Varoitan heti alkuunsa, että kirjoitan tätä tekstiä melko lailla siipi maassa. Mutta on vain tunne, että tämä on saatava jotenkin purkaa pois mielestä. Ainakin hetkeksi.
Olen usein kirjoittanut, kuinka mieheni on ollut todella ihana koko raskauden ajan. Nyt kuitenkin olen tuntenut, ehkäpä noin viimeisen kuukauden ajan, jääneeni hänelle aivan yhdentekeväksi olennoksi. Oloni on tukala, lähes koko ajan. Vauvamme jytää välillä kunnolla ja potkaisee minua kylkeen lujaa. Ei tunnu kivalta ei, joten saatan ähkäistä ja voihkaista. Ja arvatkaa miten mieheni reagoi? Ei mitenkään.
En tiedä onko hän jotenkin kyllästynyt kuulemaan minun vaikerrusta, kuinka on jatkuvasti huono olla. No, oli niin tai näin, niin nyt jos koskaan kaipaisin myötätuntoa ja sitä pitkää pinnaa voivotella vaivoja kanssani. Eniten kaipaan sitä, että joku olisi minusta edes pikkiriikkisen huolissaan: mitä jos jonkin voihkaisun takana onkin synnytyksen aloittava supistus? Dramatisoituna, mutta kuitenkin. Olisi ihanaa huomata, että mies on minusta ja voinnistani huolissaan ja haluaisi helpottaa oloani.
Kaikki mitä nyt saan, jos saan, on vain nuiva toteamus "Voi että". Ei mitään lisäkysymyksiä, että onko pahakin kipu, voisinko auttaa jotenkin oloasi. En kaipaa ihmeitä, en sirkustemppuja, vain ehkäpä läheisyyttä ja kannustusta, hellää vatsansilittelyä, selän silittelyä, hiusten silittelyä, mitä tahansa silittelyä, KOSKETUSTA JUMALAUTA! Kaipaan huomiota, yllätyksiä, positiivisia pieniä asioita arkeen. Kaipaan vain huomiota. Kaipaan sitä oloa, että koen merkitseväni toiselle jotakin ja että olen tärkeä.
Tähän joku kai sanoisi, että mitä jos avaisit sanallisen arkkusi ja kertoisit nämä asiat miehellesi, etkä vinkuisi näistä jossain saamarin blogissa. No, kerrottu on, purnattu on. Ja mitään muutosta ei ole tapahtunut – olen edelleen pelkkää ilmaa.
Yksi päivä kerroin, että minua välillä jännittää lähteä yksin vaikkapa ostoksille, sillä usein minua pyörryttää, huimaa ja heikottaa, kun olen liikkeellä. Pelkään, että olen yksin ja pyörryn, tai että synnytys käynnistyy tai jotain sattuu. Miehelläni ei tainnut ilmekään värähtää, ja niin lähdin seuraavana päivänä kaupoille. Yksin.
Tämä kaikki kuulostaa varmaan itsekkäältä "minä-minä-byy-hyy"-ulinalta, eihän täydellisiä ihmisiä (miehiä) ole olemassakaan ja meissä kaikissa on virheitä ja kaikki me loukataan toistemme tunteita javittuniineespäinpois. Mutta nyt mieltäni jatkuvasti vain kalvaa, että onko vika minussa, onko mieheni aivan lopen kyllästynyt minuun ja meidän koko juttuun, pitääkö hän minua aivan itsestäänselvyytenä?
Toki ymmärrän, että tämä muuttuva elämä ja uudet asiat saavat miehenikin hämilleen, eikä kaikki ole näin mustavalkoista saatika helppoa. Mutta silti. Olisi kiva olla edes hetken se "kaiken keskipiste".
Kaiken synkistelyn keskelle ihana uutisjuttu piristykseksi: Pipoja Kurreille, voi söpöyttä! :) <3
Nina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti