Droppeja satelee!

Olisinko ikinä arvannut pötsi pystyssä, että minä tulen olemaan just sellainen lastenvaatehullu, joka istuu kuin tatti paikoillaan läppärin ääressä, kun lastenvaatevalmistajan uutuudet tulevat myyntiin?

Olisin. Olen aina rakastanut vaatteita ja muotia, ja ollut enemmän tai vähemmän kiinnostunut niistä. Ei ole ollut yllätys, että vaaterakkauteni paisuu myös lastenvaaterakkaudeksi.

Olisinko kuitenkaan ikinä arvannut, että shoppailu on kaikkea muuta kuin rentouttavaa aamupäivä-huvitusta? Että ennen h-hetkeä hion strategiaani viikkotolkulla kuinka saada kaikki haluamani. Että ennen h-hetkeä olen kirjoittanut lukuisia ostoslistoja, harkinnut kokoja, harkinnut värejä, miettinyt asukokonaisuuksia. Olisinko silloin arvannut, että ostoshetkellä rynnistän verkkokauppaan kymmenien tuhansien muiden kera ja istun sormet ristissä toivoen ettei saitit kaadu kaaoksessa. Että ostosten teko aiheuttaa korkeahkoa verenpainetta, käsien tärinää ja happivajetta aivoissa, kun henkeä pidätellen odotan kassalle pääsyä nähdäkseni sainko kaiken haluamani vai vietiinkö jotain jo ostoskorista. Olisinko arvannut, että tähän hypetykseen vaikuttaa aivan satavarmasti maanisten mammojen kiherrys facebook-saiteilla?

No en tosiaan olisi.

Mutta näin kävi. Minä olin yksi heistä, joiden aamupäivä kului eilen Gugguun verkkokaupassa ja tänään Rodinin jälleenmyyjien verkkokaupassa. Vaikka olin myynyt paljon pieniä vaatteita tietoisesti säästääkseni näille droppipäiville, voin kertoa että kyllä rahakin katosi tililtä varsin vauhdikkaasti. Enkä todellakaan ostanut kaikkea haluamaani, vaan tein karsintaa ostoslistaan, että mitkä asiat ovat ns. pakko saada -juttuja. Loppuja ostelen sitten pikkuhiljaa pitkin kevättä, kun taloustilanteeni tästä taas kohenee.

Poikien vaatekaapit saavat herkullista täytettä Gugguun mintuista trikoopantseista, leggareista, hihattomista ja t-paidoista. Arvelin mintun värin olevan "the juttu", joten keskityin itsekin ostamaan sitä nyt ja muita värejä vasta myöhemmin. "Strategia" osui nappiin, sillä juuri nämä värit katosivat jälleen minuuteissa verkkokaupoista. Hullua, mitä? :D

Onneksi sentään Rodineita voi tilata niin, että hengittää samalla. Ne eivät tunnu loppuvan aivan parissa minuutissa, vaan ehdin jopa hetken vertailla, että mistä tilata. Kloppiselle on tulossa miekkavalas-leggarit ja fisu-uikkarit (iiiiiiks, nää on niin söpöt, tuu jo kesä! <3) ja Jäpikälle ihana delfiinishortsihaalari, joka sopii varmaan loistavasti kesällä keltaisen Gugguun lippiksen kanssa yksiin! <3

Taisin täälläkin mainita Rodinin drop1:n aikaan, että onneksi suurin osa haluamistani jutuista tuli jo ja loppukevään pääsen halvemmalla. As if, kyllä vain löytyi osteltavaa nytkin! Ja vielä odottelen ainakin pelikaani-kuosia ja myös niitä basic-vaatteita.

Ja eipä muuten sovi unohtaa, että tulematta on vielä suurin osa haluamistani Popupshopin uutuuksistakin... Apua. Yksi uutuus meiltä jo löytyy, nimittäin tämä Leijona-jumppis. Tämä oli tarkoitus tulla Jäpikälle, mutta jumppis olikin sen verran pitkä koossa 2-3, että se sopii vielä loistavasti Kloppisellekin. Ja roikkuu kivasti haaroista. ;) Olen todella tykästynyt Popupshopin vaatteisiin, niissä on jotain coolia asennetta ja ne ovat laadultaan loistavia - kestävät hyvänä pesusta toiseen. Kissaeläimet! <3 

Onnea on mies, joka tässä lastenvaatedroppien keskellä kannustaa ostamaan (etten jää märehtimään ja pian ilman ja sitten harmittaa) ja vieläpä ilahduttaa keskellä arkea. Minä nimittäin ihastuin aikanaan Muumitalo-kuppiin, märehdin aikani että ostanko vai enkö, jäin lopulta ilman ja harmittelin. Tuttu kuvio, taas. No, Ukkokulta oli bongannut kupin eräästä kaupasta työreissullansa ja toi sen yllätystuliaisena. Ihana mies. <3

Kuvankauniina kuvausrekvisiittana kypsymässä olevat avokadot. :D

Löytyykö sieltä ruudun takaa lastenvaatteisiin vaarallisesti hurahtaneita vai oletteko sitä mieltä, että tämä on sekoilua isolla S:llä? :)

Viikonloppuja!


Nina

Tänä vuonna...

Uusi vuosi. 2015. Täällä ollaan ja mitä luultavimmin tämä vuosi jatkaa siitä, mihin 2014 joulukuussa jäätiin. Vaikka itsekin haluaisin olla sellainen superfantsun positiivinen ja uskoa, että tämä on elämäni vuosi, täynnä kaikkea fantsua, niin en vaan ole sellainen. Sen verran pientä positiivisuutta minustakin kuitenkin löytyy, että uskon jokaisen vuoden olevan tavallaan kuin blanco paperi tai tyhjä käsikirjoitus. Omilla teoilla pystyy vaikuttamaan moneen, varsinkin pieniin asioihin, joilla myöhemmin voi olla suurikin merkitys.

Uuden vuoden lupaukset ilmiönä on minusta vähän typerä, mutta siitä huolimatta olen miettinyt itsekin joitakin asioita, joita aion yrittää tehdä toisin. Joten kaiketi niitä voi pieniksi lupauksiksikin kutsua. Yritän muuttaa pieniä asioita elämässäni, jotta olisin onnellisempi ja tekisin näin myös lähipiirini onnellisemmaksi...

...pienillä asioilla:

1. Aion juoda enemmän vettä.

2. Aion aloittaa urheilun ja liikkumisen uudelleen, vaikka se tauon jälkeen onkin aina haastavaa. Ja vuoden alussa mälsää, kun kaikki muutkin löllyrät löntystävät salille fitnessmasu tavoitteinaan. :D

3. Aion syödä entistä terveellisemmin: värikkäästi kaikenlaisia kasviksia, vihanneksia, hedelmiä ja marjoja.

4. Aion syödä ihan yhtä paljon myös herkkuja. Elämä ois aivan jumalattoman ankeeta, jos ei saisi herkutella. Näin se vaan on.

5. Aion nauttia (lastenvaatteiden) shoppailusta, ja tuntea vähemmän siitä morkkista! En ole kuitenkaan ryöstänyt pankkia enkä ole edes helvetillisessä velkakierteessä, joten mitä pahaa tässä lastenvaatteiden ostamisessa on... Se raha kuitenkin menisi johonkin muuhun. Ja minä nautin siitä, jollain kierolla tavalla, kun saan ostettua jotain ihanaa vaatetta pojilleni. Silmä lepää, kun niillä on kivat vaatteet päällä. Joten aivan sama, mitä muut tuumaa - tämä on meikämannekiinin harrastus. Ajatellaanpa näin. ;)

6. Aion sanoa itselleni JOKA PÄIVÄ, että olen todella upea nainen ja todellinen saalis! Olen lopen kyllästynyt jo vuosia kestäneeseen asenteeseeni, jossa vertaan itseäni kaikkiin mahdollisiin ja tunnen itseni ihan totaaliseksi nollaksi. Perseestä! Ja tähän on tultava muutos.

7. Aion panostaa avioliittoomme. Yritän olla nurisematta turhista Ukkokullalle, huomioida häntä ja osoittaa hänelle kuinka hiton tärkeä hän minulle onkaan. Aion kehua ja koskettaa, entistä enemmän. Lähipiirissämme on muuten meneillään joku kumma eroaalto, ja se on jostain syystä lähentänyt meitä entisestään, sillä toisten ongelmat ovat herättäneet meissä paljon keskustelua ja olemme useaan otteeseen todenneet yhteen ääneen, että onneksi meillä on asiat näin. <3

8. Aion nauttia ajastani kotiäitinä. Aion nauttia aitiopaikastani poikieni elämässä. Yritän olla surkuttelematta menetettyjä työpaikkoja ja mahdollisuuksia, ja odottaa kärsivällisesti omaa hetkeäni. Aion sisustaa ihanaa kotiamme, haaveilla kaikesta kauniista ja kevään tullen touhuta pärse pystyssä kukkamaalla. Aion istuttaa pihalle jotain ja toivoa, ettei se heti kuolisi. Aion yrittää ainakin pionipensaan istuttamista. Aion yrittää myös kasvattaa jotakin syömiskelpoista, ehkä tehdä loppukesästä myös viinimarjamehua.

Voisin vielä luvata olla parempi äitikin. Että olisin kärsivällisempi ja kehuisin enemmän ja ja ja. Mutta ollakseni nyt täysin rehellinen - minä olen minä, enkä muuksi muutu. Pinnani on lyhyt eikä se uuden vuoden lupauksen myötä takuulla pitene millimetriäkään. Lisäksi minä aion kaiken "olen paska äiti" -jorinan keskellä sanoa kuulkaas näin: minä olen ihan hyvä äiti. Voisin olla kaikkea enemmän ja kaikessa parempi, mutta nytkin olen varmasti riittävän hyvä äiti. Minä kehun, minä halaan, minä hellin, minä pussaan ja teen asioita lasteni kanssa. Jos se ei riitä, niin ei mikään riitä. <3

Ehkä siis viimeinen "lupaus" onkin olla armollisempi itselleni. En vaadi itseltäni liikoja, suoritan vähemmän. Uskallan yrittää, ja jos mokaan, niin maailma siihen tuskin kaatuu. Yritän olla rohkea, yritän olla avoin. Olen oma itseni, sekin riittää. Senhän on riitettävä! :D

Tänä vuonna toukokuussa olen kirjoittanut tätä blogia neljä vuotta. NELJÄ. Ei saakeli. Sinä aikana moni blogi on aloittanut, lopettanut, aloittanut taas ja ehkä lopulta taas lopettanutkin. Moni on vaihtanut nimeä, osoitetta, saanut siitä palkkaa. Moni on saanut tunnustusta, satoja lukijoita. Pro-tyypit jopa tuhansia. Ollakseni rehellinen en aivan ymmärrä mihin blogien suosio lopulta perustuu... No, en halua kuulostaa katkeralta, koska en sellainen ihan oikeasti ole. ;)

Blogini jatkaa eteenpäin porskuttamista. Ensialkuun aloitin kirjoittaa asioita itselleni, muistoksi. Sitten jokunen lukija eksyi kelkkaan ja olin pähkinöinä. Moni voisi ajatella, että neljä vuotta bloggaamista on aivan turhaa, jos lukijoita ei ole sinä aikana kertynyt edes sataa tai jos blogi ei ole kehittynyt sen suuremmaksi sinä aikana. Minä kuitenkin aloitin tämän harrastuksena ja sellaisena se on säilynyt tähän päivään saakka. Minusta ei tullut ammattibloggaria, mutta so what. Voinpa kirjoittaa just mitä haluan tai olla kirjoittamatta kuukauteen. Edelleen tämä blogi on kanava purkaa tunteita, minulle itselleni pääasiassa. Jos joku saa jostakin jotain onkeensa, niin se on vain plussaa muun mahtavan ohessa. En ole tyrkyttänyt tätä blogia koskaan kenellekään enkä millekään. Ehkä olisi pitänyt? :D

Blogini jatkaa samalla meiningillä edelleen. Käsittelen asioita, jotka ovat minulle tavalla tai toisella tärkeitä. Hihkun ostoksiani, kuolaan asioita tai märisen mälsästä arjestani. Same old shit. ;)

Kiitos sinulle lukija tai satunnainen kävijä, toivottavasti olet mukana tänäkin vuonna!

Toivotan teille kaikille huikeaa vuotta 2015, olkoon se täynnä onnellisia hetkiä! <3


Nina

Pihaihastus

Yksi asia, johon ihastuimme Ukkokullan kanssa välittömästi käydessämme katsomassa nykyistä taloamme, oli piha ja sen idyllinen tyyli. On kuin astuisi ajassa aavistuksen taaksepäin - tai ainakin mummolaan tai kesämökille. Pihassa on vanhoja 40-luvun piharakennuksia, vanhoja puita ja ihana vehreä puutarha.

