lauantai 20. elokuuta 2011

Casting a Daddy?

"Any dick can make a baby but it takes a man to be a dad."
Sain eilen jälleen ihania vieraita: ystäväni, joka on muutaman kuukauden ikäisen pojan tuore, mutta sitäkin ihanampi äiti. Joimme kahvia ja teetä ja juttelimme vauva-asioista: kirosimme Kelan, vertailimme vakuutuksia ja höpötimme vauvalle joutavia ärsyttävällä äänellä. Niin ja pohdimme miksi lapsen isä auttaa niin vähän.

Ystäväni ja lapsen isä ovat siis yhdessä, mutta kuitenkin lapsen hoito ja lapsen kanssa oleilu ovat täysin ystäväni heiniä: hän herää hoitamaan yösyötöt (vaikka vauva syö korvikkeita), hän vaihtaa vaipat, hän reagoi itkevään vauvaan (vaikka vauvan isä saattaa istua itkevän vauvan vieressä!), hän ottaa vauvan joka paikkaan mukaansa, sillä isä kokee jostain syystä vauvan kanssa olon hyvin epämukavaksi ja karkaa mieluummin itse tilanteesta.

Kuva täältä.

Haluan tuoda tässä heti esille, että minä pidän ystäväni miehestä. Hänessä ei ole mitään vikaa, vaan hän on hyvin symppis ja kiltti tyyppi. Tämän postauksen ei ole siis tarkoitus mustamaalata tätä miestä (ainakaan kovin paljoa...), vaan herättää ajatuksia isyydestä ylipäätään. Minulla on kuitenkin sellainen olo, että harvassa ovat ne isät, jotka oikeasti ja aidosti ovat lapsistaan siinä määrin kiinnostuneita, että jaksavat oma-aloitteisesti heidän kanssaan olla ja heidän hoidossaan auttaa. Korjatkaa toki, jos skeptisyyteni järkyttää ja olen aivan väärässä. Olen kai liikaa nähnyt lähipiirissäni miehiä, jotka eivät kertakaikkiaan pysty vaihtamaan kakkavaippaa tai joille viikonloppuisin dokaaminen tai tietokonepelit ovat tärkeämpiä.

Johtuuko tämä tietynlainen kiinnostuksen puute siitä, että parisuhteen kauniimpi osapuoli onkin ollut se, joka on lasta halunnut? Mies on saattanut olla alussa hyvinkin koko raskautta vastaan, mutta on tavallaan luovuttanut ja nyt sitten ajattelee, että koska puoliso lasta niin kovin halusi, niin se on hänen työnsä tämä lapsi sitten hoitaakin? Vai onko kyseessä täysin biologinen ilmiö: mies ei kykene samanlaiseen hoivaviettiin kuin nainen, sillä nainenhan tätä pienokaista on jo vatsassaankin kantanut? Onko miehillä vain sellainen mielikuva, että isän suhde lapseen on kylmempi? Ihan automaattisesti?

Pitkä keskustelu ystäväni kanssa jäi tietysti vaivaamaan minua koko illaksi, sillä itsehän olen aivan kohta samassa jamassa: pienen vauvan äiti, joka ihan varmasti tarvitsee vauvan isältä ja kumppaniltaan apua vauvan hoidossa ja joskus omaakin aikaa. Edes sen muutaman tunnin, jotta voin askarrella itselleni vaikka kynnet. Vertasin julmasti sanottuna miehiämme ja tilanteitamme sekä parisuhteitamme. Mietin millainen isä omasta rakkaastani vielä kehkeytyy. Vertasin miestemme luonteenpiirteitä ja persoonallisuutta, heidän isällisiä piirteitään.

Vielä hetki sitten en epäillyt lainkaan mieheni kykyjä olla mukana arjessa ja olla pienelle vauvallemme isä. Tunsin ihan sydämessäni, että parempaa miestä en voisi rinnalleni saadakaan tähän projektiin. Jotenkin minulla oli vain sellainen olo, että koska mieheni on jo nyt raskausaikana osallistunut asioihin todella paljon (ollut muun muassa kirppiksellä ja oikeasti hipelöinyt ja arvioinut kanssani pieniä vaatekappaleita JA HUOM: löytänyt monen monta uskomattoman hienoa löytöä!), osallistuisi hän tietysti jatkossakin, kun pieni aarteemme on maailmassa.

Kuva täältä.

Olemme mieheni kanssa keskustelleet asioista paljon ja varsinkin minä olen kertonut monesta pelosta, joita minulla on tulevaisuuden suhteen. Ja tuleva isä on joka kerta rauhoitellut minua sanomalla, että päivä kerrallaan mennään ja yhdessä harjoitellaan. Usein hän on sanonut, että minun pitää vain sanoa, jos tarvitsen omaa aikaa jne.

Kuulostaa vähän helkkarin hyvältä, eikö?

Mutta onko näitä lupauksia helppo antaa vielä nyt, kun elämä on "helppoa"? Mitä tapahtuu, kun arki iskee vastaan?



Nina

Ei kommentteja: