yöllä tottakai Jäpikkä heräsi itkustamaan eikä meinannut rauhoittua oikein millään. Väsymys oli aivan infernaalista ja vitutus... Sille ei lie löydy edes mittakaavaa. Aivan liioittelematta löin nyrkillä (oman sängyn) patjaa ja kirosin pastaa elämääni. :D

Aikuinen minä, kohta kolmekymppinen, ei uskois mitä?

Lopulta lääke kuitenkin alkoi tehota ja Jäpikkä nukahti. Ja nukkui aamuun asti.



En voi muuta todeta kuin että Thank God tämä raskaus on väsymykseltään ja voinniltaan aivan erilainen kuin kaksi ensimmäistä. Jos nimittäin olisin nyt yhtä väsynyt (=tööt.) ja huonovointinen kuin edelliskerroilla, olisi tällaiset yöt tehneet minusta zombien. En oikeasti jaksaisi, en mitenkään. Edelliskerroilla nukuin aivan huomattavasti enemmän kuin mitä nyt ja silti väsytti. Onneksi näin. Tänäänkin nimittäin olen hoitanut sairastupaa, lämmittänyt takkaa, tehnyt ruokaa, siivonnut ja pessyt sekä viikannut pyykkiä vain pelkästään aamupäivän aikana. Luonnollisesti televisiosta tuli tuntitolkulla lastenohjelmia.

Ukkokulta meni näyttämään muuten pojille YHDEN jakson Teletappeja ja nyt ne vinkuvat niitä jatkuvasti. Voiko ollakaan ärsyttävämpää lastenohjelmaa?!

Aika ihanaa olla näin eloisa. Tosin en uskalla tätä energisyyden onnea pahemmin kailottaa, sillä voi kai väsymys tuolta jostakin vielä iskeä. Alussahan tässä ollaan. Ärsyttävää muuten, kun ei ole aavistustakaan millä raskausviikoilla menen. Varasin jo ensi maanantaille varhaisultran, mutta nyt on herännyt sellainenkin ajatus, että onko siinä mitään järkeä. Sille rahalle kyllä löytyisi muutakin käyttöä... Ehkäpä tänään vielä kuitenkin soitan lääkäriin ja kysyn lopullista hintaa käynnille, ja teen päätöksen sen mukaan. Nettiajanvarauksessa kun selvisi vain noin hinta ja se tuntuu olevan kovin alakanttiin verrattuna muihin kuulemiini hintoihin.

Uudet Paputkin saapuivat ja etenkin tuo nappihupparitakki on IHANA! <3 En tiedä kuinka teitä mitkään asukuvat kiinnostavat, mutta tällä vasemman puoleisella kokonaisuudella kävimme ruokaostoksilla ja minusta se oli hieno! Ai että minä tykkään pukea näitä mun silmäteriä.

Sellaistapa tänne - nyt bingotaan, että kuka on jonossa seuraavana sairastamassa: minä vai Kloppinen. Toivottavasti en tällä kertaa minä, sillä Ukkokulta on keksinyt jotain ylläriä minulle perjantaina synttärieni kunniaksi ja olisi ihan sikamälsää, jos meno jouduttaisiin perumaan. :P


Nina

Tuuliviirin tunnustukset.

Pakko tunnustaa, että olen niin huvittava tuuliviiri ajatusteni kanssa, että toisinaan se naurattaa minua itseäänkin.

Niin kuin te jotkut ehkä muistattekin, hain joulukuun alussa erästä työpaikkaa. Pääsin haastatteluunkin, etenin lisätehtävän tekoon, mutta valituksi en kuitenkaan tullut. Olin aika särki, vaikka jo haastattelun hetkellä paikka ei tuntunut omanlaiselta eivätkä kemiat varsinaisesti kohdanneet minua haastatelleiden henkilöiden kanssa. Pettymyksen musertavat tuntemukset tuntuivat typeriltä, mutta minkäs teet - ei ole helppoa tulla torjutuksi, missään suhteessa. Miettikääpä, olette ensin vuosikausia kotona lasten kanssa ja pelkkä ajatus töihinpaluusta tuntuu pelottavalta. Sitten haette työpaikkaa ettekö tulekaan valituksi. Eikö olekin ehkä ihan normaaleja tuntemuksia, että tuntee itsensä aurinkokunnan suurimmaksi luuseriksi, joka ei ole enää riittävän hyvä missään muussa kuin vaipanvaihdossa?

Päätin silloin, pettymyksen keskellä, että meikämannekiini se nauttii nyt kotonaolosta ja joulusta, että katsotaan duunihommia tämän vuoden puolella uudelleen. Uudella draivilla. No, eihän se aivan niin kuitenkaan mennyt... Epävarmuus nakersi naista ja kotonaolo vitutti niin, ettei veri kiertänyt. Olin jo ehtinyt ajatella tulevaa niin, että olisinkin töissä. Tienaisin, olisin jotenkin merkittävä. Mutta ei, tosiasiassa olin vieläkin kotona "isojen" lasten kanssa. Talous on kuralla, minulla ei ole mitään uraa ja lapset luultavasti jäävät kehityksessä jälkeen, kun ovat "vain" kotona kanssani ilman kehitystä kehittävää tekemistä ja ikäistään seuraa.

Joo, älkää sanoko mitään.

Pahinta alkuvuodessa on ollut oma tyytymättömyys omaa elämää kohtaan. Niin kuin olen täällä nurissutkin, oma aika on ollut kortilla. Olen miettinyt aamusta iltaan omaa tulevaisuuttani. Olenhan kuitenkin lopulta muutakin kuin vain äiti. Ennen äitiyslomaa työni jäi toisella paikkakunnalle, joten minulla ei ole työpaikkaa odottamassa täällä. Olen ikään kuin tyhjän päällä. Se veti mieltä matalaksi ja ahdisti isosti. Ja mikä paskinta, kaikki omat ikävät fiilarithan purkautuvat mihinkä muuhunkaan kuin lapsiin. En ole ollut häävi mutsi. En ole ollut kovin hyväntuulinen, olen ollut arkeen ihan totaalisen kyllästynyt ja tiedottomuus tulevasta on tehnyt minut poissaolevaksi.

Koska alani ei ole mikään supertyöllistäjä, harkitsimme Ukkokullan kanssa puolivakavissamme, että tekisimme tähän samaan syssyyn vielä sen kolmannen lapsen. Yksi vielä ja sitten luukut (lopullisesti?) kiinni ja eikun uraputkeen. Ukkokulta kuitenkin tässä tienaa sen verran, että pärjäämme taloudellisesti, vaikka olisinkin kotona.

No, tuohon ajatukseen osittain tarttuen ja asennoituen eteeni pompsahti jälleen avoin työpaikka-ilmoitus alaltani. Tekisi mieli hakea tätä paikkaa, mutta nyt pääsemmekin siihen, mihin ensimmäinen virke postauksessani jo johdatteli... Tuuliviireyteeni.

Nyt ajatus nimittäin töihinmenemisestä tuntuu ihan superpelottavalta ajatukselta. Kyllä, taas jälleen kerran. Mietin liikaa - siinä on suurin syy ongelmiini. :D Jännitän hakemattomia päivähoitopaikkoja. Menenkö perse edellä puuhun, olisiko pitänyt ensin hoitaa ne hoitopaikat ja vasta sitten alkaa katsella työpaikkoja... Mutta kun, alani ei ole ihan se perinteisin. Sinne ei haeta ihmisiä töihin joka viikko, ei edes joka kuukausi. Vaikka viikkotolkulla olen kironnut kotonaolemista ja selaillut päivittäin eri foorumeja työpaikkaa etsien, olen nyt ihan kauhusta jäykkänä pelkästä ajatuksesta, että pitää lähettää työhakemus. Enkö tule valituksi taaskaan? Ja jos tulisin, niin en varmasti osaisi enää mitään? Saisinko potkut, kun en ollutkaan niin hyvä kuin mitä työhakemuksessani lupasin? Millaista se arki sitten olisikaan, jos lapset olisivat yli puolet päivästä pois? Pöllittäisiinkö meidän Rodinit päiväkodissa ja olisiko meillä jatkuvasti jokin flunssarokkoripuli?

Apua-apua-apua.

Pirun hankalaa. Minä olen. Hankala.

Mielipide saa vaihtua, koska olen nainen. Eikö? :D


Nina

Aina vaan kipeä.

Sairashuoneelta terkut jo toistamiseen.

Viime postauksessa hehkuttelin, kuinka flunssa alkaa olla menneen talven lumia... Ei olis vissiin pitänyt, sillä flunssa, toisenlainen sellainen, iski heti perään. Nenät ovat siis vuotaneet jo useamman viikon ja nyt lisäksi yskittää. Yötä päivää. Hitto vie. Tekisi mieli kirjoittaa, että onneksi pojilla ei sentään ole mitään kuumeita noussut ja yötkin ovat menneet ihan nukkuessa. Ystäväni kuitenkin tuossa pari päivää sitten soitteli, että heidän lapsellaan on juuri todettu vesirokko ja siitä on noin viikonpäivät, kun näimme. Eli saapa nähdä iskeekö meidän poikiin tämä kutiseva tauti myöskin.

Eipä tänne kummempia noin muuten kuulu. Kaverit saavat vauvoja ja itsellä (ja myös Ukkokullalla!!!!!!!!) on vähän vauvakuumetta ilmassa... :) <3

Lastenhuoneesta pitäisi maalata yksi seinä. Noin muutenkin pitäisi vähän stailata ja laitella tätä kotia. Järjestää uusiksi, tavarat kun eivät vielä ole kaikki löytäneet paikkaansa. Kun vaan olisi sitä virtaa...

Pitäisi mennä hihhuloimaan jotain sporttista, mutta niin. Koska flunssa.

Pitäisi ehkä kirjoittaa taas myös yksi työhakemus.

Jotain on kuitenkin jo kirjoitettu. Nimittäin ostoslistoja, sillä ensi viikolla tulee uutta droppia Gugguulta ja Mini Rodinilta. Popupshopin uutuuksiakin odottelen aivan kuumeisesti. Olen onnistunut oikein jopa säästämään rahaa ja olen myynyt reippaalla kädellä pieneksi käyviä vaatteita pois. Niinpä päätin tilata ensi kertaa elämässäni oikein postituspusseja. K-Supermarketin muovipussista tekaistut paketit ovat nimittäin sen verran susirumia, että toisinaan sitä haluaisi vajota maan alle niitä postitellessa. Näitä Jimpulasta tilattuja pussukoita sen sijaan kehtaa jo postittaa! ;)

Sellaista siis tänne. Sisällä ollaan jumitettu, pääasiassa oman perheen kesken. Toisaalta ulkona on märkää ja jäistä, jotta en ihan kauheasti ole sisälläolosta pahoillani...

Palaan paremmin siis eetteriin, kun mimmissa on taas virtaa!


Nina

Köh!

Terveisiä vaan sairastuvalta!

Valoa alkaa onneksi näkyä jo tunnelin päässä (vai onko se juna?), mutta kyllä on mennyt tämä viikko aika lailla kanveesissa... On pukannut kuumetta, yskää ja räkää. Jälkimmäistä pukkaa edelleen vähän kaikilta, eniten vielä kuitenkin pojilta. Emme ole tehneet mitään muuta kuin maanneet kotona. Ihanainen kevätaurinko on kutsunut meitä ulos, mutta eih, me olemme sairastaneet. Ukkokulta on käynyt sen verran ulkona, että hän kertoi jonkun otuksen järsineen lumiukkomme porkkananenää. Luminen kaiffari kun on kuulemma sulanut aika lailla tunnistamattomaksi läjäksi ja nenästä on tullut maassa petojäniseläinten vapaata riistaa.

Olen koittanut nyt kipeänä varsinkin syödä paljon kaikkea terveellistä, että kanttura kroppa saisi hyviä aineksia itsensä paranteluun. Ja liekö toiveajattelua, mutta tuntuu, että flunssa taittui ehkä sen vuoksi niin nopeasti ja helposti poiskin. Ilman mitään raivostuttavia, viikkoja kestäviä jälkitauteja. Koputan nyt varuiksi päähän...

Keksin tässä myös aivan killerin konstin, jolla saada pojat juomaan smoothieita. He ovat nimittäin joka kerta vain tuumineet, että yök. Laitoin lasiin pillin. Pillin. Siinä se. Johan upposi.

Lisäksi ehkä vähän juksasin, että tää on vähän niinku jäätelöö, sillä seassa oli kuitenkin jäisiä marjoja. 

Joka päivä olen yrittänyt syödä mahdollisimman paljon salaattia, vihanneksia, hedelmiä ja marjoja. Olen ihan huikean ylpeän itsestäni, sillä terveellisten juttujen syöminen tuntuu olevan jo nyt ns. itsestäänselvyys. Hyvä minä!

Eräskin lounas.

No, ehdittiin me tässä niistämisen lomassa sovittaa uusia Gugguun huppareitakin. Voi taivas, että ne ovat herkulliset väriset luonnossa! <3 Sain tässä fiksaation toisestakin värikombosta, jota lähdinkin jo rahoittamaan myymällä kohta pieneksi jääviä Gugguita pois. :)

Tässä postauksessa ei ollut päätä eikä häntää. :D Laitetaan se lentsun ja perjantain piikkiin.

Toivottavasti palataan ensi viikolla uudella draivilla kehään, viikonloppuja!


Nina

Vähäsanainen.

Se olen ollut tällä viikolla. Päällimmäiseksi siksi, että otsassa on kasvanut vallattoman kokoinen kärpässieni. Meillä nimittäin hajosi auto. Eikä siinäkään vielä kaikki, se hajosi satojen kilsojen päähän kotiamme. Viikonloppureissumme Ukkokullan kanssa sai siis aivan uudenlaisen twistin miettiessämme, että 1) miten helvetissä pääsemme kotiin ja 2) miten helvetissä saamme haettua lapset kotiin. Säästöt ovat huvenneet siis ärsyttävästi autoremonttiin ja vuokra-autoon. Jälkimmäinen maksoi meille yli 300 euroa - voi kun auto olisi hajonnut kotikaupunkimme liepeille, niin olisimme säästäneet edes tämän...

No, se siitä. Olen minä tällä viikolla tehnyt jotain muutakin kuin heittänyt kirveet kaivoon.

Olen tehnyt poikien kanssa lumiukon:

Olen kadehtinut Kollin helppoa elämää. Se vaan on ja se on kaikkien mielestä ylisöpöä. Kokeilepa itte samaa - makaa päivä sohvalla tekemättä mitään. Ei oo muuten kenenkään mielestä edes söpöä.

Olen imenyt energiaa auringosta, tuosta ihanaisesta valoilmiöstä, sekä syömällä terveellisiä juttuja. 



Laittanut eteiseen maton, ihastellut sen luomaa valoisuutta pimeässä tilassa ja ihmetellyt miten Kolli voi saada maton kanssa sellaiset seköpääraivarit aikaiseksi. Kissan leikiksikin sitä kai kutsutaan... Onneksi matto ei maksanut kuin 34,90 € Hobby Hallissa, joten leikki puolestani jatkukoon.

Lisäksi tilasin ihanan Gugguun uutuuksia, aika hillitysti tosin, kiitos autoremontin. Pojat saivat mintut hupparit mustilla vetoketjuilla ja Kloppinen lisäksi myös mustat collegeshortsit beigellä narulla. Olen muuten ihan ihastunut näihin shortseihin ja niitä aionkin tilata ehdottomasti lisää, kunhan rahatilanne antaa periksi. <3

Gugguun suosio sen kun kasvaa. Mallisto julkaistiin klo 12 ja itse tein tilaukseni kutakuinkin juurikin silloin. Sain mitä halusin, mutta klo 12.19 varastosaldot näyttivät jo tältä:

 

Aika mahotonta!

Onneksi viikonloppu on aivan käsillä.

Kuulemisiin <3

Nina

Etelän vetelä.

Tämä postaus ei kerro eteläisen Suomen säästä (kyllä, räntäpastaa tiputtelee alas - edes Kollia ei kiinnosta mennä ulos), vaan jotenkin todella vetämättömästä omasta olosta. Olo on väsynyt. Jäpikkä on itkustanut nyt joka yö jotain viimeisen viikon ajan, ja vaikka itku kyllä laantuu helposti ja nopeasti, jään minä sen jälkeen pyörimään sänkyyn. En saa heti unta ja se turhauttaa. Jään miettimään kaikkea, aivan älyttömiäkin asioita.

Olo on vittuuntunut. Kaikki vituttaa, vituttaa olla kotona. Tuntuu, että pojat tappelevat jatkuvasti jostakin. Tuntuu, että he eivät kuuntele mitään eivätkä ainakaan tottele, vaikka kuulisivatkin. Tuntuu, etten tee päivisin mitään muuta kuin siivoa ja kokkaa. Samoja sotkuja ja samoja ruokia.

Lelut levitetty ympäri leikkihuonetta...

...jotta Kolli mahtuu leluille tarkoitettuun hyllykköön nukkumaan?

 

Kotiäidin rooli maistuu tällä hetkellä todella happamalta ja olisin aivan totaalisen valmis tekemään päivät jotain aivan muuta. Palkkakin olisi toivottava asia, varsinkin kun herkullisia kevät/kesä-mallistoja tipahtelee joka puolelta ja haluaisin kotiuttaa muun muassa kaiken.

Olo on vetelä myös siksi, etten ole vieläkään saanut aikaiseksi lähteä treenaamaan. Muuton jälkeen en suoraan sanoen tiedä, mihin paikkaan läskiä lähtisi polttamaan. Olen vertaillut jo tovin erinäisiä liikuntapaikkoja, mutta joka paikassa on hyvät ja huonot puolensa enkä vaan osaa valita, että minne päätyä. Kun on ollut liian pitkään tekemättä mitään, on kynnys myös lähteä päivä päivältä isompi. Blaah.

Sohvallakin on ihan hyvä olla.

Treenaamisesta on kuitenkin mielettömästi hyötyä. Silloin nukun hyvin, olen energisempi, virkeämpi, hartioita ei kolota, päätä ei särje. Lisäksi se on sitä kallisarvoista omaa aikaa, jota ei tällä hetkellä ole minulla minkäänlaista.

Ajatelkaas! Onko ihmekään, että välillä kiristää panta?

En vain tiedä, mitä se oma aika oikein olisi, jollei sitä treenaamista. Kaikilla ystävillä on lapsia, joten jos sitä lähtisi jonkun luo kahvittelemaan, niin tuntuisi kummalliselta lähteä ilman omia lapsia. En myöskään ole sellainen, että lähtisin pyörimään ostoskeskukseen yksin. Koska en palaa sieltä ikinä yksin. ;) Ostoksille lähteminenhän on ihan todellakin parasta yksin, mutta aavistuksen liian kallis harrastus viikoittain.

...ja shoppailla voi myös ihan kotonakin. ;)

Tiedän paljon äitejä, jotka nauttivat siitä, että pääsevät ruokaostoksille yksin. Mutta minä en koe siinäkään mitään hienoa. Se johtunee kai siitä, että poikien kanssa on ainakin tällä hetkellä ihan kiva mennä kauppaan. He käyttäytyvät useimmiten hienosti, ovat kärsivällisiä eivätkä he saa tolkuttomia raivareita lelu- tai karkkihyllyllä. Ruokakaupassa on kiva käydä lasten kanssa.

Kai sitä voisi lähteä iltaisin kävelylle, mutta yksin, ääh. Ollapa edes vauva, jota työntää vaunuissa. Kaiken lisäksi iltaisin on pimeää. Iuh ja huih. Joku karhu tai arabihan saattaisi viedä meikämannekiinin mennessään.

Mitä siis tehdä yksin muuta kuin treenata? Istua vessassa?

Millaista omaa aikaa teillä on, mitä te teette?

Ei sen puoleen, eipä tuolla meidän Kollillakaan tunnu juuri omaa aikaa olevan. Jatkuvasti joku ihastunut on silittelemässä. <3

Nina

Raivohärkä.

Meille on ilmestynyt joulun rauhaa ihastuttamaan pieni raivohärkä. Väittävät, että uhmaikä iskee kaksivuotiaana. No ei kyllä iske. Tai ainakin meillä sekä isompi että pienempi ovat olleet melko piece of cake -tapauksia kaksivuotiaana. Oikeastaan tuo meidän kaksivuotias on itse leppoisuus verrattuna kolmevuotiaaseen Kloppiseen. Taivas varjele, minkälainen tämä uhma vielä on!

Ei, tätä ei voi kuvailla sanoin: oman tahdon lisääntyminen. Ehei. Kyse on jotain paljon sekopäisemmästä. Alle kolmivuotiaiden äidit, ehkä teidän on syytä passata tämä teksti. Tai toisaalta lukea se, jotta tiedätte mitä on mahdollisesti tulossa. Ehkä teillä on jonkin sortin kasvamisen ja itsenäistymisen hulluus koettu jo kaksivuotiaana, ehkä teille ei edes ole luvassa tällaista. Mutta jos tämä kuulostaa tutulta, niin kommenttiloora odottaa myötätuntoisia rakkauskirjeitä. Kaikki "ai eeeeeei meidän Liisu-Pekka vaan" -viestit lupaan poistaa oman käden oikeudella.

Puspus vaan, mennäänpä siis asiaan!

Eli juu, sillai kai, että meidän esikoisemme Kloppisen tapauksessa se ihan ehta uhma odotutti itseään aika jetsulleen kolme vuotta ja pari kuukautta, kunnes päräytti päälle sata lasissa. Miten uhma, tai mikälie vaihe, sitten näkyy? Kloppinen tulistuu supernopeasti. Jos asiat eivät suju niin kuin hän haluaa. Jos lelut eivät mene niin kuin hän haluaa. Jos hän ei saa mitä haluaa. Sitten palaa käämi. Toisinaan toisen harmitus jää melko laimeaksi, varsinkin jos osut juuri oikeaan aikaan paikalle, eli toinen ei ole jo kilahtanut. Mutta aivan yhtä usein myöhästyt otollisesta hetkestä ja saat katsoa, kun rakkauspakkaus sätkii maassa, itkee silmät turvoksiin ja huutaa kuin tapettava sika.

Kiva vertauskuva näin joulun alla, eikö?

Itse olen huomannut, että Kloppinen ei selkeästi osaa nyt käsitellä niitä tunteita, kun hän epäonnistuu jossakin. Siis jos hän ei saa vaikka jotakin ukkoa pois auton kyydistä tai kärry ei jää traktoriin kiinni. Ero on aika melkoinen "entiseen" Kloppiseen, sillä hän on melko rauhallinen ja kärsivällinen tapaus. Nyt lehmän kärsivällisyys on kuitenkin vaihtunut kärsimättömyyteen. Ja raivareihin.

Lisäksi tilanteet, joissa en anna Kloppiselle periksi, saavat pojan hiiltymään ennennäkemättömällä tavalla. Esimerkiksi eilen Kloppinen riehusi ja raivosi lattialla yli puoli tuntia, kun en mennyt keräämään hänen kanssaan leluja, vaan ilmoitin, että minä siivoan nyt keittiön ja sinä lelut - tulen auttamaan, kun olen hoitanut ensin sen keittiön. Eipä kelvannut järjestelyt eivätkä neuvottelut. Ei, vaikka näin toimitaan joka päivä, samalla tavalla, kun on lelujen keräämisaika.

Tässä Kloppisen taidonnäyte, kun pyysin häntä keräämään lelut olohuoneesta omaan leikkihuoneeseen. :D

No, tänään vastaava tilanne oli taas miljoona kertaa helpompi eikä ollut minkäänlaisia ongelmia. Eli ehkä eilen koimme kuitenkin jonkin opin hetken, että millä tavalla asioita saa ja millä tavalla ei.

Raivarit ovat aika hurjaa katsottavaa toisinaan. Kloppinen huutaa, karjuu, kiljuu, irvistelee, pyörii maassa ja toisinaan hän koittaa "repiä naamaansa" tai jopa lyödä itseään. Erittäin kahjon, erittäin pelottavan näköistä, johon mikään ei oikein auta. Ei ainakaan meillä, ei Kloppisella. On odotettava, että toinen osoittaa rauhoittumisen merkkejä ja sitten otettava kevyt kontakti. Joka toki usein johtaa uusiin raivareihin. Sitä tulee väkisinkin mietittyä, että VOIKO tämä olla normaalia? Olen lukenut ja kuullut kaikenlaista, jotka tukevat käsitystä, että kyllä - tämä käytös on normaali kehitysvaihe. Mutta silti - oh Dear Mother of God...

Ennustan superfantsua automatkailua kohti Pohjanmaata huomenna! <3 :D

Hyvää viikonloppua, yritän ehtiä eetteriin vielä ensi viikon alussa!


Nina

Sisustus-haaveita ja -suunnitelmia

Tiedättekö, olen ihan toivottomassa Instagram-koukussa. Ja ei, minä en siellä stalkkaa Janni Hussia enkä Hunkseja, vaan sisustuskuvia. Inspiroidun, saan ideoita ja pyörin monta kertaa päivässä omassa haavemaailmassani. Oma koti - mitä kaikkea voinkaan täällä toteuttaa ja tehdä! Etenkin kun tämä meidän koti on jotenkin todella inspiroiva jo omalla olemuksellaan. No, haavemaailmani inspiroimana ajattelin omaksi, ja vähän teidänkin, iloksi tehdä pientä listaa röyhkeästi sieltätäältätuolta varastamieni kuvien kera, että mitä kaikkea haluaisin meillä sisustuksen suhteen askaroida.

1. Sisäänkäynti ja kuisti

Tällä hetkellä haaveilen totta kai jouluisesta ja talvisen tunnelmallisesta sisäänkäynnistä, joka syntyy muun muassa sypresseillä ja lyhdyillä. Iso kranssi on sekin ostoslistalla.

2. Pieni tila rappusten alla

Eteisessämme rappusten alla on hieman tyhjää tilaa. Ja sana "hieman" tekeekin kaikesta pirun kinkkistä. Rappusten alle sijoitettiin kylpyhuoneremontin yhteydessä lämminvesivaraaja, joten se vie rappusten alla olevasta tilasta ison siivun, mutta alle jää kuitenkin pieni tyhjä tila. Tällä hetkellä se toimii ylirumana varastona tavaroille, jotka eivät ole muuton jälkeen löytäneet paikkaansa, mutta ai että, kun sille keksisi jotain järkevämpää ja silmää hivelevää käyttöä...

3. Keittiön sisustus

Keittiössä remontti on pientä viilausta vailla valmis, joten nyt olisi aika pienelle sisustamiselle ja somistamiselle. Vaikka keittiössä yksi tärkeimmistä asioista on tasotila, kaipaan minä tasoille jotakin kaunista. Tykkään runsaasta tyylistä, krumeluuristakin, kunhan silläkin on rajansa ja tavaramäärä ei tee siivoamisesta yhtä tuskaa. Meidän keittiössä on avaraa tilaa myös lattiatasossa, joten pieni saareke tuollaisen tuolin kera olisi ihana kombo! <3

 

4. Uusi ruokailuryhmä

Olen ihan tajuttoman kyllästynyt vanhaan ruokailuryhmäämme, joka ei mielestäni tyylillisesti edes tähän taloon sovi. Haaveilen puisesta pöydästä ja pitkästä penkistä toiselle puolelle.

 

5. Kauniita esineitä, jotka kruunaavat kokonaisuuden

Lyhtyjä, turkistyynyjä ja -torkkupeittoja, sisustustyynyjä lisää sohvalle ja Riviera Maisonin valokuvakehyksiä koukkujen kera. Nämä ovat ostoslistalla.

 

6. Jotain hauskaa poikien nukkumishuoneeseen

Poikien nukkumishuone on tällä hetkellä suuren kysymysmerkin alla. Ensinnäkin se huone on tällä hetkellä "turhan iso", joten siellä voisi toteuttaa monenlaisia ratkaisuja nukkumisjärjestelyjen suhteen. Etenkin, kun pinnasänky mitä luultavimmin lähikuukausina pienemmältä vaihtuu isompien lastensänkyyn. Lisäksi huoneeseen kaivattaisiin myös lisää säilytystilaa. Ja hauskuutta! Näitä ratkaisuja olemme Ukkokullan kanssa harkinneet ja pyöritelleet:

 

7. Kevään kohde: terassi

Meidän talossa ei ole lainkaan terassia ja koska meistä sellainen on melkeinpä oltava, niin olemme suunnitelleet erillistä terassia vanhojen omenapuiden keskelle. Oma viihtyisä alue ja grillikatos.

Työn alla on muuten postaus meidän kodista, sellaisena kuin se tällä hetkellä on - paikka paikoin aivan fantastisen ihanana, ja paikka paikoin ihan kamalan keskeneräisenä.

Mutta omakotitalohan on aina ikuisuusprojekti. Right...? :)


Nina

Ps. En saanut sitä hakemaani työpaikkaa ja vaikka se paikka ei edes tuntunut minun paikalta, olen ihan siipi maassa. Olinko niin hiton surkea? Oliko palkkatoiveeni liian korkea? Saanko koskaan töitä? Oliko urani siinä? Olenko pian leipäjonossa? Vaikka kuinka eilen uhosin Ukkokullalle, että työnnän duunijutut nyt loppuvuodeksi sivuun ja keskityn jouluun, niin jatkuvasti päässäni pyörivät mitä sekopäisimmät ja lannistavimmat ajatukset. Jee.

Semmonen kauluspaita.

Työhaastattelu on ollutta ja mennyttä. Se meni varmaan ihan hyvin, sillä tänä aamuna sähköpostiini oli tullut viesti jatkoonpääsystä ja lisätehtävästä. Tietää siis mihin tämän illan tunnit kuluvat. ;) Innostuin aivan toden teolla työnhausta ja laitoin parin muuhunkin paikkaan hakemuksen. Nyt alkaa olla sellainen olo, että on aika palata "oikeisiin" töihin. Pojat ovat isoja ja taitavia, ja minäkin alan ehkä pikkuhiljaa kaivata jotakin muutakin. Ainakin muutosta tilin saldoon - kotihoidontuella kitkuttelu alkaa ottaa nyt päähän ja toden teolla...

No, ajattelin jakaa teidän kanssa sellaisen maagisen SIIS MITÄ V*TTUA -hetken. Tiedättekö sellaisen, kun on vähän kiire ja hiki ja jännittää ja ahdistaa ja sydän tykyttää ja kaikki on kesken ja kaiken pitäisi olla jo valmista. Eilen. No, sellainen hetki koettiin siinä työhaastattelun alla. Mietin työhaastattelu-vaatetustani ja päädyin nopeasti melko ilmeiseen, eiku klassiseen, valintaan: kauluspaitaan. Olin ostanut sellaisen kivan rennon just joku aika sitten HenkkaMaukasta. Se oli kerran käväissyt päällä, pyykkikorissa, pesussa ja nyt se roikkui vaatehenkarilla ryppyisenä kuin mikä.

Vaan nou hätä - ei kun silitysrauta kaapista ja hommiin!

Päätin nyt ainakin muodon vuoksi vilkaista pesuohjelappua, että millaisessa lämpötilassa paidan sopisi silittää. Ja arvatkaa mitä - lapun mukaan paitaa EI saa silittää, ollenkaan.

Kyllä: on olemassa kauluspaita, jota ei saa silittää. Kauluspaita, joka ei todellakaan siliä itsestään. Kauluspaita, joka on ehdottomasti pakko silittää. Voi jysäys, että kiristi hetken aikaa panta. Kunnes päätin sitten ilmiliekkejä uhmaten silittää paidan. Ilmiliekeiltä onneksemme vältyttiin, vaan tuloksena oli melkoisen sileä kauluspaita. Paita, jolla kehtasi mennä haastatteluun ja paita, joka päällä päästiin ihan jatkoonkin. Sillai kai!

 

Tuntuu kyllä aivan hurjalta, että saatan palata työelämään. Sairaan pelottavaa. Osaanko olla sosiaalinen enää ollenkaan? Osaanko tehdä enää yhtään mitään? Vai olenko vaan jättimäinen pettymys?

Itseluottamus - misä sää oot?

Tuntuu haikealta, että pojat menevät lähikuukausina hoitoon ja ovatkin jonkun ihan muun kanssa ison osan päivästä. Joku muu näkee, mitä he keksivät ja oppivat. Toisaalta myös kovin ihanaa - mitä kaikkea ylikivaa päiväkodissa tehdäänkään? Uusia kavereita, hyvää tärkeää varhaiskasvatusta, hyviä tapoja... Poikien päivähoito on oikeasti hyvä juttu. Toivon ainakin. Viikonloppuna ihastelin Kloppisen rakentajainotteita: hän rakensi Brion rakennuspalikoista ihan hillittömän hienon "linnan, jossa asuu kuningas ja kuningatar". <3

Mukavaa alkavaa viikkoa - ja alkavaa joulukuuta, ihanaa vihdoin! <3


Nina

Unohdinko nauttia?

Mielessä pyörii vimmatusti ajatukset töihin palaamisesta. Se on edessä, eikä ole aavistustakaan koska. Työpaikkani ennen Kloppista jäi toiselle paikkakunnalle, joten olen uuden edessä.

Tunnemyrsky on sekava: pelottaa - ei lasten puolesta, vaan omasta puolesta: olenko enää työssäni hyvä, olenko jäänyt kaikessa kehityksessä jälkeen ja ihan last season. Lasten puolesta en osaa niinkään jännittää. Onhan se toki kova paikka viedä lapset toisten hoidettavaksi, mutta Kloppinen ja Jäpikkä varsinkin ovat luonteiltaan avoimia ja reippaita. He saattavat ujostella uusia naamoja hetken, mutta sen jälkeen ei enää suunvuoroa saa. Poikia on sitä paitsi kaksi. Molemmat ovat erittäin taitavia tekemään asioita itse ja puhuvatkin erittäin hyvin. Kyllä ne hoidossa pärjäävät, olen siitä varma. Kunhan siitä kuuluisasta alkujärkytyksestä vain päästään yli...

Arki, jossa minä en enää olekaan lasten kanssa kotona, tuntuu jännittävältä. Vieraalta. Enää ei nukuta niin pitkään kuin nukuttaa eivätkä aamut ole kiireettömiä. Lounaita ei enää syödä yhdessä. Muutenkaan enää ei touhuta kotona yhdessä koko päivää. Oikeastaan tulemme olemaan suurimman osan päivästä erillämme ja se tuntuu väkisinkin raastavalta.

Ajatukset päässäni eivät ole pelkästään negatiivisia. Töihinpaluu tuntuu myös houkuttelevalta: enemmän rahaa käytettäväksi ja enemmän "omaa" aikaa, oman ikäisten seuraa. Shoppailuvimmaiselle pelkästään raha-asia on aika merkittävä, kun olen jo pitkän aikaa kitkuttanut hoitorahan kanssa. Viimeistään töiden alkaessa minun on jo "pakko" ostaa itsellenikin jotain: uusia vaatekaappi. Päälleni eksynee Miikkarin Yoga Pantsien sijaan jotain aivan muuta... Lisäksi työpäivä pakottaa harjaamaan hiukset eikä vetämään niitä nuttarakasaksi niskaan tai päälaelle.

Paluu työelämään parantaisi taloudellista tilannettamme, totta kai. Tunnustakin haaveilevani jo uudemmasta autosta. Citymaasturista. Ehkä sitä paitsi tulemme tarvitsemaankin toista autoa, vaikka Ukkokulta tekeekin pääosin kotikonttorilla työnsä. Haaveilen ylipäätään siitä työssäkäyvästä minästä: olisin laittautunut joka päivä. Pukeutunut ja meikannut kivasti. Istuisin siinä citymaasturissani. Totuus tulee olemaan varmasti jotain ihan muuta, mutta ainahan sitä pitää haaveilla. Eikö? ;)

Citymaasturia ja päiväkotia enemmän mietin kuitenkin ajatusta: elänkö nyt ollenkaan TÄSSÄ hetkessä vai stressaanko tulevaa aamusta iltaan, ilman että edes huomaan mitä ympärillä tapahtuu? Unohdanko nauttia tästä, kun saan olla pienten hurmaavien lasteni kanssa omassa kodissa? Tajuanko viiden vuoden päästä, että tämänkin ajan olisi voinut nauttia, mutta minä vain murehdin?

Tunnen merkillistä morkkista siitä, että olen vielä(kin) lasteni kanssa kotona. Se jotenkin hävettää. En ikimaailmassa ole laittanut Facebookissa olevani nyt kotiäiti. Tunnen muutenkin ihan tarpeeksi olevani jokin yhteiskunnan loinen, kun en muiden muurahaisten kanssa kanna korttani kekoon. Tiedän, että minulla on työvuosia vielä kymmenittäin edessä - mikä kiire siis. Silti tuntuu, että kaikki ihmettelevät ja arvostelevat kotona oloani. Kaikki nämä ahdistuksen tunteet ovat totaalisen turhia: lapseni ovat kuitenkin vasta 2- ja 3-vuotiaista. Siis pieniä lapsia. Olen etuoikeutettu voidessani olla heidän kanssaan kotona, sillä kotona on tuon ikäisen parasta olla. Totta kai olen heidän kanssaan kotona, kun se kerran on meidän kohdalla mahdollista. Mitä hävettävää on siinä, että minä itse kasvatan omat lapseni? Pitäisi nostaa vain leuka ylös. Niin, etenkin kun tässä on kuitenkin suoritettu yksi korkeakoulututkintokin loppuun.

Luin jostain jutun, jossa kirjoittaja kertoi kaikkien vanhempien harmitelleen sitä, että veivät lapsensa niin pieninä hoitoon, mutta kukaan ei ole harmitellut sitä, että oli ollut pidempään lastensa kanssa kotona. Uskon, että jälkikäteen moni ajatteleekin näin.

Miksi minä kuitenkin riudun näissä typerissä ajatuksissa? Miksi stressaan sitä, että olen kotiäiti? Miksi stressaan työnhakua, töihinpaluuta ja päiväkoti-juttuja? Miksen osaa nauttia näistä viimeisistä kultaakin arvokkaammista hetkistä pienten lasteni parissa?

Är-syt-tää.



Nina

Takkuja

Terkkuja edelleen remontin keskeltä ja ulkohuussin tunnelmista! Vessa/suihku kun näyttää aina vaan tältä, eli keskeneräiseltä:

Mittari alkaa olla aika täynnä, eikä kyllä syyttä - pelkästään kylppäriä on tehty pian neljä viikkoa. Kyllä, äitiä on tullut ikävä useampaankin otteeseen. Enää on jäljellä vain muutama homma, mutta eikös sitten putkarimme sairastunut ja koko eilisen päivän työt seisoivat täysin. Harmitti, niin ettei veri kierrä, mutta sellaista se on. Ja sanottakoon, että putkarimme on ihan superhyvä tyyppi ja lupasi yrittää päästä tänään pelipaikalle, jotta meidän prokkis etenisi.

Otsikko ei siis viittaa takkuihin hiuksissa, vaan elämässä - aika syvällistä mitä. Meidän hermojamme ei kiristä nimittäin pelkkä remontti, vaan myös entinen vuokranantajamme, joka on nyt aiheettomasti vähentänyt vuokravakuussummastamme veden tasauslaskun, joka ei vuokrasopimuksen mukaan kuulu meille. Stoori menee itseasiassa niin, että soitin heti Kuluttajaliittoon tästä laskusta kuultuani, koska en ollut itse ihan varma, että kuuluuko lasku meille vai ei. Päällimmäisenä: halusin, että asiat menevät oikein. Vuokrasopimuksessamme kun ei lue, että vesi maksettaisiin käytön mukaan tai meiltä laskutettaisiin myös tasauslasku - siinä lukee ainoastaan "X €/kk/hlö ennakko, vauvasta ei tarvitse maksaa". Jäpikkä oli nääs noin viisikuinen, kun muutimme tähän huoneistoon vuokralle. 

Meidän perhe mitään vedellä läträä. Kuvassa Kloppinen. :)

No, Kuluttajaliitossa parikin eri lakimiestä sanoivat, että tilanne on aivan selvä: lasku ei kuulu meille ja vuokranantaja ei voi meiltä laskuttaa mitään, mikä ei ole mainittuna sopimuksessa. Ilmoitin tästä asiallisesti välittömästi vuokranantajalle. Hän ei vastaillut puheluihin eikä viesteihin, joten ei jäänyt paljon vaihtoehtoja kuin ottaa uudelleen yhteyttä Kuluttajaliittoon ja Kuluttajaoikeusneuvojaan, että mitäs nyt tehdään. Joka paikassa minun kehoitettiin ottaa yhteyttä vielä kerran vuokranantajaan ja pyytää häntä itseään ottamaan yhteyttä näihin tahoihin, jotta vuokranantaja kuulisi miten asia on. Hän vastasi tähän kuitenkin, että hänellä ei ole moiseen mitään intressejä, menkööt vaikeimman kautta. Summa summarum: joudun tekemään nyt valituksen kuluttajariitalautakuntaan ja odottamaan takaisin rahojamme ties kuinka pitkään. Eli mitäpä muutakaan tämä olisi kuin aivan tahallista kiusantekoa. Ottaa päähän. Lujaa. Etenkin kun menimme ostamaan jo sohvan vuokravakuusrahoillamme, jotka luulimme tietenkin saavamme kokonaisuudessaan takaisin. Nyt saan sitten hakea jotain samperin luottoa, että saan osan sohvasta maksettua myöhemmin. Murr.

Viime viikonloppuna leputimme hermojamme, missäs muuallakaan kuin, omalla pihallamme. Nautimme syksyn raikkaudesta ja siivosimme pihaa KOKO päivän muun muassa haravat kädessä. Ja KOKO päivän saldona: noin 1/3 pihasta haravoituna ja noin 20 kottikärryllistä lehtiä ja pari kärryllistä poikien kiikuttelua eestaas. Ihanien lehtipuiden kääntöpuoli.

 

 

Pihalla riittää siis vielä tekemistä. Ja sisällä. Raah. Ihan just on jo poikien synttäritkin ja moni vieras astuu uuteen kotiimme ensimmäistä kertaa - joko saa alkaa panikoida?!

Nina