Silmä ja sielu lepää. Vasta nyt voin käsi sydämellä sanoa, että nautin ulkoilusta poikien kanssa. Olenhan nyt omalla pihalla ja haaveilen jo tulevan kevään istutuksista. Ehkä vähän jouluvaloista ja lyhtyjen asettelustakin. Voin istahtaa penkille, vaikka kahvikuppi kädessä ja vain nauttia näkemästäni. Tunnen valtavaa onnellisuuden tunnetta nimenomaan meidän pihalla. <3

Myös Kloppinen ja Jäpikkä ottavat pihasta sekä koska vain -pihallemenosta kaiken irti. He juoksevat ympäriinsä ja möyrivät maassa. Ihmettelevät erilaisia puita, erilaisia kasveja, piharakennuksia. Lainkaan yleisiä leikkipuistoja dissaamatta - kyllä oma piha on IHANA! Tää on niin mun juttu - ei väkisin väännettyjä keskusteluja päivästä toiseen toisten perheiden kanssa, ei paikallaan istuskelua, vaan omaa rauhaa ja omia pihahommia. Ehkä musta on kehittymässä hyvää vauhtia erakko?


Nina

Uudessa kodissa!

Heippa - luvassa on ihkaensimmäinen postaus ensimmäisestä yhteisestä, omasta kodistamme (tai pankkihan se taitaa tämän töllin omistaa, jos aivan viilataan...)!

En ehdi tosin jaaritella sen kummempia, sillä Jäpikkä herännee päikkäreiltään aivan näillä näppäimillä. Sen verran kerron, että elo remontin keskellä ei ole niin jäätävää kuin mitä alussa pelkäsin sen olevan. Asenne on rock, eli ei auta kuin mennä näin. Kylppäri on remontin keskellä, eli emme pääse täällä suihkuun, emme vessaan eikä pyykkiäkään muuten pestä. Nyt olen jo sitä mieltä, että onneksi talon tontilla pönöttää huussi sekä kymmenittäin puskia... Jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. :D

 

Keittiö alkaa olla jo aika valmis - jee! Tänään ajattelin laittaa astiat paikoilleen ja putsata oikein työtasot. Ajatelkaas. Kertakäyttöastioiden aikakausi on päättynyt, sillä astianpesukone on paikoillaan.

 

Muutamaa huonetta pitää vielä maalailla, jonka jälkeen alkaa tavarat pääsemään paikoilleen.

Kaikesta kaaoksesta huolimatta olen jotenkin sydänjuuria myöten rakastunut tähän taloon, joka on toisen puolen julkisivultaan jumalattoman ruma, mutta toiselta puolelta jotain aivan muuta... Ja se tunnelma täällä sisällä. Vaikka täällä on kaikki miten sattuu. Täällä on hyvä olla ja olo on onnellinen. Onnellisempi kuin ennen. Miltäköhän tuntuu, kun kaikki on paikoillaan ja laitettu kuntoon? Tästä kodista tulee vielä niin hieno! <3


Nina

Miikkareita ja pikkujouluja.

Minä olen tehnyt niin loistavia kauppoja viime aikoina, ettei ole tosikaan. Siis käytettyjen vaatteiden osalta. Kyse on Meandi-vaatteista, eli jokainen lainkaan Miikkari-touhua tunteva tietää, missä hinnoissa ne kulkevat ihan käytettynäkin. Niin tiedän minäkin. Siksi olen pelon sekaisin tuntein siirtänyt parikymppisiä vieraiden ihmisten tileille ja toivonut, että pari kertaa käytetty vaatekappale saapuu myös luvatun hyväkuntoisena perille.

Ihmisillä kun tuntuu olevan eri käsityksiä siitä, mikä on hyväkuntoista, mikä on pesunukkaa ja mikä on huomattavaa haalistumista jne. Onnekseni jok'ikinen vaateriepu on saapunut loistavakuntoisina. Sellaisina kuin ne kuvittelinkin ostavani. Minulle muodostui siis muutama Miikkari-must have, jotka piti ehdottomasti saada: pöllöhaaremit, nallehaaremit, pupujumpsuit ja itselleni lisää velouryogia, joihin olen totaalisen rakastunut.

Vielä himoitsisin noihin pöllöhaaremeihin sopivaa pöllöbodyä, jonka tosin jo ehdin ostaakin, mutta se osoittautui liian pieneksi heti. Ja isompaa kokoa en ole kohtuullisella hinnalla vielä nähnyt myytävän. Velourpöksyjä voisin ostaa itselleni lisääkin, mutta ehkä maltan mieleni ja odotan mitä kevään mallisto tuo mukanaan... ;)

Tänään oli suuri päivä - Ukkokulta teki jotain aivan merkittävää meidän vuoksemme. En aio kertoa täällä mistä on kyse, olen pahoillani, mutta halusin silti kertoa, että olen älyttömän ylpeä miehestäni. <3

Huomennakin on kiva päivä luvassa. Jätkäpätkät menevät nimittäin Mummolaan yökylään ja tilalle tulee meidän kavereita. Houstaamme siis Ukkokullan kanssa pikkujouluja! Ei muuta kuin bisset viileään ja sitä rataa. Rai rai!

Meidän kotiin onkin eksynyt jo hieman joulumeininkiä: kannonpala sai jouluvalo-kuorrutuksen ja kaverikseen tontun.

Hyvää viikonloppua!


Nina

Innokas rimpsallelähtijä sekä paras isänpäivälahja.

Muistelen huvittuneena aikaa ja ajattelutapaani, kun Kloppinen oli vauva. Jotkut kysyivät, että ahdistaako himassa olo - enkö kaipaa takaisin radalle, viihteelle, ulos yöhön kavereiden kanssa. Vastasin aina, että en todellakaan. Nautin kotonaolosta. Ajattelin, että juoksut on juostu ja nyt on lupa sammaloitua kotona koooooooko loppuelämä. Ihanaa, mitään muuta en kaipaakaan kuin olla vain vauva kainalossa!

Sitten tuli toinen raskaus. Toinen lapsi, Jäpikkä, toiseen kainaloon ja taas aika ihana vauva-aika. Sitten yhtäkkiä kaksi ihanantuoksuista vauvaa kasvoivat uhmakkaiksi ja vaativiksi pikkutaaperoiksi, jotka eivät nukukaan päivässä 20 tuntia. Elämä alkoikin olla hitusen raskaampaa eikä aina ihan niin kuin elokuvista. Paitsi ehkä kauhu-sellaisista.

Nykyään todella kaipaan päästä ulos. En ehkä baariin vetämään shotteja, mutta Ukkokullan kanssa voisin tehdä niinkin. Nykyään kaipaan aikaa Ukkokullan kanssa. Ja miksei kavereidenkin. Kaipaan päästä johonkin. Oli se sitten juhliin, baariin, leffaan tai ravinteliin. Tai edes kahville jonnekin. Mihin vain, missä on mahdollista kuulla toisen asia ilman, että vaahtosammuttimen kokoinen murunen rääkyy päälle. Kaipaan hetkiä, joita ei jaeta kenenkään muun kesken.

Vaikka parisuhteemme onkin ihan raiteillaan, kahdesta pienestä lapsesta huolimatta, uskon, että se pariskunnan oma aika on kullan arvoista. Se on sijoitus tulevaisuuteen - niinä hetkinä perheen perustuksista rakennetaan huomaamatta vieläkin vahvemmat. Sellaiset, että ne kestävät arjen kulumaa paremmin ja enemmän. Onnellinen parisuhde toimii puskurin lailla kaikkia vastoinkäymisiä vastaan.

Me uskallamme yleensä ottaa oma aikaa Ukkokullan kanssa, kun siltä tuntuu. Edelleen olemme aika mälsiä äiskiä ja iskiä, ja nautimme olla lasten kanssa, mutta sitten kun edessä on omaa aikaa ja juhlaa, niin siitä otetaan kaikki irti. Sellaista on luvassa tänä viikonloppuna, sillä tänään me lähdemme Ukkokullan kanssa pienelle reissulle juhlimaan kaverien häitä.

<3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 AH! <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3

Häitä varten kävin shoppailemassa itselleni mekon Vilasta ja villakangastakin Vero Modasta. Kyllä, tajusin ettei minulla ole mitään siistiä ja juhlavaa takkia, sillä olin myynyt vanhan villakangastakkini pois, kun kyllästyin sen malliin. Eikä se kyllä juuri haitannut, sillä tämä Vero Modasta löytynyt takki on I-H-A-N-A. <3

Juhlavaatteet asusteineen ovat siis hanskassa. Jollei huomioida sitä ärsyttävää tosiasiaa, ettei minulla ole oikein mitään juhlavia saapikkaita. Ja jotenkin uumoilen, ettei Ukkokulta oikein lämpene ajatukselle, että lähtisin vielä shoppailemaan uudet saapikkaatkin...

 

Ukkokullasta ja Visan vingahtelusta tulikin mieleeni mikäpä muukaan kuin isänpäivälahja. Ukkokulta saakin tänä vuonna melkoisen paketin, sillä sieltä paljastuu pehmeät flanellihousut ja sukat sekä aivan täydellinen Lumoava-merkin koru! Tämä Klaani-koru oli kertakaikkiaan pakko saada, sillä se oli niiiiiiiiiiiiiiin Ukkokullan näköinen. Lisäksi se minusta jotenkin nimineen ja tekstineen sopii isänpäivään. En muuten malta odottaa, että pääsen ojentamaan tämän lahjan Ukkokullalle.

 

 

Kuvat: lumoava.fi

Nyt pitää rientää pakkaamaan tavaroita meille ja tietysti pojille Mummolaan.

Mahtavaa viikonloppua ja ihanaa isänpäivää kaikille sellaisiksi hankkiutuneille! <3


Nina

Vastamäessä.

Arvatkaapas mitä meikäflikka teki eilen? No, kyllä - raskaustestin. Ennen kuin ehditte alkaa hihkua/järkyttyä pahemman kerran, niin toppuuttelen: tulos oli negatiivinen, joten en ole raskaana eikä lisää lapskultia ole tähän sirkukseen syntymässä.

Mutta, kuukautiseni jäivät silti jostain kumman syystä välistä - vain pientä tihrua ilmaantui muutamana päivänä. Olen aika äimänä, sillä kuukautiseni ei ole koskaan jääneet pois. Jos raskauksia ei lasketa. Olen syönyt pillereitä säännöllisesti eikä yksikään nappula ole unohtunut saati edes myöhästynyt. Hmmm. En keksi äkkiseltään muuta syytä kuin aika armottoman stressin tähän. Ellei minussa muuten ole jotain vikaa.

Stressiä ja turhautumista on aiheuttanut Kloppisen unet. Tai oikeastaan nukkumattomuus. Päivät ovat yhtä helvettiä, edelleen. Poika viedään sänkyyn ja sitten alkaa show: poika nousee jatkuvasti pois ja jos ei nouse, niin hän laulaa ja höpisee omiaan ilman hetkenkään unta. Usein tunnin, puolentoista jälkeen annan periksi - ei se sinne nukahda.

Otin yhteyttä jo neuvolaankin, sillä tilanne alkoi olla niin sietämätön. Kaikkien pinna alkoi olla niin katkeamispisteessä, etten enää nähnyt tässä mitään järkeä. Neuvolantätimme oli sitä mieltä, että päiväunet pitäisi ehdottomasti jättää pois, sillä pahimmillaan 1,5 tuntia pojan nukuttamista on vanhemmalle AIVAN liikaa. Hän kertoi, että toisinaan jotkut kaksivuotiaat eivät kerta kaikkiaan enää nuku päikkäreitä, ja se on okei, kunhan lapselle järjestää pienen lepohetken päivään, vaikka puolen tunnin satu- tai piirrettyhetken.

Huojennuin - ammattilaisenkin mielestä kiusaamme turhaan itseämme ja päikkäreiden poisjääminen olisi aivan okei. Mutta sitten kun on niitä päiviä, kun Kloppinen nukahtaakin. Joskus melko helpostikin: puoli tuntia ja kymmenisen kertaa sänkyynpalauttamisia ja poika on unessa... Vaan mistäpä tietää, että tänään onkin päivä, kun poika oikeasti nukahtaa eikä vain rieku sitä tuntia?

Eilen olin Kloppisen huoneenoven takana 40 minuuttia ja lopulta huoneen vallitsi ihana hiljaisuus. Tulin alakertaan ja istuin sohvalle huokaisten onnellisena pienestä omasta ajasta. Kunnes Kloppinen aloitti kiljunnat uudelleen. Tuntui, että silmissä miltei sumeni siitä turhautumisesta ja kiukusta. Olisin halunnut heittää kahvikupin seinään ja kirkua niin kovin kuin ääntä lähtee.

Kuulostaa hyvältä?

Siinä samassa päätin, että nyt tämä saa loppua.
Mikä lopulta on tärkeintä: lapsen uni vai kohtalaisen järjissään oleva, hyväntuulinen äiti? Jep.

Ainakin nyt mennään näin, ilman päikkäreitä. Yöunille käydään kasilta ja aamulla uni saa jatkua niin pitkään kuin jatkuu. Yleensä Kloppinen kyllä herää seiskan ja kasin välissä. Tänään laitoin pojan puoliltapäivin katsomaan tallennukselta Topia ja Tessua sekä annoin sille iPadin, jolla hän saa pelata Pikkukakkosta.

Tunnen itseni paljon rennommaksi, paljon iloisemmaksi. Arki on ihan tarpeeksi kuluttavaa ilman että siitä tekee vieläkin vaikeampaa itselleen. Itseasiassa arki on ollut meillä aika haastavaa jo viikkoja ja se näkyy selkeästi jo minun ja Ukkokullan väleissä. Viimeiset pari viikkoa ovat olleet todella räjähdysherkkiä eikä riidoilta olla todellakaan säästytty.

Olemme keskustelleet viimeiset pari päivää mitä voisimme asialle tehdä, miten voisimme helpottaa arkeamme ja tehdä elämästämme hieman mukavampaa. Suurta ahdistusta kun aiheuttavat myös perässä laahaavat koulujuttuni. Viikot vierivät ja ahdinko kasvaa, kun koulujutut eivät edisty. Missä välissä, millä ajalla, millä voimilla? Tällä hetkellä ajatus valmistumisesta on toivoton, mutta uskon, että tästä suosta vielä jollain ihmeellä noustaan. Olemmehan me Ukkokullan kanssa yksissä tuumin lähteneet miettimään arkeamme sekä tekemään muutoksia. Kloppisen päiväunien poisjättäminen oli ensimmäinen askel, muiden edellä.

Aina ei voi olla superkivaa ja helppoa. Pappikin tuumi, että käsikynkässä mennään, niin vasta- kuin myötämäessäkin. Nyt rämmitään ilmeisesti siinä vastamäessä... Mutta eiköhän tämä tästä!


Nina

Meidän häät.

No niin. Naimisissa oloa on eletty jo kuukauden päivät, joten on kai korkea aika valottaa hääpäivän hetkiä teillekin. Sensuuri on jälleen melkoista ja paljon jää teiltä näkemättä, mutta toisaalta paljastan myös paljon enemmän kuin mitä alussa ajattelinkaan.

Kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, joten pidemmittä puheitta:

Hääpäivämme oli todella onnistunut, hääväki oli aivan fantastista ja kaikkien hyvä boogie teki meidän päivästämme aivan mielettömän onnistuneen. Kaikki olivat jotenkin niin täysillä mukana. 

Vihkiminen sujui hyvin: katsoimme toisiamme, kun sanoimme toisillemme tahdon ja sormukset laitettiin sujuvasti oikeisiin sormiin. Oli liikuttavaa huomata alttarille kävellessä, että Ukkokulta oli todella liikuttunut näkemisestämme. Hän huokaisi minulle moneen otteeseen, että voi Luoja, kuinka kauniilta näytän. <3 Itse olin vain niin onnesta soikea, että hymyilin leveää hymyä koko ajan ja jokunen kyynel tuli vasta, kun pappi puhui kauniisti meistä sekä tietenkin silloin, kun tärkeä ihminen lauloi kirkossa Johanna Kurkelan Rakkauslaulun. 

Hääjuhla sujui vähintään yhtä mallikkaasti. Tunnelma oli katossa, ruoka oli hyvää, puheet aivan mielettömiä (<3 <3 <3 <3), alkoholia oli tarpeeksi, ohjelma oli tykättyä ja kaikki sujui vain todella luonnikkaasti. Aikataulut olivat turhan kireät, mutta sille ei oikein mahdettu mitään, sillä poikien oli päästävä ajallaan nukkumaan ja lapsenvahti odotti. Kloppisen ja Jäpikän unirytmi oli sekaisin, joten he tietenkin olivat vähän pahantuulisia, mutta minkäs sillekään mahtaa.

Itselle päivän suurimmat tähtihetket olivat tietysti vihkiminen, mutta myös häätanssimme. Tanssiksi valitsimme ikivihreän suomalaisen balladin nimeltään Romanssi. Tämä sopi mielestämme loistavasti vintage-henkisiin maalaisromantiikka-häihimme. Idea biisiin lähti Voice of Finlandista ja käsittämättömän upeasta Antti Railion esityksestä. 

Tsi-ding, se on siinä! 

Tuolla tavalla biisi pitäisi myös esittää: herkästi, mutta hevisti. Ja voi huh, kuinka mahtavasti hääbändimme Kaapeli tässä onnistui! Muistan kuiskanneeni Ukkokullalle, että voi kun tämä hetki ei koskaan päättyisi... <3 Vieraat suorastaan mylvivät tanssimme jälkeen. En muista KOSKAAN missään häissä nähneeni vastaavaa: hääväki kirjaimellisesti sekosi häätanssistamme! Väki itki, vislasi, kirkui ja hurrasi. Tunnelma oli aivan mieletön eikä sitä voi oikein edes sanoin kuvailla.

Kaikki tuntuivat nauttivan juhlista ja moni tuli sanomaan jo lähtiessään, että nämä ovat parhaat häät, joissa he ovat ikinä olleet. Tuntui aivan uskomattomalta, että myös muilla oli niin hyvä mieli juhlistamme! 

Kaiken kruunasi, kun kirjauduin häiden jälkeen sunnuntaina Facebookiin ja se oli täynnä ihmisten lataamia kuvia häistämme sekä mahtavia status-päivityksiä, joissa he hehkuttivat häitämme. Aivan huippua! 

Siinä kai meidän elämämme yksi ainutkertaisimmista päivistä lyhyesti referoituna. Jos jokin jäi mainitsematta tai mietityttämään, niin kysyä sopii. Budjetti-postaus tulee vielä erikseen, samoin jokunen potrettikuva. :)

Nina

Jossittelijan hääpuku.

Se on siinä: minun häämekkoni. Merkkiä Ellis ja malli on kaiketi sellainen kuin 11298.

Kerroin omistajalle, että minkälaista mekkoa haen, millaisesta pidän, ja niinpä omistaja haki tämän mekon mallinuken päältä näyteikkunasta. Koin ihastumista heti - tämä on oikeasti aika uskomattoman upea ilmestys luonnossa!

Tuntuu kyllä vähän haikealta, että mekkojen sovitus on nyt tässä. Etenkin kun olo oli vielä eilen vähän epävarma. Sellaista 100 prosenttisen varmaa "tää on se mekko!!!!!" -oloa ei tainnut tulla. Siksi olen väkisin miettinytkin, että onko SE mekko edelleen löytymättä? Epävarmaa oloa aiheutti eniten se, että tämä mekko oli minulle paikka paikoin todella liian suuri ja sitä tullaan kaventamaan ja pienentämään lanteilta reippaasti. Niinpä se tulee lopulta näyttämään päälläni ihan erilaiselta kuin mitä nyt.

Mekon valitseminen oli uskomattoman vaikeaa siksikin, että todella moni muukin mekko näytti päälläni aivan ihanalta. Ja minä kun jännitin, ettei mikään mekko sovi päälle, istu tai ainakaan näytä hyvältä. Pyhpah. Kyllä ne häämekkojen valmistajat tietävät näköjään mitä tekevät.

Ukkokulta on ollut vähän huolestunut, kun olen ollut milteipä pois tolaltani tämän mekko-dilemman kanssa. Hän on toisinaan kysynyt, että pitäisikö minun VIELÄ mennä sovittamaan jonnekin muuallekin. Olen marissut epävarmuuttani tietysti myös kaaso-paroilleni ja he ovat lohdutelleet, että mekosta tulee korjausten jälkeen vähintäänkin täydellinen, ja että mekko on todella paljon minun näköiseni, ja että tuosta on vaikea yhdenkään mekon pistää enää paremmaksi. Ja samaa mieltä olen minäkin kaasojeni kanssa. Siksi vastasinkin Ukkokullalle, että jos tämä mekko ei ole SE mekko, niin tämä on aivan äärimmäisen lähellä sitä.

Minulle häämekko on vain niin äärimmäisen tärkeä. Ehkä häiden tärkein elementti heti Ukkokullan jälkeen. Koko ajan olen miettinyt, että haluan upean häämekon, joka ei jätä ketään kylmäksi. Haluan jotain ainutlaatuista, jotain sellaista, mitä puetaan ylle vain sen yhden kerran. Haluan sellaisen mekon, joka ylittää kaikki Ukkokullan odotukset.

No, kiinnostaako nähdä kuvia, kun ensi kesän morsmaikku sovittaa tätä huikeaa mekkoa? Kas tässä, pastalaatuisia kuvia kännykästäni kera surkeiden poseerausten - enjoy:

 

Te, jotka olette jo rouviintuneet, miten te löysitte mekkonne? Tuliko teille SE olo? Vai onko se urbaania legendaa vain? Oliko mekon valinta helppoa vai vaikeaa? Tarinoita jakoon! <3


Nina