En tiedä millainen lapsukainen vatsassani kasvaa. Toisaalta juuri tämä epätietoisuus tekee kaikesta entistä jännittävämpää. Tietysti jokainen toivoo jälkipolvensa olevansa kilttejä ja kuuliaisia, niin minäkin. Nyt voin tunnustaa, että yhdessä asiassa pikkuiseni on jo nyt mahdottoman kiltti ja ihana. <3
Tiedättehän sen tunteen (siis jos satutte olemaan raskaana), kun vauva ei ole hetkeen liikkunut ja havahdutte pieneen pelkoon ja paniikkiin, että miksi ei. Minä ehdin panikoida keskimäärin 2 minuuttia, jos sitäkään, kun pikkuisemme tökkäisee minua kylkeen tai vaihtaa asentoaan, kuin kertoakseen äidilleen, että valtakunnassa kaikki hyvin.
Onko kyse vain sattumasta? Kenties, mutta näin on "sattunut" lähes joka kerta, kun olen havahtunut lapseni liikkumattomuuteen. Ja mitä siitä vaikka olisikin sattumaa, minusta se on siltikin yltiösöpöä ja aivan sanoin kuvaamattoman suloinen piirre pienessämme! <3
Huomaan muutenkin usein pohtivani sitä, että millaisen pojan me saamme. Miltä hän näyttää, periikö hän minulta tumman olemuksen vai mieheltäni vaaleat hiukset sinisine silmineen? Millainen hän on luonteeltaan, periikö lapsemme vanhemmiltaan (tulisilta oinaksilta...) temperamenttia vai tuleeko hänestä rauhaa rakastava tasapainoinen tenava? Missä lapsemme on hyvä, mistä hän pitää? Piirtämisestä kuten äitinsä vai nyrkkeilystä kuten isänsä?
Ennen kaikkea, osaanhan minä (ja tietysti myös mieheni) tukea lapsemme kasvua ja kannustaa häntä "oikeisiin" asioihin? Osaammehan kasvattaa lapsestamme kohteliaan ja hillityn? Lapsen ei tarvitse olla aina kiltti, ei kukaan jaksa olla aina kiltti, mutta eihän hänestä tule sellaista supermarkettien kauhukakaraa, joka terrorisoi meidän ostoskärrymme lisäksi koko hyllyväliä?
Onhan hänessä kuitenkin luonnetta ja tarmokkuutta, ettei hän jää toisten jalkoihin? Eihän hänestä tule vain koskaan koulukiusattua....?
Pohtivatkohan muutkin tulevat vanhemmat samanlaisia asioita? Voiko kaikkeen edes vaikuttaa? Apua?
Nina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti