Päiväkotiin? Vai ei päiväkotiin?

Meidän perheemme arkea on mullistanut raskauden lisäksi myös poikien päiväkodin aloitus. Tästä hetkestä on nyt reilu kuukausi, joten nyt on varmaan hyvä hetki näpyttää ylös ajatuksia ja kokemuksia.

Meidän ns. suunnitelma alkuvuodesta oli, että haemme pojille päiväkotipaikkoja hyvissä ajoin, sillä halusimme, että kun (huomaa itsevarma asenne, joka tosin ajan saatossa on jo karissut pois...) saan töitä, on pojilla varmasti hyvä hoitopaikka ja mikä tärkeintä: sama hoitopaikka. Omat kalseat kokemukseni perhepäivähoidosta johtivat siihen, että perhepäivähoitoa emme edes harkinneet. Päiväkoti tuntui turvallisemmalta ja paremmalta valinnalta, etenkin kun hoidon aloittavat kekkulat ovat jo lähes 4- ja 3-vuotiaita. Hain läpi kevään oman alani, tai läheltä liippaavien alojen, töitä. Siinä onnistumatta. Ahdisti aavistuksen, mutta ajattelin, että eikös sieltä jotain tule vastaan. Kunnes kesäkuun alussa plussasin. Ajattelin, että nyt voin ainakin sanoa hyvästit "kunnon" vakituisille, kunnianhimoisille työpaikoille - kuka palkkaa ketään pariksi kuukaudeksi töihin, jossa vaaditaan kunnon omistautumista ja perehtymistä asiaan? Niin, en minäkään.

Ensimmäistä kertaa päiväkotiin koko perheen voimin -selfie. <3

Vaikka suunnitelmien puihinmeno vähän harmitti, oli raskaus ihan fantastinen uutinen. Painiihan hei kolmas lapsi aika lailla eri genressä mahtavien asioiden rintamalla kuin uusi työpaikka. ;) Opinpa myös senkin jälleen kerran, ettei elämää kannata "suunnitella".

No, olimme hetken puun ja kuoren välissä: meillä oli kaksi hoitopaikkaa lapsille, mutta minulla ei ollut (ja tässä kohtaa jo tiedettiin, ettei tulisikaan olemaan) töitä, vaan seuraava etappi olisi mitä luultavimmin äitiysloman alku ja vauvan syntyminen. Pohdimme ottaisimmeko päivähoitopaikat vastaan vai olisivatko pojat vielä määrittelemättömän ajan kotona. Kummatkin ajatukset tuntuivat yhtä hyviltä ja huonoilta yhtäaikaa. Ukkokullan vankka mielipide oli se, että nyt on poikien aika aloittaa päiväkoti-ura ja ajoituskin oli hänestä hyvä: minä saisin viikossa muutaman hengähdyspäivän ja pojat taas saisivat aivan uudenlaisia virikkeitä sekä tietenkin ikäistään seuraa. Lisäksi hoidon aloitus ennen vauvaa takaisi sen, ettei isommat lapset koskaan yhdistäisi hoitoonmenoa ja vauvaa toisiinsa, sillä toisiinsahan ne eivät millään tavalla liity.

Niinpä päädyimme siihen ratkaisuun, että pojat aloittavat päivähoidon osa-aikaisesti, eli ovat päikyssä 11 päivää kuukaudessa. Tuntuu, että meidän ratkaisu sai monenlaista palautetta lähipiiristä. Osa oli sitä mieltä, että poikien oli jo korkea aikakin aloittaa päivähoito ja osa taas tuntui olevan sitä mieltä, että poikien hoitoonlaitto on turhaa, sillä olenhan minä kotona. Nyt reilun kuukauden jälkeen huomaan kuitenkin, että tekemämme päätös oli ihan oikea.

Itse päiväkodin aloitus oli meillä liian helppo. Pojat jäivät päikkyynsä ekan viikon ajan superhelposti. Hyvä, jos ehtivät meille vanhemmille sanoa moikat. Kaikki oli uutta ja jännittävää, superkivaa. Sitten alkoi totuus valjeta lapsille - tänne siis ihan oikeasti joutuu jäämään kerta toisensa jälkeen eikä joka hetki olekaan silkkaa jättekivaa. Toinen viikko ei mennytkään enää ihan niin helposti, eikä vielä kolmaskaan viikko... "En halua päiväkotiin, eihän me mennä tänään päiväkotiin, päiväkodissa on tylsää" -vinkumiset alkoivat usein jo kotona, päiväkotipäivää edeltävänä iltana. Jos illat sujuivat näissä tunnelmissa, voitte kuvitella etteivät aamut olleet yhtään sen helpompia. Itselläni oli jäätävän paha mieli - teimmekö kuitenkin jotain väärin nyt? Oliko ajoitus päiväkodin aloitukselle jotenkin väärä? Oliko päiväkoti kurja paikka, oikeasti? Miksi sopeutuminen sinne voi olla näin täyttä tuskaa? Yritin piilottaa mahdollisimman hyvin oman pahan mieleni ja olla pojille aina positiivinen sekä kannustava. Yritin tsempata, että päiväkodissahan tehdään vaikka ja mitä, ja siellä on kavereita, ja liukumäki, ja ihan parasta.

Liekö sopeutuminen kuitenkin alkanut ja meidän vanhempien tsemppaukset auttanut, mutta neljäs viikko pyörähtikin käyntiin vähän paremmissa merkeissä. Vieläkin huuli toisinaan väpätti, tai tuli ihan itkukin, mutta se meni ohi jo miltei vielä meidän vanhempien ollessa paikalla. Päiväkotiin menoa ei enää itkusteltu eikä harmiteltu. Viidentenä viikkona Kloppinen jopa hymyili meille ikkunasta, kun vilkutimme pois lähtiessämme. Syytin monesti hitaasta sopeutumisesta osa-aikaisuutta - tuntuu jo maalaisjärjellä mietittynä vaikeammalta sopeutua tilanteisiin, joihin joutuu vain silloin tällöin kuin että joutuisi joka päivä. Nyt kuitenkin tuntuu, että sopeutuminen kuitenkin tapahtui ihan siinä missä muillakin lapsilla.

Pojat ovat oppineet kuukaudessa paljon kaikkea: uusia taitoja, uusia leikkejä, tottuneet toimimaan muullakin tavalla kuin kotona, käyneet metsäretkillä, kirjastossa ja urheilleet. He ovat oppineet uusia tapoja askarrella, uusia lauluja, uusia tapoja, uusia leikkejä. Äärimmäisen tärkeitä ja hyviä taitoja pienille ihmiselle, jotka aikanaan lähtevät myös koulutielle.

Metsäretkieväät <3

En sano, etteikö näitä kaikkia voisi oppia myös ihan kotihoidossa, ehdottomasti voi. Mutta siihen tarvitaan tietynlainen äiti ja minä esimerkiksi voin tunnustaa olevani äärettömän huono askartelija. Tai metsäretkeilijä. Eikä minua toisaalta saa lähtemään joka siunatun päivä eri hiippakuntien kerhoihin, jotta pojat saisivat ikäistään seuraa jatkuvasti oppiakseen niitä sosiaalisia taitoja. Kaikkein tärkeintä tässä minulle itselleni on se, että pojat ns. tottuvat jo alustavasti siihen kouluelämään ja myös ns. karaistuvat. Itse olin lapsena pitkään kotihoidossa sekä muutamalla äärimmäisen surkealla perhepäivähoitajalla ja voin kertoa, että esikoulun aloitus oli minulle jumalattoman kova paikka. En halua sitä samaa missään nimessä omille lapsilleni.

Sellaisia valintoja ja kokemuksia meidän perheessä. Päiväkoti-arkea jatketaan hyvillä mielin ja en malta odottaa esimerkiksi ensimmäistä joulujuhlaa saati päiväkotikuvia! <3 Ja olihan tuo elämämme ihkaensimmäinen vanhempainiltammekin jo aika herttainen kokemus. :D

Kokemuksia ja mielipiteitä päivähoidosta sekä sen aloittamisesta?

Hyvää viikonloppua! <3


Nina

Ps. Jotta tästä postauksesta ei olisi tullut pitkä kuin nälkävuodesta, päätin kirjoittaa toisen, joka pitää sisällään vinkkejä ja ostoslistaa, että mitä sinne päiväkotiin oikein tarvitaan. Sellainen siis coming up. :)

Kun 2/2 on uhma.

Kun tein raskaustestin Jäpikästä, Kloppinen oli neljä kuukautta. Ei jumalauta, muistan ajatelleeni. Ei jumalauta, totesi myös osa lähipiiristä. Osa tsemppasi, että teilläpäs se haikara visiteeraa tiuhaan - ihanaa, pärjäätte varmasti. Toiset taas maalasivat seinät kauhukuvilla täyteen: tulevaisuutemme tulisi olemaan äärettömän rankkaa kahden pienen kanssa. Ehkä ihan sulaa helvettiä jopa.

Elin Jäpikän raskausajan ajatellen (...peläten...), että tulossa on ehkä maanpäällinen helvetti tai jotain sen sorttista. Mutta elämä kantaa ja selviäisin, uskoin ja halusin uskoa. Sitten Jäpikkä syntyi, kasvoi, ja Kloppinen kasvoi sekä kehittyi siinä ohella. Elämä ei ollutkaan niin kamalaa. Ei niin väsyttävää, ei niin uuvuttavaa, ei niin rankkaa niin kuin moni usein muistutti. Ei toki helppoakaan, mutta usein ajattelin, ettei se yhdenkään lapsen/vauvan/taaperon kanssa herkkua aina ole. Toiset kysyivät kuinka pärjäsin ja miltä vuoden ikäero tuntuu. Vastasin aina, rehellisesti, että hyvältä - ei tämä ole niin rankkaa kuin mitä oletin. Pojat söivät ja nukkuivat hyvin, siinä lie kohtalaisen helpon vauva-ajan ja taapero-ajan yhdistelmän salaisuus.

En ole koskaan ajatellut, että voi pastilli, kun meninkään tekemään lapset vuoden ikäerolla. En ole juuri koskaan nähnyt asiassa mitään negatiivista. Päinvastoin: ihan jo pienistä saakka pojista on ollut toisilleen ihan uskomattoman paljon seuraa ja pienempi on oppinut valtavasti asioita isoveljeltään. Kaikki on siis just hyvin. Just hyvin, just näin. Olen ollut valintoihimme aina kovin tyytyväinen, näin pienessä ikäerossa paljon positiivista.

Kunnes ikäplakkariin alkoi kertyä vähän lisää vuosia: kaksi ja kolme. Tiedätte, mitä nämä iät pitävät sisällään. Uhman. Yksittäisen lapsen uhma on jotain jäätävää. Entäpä sitten, kun uhmatuhmia löytyy himasta tuplat? Niin, terkkuja vaan kaikille kaksosten vanhemmille - te kyllä tiedätte, mistä tässä postauksessa on kyse.

Kaksi uhmakasta lasta tarkoittaa tappelua, hankalaa arkea, multipaljon itkua, potkuja lattiaan... Tuplasti. Miettikääpä komboa, jossa kaksi nuorta sielua käyvät vimmattua elämän opettelua ja räpiköivät jossain tunteiden hallinnan syvässä suossa - miettikää, kun toisella menee hermo. Miettikää, kehen toinen sen useimmiten purkaa. Ei, ei aina äitiin, vaan siihen toiseen. Sitten kun se toinen, joka opettelee vimmatusti samaa juttua ja räpiköi siellä samassa suossa, raivoaa toiselle takaisin, on soppa aika lailla siinä. Nätisti sekoitettuna. Nyrkki viuhuu, lelut lentelevät, hiukset leijailevat tukkanuottasten päätteeksi ilmassa kauniisti pölypunkkien seassa leijaillen.

Tilannetta ei varsinaisesti helpota se, että en ole vain erotuomari 24/7, vaan myös tunteiden suossa räpiköivien ihmistaimien koutsi, jolla itselläänkin on polla vähän sekaisin. Raskaushormonit, you know, big time. Tuntuu, että tämä raskaus on tehnyt minusta itsestänikin kiukkuavan uhmatuhman, joka taantuu pienemmästäkin takaiskusta kolmevuotiaan tasolle kuin sormia napsauttamalla. Miten ihmeessä siis pystyn ajattelemaan ja käyttäytymään kuin aikuinen? Että tämä on IHANA (!!) vaihe, jossa pieni silmäteräni itsenäistyy ja harjoittelee tunteiden hallintaa sekä ilmaisua? Että miten onkaan ihanaa, että silmäterillä riittää luonnetta enkä mitä ilmeisimmin ole kasvattamassa kahta uutta kynnysmattoa? Miten, kun lattialla rääkyvät kullanmurut saavat minutkin haluamaan heittäytyä mahalleen lattialle ja huutamaan kuinka epäreilua shittiä tää on? Onneksi olen raskaana, niin loppuhuipentuma mahallaan lattialla jää sentään näkemättä...

Niin, meillä poikakultien elämän alkutaival oli näemmä aika seesteistä aikaa. Meillä se ei pitänyt paikkaansa, että vauvavuosi olisi raskain ajanjakso. Ehei, minusta raskainta aikaa on tämä, kun vauva osaa puhua, vaatia, kiukutella, olla tottelematta, olla kuuntelematta, tehdä asioita joita ei saa tehdä...

Ja tämä ikäero: reilu kolme ja neljä vuotta, ei ole tasan yhtään helpompi. Ei ainakaan nyt, ei vielä. Siinä missä edellinen raskaus sujui hyväntuulista vauvaa hoitaessa, nyt olen raivohärkä kahden uhmamurun äiti. Siinä missä viimeksi saatoin nukkua ja levätä just silloin kuin vauvakin, nyt työtä ja tekemistä piisaa vaikka vähän naapurillekin.

Jään odottamaan seesteistä vaihetta - sitä junaa saa vissiin tovin jos toisenkin odotella...

Mielipiteitä ikäeroista? ;)


Nina

Tuuliviirin tunnustukset.

Pakko tunnustaa, että olen niin huvittava tuuliviiri ajatusteni kanssa, että toisinaan se naurattaa minua itseäänkin.

Niin kuin te jotkut ehkä muistattekin, hain joulukuun alussa erästä työpaikkaa. Pääsin haastatteluunkin, etenin lisätehtävän tekoon, mutta valituksi en kuitenkaan tullut. Olin aika särki, vaikka jo haastattelun hetkellä paikka ei tuntunut omanlaiselta eivätkä kemiat varsinaisesti kohdanneet minua haastatelleiden henkilöiden kanssa. Pettymyksen musertavat tuntemukset tuntuivat typeriltä, mutta minkäs teet - ei ole helppoa tulla torjutuksi, missään suhteessa. Miettikääpä, olette ensin vuosikausia kotona lasten kanssa ja pelkkä ajatus töihinpaluusta tuntuu pelottavalta. Sitten haette työpaikkaa ettekö tulekaan valituksi. Eikö olekin ehkä ihan normaaleja tuntemuksia, että tuntee itsensä aurinkokunnan suurimmaksi luuseriksi, joka ei ole enää riittävän hyvä missään muussa kuin vaipanvaihdossa?

Päätin silloin, pettymyksen keskellä, että meikämannekiini se nauttii nyt kotonaolosta ja joulusta, että katsotaan duunihommia tämän vuoden puolella uudelleen. Uudella draivilla. No, eihän se aivan niin kuitenkaan mennyt... Epävarmuus nakersi naista ja kotonaolo vitutti niin, ettei veri kiertänyt. Olin jo ehtinyt ajatella tulevaa niin, että olisinkin töissä. Tienaisin, olisin jotenkin merkittävä. Mutta ei, tosiasiassa olin vieläkin kotona "isojen" lasten kanssa. Talous on kuralla, minulla ei ole mitään uraa ja lapset luultavasti jäävät kehityksessä jälkeen, kun ovat "vain" kotona kanssani ilman kehitystä kehittävää tekemistä ja ikäistään seuraa.

Joo, älkää sanoko mitään.

Pahinta alkuvuodessa on ollut oma tyytymättömyys omaa elämää kohtaan. Niin kuin olen täällä nurissutkin, oma aika on ollut kortilla. Olen miettinyt aamusta iltaan omaa tulevaisuuttani. Olenhan kuitenkin lopulta muutakin kuin vain äiti. Ennen äitiyslomaa työni jäi toisella paikkakunnalle, joten minulla ei ole työpaikkaa odottamassa täällä. Olen ikään kuin tyhjän päällä. Se veti mieltä matalaksi ja ahdisti isosti. Ja mikä paskinta, kaikki omat ikävät fiilarithan purkautuvat mihinkä muuhunkaan kuin lapsiin. En ole ollut häävi mutsi. En ole ollut kovin hyväntuulinen, olen ollut arkeen ihan totaalisen kyllästynyt ja tiedottomuus tulevasta on tehnyt minut poissaolevaksi.

Koska alani ei ole mikään supertyöllistäjä, harkitsimme Ukkokullan kanssa puolivakavissamme, että tekisimme tähän samaan syssyyn vielä sen kolmannen lapsen. Yksi vielä ja sitten luukut (lopullisesti?) kiinni ja eikun uraputkeen. Ukkokulta kuitenkin tässä tienaa sen verran, että pärjäämme taloudellisesti, vaikka olisinkin kotona.

No, tuohon ajatukseen osittain tarttuen ja asennoituen eteeni pompsahti jälleen avoin työpaikka-ilmoitus alaltani. Tekisi mieli hakea tätä paikkaa, mutta nyt pääsemmekin siihen, mihin ensimmäinen virke postauksessani jo johdatteli... Tuuliviireyteeni.

Nyt ajatus nimittäin töihinmenemisestä tuntuu ihan superpelottavalta ajatukselta. Kyllä, taas jälleen kerran. Mietin liikaa - siinä on suurin syy ongelmiini. :D Jännitän hakemattomia päivähoitopaikkoja. Menenkö perse edellä puuhun, olisiko pitänyt ensin hoitaa ne hoitopaikat ja vasta sitten alkaa katsella työpaikkoja... Mutta kun, alani ei ole ihan se perinteisin. Sinne ei haeta ihmisiä töihin joka viikko, ei edes joka kuukausi. Vaikka viikkotolkulla olen kironnut kotonaolemista ja selaillut päivittäin eri foorumeja työpaikkaa etsien, olen nyt ihan kauhusta jäykkänä pelkästä ajatuksesta, että pitää lähettää työhakemus. Enkö tule valituksi taaskaan? Ja jos tulisin, niin en varmasti osaisi enää mitään? Saisinko potkut, kun en ollutkaan niin hyvä kuin mitä työhakemuksessani lupasin? Millaista se arki sitten olisikaan, jos lapset olisivat yli puolet päivästä pois? Pöllittäisiinkö meidän Rodinit päiväkodissa ja olisiko meillä jatkuvasti jokin flunssarokkoripuli?

Apua-apua-apua.

Pirun hankalaa. Minä olen. Hankala.

Mielipide saa vaihtua, koska olen nainen. Eikö? :D


Nina

Etelän vetelä.

Tämä postaus ei kerro eteläisen Suomen säästä (kyllä, räntäpastaa tiputtelee alas - edes Kollia ei kiinnosta mennä ulos), vaan jotenkin todella vetämättömästä omasta olosta. Olo on väsynyt. Jäpikkä on itkustanut nyt joka yö jotain viimeisen viikon ajan, ja vaikka itku kyllä laantuu helposti ja nopeasti, jään minä sen jälkeen pyörimään sänkyyn. En saa heti unta ja se turhauttaa. Jään miettimään kaikkea, aivan älyttömiäkin asioita.

Olo on vittuuntunut. Kaikki vituttaa, vituttaa olla kotona. Tuntuu, että pojat tappelevat jatkuvasti jostakin. Tuntuu, että he eivät kuuntele mitään eivätkä ainakaan tottele, vaikka kuulisivatkin. Tuntuu, etten tee päivisin mitään muuta kuin siivoa ja kokkaa. Samoja sotkuja ja samoja ruokia.

Lelut levitetty ympäri leikkihuonetta...

...jotta Kolli mahtuu leluille tarkoitettuun hyllykköön nukkumaan?

 

Kotiäidin rooli maistuu tällä hetkellä todella happamalta ja olisin aivan totaalisen valmis tekemään päivät jotain aivan muuta. Palkkakin olisi toivottava asia, varsinkin kun herkullisia kevät/kesä-mallistoja tipahtelee joka puolelta ja haluaisin kotiuttaa muun muassa kaiken.

Olo on vetelä myös siksi, etten ole vieläkään saanut aikaiseksi lähteä treenaamaan. Muuton jälkeen en suoraan sanoen tiedä, mihin paikkaan läskiä lähtisi polttamaan. Olen vertaillut jo tovin erinäisiä liikuntapaikkoja, mutta joka paikassa on hyvät ja huonot puolensa enkä vaan osaa valita, että minne päätyä. Kun on ollut liian pitkään tekemättä mitään, on kynnys myös lähteä päivä päivältä isompi. Blaah.

Sohvallakin on ihan hyvä olla.

Treenaamisesta on kuitenkin mielettömästi hyötyä. Silloin nukun hyvin, olen energisempi, virkeämpi, hartioita ei kolota, päätä ei särje. Lisäksi se on sitä kallisarvoista omaa aikaa, jota ei tällä hetkellä ole minulla minkäänlaista.

Ajatelkaas! Onko ihmekään, että välillä kiristää panta?

En vain tiedä, mitä se oma aika oikein olisi, jollei sitä treenaamista. Kaikilla ystävillä on lapsia, joten jos sitä lähtisi jonkun luo kahvittelemaan, niin tuntuisi kummalliselta lähteä ilman omia lapsia. En myöskään ole sellainen, että lähtisin pyörimään ostoskeskukseen yksin. Koska en palaa sieltä ikinä yksin. ;) Ostoksille lähteminenhän on ihan todellakin parasta yksin, mutta aavistuksen liian kallis harrastus viikoittain.

...ja shoppailla voi myös ihan kotonakin. ;)

Tiedän paljon äitejä, jotka nauttivat siitä, että pääsevät ruokaostoksille yksin. Mutta minä en koe siinäkään mitään hienoa. Se johtunee kai siitä, että poikien kanssa on ainakin tällä hetkellä ihan kiva mennä kauppaan. He käyttäytyvät useimmiten hienosti, ovat kärsivällisiä eivätkä he saa tolkuttomia raivareita lelu- tai karkkihyllyllä. Ruokakaupassa on kiva käydä lasten kanssa.

Kai sitä voisi lähteä iltaisin kävelylle, mutta yksin, ääh. Ollapa edes vauva, jota työntää vaunuissa. Kaiken lisäksi iltaisin on pimeää. Iuh ja huih. Joku karhu tai arabihan saattaisi viedä meikämannekiinin mennessään.

Mitä siis tehdä yksin muuta kuin treenata? Istua vessassa?

Millaista omaa aikaa teillä on, mitä te teette?

Ei sen puoleen, eipä tuolla meidän Kollillakaan tunnu juuri omaa aikaa olevan. Jatkuvasti joku ihastunut on silittelemässä. <3

Nina

Tiukkapipon terveiset!

Tunnustan ja tiedostan, että olen monessa asiassa aivan liian ehdoton ja aivan liian tiukkis. Joku on sen täällä blogissanikin kerran huomannut ja kommentoi, että löysää sitä pantaa. :D Terveisiä sille anonyymille: olen yrittänyt kovasti.

Aivan erityisen nihilisti olen lasteni syömisten suhteen. Se johtunee monesta asiasta: kiinnostuksestani puhdasta, terveellistä ruokaa kohtaan ja toisaalta myös oma lapsuus, jossa oma äiti ei todellakaan ollut mikään pullantuoksuinen kodinhengetär. Sitä en kyllä ole minäkään, mutta oma äitini vihasi (ja vihaa edelleen) ruuanlaittoa eikä hän suoraan sanoen ollut (eikä ole vieläkään) siinä kovin hyvä. Minä, 26 vuotta äitiäni nuorempi nainen, osaan esimerkiksi keittää paremmin sekä riisit että perunat. En ole lapsuudestani katkera, mutta Saarioisten roiskeläpillä eläminen on jättänyt luonnollisesti minuun jälkensä. Se näkyy sillä tavalla, että arvostan ja rakastan aivan tavallista kotiruokaa. Ihan tavallinen lihakastike on suurta herkkua, sillä sellaista ei omassa lapsuudessa ruokapöydässä koskaan ollut.

Minulle on siis näistä syistä todella tärkeää, että lapseni syövät ravitsevaa, monipuolista ITSETEHTYÄ kotiruokaa. Valmisruuat ovat asia, joita vältän kutakuinkin viimeiseen asti. Voitte kuvitella, että asenteeni pikaruokaa kohtaan on kahta tiukempi...

 

Meillä pojat saivat viikonloppuna Kollin kotiinsaapumisen kunniaksi hampurilaisateriat. Vaikka kyseessä oli poikien kolmas pikamättöhampurilaissetti, tunsin siitäkin lievää morkkista. Naurettavaa, eikö? Kolmas ateria, haloo. Tiedän pieniä lapsia, jotka syövät kaiken maailman herkkuruokaa paljon useammin. Miksi minun siis pitää morkkistella?

En vain mahda itselleni mitään: hampurilainen pienissä käsissä on jollain tavalla silmissäni irvokas näky.

Meillä poikien ruokailutottumukset ovat erittäin hyvällä tolalla: he syövät hedelmiä ja erityisesti Jäpikkä myös vihanneksia, he juovat janoonsa vettä ja esimerkiksi kaupassa he eivät tunnista muita herkkuja kuin suolakeksipaketin (niitä nääs juusto-himoisen nihilistimutsin kaapissa aika usein on...). He kyllä tykkäävät herkuista, totta kai, ja mielelläni heille jotain hyvää joskus annankin. Mutta pääosin syömiset ovat hyvin järkeviä. Morkkistelu on siis niin turhaa kuin vain olla ja voi.

Can't help myself.

Muita nihilistejä?


Nina

Koukutuin! Ja raivostuin.

Tiedättekö kuinka kauan voi mennä, että kylpyhuoneeseen saadaan pyyhekoukut paikoilleen? No, minä voin teille kertoa: yli kolme kuukautta. Terve! Hiiiiiiiiieman on meinannut palaa sulake, kun on pyyhkeitä on roikkunut siellä, täällä ja tuolla. Useimmiten jokunen on myös lattialla. Raah!

No, reilun kolmen kuukauden odotuksen jälkeen koukut ovat vihdoin paikoillaan. Ah ihanuutta! Jos kuulostaa naurettavalta, niin testatkaapa ihan itte: ruuvatkaa kaikki pyyhekoukut pois kolmeksi kuukaudeksi. Kyllä siinä esteetikon silmää kirvelee. Minä ihastuin (yllätys-yllätys) Riviera Maisonin koukkuihin, joita myydään tosin keittiökoukku-nimellä...

Näiden vanhahtava tyyli vetosi heti ensinäkemältä, mutta silti piti olla taas itsepäinen ja koluta kaikki kaupat paremman toivossa. No, kiertely osoittautui tälläkin kertaa ajanhukaksi ja ensimmäinen vaihtoehto oli kuin olikin se paras vaihtoehto. Ja nyt meillä roikkuu pyyhkeet oikein koukuissa! <3

...nyt tekisi mieleni uusia käsipyyhkeitä...

Koukkujen tuomien onnenhuokausten sekaan mahtuu myös rutkasti huutoa ja kiukkua. En totisesti tiedä mitä pirskattia noille poikasilleni uuden vuoden vaihteen jälkeen tapahtui, mutta ne jumalauta riitelevät yötä päivää. Nolostuttavan usein olen itsekin siinä samassa rytäkässä riitelemässä. Pinnaani ei tosiaan ole tehty kuuntelemaan huutoa, riitelyä ja kiljumista aamusta iltaan. Nyt tuntuu, että poikia ottaa päähän toistensa pärstävärkit ja minua se joka asiasta riiteleminen. Että on kuulkaa feng shuit meillä aika kohdillaan. Tuntuu, että hiiretkin rapistelevat vähemmän kuin ennen...


Jotain sellaista isin ja äitin pikkuviikonloppulomaa odotellessa.


Nina

Tänä vuonna...

Uusi vuosi. 2015. Täällä ollaan ja mitä luultavimmin tämä vuosi jatkaa siitä, mihin 2014 joulukuussa jäätiin. Vaikka itsekin haluaisin olla sellainen superfantsun positiivinen ja uskoa, että tämä on elämäni vuosi, täynnä kaikkea fantsua, niin en vaan ole sellainen. Sen verran pientä positiivisuutta minustakin kuitenkin löytyy, että uskon jokaisen vuoden olevan tavallaan kuin blanco paperi tai tyhjä käsikirjoitus. Omilla teoilla pystyy vaikuttamaan moneen, varsinkin pieniin asioihin, joilla myöhemmin voi olla suurikin merkitys.

Uuden vuoden lupaukset ilmiönä on minusta vähän typerä, mutta siitä huolimatta olen miettinyt itsekin joitakin asioita, joita aion yrittää tehdä toisin. Joten kaiketi niitä voi pieniksi lupauksiksikin kutsua. Yritän muuttaa pieniä asioita elämässäni, jotta olisin onnellisempi ja tekisin näin myös lähipiirini onnellisemmaksi...

...pienillä asioilla:

1. Aion juoda enemmän vettä.

2. Aion aloittaa urheilun ja liikkumisen uudelleen, vaikka se tauon jälkeen onkin aina haastavaa. Ja vuoden alussa mälsää, kun kaikki muutkin löllyrät löntystävät salille fitnessmasu tavoitteinaan. :D

3. Aion syödä entistä terveellisemmin: värikkäästi kaikenlaisia kasviksia, vihanneksia, hedelmiä ja marjoja.

4. Aion syödä ihan yhtä paljon myös herkkuja. Elämä ois aivan jumalattoman ankeeta, jos ei saisi herkutella. Näin se vaan on.

5. Aion nauttia (lastenvaatteiden) shoppailusta, ja tuntea vähemmän siitä morkkista! En ole kuitenkaan ryöstänyt pankkia enkä ole edes helvetillisessä velkakierteessä, joten mitä pahaa tässä lastenvaatteiden ostamisessa on... Se raha kuitenkin menisi johonkin muuhun. Ja minä nautin siitä, jollain kierolla tavalla, kun saan ostettua jotain ihanaa vaatetta pojilleni. Silmä lepää, kun niillä on kivat vaatteet päällä. Joten aivan sama, mitä muut tuumaa - tämä on meikämannekiinin harrastus. Ajatellaanpa näin. ;)

6. Aion sanoa itselleni JOKA PÄIVÄ, että olen todella upea nainen ja todellinen saalis! Olen lopen kyllästynyt jo vuosia kestäneeseen asenteeseeni, jossa vertaan itseäni kaikkiin mahdollisiin ja tunnen itseni ihan totaaliseksi nollaksi. Perseestä! Ja tähän on tultava muutos.

7. Aion panostaa avioliittoomme. Yritän olla nurisematta turhista Ukkokullalle, huomioida häntä ja osoittaa hänelle kuinka hiton tärkeä hän minulle onkaan. Aion kehua ja koskettaa, entistä enemmän. Lähipiirissämme on muuten meneillään joku kumma eroaalto, ja se on jostain syystä lähentänyt meitä entisestään, sillä toisten ongelmat ovat herättäneet meissä paljon keskustelua ja olemme useaan otteeseen todenneet yhteen ääneen, että onneksi meillä on asiat näin. <3

8. Aion nauttia ajastani kotiäitinä. Aion nauttia aitiopaikastani poikieni elämässä. Yritän olla surkuttelematta menetettyjä työpaikkoja ja mahdollisuuksia, ja odottaa kärsivällisesti omaa hetkeäni. Aion sisustaa ihanaa kotiamme, haaveilla kaikesta kauniista ja kevään tullen touhuta pärse pystyssä kukkamaalla. Aion istuttaa pihalle jotain ja toivoa, ettei se heti kuolisi. Aion yrittää ainakin pionipensaan istuttamista. Aion yrittää myös kasvattaa jotakin syömiskelpoista, ehkä tehdä loppukesästä myös viinimarjamehua.

Voisin vielä luvata olla parempi äitikin. Että olisin kärsivällisempi ja kehuisin enemmän ja ja ja. Mutta ollakseni nyt täysin rehellinen - minä olen minä, enkä muuksi muutu. Pinnani on lyhyt eikä se uuden vuoden lupauksen myötä takuulla pitene millimetriäkään. Lisäksi minä aion kaiken "olen paska äiti" -jorinan keskellä sanoa kuulkaas näin: minä olen ihan hyvä äiti. Voisin olla kaikkea enemmän ja kaikessa parempi, mutta nytkin olen varmasti riittävän hyvä äiti. Minä kehun, minä halaan, minä hellin, minä pussaan ja teen asioita lasteni kanssa. Jos se ei riitä, niin ei mikään riitä. <3

Ehkä siis viimeinen "lupaus" onkin olla armollisempi itselleni. En vaadi itseltäni liikoja, suoritan vähemmän. Uskallan yrittää, ja jos mokaan, niin maailma siihen tuskin kaatuu. Yritän olla rohkea, yritän olla avoin. Olen oma itseni, sekin riittää. Senhän on riitettävä! :D

Tänä vuonna toukokuussa olen kirjoittanut tätä blogia neljä vuotta. NELJÄ. Ei saakeli. Sinä aikana moni blogi on aloittanut, lopettanut, aloittanut taas ja ehkä lopulta taas lopettanutkin. Moni on vaihtanut nimeä, osoitetta, saanut siitä palkkaa. Moni on saanut tunnustusta, satoja lukijoita. Pro-tyypit jopa tuhansia. Ollakseni rehellinen en aivan ymmärrä mihin blogien suosio lopulta perustuu... No, en halua kuulostaa katkeralta, koska en sellainen ihan oikeasti ole. ;)

Blogini jatkaa eteenpäin porskuttamista. Ensialkuun aloitin kirjoittaa asioita itselleni, muistoksi. Sitten jokunen lukija eksyi kelkkaan ja olin pähkinöinä. Moni voisi ajatella, että neljä vuotta bloggaamista on aivan turhaa, jos lukijoita ei ole sinä aikana kertynyt edes sataa tai jos blogi ei ole kehittynyt sen suuremmaksi sinä aikana. Minä kuitenkin aloitin tämän harrastuksena ja sellaisena se on säilynyt tähän päivään saakka. Minusta ei tullut ammattibloggaria, mutta so what. Voinpa kirjoittaa just mitä haluan tai olla kirjoittamatta kuukauteen. Edelleen tämä blogi on kanava purkaa tunteita, minulle itselleni pääasiassa. Jos joku saa jostakin jotain onkeensa, niin se on vain plussaa muun mahtavan ohessa. En ole tyrkyttänyt tätä blogia koskaan kenellekään enkä millekään. Ehkä olisi pitänyt? :D

Blogini jatkaa samalla meiningillä edelleen. Käsittelen asioita, jotka ovat minulle tavalla tai toisella tärkeitä. Hihkun ostoksiani, kuolaan asioita tai märisen mälsästä arjestani. Same old shit. ;)

Kiitos sinulle lukija tai satunnainen kävijä, toivottavasti olet mukana tänäkin vuonna!

Toivotan teille kaikille huikeaa vuotta 2015, olkoon se täynnä onnellisia hetkiä! <3


Nina

Raivohärkä.

Meille on ilmestynyt joulun rauhaa ihastuttamaan pieni raivohärkä. Väittävät, että uhmaikä iskee kaksivuotiaana. No ei kyllä iske. Tai ainakin meillä sekä isompi että pienempi ovat olleet melko piece of cake -tapauksia kaksivuotiaana. Oikeastaan tuo meidän kaksivuotias on itse leppoisuus verrattuna kolmevuotiaaseen Kloppiseen. Taivas varjele, minkälainen tämä uhma vielä on!

Ei, tätä ei voi kuvailla sanoin: oman tahdon lisääntyminen. Ehei. Kyse on jotain paljon sekopäisemmästä. Alle kolmivuotiaiden äidit, ehkä teidän on syytä passata tämä teksti. Tai toisaalta lukea se, jotta tiedätte mitä on mahdollisesti tulossa. Ehkä teillä on jonkin sortin kasvamisen ja itsenäistymisen hulluus koettu jo kaksivuotiaana, ehkä teille ei edes ole luvassa tällaista. Mutta jos tämä kuulostaa tutulta, niin kommenttiloora odottaa myötätuntoisia rakkauskirjeitä. Kaikki "ai eeeeeei meidän Liisu-Pekka vaan" -viestit lupaan poistaa oman käden oikeudella.

Puspus vaan, mennäänpä siis asiaan!

Eli juu, sillai kai, että meidän esikoisemme Kloppisen tapauksessa se ihan ehta uhma odotutti itseään aika jetsulleen kolme vuotta ja pari kuukautta, kunnes päräytti päälle sata lasissa. Miten uhma, tai mikälie vaihe, sitten näkyy? Kloppinen tulistuu supernopeasti. Jos asiat eivät suju niin kuin hän haluaa. Jos lelut eivät mene niin kuin hän haluaa. Jos hän ei saa mitä haluaa. Sitten palaa käämi. Toisinaan toisen harmitus jää melko laimeaksi, varsinkin jos osut juuri oikeaan aikaan paikalle, eli toinen ei ole jo kilahtanut. Mutta aivan yhtä usein myöhästyt otollisesta hetkestä ja saat katsoa, kun rakkauspakkaus sätkii maassa, itkee silmät turvoksiin ja huutaa kuin tapettava sika.

Kiva vertauskuva näin joulun alla, eikö?

Itse olen huomannut, että Kloppinen ei selkeästi osaa nyt käsitellä niitä tunteita, kun hän epäonnistuu jossakin. Siis jos hän ei saa vaikka jotakin ukkoa pois auton kyydistä tai kärry ei jää traktoriin kiinni. Ero on aika melkoinen "entiseen" Kloppiseen, sillä hän on melko rauhallinen ja kärsivällinen tapaus. Nyt lehmän kärsivällisyys on kuitenkin vaihtunut kärsimättömyyteen. Ja raivareihin.

Lisäksi tilanteet, joissa en anna Kloppiselle periksi, saavat pojan hiiltymään ennennäkemättömällä tavalla. Esimerkiksi eilen Kloppinen riehusi ja raivosi lattialla yli puoli tuntia, kun en mennyt keräämään hänen kanssaan leluja, vaan ilmoitin, että minä siivoan nyt keittiön ja sinä lelut - tulen auttamaan, kun olen hoitanut ensin sen keittiön. Eipä kelvannut järjestelyt eivätkä neuvottelut. Ei, vaikka näin toimitaan joka päivä, samalla tavalla, kun on lelujen keräämisaika.

Tässä Kloppisen taidonnäyte, kun pyysin häntä keräämään lelut olohuoneesta omaan leikkihuoneeseen. :D

No, tänään vastaava tilanne oli taas miljoona kertaa helpompi eikä ollut minkäänlaisia ongelmia. Eli ehkä eilen koimme kuitenkin jonkin opin hetken, että millä tavalla asioita saa ja millä tavalla ei.

Raivarit ovat aika hurjaa katsottavaa toisinaan. Kloppinen huutaa, karjuu, kiljuu, irvistelee, pyörii maassa ja toisinaan hän koittaa "repiä naamaansa" tai jopa lyödä itseään. Erittäin kahjon, erittäin pelottavan näköistä, johon mikään ei oikein auta. Ei ainakaan meillä, ei Kloppisella. On odotettava, että toinen osoittaa rauhoittumisen merkkejä ja sitten otettava kevyt kontakti. Joka toki usein johtaa uusiin raivareihin. Sitä tulee väkisinkin mietittyä, että VOIKO tämä olla normaalia? Olen lukenut ja kuullut kaikenlaista, jotka tukevat käsitystä, että kyllä - tämä käytös on normaali kehitysvaihe. Mutta silti - oh Dear Mother of God...

Ennustan superfantsua automatkailua kohti Pohjanmaata huomenna! <3 :D

Hyvää viikonloppua, yritän ehtiä eetteriin vielä ensi viikon alussa!


Nina

Unohdinko nauttia?

Mielessä pyörii vimmatusti ajatukset töihin palaamisesta. Se on edessä, eikä ole aavistustakaan koska. Työpaikkani ennen Kloppista jäi toiselle paikkakunnalle, joten olen uuden edessä.

Tunnemyrsky on sekava: pelottaa - ei lasten puolesta, vaan omasta puolesta: olenko enää työssäni hyvä, olenko jäänyt kaikessa kehityksessä jälkeen ja ihan last season. Lasten puolesta en osaa niinkään jännittää. Onhan se toki kova paikka viedä lapset toisten hoidettavaksi, mutta Kloppinen ja Jäpikkä varsinkin ovat luonteiltaan avoimia ja reippaita. He saattavat ujostella uusia naamoja hetken, mutta sen jälkeen ei enää suunvuoroa saa. Poikia on sitä paitsi kaksi. Molemmat ovat erittäin taitavia tekemään asioita itse ja puhuvatkin erittäin hyvin. Kyllä ne hoidossa pärjäävät, olen siitä varma. Kunhan siitä kuuluisasta alkujärkytyksestä vain päästään yli...

Arki, jossa minä en enää olekaan lasten kanssa kotona, tuntuu jännittävältä. Vieraalta. Enää ei nukuta niin pitkään kuin nukuttaa eivätkä aamut ole kiireettömiä. Lounaita ei enää syödä yhdessä. Muutenkaan enää ei touhuta kotona yhdessä koko päivää. Oikeastaan tulemme olemaan suurimman osan päivästä erillämme ja se tuntuu väkisinkin raastavalta.

Ajatukset päässäni eivät ole pelkästään negatiivisia. Töihinpaluu tuntuu myös houkuttelevalta: enemmän rahaa käytettäväksi ja enemmän "omaa" aikaa, oman ikäisten seuraa. Shoppailuvimmaiselle pelkästään raha-asia on aika merkittävä, kun olen jo pitkän aikaa kitkuttanut hoitorahan kanssa. Viimeistään töiden alkaessa minun on jo "pakko" ostaa itsellenikin jotain: uusia vaatekaappi. Päälleni eksynee Miikkarin Yoga Pantsien sijaan jotain aivan muuta... Lisäksi työpäivä pakottaa harjaamaan hiukset eikä vetämään niitä nuttarakasaksi niskaan tai päälaelle.

Paluu työelämään parantaisi taloudellista tilannettamme, totta kai. Tunnustakin haaveilevani jo uudemmasta autosta. Citymaasturista. Ehkä sitä paitsi tulemme tarvitsemaankin toista autoa, vaikka Ukkokulta tekeekin pääosin kotikonttorilla työnsä. Haaveilen ylipäätään siitä työssäkäyvästä minästä: olisin laittautunut joka päivä. Pukeutunut ja meikannut kivasti. Istuisin siinä citymaasturissani. Totuus tulee olemaan varmasti jotain ihan muuta, mutta ainahan sitä pitää haaveilla. Eikö? ;)

Citymaasturia ja päiväkotia enemmän mietin kuitenkin ajatusta: elänkö nyt ollenkaan TÄSSÄ hetkessä vai stressaanko tulevaa aamusta iltaan, ilman että edes huomaan mitä ympärillä tapahtuu? Unohdanko nauttia tästä, kun saan olla pienten hurmaavien lasteni kanssa omassa kodissa? Tajuanko viiden vuoden päästä, että tämänkin ajan olisi voinut nauttia, mutta minä vain murehdin?

Tunnen merkillistä morkkista siitä, että olen vielä(kin) lasteni kanssa kotona. Se jotenkin hävettää. En ikimaailmassa ole laittanut Facebookissa olevani nyt kotiäiti. Tunnen muutenkin ihan tarpeeksi olevani jokin yhteiskunnan loinen, kun en muiden muurahaisten kanssa kanna korttani kekoon. Tiedän, että minulla on työvuosia vielä kymmenittäin edessä - mikä kiire siis. Silti tuntuu, että kaikki ihmettelevät ja arvostelevat kotona oloani. Kaikki nämä ahdistuksen tunteet ovat totaalisen turhia: lapseni ovat kuitenkin vasta 2- ja 3-vuotiaista. Siis pieniä lapsia. Olen etuoikeutettu voidessani olla heidän kanssaan kotona, sillä kotona on tuon ikäisen parasta olla. Totta kai olen heidän kanssaan kotona, kun se kerran on meidän kohdalla mahdollista. Mitä hävettävää on siinä, että minä itse kasvatan omat lapseni? Pitäisi nostaa vain leuka ylös. Niin, etenkin kun tässä on kuitenkin suoritettu yksi korkeakoulututkintokin loppuun.

Luin jostain jutun, jossa kirjoittaja kertoi kaikkien vanhempien harmitelleen sitä, että veivät lapsensa niin pieninä hoitoon, mutta kukaan ei ole harmitellut sitä, että oli ollut pidempään lastensa kanssa kotona. Uskon, että jälkikäteen moni ajatteleekin näin.

Miksi minä kuitenkin riudun näissä typerissä ajatuksissa? Miksi stressaan sitä, että olen kotiäiti? Miksi stressaan työnhakua, töihinpaluuta ja päiväkoti-juttuja? Miksen osaa nauttia näistä viimeisistä kultaakin arvokkaammista hetkistä pienten lasteni parissa?

Är-syt-tää.



Nina

Pari sanaa pottailusta.

Äitiydessä on montakin asiaa, jotka jaksavat hämmästyttää, mutta yksi suurimpia hämmästyksen aiheita on kiire. Äitien kiire. Kiire opettaa lapsia siihen, tähän ja tohon. Kiire oppia liikkumaan, kiire oppia puhumaan, kiire oppia itse syömään, kiire oppimaan potalle. Eritoten kiire pottailuun hämmästyttää. Miksi on niin kiire? Toki - vaipat eivät ole ilmaisia ja onhan siinä oma vaivansa niitä vaihtaa. Ympäristöystävälliseksikään ei taida voida kertokäyttövaippailua kuvailla. Ymmärrän.

