Vatsa kasvoi.
Jätin haikeat hyvästit pillifarkuilleni ja rakkaille farkkuminareilleni. Raskausviikolla 16 jäivät viimeisetkin (leveimmät ja isoimmatkin) alaosat jäivät vaatekaappiin. Vatsa ja lantio olivat levinneet, eikä auttanut muu kuin lähteä katsomaan, mitä vaatekaupoilla on tarjota tuleville äiti-ihmisille. Vaatekaupoilla koin syviä, henkisiä kriisejä itseni ja tyylini kanssa. Tein kompromisseja ja ihmettelin, että miksi äitiysvaatteet ovat niin järkyttävän rumia.
Vatsa alkoi kutista, eli vatsanahka alkoi venyä oikein kunnolla. Se tuntui tuskaiselta, mutta kutina onneksi helpotti vatsaa rasvaamisella. Kerrottakoon muuten, että minä rasvasin vatsaani lähes alusta lähtien, kun sain käteeni positiivisen raskaustestin. Kai ajattelin jotenkin auttavani vatsanahkaani tulevassa koitoksessa pitämällä siitä huolta heti...?
Vatsani oli suuuuri jo hyvin varhaisessa vaiheessa (ainakin omasta mielestä). Sf-mitta oli vähän ylärajoilla, samoiten painonnousuni, joten tunsin itseni äärettömän usein oikeaksi läskikasaksi. Moni jaksoi todeta kuinka suuri vatsani on, joten tunsin itseni lihavaksi. Tuli sellainen olo, että olen jotenkin itse vaikuttanut vatsani kokoon ja kaikki huomauttelevat, että näytän epänormaalilta. Vaikka eihän se ehkä muiden aivoissa näin mennyt. Aloin vihata puntaria, tuota kodin elektronista vekotinta, joka ennen oli minulle maailman turhanpäiväisin kapistus.
Vatsa sattui.
Johtui mitä luultavimmin vatsan kasvamisesta? Mutta silti pelkäsin pitkälle puoliväliin saakka, että jotain on mennyt pieleen ja raskauteni menee kesken.
Jo ennen puolta väliä aloin tuntea harjoitussupistuksia. Eniten niitä tuli kävellessä: vatsaan pisti samalla lailla kuin urheillessa alkaa joskus pistää kylkeen. Kipu hävisi saman tien, kun pysähdyin ja ajan kanssa opin kävelemään niin, että keskityn rytmikkääseen hengittämiseen. Vatsani meni kivikovaksi aina kun kävelin. Onneksi tämä kipu selvisi neuvolassa harjoitussupistuksiksi, jotka ovat kuulemma vain hyvä juttu: kehoni valmistautuu tulevaan koitokseen (NYT JO??!!).
Vatsa vaivasi.
Jos minua ei ilahduttanut ummetus, joka lähes sai pelkäämään saniteettitiloja, niin minua ilahdutti ummetuksen täydellinen vastakohta: löysä vatsa, joka iski nanosekunnissa, täysin varoittamatta kuin salama kirkkaalta taivaalta. Tällöin wc:n oli syytä olla lähellä ja tyhjillään. Ihania nämä yksityiskohtaiset kakka-jutut, eikö, MIAU! :) Onneksi tähän jälkimmäiseen ongelmaan auttoi maitohappobakteerit, ja vieläpä kohtalaisen nopeasti. Monasti kuitenkin kirosin, että missä on kakkaamisen kultainen keskitie, MISSÄ! :D Olo oli jatkuvasti turvonnut, turpea ja tuskainen.
Mieliala vaihteli.
Olin (no, okei, olen kai edelleen ehkä joskus harvemmin tosin) sekaisin kuin seinäkello! Stressasin julmetusti tulevaisuutta: kesken olevaa kouluani, etäsuhteessa olevaa parisuhdettani, muuttuvaa kehoani, muuttuvaa elämääni. Pelkäsin tulevaa, pelkäsin onko minusta tähän. Mitä jos minusta tuleekin ihan paska mutsi ja lapseni otetaan huostaan ja ja ja... Riitelin rakkainpani kanssa lähes päivittäin ja päivittäin olin siipi maassa. Kaipasin helvetisti huomiota, tukea ja turvaa, joita en kokenut saavani läheskään tarpeeksi. Kai sitä voisi sanoa, että usein tunsin olevani jopa vähän masentunut. Tunsin itseni vain todella yksinäiseksi, joka paini isojen asioiden kanssa yksin.
Pää särki.
Joka päivä, aamusta iltaan! Tähän ei auttanut muu kuin veden RUNSAS latkiminen. Panadoleja ei tehnyt mieli ahmia pakettia päivässä, joten kokeilin toisen odottaja-kollegan vinkkiä juoda paaaaaljon vettä. Siis lasitolkulla. Auttoi. Kiitos vain vinkistä neito X, jos joskus tätä eksyt vilkaisemaan. :) <3
Potkut tuntuivat ja näkyivät.
Raskausviikolla 19 tunsin ensimmäiset potkut. Olin epävarma: olivatko nuo jotain superpieruja ja kohta kakki taas lentää varpusparven lailla, vai kenties... pienen vauvani... potkuja...? Potkuiksi ne tuntemukset kuitenkin osoittautuivat, ja raskausviikolla 22 tuleva isäkin tunsi jo potkuja. Tästä viikon päästä liike näkyi jo vatsastakin. :)
Sukupuoli selvisi.
Toisessa ultrassa raskausviikolla 21 selvisi vatsa-asukin sukupuoli, joten äitiyspoliklinikalta asteli ulos onnesta sekaisin oleva neito: minusta tulee pienen pojan äiti ja kaikki oli kuulemma hyvin. Tunsin itseni niin onnelliseksi, etten edes muistanut, koska viimeksi (jos koskaan) olisin tuntenutkaan itseni niin onnelliseksi! <3
Ostin innokkaasti poikien juttuja, ja isäni usein vitsailikin, että tuleepa kalliiksi tämä vauva, jos ultrakuvassa tyttö näyttikin vain peukkua. :DD
 |
| Raskausviikko 29 ja risat meneillään. |
 |
| Raskausviikko 30+2. |
Loppuraskausterveisin,
Nina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti