HUOM, OBS: Tämä(kin) postaus sisältää sensuroimatonta materiaalia raskausajasta, liikkuvia tukehtumisen aiheuttavia osia ja se tuskin sopii kenellekään ikään katsomatta. Ainakaan ällöttävän yltiöpositiivisille ihmisille, joiden elämä on AINA h*lvetin IHANAA.
Varoitusteksti oli siinä, here we go...
On ollut melkoisen mahtavaa ja ennen kaikkea skeidaa huomata, että raskaus on saanut tunneryöpyt aivan uusiin sfääreihin. Eniten vituttaa tai surettaa kaikki. Osan aikaa. Ja sen toisen osan ajasta tunnen vain aivan ääretöntä rakkautta. Enimmäkseen vatsassa asustelevaa pikkumiestä kohtaan, mutta myös ukkokultaani kohtaan.
Jotenkin sitä on mieli vain todella herkillä. Koko ajan. Huomaan jumaloivani miestäni entistä enemmän. Hänen sanoessaan jotain superurpoa minä kihertelen mielessäni, että juuri moisen tollon minä tarvitsen rinnalleni. Hänen kaikki spontaanit hölmöydet, jotka kajahtavat ilmoille ja saavat minut nauramaan ääneen vedet silmissä... Sellaistahan elämäni kuuluukin olla. Tylsä ja tavallinen ei ole minun juttuni. Voisin tuijotella miestäni tuntikausia, katsella hänen kasvojensa piirteitä ja yksityiskohtia, miettiä mitä näistä meidän rakkauden hedelmämme perii ja miten hän onkaan vain vastustamattoman komea.
Sitten iskee ajatustulva: tunteeko hän samoin? Ajatteleeko hän samoin minusta?
Sitten iskee lisäksi ehkä vähän huonompi päivä: hän ei huomioi minua kuten toivoisin tai ennen. Eikö hän rakasta enää minua? Miksei hän huomioi minua? Olenko ruma ja lihava ja ärsyttävä? Onko hänellä mielessä joku muu?
Raskauden aikana olen kaivannut konkretiaa, jonka olen ehkä aikaisemmin kokenut silkkana ahdisteluna. Nyt kaipaan katseita, kosketusta, sanoja ja tekoja. Vaikka rakkaani minua kohtaan samoin tuntisikin, ei hän enää näytä tunteitaan samalla tavalla kuin ennen. Tai sitten vain luulen niin: hän on kuten ennenkin, mutta minä kaipaankin enemmän? Joka tapauksessa, olen raskaana, olen kertonut kaipaavani huomiota ja rakkautta enemmän, ja silti tunnen jääväni usein paitsioon.
Tästä johtuen raskauteeni on mahtunut huonojakin hetkiä. Joita välillä tuntuu olevan aivan liikaa ja liian usein. Pienen pienistä asioista kasvaa suuren suuria. Ne pahoittavat mielen. Ne saavat minut tuntemaan itseni typeräksi, tarpeettomaksi, turhaksi, yhdentekeväksi ja korvattavaksi.
Ikävät ajatukset maksimoivat ikävyytensä, kun ajattelen, että olen raskaana = minunhan pitäisi ajatella ihania asioita ja olla positiivinen kuin Lindsey Lohan ekstaasikätkön löytäessään. Negatiivisista ajatuksista syntyy kuulemma itkuisia, negatiivisia lapsia. Synnytänkö maailmaan siis valmiiksi jo masentuneen pienen, viattoman ihmisen? Ja tadaa, oravanpyörä on käynnissä. Jo pelkät ajatukset onnettomasta pienestä vauvasta saavat mielen vieläkin matalemmalle.
Yritän lohduttautua ajatuksella, että maailmasta on pakko löytyä joku muukin odottava äiti, joka on sekaisin kuin seinäkello ja jolla ajatukset ovat joskus yhtä vähän aurinkoisia kuin minullakin. Tällainen hormonimyrsky aiheuttaa aivan varmasti jossakin muussakin sekasortoa (saa ilmoittautua minulle, kiitos) ja vähemmän seesteistä arkea. Kai joku muukin on vain ihan todella lemmenkipeä, jota kestovaippojen ompelu kiinnostaa yhtä paljon kuin kilo santaa?
Tunnen olevani usein helvetin itsekäs, kun en osaa hillitä itseäni. Minusta on tulossa äiti, minun pitäisi osata hillitä tunteeni ja ajatella jälkipolveni parasta. Mutta ei. Jos minusta tuntuu pahalta, annan palaa. Jos jokin asia painaa mieltäni, en montaakaan kertaa epäröi avata sanallista arkkuani... Turhauttaa. Turhauttaa olla minä ja turhauttaa elämäni suuri rakkaus, joka ei vain tajua.
Että tässä teille sitä raskausajan silkkaa onnea, hehkua ja seesteisyyttä. J*malauta. <3 <3 <3
Nina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti