Innokas rimpsallelähtijä sekä paras isänpäivälahja.

Muistelen huvittuneena aikaa ja ajattelutapaani, kun Kloppinen oli vauva. Jotkut kysyivät, että ahdistaako himassa olo - enkö kaipaa takaisin radalle, viihteelle, ulos yöhön kavereiden kanssa. Vastasin aina, että en todellakaan. Nautin kotonaolosta. Ajattelin, että juoksut on juostu ja nyt on lupa sammaloitua kotona koooooooko loppuelämä. Ihanaa, mitään muuta en kaipaakaan kuin olla vain vauva kainalossa!

Sitten tuli toinen raskaus. Toinen lapsi, Jäpikkä, toiseen kainaloon ja taas aika ihana vauva-aika. Sitten yhtäkkiä kaksi ihanantuoksuista vauvaa kasvoivat uhmakkaiksi ja vaativiksi pikkutaaperoiksi, jotka eivät nukukaan päivässä 20 tuntia. Elämä alkoikin olla hitusen raskaampaa eikä aina ihan niin kuin elokuvista. Paitsi ehkä kauhu-sellaisista.

Nykyään todella kaipaan päästä ulos. En ehkä baariin vetämään shotteja, mutta Ukkokullan kanssa voisin tehdä niinkin. Nykyään kaipaan aikaa Ukkokullan kanssa. Ja miksei kavereidenkin. Kaipaan päästä johonkin. Oli se sitten juhliin, baariin, leffaan tai ravinteliin. Tai edes kahville jonnekin. Mihin vain, missä on mahdollista kuulla toisen asia ilman, että vaahtosammuttimen kokoinen murunen rääkyy päälle. Kaipaan hetkiä, joita ei jaeta kenenkään muun kesken.

Vaikka parisuhteemme onkin ihan raiteillaan, kahdesta pienestä lapsesta huolimatta, uskon, että se pariskunnan oma aika on kullan arvoista. Se on sijoitus tulevaisuuteen - niinä hetkinä perheen perustuksista rakennetaan huomaamatta vieläkin vahvemmat. Sellaiset, että ne kestävät arjen kulumaa paremmin ja enemmän. Onnellinen parisuhde toimii puskurin lailla kaikkia vastoinkäymisiä vastaan.

Me uskallamme yleensä ottaa oma aikaa Ukkokullan kanssa, kun siltä tuntuu. Edelleen olemme aika mälsiä äiskiä ja iskiä, ja nautimme olla lasten kanssa, mutta sitten kun edessä on omaa aikaa ja juhlaa, niin siitä otetaan kaikki irti. Sellaista on luvassa tänä viikonloppuna, sillä tänään me lähdemme Ukkokullan kanssa pienelle reissulle juhlimaan kaverien häitä.

<3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 AH! <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3

Häitä varten kävin shoppailemassa itselleni mekon Vilasta ja villakangastakin Vero Modasta. Kyllä, tajusin ettei minulla ole mitään siistiä ja juhlavaa takkia, sillä olin myynyt vanhan villakangastakkini pois, kun kyllästyin sen malliin. Eikä se kyllä juuri haitannut, sillä tämä Vero Modasta löytynyt takki on I-H-A-N-A. <3

Juhlavaatteet asusteineen ovat siis hanskassa. Jollei huomioida sitä ärsyttävää tosiasiaa, ettei minulla ole oikein mitään juhlavia saapikkaita. Ja jotenkin uumoilen, ettei Ukkokulta oikein lämpene ajatukselle, että lähtisin vielä shoppailemaan uudet saapikkaatkin...

 

Ukkokullasta ja Visan vingahtelusta tulikin mieleeni mikäpä muukaan kuin isänpäivälahja. Ukkokulta saakin tänä vuonna melkoisen paketin, sillä sieltä paljastuu pehmeät flanellihousut ja sukat sekä aivan täydellinen Lumoava-merkin koru! Tämä Klaani-koru oli kertakaikkiaan pakko saada, sillä se oli niiiiiiiiiiiiiiin Ukkokullan näköinen. Lisäksi se minusta jotenkin nimineen ja tekstineen sopii isänpäivään. En muuten malta odottaa, että pääsen ojentamaan tämän lahjan Ukkokullalle.

 

 

Kuvat: lumoava.fi

Nyt pitää rientää pakkaamaan tavaroita meille ja tietysti pojille Mummolaan.

Mahtavaa viikonloppua ja ihanaa isänpäivää kaikille sellaisiksi hankkiutuneille! <3


Nina

Yksi vuotta.

Vuoden aikana...

* olen oppinut kärsivällisemmäksi kuin koskaan.
* olen tuntenut kärsivällisyyden häviävän kuin pieru saharaan ja halunnut raivota niin paljon, että päästä napsahtaa verisuoni.
* olen oppinut, mitä tarkoittaa äidin rakkaus. Tai miltä tuntuu, kun sanotaan, että oma lapsi on rakkainta koskaan.
* olen pysynyt omana itsenäni. Ainakin omasta mielestäni. Minusta ei tullutkaan kaikentietävää supermutsia, jonka elämäntyö on tästä eteenpäin pöhöttyä, rupsahtaa sekä elää vain ja ainoastaan lapsilleen. Minulla on edelleen omia unelmia ja omia juttuja, ja edelleen rakastan laittautua sekä panostaa itseeni.
* olen jakanut yhden kakkaan liittyvän tilapäivityksen Facebookissa. Vähän noloa näin jälkeenpäin, sillä lähipiirini tietää kuinka olen vitsaillut tällaisten äitien kustannuksella. Mutta kun oikeasti tapahtuu se käsittämätön shitti-äksidentti, ei voi muuta. Mukama.
* olen rakastunut palavasti naisten vaatteiden lisäksi myös lastenvaatteisiin ja voisin shoppailla niitä joka päivä. En edelleenkään ymmärrä äitejä, jotka ottavat kaiken vastaan kierrätettynä eivätkä hanki itse mitään uutena. En kai minä sentään ole ainut, joka aamutuimaan miettii lapsen lipastolla asukokonaisuuksia? Enhän...?
* olen oppinut vauvoista/lapsista hirmuisesti: miten vaihtaa vaippa, koska vaihtaa uusi vaippa, koska laittaa vauva nukkumaan, miten pidellä lasta, millä eri konsteilla vauvan voi laittaa nukkumaan, mitä laittaa vauvalle talvella päälle jne jne.
* olen maistanut monta lusikkaa ruokaa, joka ei maistu millekään.
* olen oppinut hirmuisesti kaikkea teknistä, kuten miten kiinnittää vauva turvakaukaloon ja turvakaukalo autoon jne. Minulle haastavia tehtäviä siis, sillä liikkuvia osia on yksinkertaisesti liikaa.
* olen oppinut, että äiti-ihmisten sanonta: "olen valmis ottamaan kehooni merkkejä, kuten raskausarpia, läskiä ja suonikohjuja, kun tiedän, että niistä palkintona on lapseni" on täyttä paskaa. En tunne henkilökohtaisesti yhtäkään tällaista ihmistä, joka 5-vuotiaan lapsen äitinä hehkuttaisi raskauden pilaamaa kroppaansa. En yhtäkään.
* olen oppinut kuitenkin, että keholleen voi olla armollisempi. Raskaus ja synnytys eivät useimmilla vastaa sunnuntain iltapäiväkävelyä, joten siitä väkisinkin jää kehoon merkkejä ja piste. Niiden kanssa pitää oppia vain elämään.
* olen alkanut arvostaa lähipiirini ihmisiä, joilla on lapsia. Heillä vain on kyky ymmärtää meidän elämää vähän lapsettomia paremmin.
* olen pitänyt pääni: meillä on esimerkiksi edelleen koriste-esineitä melko matalalla ja Kloppinen yltää niihin helposti. En vain ole valmis (vieläkään) tinkimään sisustuksesta. Ehkä sitten, kun Jäpikkäkin on tullut, niin pitää pyörtää tämä päätös ajan ja käsiparien loppuessa.
* olen oppinut ymmärtämään uhmatuhmien kanssa hikipäissään tuskastelevia vanhempia. Lapsiin toisinaan iskee jokin demoni ja se tuntuu aiheuttavan jonkin sortin kohtauksen, jolle ei vain voi mitään. Paskempi homma, että tämä yleensä tapahtuu siellä lähimarketissa.
* en ole muuttunut lapsi-ihmiseksi. Toki ystävien lapset ovat ihan kivoja ja siedettäviä, mutta yksikään vauvan kuva ei edelleenkään saa minussa aikaan "Aaawwwww..."-henkäisyä. Paitsi jos huomaan katsovani Kloppisen vauvakuvia.
* olen tajunnut vaativani itseltäni aivan liikaa. En ole täydellinen äiti, enkä sellaiseksi voi tullakaan. Minun pitää antaa itselleni puutteeni ja virheeni anteeksi, ja olla ihminen.
* en ole oppinut sietämään sotkua. Pian kahden pojan äitinä tämä tullee radikaalisti muuttumaan, uskoisin. Edelleen esimerkiksi sormiruokailu on mielestäni ahdistavaa. Miksei meillä jo ole sitä rohmubulldoggia, joka vesikielellä hoitelisi ruokapöydän alusen?
* olen alkanut kaivata kuivausrumpua. Pidän pyykkivuoren valloittamisesta, mutta joku tekninen vekotin voisi silti mielihyvin vähän avittaa.
* olen alkanut kaivata myös omakotitaloa. Tilaa, omaa pihaa. Kyllä sellaiselle olisi käyttöä näin lapsiperheellisenä.
* olen vakuuttunut siitä, että oli erittäin hyvä päätös olla kotona Kloppisen kanssa eikä viedä häntä yhdeksänkuisena hoitoon. Ei niin pientä sinne voi viedä. Hei oikeesti, tää meidän yksilö ei osaa puhua eikä kävellä. Eihän sitä sinne oikeesti voi viedä. Mutta ymmärrän silti, että toisilla ei ole valinnanvaraa. Ja onhan tämä pikkuhiluilla kitkuttelu perseestä.
* olen alkanut nauttia kotonaolosta enkä ole kaivannutkaan niin paljon sosiaalista elämää kuin mitä ennen Kloppista kuvittelin. Minusta on varmaan kehkeytynyt siis kunnon erakko.
* olen alkanut nauttia rytmeistä, aikaisista aamuista ja aikaisista nukkumaanmenoista. Olen alkanut nauttia tappavan tylsästä perhe-elämästä.
* olen unohtanut Kloppisen ensimmäisen nimipäivän.
* olen tajunnut olevani aivan järisyttävän onnekas: Ukkokulta on mahtava isä, joka oikeasti antaa aikaa lapselleen eikä esimerkiksi vain pelaa pleikkaa ja rieku viikonloppuja lähipubissa. Hän auttaa, joskus jopa oikein pyytämättä.
* olen kihlaantunut tuon miehen kanssa ja päättänyt vaihtaa harvinaisemman sukunimeni miehen nimeen, sillä mielestäni perheellä kuuluu vain olla sama nimi.

Tänään on meidän perheessämme suuri päivä - rakas esikoisemme Kloppinen täyttää yksi vuotta! <3 Tuntuu epätodellisen todelliselta. Olen yksivuotiaan pojan äiti.


Nina

Kaikkien kaveri.

Sellainen on meidän Kloppinen: kaikkien kaveri. Ainakin vielä. Odotamme mielenkiinnolla mahdollisesti saapuvaa vierastamis-kautta. Millainen Kloppinen on silloin? Palaahan hän kuitenkin ennalleen?

Olen tyyliltäni blogimaailmassa oikein kyläluuta. Hyppelen blogista toiseen jäämättä kuitenkaan seuraamaan montakaan. Joitain blogeja saatan jäädä vilkuilemaan rehdin anonyymisti. Monessa blogissa onkin päivitelty vierastamista tai äidin helmoihin juuttumista. Näistä suurin osa on siis vauvablogeja. ;)

Tajusinpa sitten, ettei meillä ole ollut lainkaan tällaista kautta. Kloppinen ei ole itkeskellyt kertaakaan sitä, että äiti on hävinnyt näkökentästä. Kloppinen ei ole itkenyt kertaakaan sitä, että on joutunut jonkun muun syliin kuin äidin. Ei itkenyt, vaikka sylkyttäjä on ollut aivan ventovieras. Ainut tällainen itkukerta on ollut silloin, kun pojalle nousi rokotusten jälkeen kuume. Silloin Kloppinen ei ollut oma itsensä, vaan hyvin herkän ja pelokkaan oloinen. Silloin toki halusinkin pitää pienokaiseni omassa sylissäni, äidin turvassa.

Nanosekunnin ajan mietin, että olenko niin shitti äiti, ettei poika kaipaa minua? Tarjoanko niin vähän turvaa, että sen saman tunteen luo ventovieraskin? Hämmennyn. Kunnes piristyn. Ehkä meidän menevä elämämme on vain kasvattanut Kloppisesta tuollaisen kaikkien kaverin. Ehkä poika on oppinut, että hän voi luottaa ihmisiin, jotka me viisaat vanhemmat lähelle päästämme. Ehkä poika on sellainen vain luonteeltaan, että ihmiset ovat kivoja. Ehkä nämä kaikki tekijät yhdessä ovat tehneet meidän pojasta tällaisen. Ehkä minä olenkin sen verran turvallinen äiti, että Kloppinen uskaltaa olla missä vain tietäen, että on turvassa.

Näin äkkiseltään en näe hirveästi miinuksia tilanteessamme. Olisi kai mukavaa, jos vauva osoittaisi minulle, että olen hänen kaikkensa ja että kukaan ei voi olla kuten minä. Mutta silloin minun pitäisi olla lähellä joka hetki, läsnä oleminen ei riittäisi. Voisin unohtaa jumpassa käymiset, voisin laittaa vieraat itse keittämään kahvinsa, sillä minun itseni pitää pidellä Kloppista, eivätkä käteni riitä kahvinkeittoon siinä sivussa. Vaikka muidenkin sylit kelpaavat, tiedän olevani se tärkein. Olenhan minä Kloppisen äiti. Paras lohtu, kun hätä iskee. Paras lohduttaja, kun muilla huudon alkaessa iskee hiki ja paniikki.

Ehkä en tarvitsekaan sellaista itsetunnon pönkitystä, että vauvan pitäisi se minulle osoittaa joka hetki ja päivittäin. Suoraan sanoen minä nautin elämästämme juuri tällaisenä kuin se on nyt. Minulla on tiettyjä vapauksia ja mitä ihanin Ukkokulta, joka pärjää Kloppisen kanssa täydellisesti kaksinkin. Minä pääsen jumppaan tai kauppaan ilman että joudun miettimään kuinka kotona pärjätäänkään. Minä nautin myös siitä, että Kloppista ja hänen käytöstään ihastellaan. Tietenkin nautin, olenhan minä ihan hitsin ylpeä äiti. Kloppinen nauttii ihmisten seurasta ja näyttää sen avoimesti hymyilemällä sekä juttelemalla. Minusta se on hienoa. Ja muita ihmisiä se ihastuttaa kovasti.

Pääsen varmasti yli siitä, ettei Kloppinen olekaan riippuvainen minusta, minun tuoksusta, minun äänestä, minun sylistä, minun kosketuksesta...


Nina

Vauva ja parisuhde.

On yleinen käsitys, että elämä vauvan kanssa koettelee toden teolla parisuhdetta. Ja ehkäpä siinä piilee pieni totuuden siemen. Minä kuitenkin ajattelin parisuhteemme muuttuvan enemmän. Enemmän huonoon suuntaan. Odotin suuren suurta koettelemusta. Raskauteni aikaisia postauksia luettuasi tiedät, että odotin lähestulkoon eroa. Lähipiiri varoitteli:

"Aika nopeeta toimintaa teillä... Mitenköhän tulee käymään?"

"Moni pariskunta eroo just sillon, kun lapsi on vasta vauva."

"Mä en jaksanu niinku yhtään mun miestä ja sitä, et se koko ajan roikku mussa..."

"Ei meillä riitä enää aikaa toisillemme."

"Vauva itkee, eikä nuku, ja me ollaan helvetin kiukkuisia. Toisillemme."

Näin kai se toisilla menee, menee se joskus meilläkin. Ei kai elämä (saati parisuhde kenenkään kanssa) koskaan ole yhtä ruusuilla tanssimista.

Ulko-ovessa on siltikin sydän.

Meitä vauvan saaminen kuitenkin yhdisti. Meidän välille syntyi side, jollaista ei kelle vain voi tulla. Synnytys oli pitkä ja rankka, mutta se lähensi meitä jollain ihmeellisellä tavalla. Ainakin minun mielessäni. Itse naisena koin, että olin täysin toisten armoilla ja ehkä haavoittuneimmillani kuin ikinä koskaan ennen. Ukkokultani oli vierelläni joka hetki ja jotenkin hänestä huokui rakkaus minua kohtaan sillä tavalla, että nytkin ihan vallan meinaan tässä herkistyä.

Koimme jotain ainutlaatuista, kaunista, hirvittävää ja ennen kokematonta yhdessä. Saimme pienen avuttoman ja aivan käsittämättömän kauniin ihmislapsen, jonka geenit ovat meidän geeniemme cocktail mix. Pieni poikamme on vain meidän. Vain meidän. Kukaan ei voisi tuntea samoin kuin me silloin. Eikä kukaan voisi koskaan saada mitään sellaista kun mitä me silloin 11.10.11 saimme.

Ukkokultani on tomera mies, mitä tulee lapsiin. Hän ei arastele olemista vauvan kanssa, vaan hän reippaasti hoiti Kloppistamme jo synnytyssairaalassa. Ukkokullallani tuo lapsirakkaus on hyvin luontevaa ja aitoa. Jossain määrin luontevampaa kuin minulla. Jos omaa lasta ei tässä nyt lasketa, niin pidän lapsia jokseenkin vaikeina ja haisevina rasittavina pikkuihmisinä, joita on lähes mahdotonta miellyttää saati ymmärtää. Oma lapsi onkin sitten aivan oma lukunsa, siitä ei voi edes puhua samassa kappaleessa toisten lasten kanssa.

Ukkokultani lapsirakkaus on siis varmasti yksi syy, miksi meillä arki rullaa niin sujuvasti ja olen niin pirteä sekä onnellinen. Lapsenhoito ei ole jäänyt minun kontolleni, tarvittaessa pääsen vaikka jumppaan, sillä Ukkokulta kyllä pärjää Kloppisen kanssa. Heillä on aivan omanlaisensa suhde, jota välillä voin vain kateellisena katsoa vierestä. Äh, nyt tämä menee taas isä-hehkutukseen, vaikka piti kertoa jostain aivan muusta...

Puolisohehkutus! Kattokaa mitä se osti Guessiä rakastavalleen avopuolisolle joululahjaksi! <3

Meillä toki myös on väsymystä ja ärtymystä. Vaikka Kloppinen nukkuu yöt läpeensä, niin Ukkokulta lähtee aikaisin aamulla töihin ja mekin nousemme pojan jo yleensä seiskalta. Illalla mennään puolestaan aikaisin nukkumaan, harvoin olemme enää kympin uutisia katsomassa. Iltaisin Ukkokulta on ehdottomasti väsyneempi kuin minä ja silloin minulla onkin tietenkin hetkiä, jolloin kovasti kaipaisin hellyyttä ja rakkautta sekä ylistystä ihanasta itsestäni. Harvemmin niitä kuitenkin satelee, joten samasta syystä riitoja myös syntyy iltaisin. Luonnollisesti minun aloitteestani.

Minä aivan ehdottomasti kaipaan läheisyyttä ihan samaan malliin kuin ennen raskauttakin, tai Kloppisen syntymää. Missään vaiheessa raskautta tai äitiyttä en ole työntänyt Ukkokultaa läheltäni pois enkä lakannut kaipaamasta huomiota. Tiedän, että tällaisia tapauksia nimittäin on. Rakas ystäväni, parhaillaan pieniin päin, ei jaksaisi miehensä kosketusta lainkaan. Tällaisen seikan voisi jo kuvitella rasittavankin parisuhdetta. Toivottavasti heillä asiat kuitenkin menevät jatkossakin hyvin.

Voi aasinsiltoja! Palataanpas taas minuun ja Ukkokultaan. Ukkokultani ei ole onnekseni mikään vätys kodinhoidossa, vaan hän on asunut omillaan 15-vuotiaasta saakka. Ehkä tämän takia miehessäni on sellaista itsenäisyyttä ja osaamista, joita moni voi vain haaveilla. Minä olen sitten taas hinkannut hänestä timantin osaamisessa opettamalla esimerkiksi, että mustaa ja valkoista pyykkiä ei voi TO-DEL-LA-KAAN pestä samassa satsissa ja että kirjo- ja hienopesulla on OI-KE-AS-TI jokin ero. Mieheni oma-aloitteisuuden ja touhukkuuden vuoksi joudun todella harvoin häntä "komentamaan" tekemään jotakin. Usein se meneekin niin, että Ukkokulta potkiikin minua persuksille tekemään juttuja. No, meillä ei kuitenkaan tarvitse riidellä siitä, että mies makaa sohvalla ja minä touhuan nyrkin ja hellan välissä.

Kyllä meilläkin silti riidellään. Useinkin nykyään. Me olemme Ukkokullan kanssa molemmat tulisieluja ja sen kyllä huomaa. Meillä riittää mukavasti ruuti Kloppisen kanssa touhuamiselle ja kodista huolta pitämiselle, mutta ehkä se ei riitä tarpeeksi meille toisillemme, parisuhteellemme. Ja siitä ne riidat sitten ammentavat. Toki on raaka faktinen fakta, että arki tekee osansa ja seurusteluaikamme honeymoon on armottomasti ohi. Mutta silti, me voisimme panostaa toisiimme paljon enemmän. Voisimme osoittaa kunnioituksemme, arvostuksemme, rakkautemme. Voisimme huomioida toisiamme paljon enemmän. Voisi ja voisi. Pitäs ja tarttis.

Ukkokullan tuoma, riidan jälkeinen "Anna rakas anteeksi" -ruusu.

No, meidän suhteemme on takuulla lujempi kuin ennen. Vaikka molemmat olemme sanoneet, ettemme ikinä olisi toistemme kanssa vain siksi, että meillä on yhteinen lapsi, niin kyllä se yhteinen lapsi vain yhdistää. En usko, että edes alttarilla tahtominen voi koskaan yhdistää samalla tavalla. Meidän rakkaudellamme on nyt jokin konkreatia: meidän oma Kloppinen. Sanoisinkin, että parisuhde, jossa molemmat ovat vauvaa halunneet, voi puhjeta kunnolla kukkaan vauvan tultua.

Viestilappusia toisillemme, toistemme läppäreiden väliin yllättämään. <3

Nina

Kyllä isi osaa.

Tämän postauksen kirkkain tähti on tällä kertaa Ukkokultani.

Halusin kertoa, miten meillä isä hommat hoitaa ja kuinka hän osallistuu. Hän nimittäin todella osallistuu. Se on minulle tärkeä asia ja en osaa usein rakkaimmalleni sanoakaan, kuinka kovasti hänen apuaan arvostan. Toki lapsikammoisesta iki-sinkusta tuskin saisikaan moista nallekarhua, eli Ukkokultani on luonteeltaansakin kova touhuamaan kotona ja tykkää lapsista. Eniten tietenkin meidän Kloppisesta. ;)

Pakko muuten vielä mainita, että oma isäni on ollut loisto-isä. Joo, useimmiten töissä, mutta hän on touhunnut aina kanssani paljon, ollut läsnä ja kuunnellut. Olen ollut koko ikäni isäni silmäterä ja väitänkin, että omien isä-kokemuksieni pohjalta en olisi mitä tahansa vätystä lapseni isäksi huolinutkaan. Vaatimustasoni mies-metsällä (ehhehe!) oli siis lievästi sanottuna korkea.

Lähipiirissäni monella (nykyään voidaan sanoa jo, että suurimmalla osalla...) on lapsia, joten lähietäisyydeltä näkee monenlaista äiskää ja iskää sekä kristillistä tasajakoa talouden ylläpidossa. Stereotypia, että nainen on se, joka hoitaa lapset (ja kodin ja ja ja...), pitää ikävän hyvin paikkansa lähipiirissäni. En osaa äkkiseltään mainita kuin yhden iskän, jolta vauvanhoito kävisi yhtä luonnostaan kuin Ukkokullaltani. Ja tämä toinen maininnan arvoinen iskä on piakkoin jäämässä sinkkumieheksi, sillä hyvä ystäväni haluaa laittaa miehen kanssa lusikat jakoon. Huoh.

Maininnan arvoisella isyydellä tarkoitan esimerkiksi sitä, että kun vauva itkee, mies hokaa ITSE, että vauvallapa saattaa olla nälkä. Mies hokaa tämän lisäksi myös mennä ITSE lämmittämään maitoa, jonka jälkeen syöttääkin vielä vauvan ITSE. Mies saattaa myös älytä, että jaaha, tämä itku ei muuten tarkoitakaan mitään nälkää, vaan kenties likaista vaippaa. Mies ITSE menee vaihtamaan vaipan, myös sen kakkavaipan. Isällä voidaan siis sanoa olevan jonkin sortin ITSEnäisyyttä toiminnassaan.

Jollekin tuo kuulostaa itsestäänselvyydeltä, niin osittain minullekin, mutta kuten jo kirjoittelin kesällä ystäväni miehestä, niin sitä se ei kaikille todellakaan ole. Huomaan, että tämä ystäväni usein katselee kaiholla Ukkokultaani, kun hän touhuaa Kloppisen kanssa. Kaikista miehistä ei ole vain moiseen. Yksi hyvä ystäväni, isä-ihminen, ei oikein osaa käsitellä vauvaansa. Vauvan nostelu näyttää kiusalliselta ja jotenkin isälle itselleen vieraalta. Se näyttää tismalleen samalta kuin mies käsittelemässä ventovierasta vauvaa. Tiedättehän sen näyn: hartiat jumissa, huonossa asennossa, uskaltamatta hengittää.

Tuntuu harvinaiselta, että vanhemmat ovat oikeasti lapsenhoidossa (ja myös kodinhoidossa) tasavertaisia. Useimmiten tilanne on niin, että äiti-ihminen on se ykköstekijä, joka useimmiten jakelee käskyjä assistentilleen, eli lapsen isälle. Assarilla tuntuu kuitenkin aina olevan oikeus kieltäytyä annetuista tehtävistä, tai ainakin kovasti mukisten ne suorittaa. Oma-aloitteisuus ei useinkaan ole assareiden vahvuus. Assarit, eli iskät, eivät vain ymmärrä, mitä he menettävät. Sen ainutlaatuisen, rakkaan suhteensa pieneen ihmistaimeen, jota me äidit voimme vain vähän vierestä kadehtia.

Meillä ei ole assareita onneksi näkynyt. Meillä ykköstekijöitä on kaksi: minä ja Ukkokulta. Molemmat tekee, kun täytyy tehdä. Vuorotellen, kumpi jaksaa, kumpi on paikalla, kummalla on kädet vähemmän täynnä. Olen onnellinen tilanteestamme. Arvostan Ukkokultaani kovasti. Arvostan sitä, että voin näyttää Kloppiselle samanlaista mallia perhe-elämästä kuin mitä itse olen nähnyt (ja mihin olen oppinut) omien vanhempieni kanssa.

Meillä isi osaa. Ja äitikin osaa.



Nina

Kiltti lapsi?

En tiedä millainen lapsukainen vatsassani kasvaa. Toisaalta juuri tämä epätietoisuus tekee kaikesta entistä jännittävämpää. Tietysti jokainen toivoo jälkipolvensa olevansa kilttejä ja kuuliaisia, niin minäkin. Nyt voin tunnustaa, että yhdessä asiassa pikkuiseni on jo nyt mahdottoman kiltti ja ihana. <3

Tiedättehän sen tunteen (siis jos satutte olemaan raskaana), kun vauva ei ole hetkeen liikkunut ja havahdutte pieneen pelkoon ja paniikkiin, että miksi ei. Minä ehdin panikoida keskimäärin 2 minuuttia, jos sitäkään, kun pikkuisemme tökkäisee minua kylkeen tai vaihtaa asentoaan, kuin kertoakseen äidilleen, että valtakunnassa kaikki hyvin.

Onko kyse vain sattumasta? Kenties, mutta näin on "sattunut" lähes joka kerta, kun olen havahtunut lapseni liikkumattomuuteen. Ja mitä siitä vaikka olisikin sattumaa, minusta se on siltikin yltiösöpöä ja aivan sanoin kuvaamattoman suloinen piirre pienessämme! <3


Huomaan muutenkin usein pohtivani sitä, että millaisen pojan me saamme. Miltä hän näyttää, periikö hän minulta tumman olemuksen vai mieheltäni vaaleat hiukset sinisine silmineen? Millainen hän on luonteeltaan, periikö lapsemme vanhemmiltaan (tulisilta oinaksilta...) temperamenttia vai tuleeko hänestä rauhaa rakastava tasapainoinen tenava? Missä lapsemme on hyvä, mistä hän pitää? Piirtämisestä kuten äitinsä vai nyrkkeilystä kuten isänsä?

Ennen kaikkea, osaanhan minä (ja tietysti myös mieheni) tukea lapsemme kasvua ja kannustaa häntä "oikeisiin" asioihin? Osaammehan kasvattaa lapsestamme kohteliaan ja hillityn? Lapsen ei tarvitse olla aina kiltti, ei kukaan jaksa olla aina kiltti, mutta eihän hänestä tule sellaista supermarkettien kauhukakaraa, joka terrorisoi meidän ostoskärrymme lisäksi koko hyllyväliä?

Onhan hänessä kuitenkin luonnetta ja tarmokkuutta, ettei hän jää toisten jalkoihin? Eihän hänestä tule vain koskaan koulukiusattua....?

Pohtivatkohan muutkin tulevat vanhemmat samanlaisia asioita? Voiko kaikkeen edes vaikuttaa? Apua?



Nina

Casting a Daddy?

"Any dick can make a baby but it takes a man to be a dad."

Sain eilen jälleen ihania vieraita: ystäväni, joka on muutaman kuukauden ikäisen pojan tuore, mutta sitäkin ihanampi äiti. Joimme kahvia ja teetä ja juttelimme vauva-asioista: kirosimme Kelan, vertailimme vakuutuksia ja höpötimme vauvalle joutavia ärsyttävällä äänellä. Niin ja pohdimme miksi lapsen isä auttaa niin vähän.

Ystäväni ja lapsen isä ovat siis yhdessä, mutta kuitenkin lapsen hoito ja lapsen kanssa oleilu ovat täysin ystäväni heiniä: hän herää hoitamaan yösyötöt (vaikka vauva syö korvikkeita), hän vaihtaa vaipat, hän reagoi itkevään vauvaan (vaikka vauvan isä saattaa istua itkevän vauvan vieressä!), hän ottaa vauvan joka paikkaan mukaansa, sillä isä kokee jostain syystä vauvan kanssa olon hyvin epämukavaksi ja karkaa mieluummin itse tilanteesta.

Kuva täältä.

Haluan tuoda tässä heti esille, että minä pidän ystäväni miehestä. Hänessä ei ole mitään vikaa, vaan hän on hyvin symppis ja kiltti tyyppi. Tämän postauksen ei ole siis tarkoitus mustamaalata tätä miestä (ainakaan kovin paljoa...), vaan herättää ajatuksia isyydestä ylipäätään. Minulla on kuitenkin sellainen olo, että harvassa ovat ne isät, jotka oikeasti ja aidosti ovat lapsistaan siinä määrin kiinnostuneita, että jaksavat oma-aloitteisesti heidän kanssaan olla ja heidän hoidossaan auttaa. Korjatkaa toki, jos skeptisyyteni järkyttää ja olen aivan väärässä. Olen kai liikaa nähnyt lähipiirissäni miehiä, jotka eivät kertakaikkiaan pysty vaihtamaan kakkavaippaa tai joille viikonloppuisin dokaaminen tai tietokonepelit ovat tärkeämpiä.

Johtuuko tämä tietynlainen kiinnostuksen puute siitä, että parisuhteen kauniimpi osapuoli onkin ollut se, joka on lasta halunnut? Mies on saattanut olla alussa hyvinkin koko raskautta vastaan, mutta on tavallaan luovuttanut ja nyt sitten ajattelee, että koska puoliso lasta niin kovin halusi, niin se on hänen työnsä tämä lapsi sitten hoitaakin? Vai onko kyseessä täysin biologinen ilmiö: mies ei kykene samanlaiseen hoivaviettiin kuin nainen, sillä nainenhan tätä pienokaista on jo vatsassaankin kantanut? Onko miehillä vain sellainen mielikuva, että isän suhde lapseen on kylmempi? Ihan automaattisesti?

Pitkä keskustelu ystäväni kanssa jäi tietysti vaivaamaan minua koko illaksi, sillä itsehän olen aivan kohta samassa jamassa: pienen vauvan äiti, joka ihan varmasti tarvitsee vauvan isältä ja kumppaniltaan apua vauvan hoidossa ja joskus omaakin aikaa. Edes sen muutaman tunnin, jotta voin askarrella itselleni vaikka kynnet. Vertasin julmasti sanottuna miehiämme ja tilanteitamme sekä parisuhteitamme. Mietin millainen isä omasta rakkaastani vielä kehkeytyy. Vertasin miestemme luonteenpiirteitä ja persoonallisuutta, heidän isällisiä piirteitään.

Vielä hetki sitten en epäillyt lainkaan mieheni kykyjä olla mukana arjessa ja olla pienelle vauvallemme isä. Tunsin ihan sydämessäni, että parempaa miestä en voisi rinnalleni saadakaan tähän projektiin. Jotenkin minulla oli vain sellainen olo, että koska mieheni on jo nyt raskausaikana osallistunut asioihin todella paljon (ollut muun muassa kirppiksellä ja oikeasti hipelöinyt ja arvioinut kanssani pieniä vaatekappaleita JA HUOM: löytänyt monen monta uskomattoman hienoa löytöä!), osallistuisi hän tietysti jatkossakin, kun pieni aarteemme on maailmassa.

Kuva täältä.

Olemme mieheni kanssa keskustelleet asioista paljon ja varsinkin minä olen kertonut monesta pelosta, joita minulla on tulevaisuuden suhteen. Ja tuleva isä on joka kerta rauhoitellut minua sanomalla, että päivä kerrallaan mennään ja yhdessä harjoitellaan. Usein hän on sanonut, että minun pitää vain sanoa, jos tarvitsen omaa aikaa jne.

Kuulostaa vähän helkkarin hyvältä, eikö?

Mutta onko näitä lupauksia helppo antaa vielä nyt, kun elämä on "helppoa"? Mitä tapahtuu, kun arki iskee vastaan?



Nina

Isyyspakkaus

Isyyspakkauksen mukana tullut sisältö-kirjelmä. :)

Halusin yllättää muruni tekemällä hänelle oman isyyspakkauksen, vaikka kumpikaan meistä tuskin ajatteli äitiyspakkauksen olevan vain ja ainoastaan äidille, eli minulle (eihän siellä oikeasti ollut äidille mitään muuta kuin tissisuojia?!). Vaikka mieheni on aivan upealla tavalla osallistunut kaikkeen raskaudessa ja ollut (tai ainakin todella hyvin näytellyt...) innossaan vauvatavaroista yms., halusin silti vielä erityisesti muistaa häntä. Ja ennen kaikkea yllättää hänet. <3

Tällaista kaikkea isyyspakkaukseen sitten päätyi:

Tulevalle iskälle uusi HD-paita, jos sattuu sattumuksia omallekin paidalle... ;) Paita ostettu Leather Heavenista.

Muurlan Muumi-mukeja. Niitä emalisia, joita ihan oikeasti mieheni on kehaissut aina mainoksen nähdessään! Näiden mukien nimi oli "ikuisesti yhdessä". Tai jotain sinnepäin. Vähänkö hempeetä niin...

Mussukat.fi-nettikaupasta tuli tilattua:

Body haluamallani tekstillä. Tämä on sellainen meidän henkilökohtainen juttumme, sillä olemma aina puhuneet, että vatsassani asustava pikkuruinen on meidän "Rakkaure herelmä <3".

Ruokalappu ehehhehe-tekstillä.

Söpis hempeily-tutti pitää olla joka pikkujätkällä.

Sokokselta hain tämän:

Mieheni mainitsi, että häneltä alkaa hajuvesi olla melkoisen loppu, joten siitähän se ajatus sitten lähti: ostetaanpa pakettiin sitten uutta hajuvettäkin! Tämä oli muuten ihan uusi tuoksu miehelleni, nuuhkuttelin aikani kaupassa ja tämä oli minusta superhyvä tuoksu. Haistelen mielelläni. ;)

Lisäksi pakkaukseen päätyi korvatulppia, energiajuomaa ja Sisu-pastilleja. Kaikenmoista siihen suunnittelin, mutta tuotteet olivat joko aivan tuhottoman kalliita tai sitten niin hyvin piilossa, että jäivät pois. Näillä mentiin ja olipahan tyytyväisen oloinen mies! Eli onnistuin siinä, mitä yritinkin. :)



Nina