Joka tapauksessa ensi kerran meinasin rykäistä kahvit väärään kurkkuun, kun tuttavani kysyi, että joko meillä pottaillaan, kun esikoiseni Kloppinen oli hädin tuskin 10-kuinen. Tuttavan lapsi oli suunnilleen samanikäinen. Järkytykseltäni taisin pystyä vain henkäisemään, että onko teillä jo potta? Niinku oikeesti?

Viimeistään ensimmäisen ikävuoden jälkeen pottailusta tuntuu tulevan mörkö yhteen jos toiseenkin taapero-kotiin. Pois vaipoista on kiire. Viis siitä, että tajuaako pieni siitä touhusta tuon taivaallista. Jotkut väittävät, että tajuaa. Että kuulemma kun lasta vie vaikkapa säännöllisesti ruuan jälkeen potalle, niin sinne ilmestyy kakka. Minä väitän, että ei tajua. Se kakka ilmestyy pottaan ainoastaan suolen säännöllisen toiminnan ansiosta, oli päällä sitten vaippa tai pehvan alla potta. Sattumaa, useimmiten kyse taitaa olla siitä. Neuvolantätimme komppasi ajatuksiani, kun paljastin hänelle Kloppisen 2-vuotisneuvolassa, ettei meillä ole vielä edes koko pottaa. Hän lohdutti, ettei lapsi tuon ikäisenä ole edes kehittynyt "valmiiksi" ymmärtääkseen koko pottatouhua. En muista enää tarkkaan näitä lääketieteellisiä termejä, mutta ilmeisesti jokin hermosto ei ole vielä kehittynyt riittävästi.

Ja tämä on täyttä totta. Voin allekirjoittaa sen, koska nyt kun lapseni ovat 2- ja 3-vuotiaita, näen tämän suunnattoman eron heidän kehityksessään. Toinen, isompi, on päiväkuiva ja toinen on vaipoissa, mutta intoutuu aina toisinaan käymään potalla. Kloppinen on ollut päivät ilman vaippaa elokuun alusta eli yli kolme kuukautta. Joitakin vahinkoja on tottakai käynyt, mutta olen yllättynyt kuinka helposti vaipattomuus onnistui! Olen yrittänyt vaipattomuutta Kloppisen kanssa ennenkin hänen ollessaan noin alle 2,5-vuotias. Silloin touhusta ei tullut mitään, joten parin viikon yrittämisen jälkeen annoin periksi ja palasimme vaippoihin. En ole tosin koskaan ollut mikään ressierkki vaippojen suhteen, vaan olen aina ajatellut, että kaikki aikanaan - tuskin nuo armeijassa enää vaipoissa ovat.

Loppukesästä tapahtui kuitenkin jotain. Kloppinen osoitti itse kiinnostusta pottaa kohtaan ja minä päätin, että nyt kannustan häntä oikein kunnolla vaipattomuuteen. Kloppinen sai alussa joka pisusta tarran, jonka hän sai liimata askartelemaani pahviin. Tarrat innostivat Kloppista ja pahvit täyttyivät tarroista toisensa perään. Intoa piisasi, joten päätin, että nyt en anna periksi, vaan vaipoille jätetään lopulliset hyvästit. Ilmeisesti äidin päättäväisyys ei kuitenkaan ollut ratkaiseva palikka pelissä, vaan riittävästi kehittynyt lapsi: hän osasi pissata heti, kun istahti potalle, ja toisaalta myös pidättää hetken pissaa, jos en vaikka jostain syystä sillä samalla sekunnilla itse ehtinyt kaveriksi pottailuun.

 

Jäpikkä intoutui myös kesällä pottailuun, Kloppisen inspiroimana. Yhden ikävuoden ero esitti merkittävää roolia: Kloppinen meni potalle pissalle, koska hänellä oli hätä. Jäpikkä taas aina silloin, kun Kloppinen oli potalla. Kloppiselta tuli aina "kunnon pissa" eli enemmän kuin kolme pisaraa pissaa. Jäpikältä taas pisara tai kaksi. Kaiken kruunasi Jäpikän riemuhuuto: "LISÄÄ VETTÄ TULEE!" ja raikuvat aplodit päälle, kun muutama pisara silloin tällöin pottaan osui. Muistan silloin ajatelleeni, että Jäpikän aika oppia kuivaksi ei todellakaan ole vielä... :D

Kloppinen oppi siis todella nopeasti päiväkuivaksi, kun hän oli siihen itse valmis. Muutamaa kuukautta alle 3-vuotiaana. Vielä on tosin käytössä yövaipat, mutta Kloppinen toisinaan itse juttelee, että vielä joku yö hän nukkuu kalsareissa ja herätään yhdessä yöllä pissalle. Jee, mama can't wait! ;) Voisi sanoa siis, että hyvin pyyhkii. Paitsi kun iskee kakkahätä. Pottaan kakkaaminen tuntuu olevan meillä nyt se akilleenjänne ja hirrrrrvittävän pelottava asia. Olen yrittänyt taas kaikkeni: hieronut selkää (rentouttaa kauhusta kankeaa lapsparkaa), kehunut ja ylistänyt sekä palkinnut pikkunameilla, kun se kakka kaiken häsläämisen päätteeksi on pottaan lopulta päätynyt.

2-vuotias Jäpikkä taas... No, hän käy potalla aina kun muistaa, että sellainen on. Ja se on just hyvä niin.

Mitä haluaisin siis sanoa tuoreille ja vähän kypsemmillekin äideille: älkää ottako niin ressiä siitä pottailusta. Antakaa lapsen olla pieni, ostakaa niitä vaippoja, liiallinen kiire ei voi olla hyvästä kenellekään. Kyllä se lapsi kasvaa, se kehittyy, nopeammin kuin haluaisimmekaan. Vielä yhtenä päivänä ne istuvat potalla kuin vanhat tekijät ja me äidit ihmetellään, että eikö taloudessa ole enää yhtään pyylevää vaippapeppua. <3

Rauhaa ja rakkautta!


Nina

Popupshop-ostoksia ja Molo-haaveita

Taas pukkaisi postausta lempiaiheestani: lastenvaatteista. En muuten tajua, miten tässä näin kävi. Minä, joka rakastin vaatteita, siis aikuisten vaatteita, kuljen nykyään last season -kamppeissa, mutta jumaleeri - mukuloiden kamppeet ovat aivan vimpan päälle. Tästä varoiteltiin, muistan, mutta että ihan oikeesti tässä kävi näin?! No, lohduttaudun ajatuksella, että viimeistään sitten, kun palaan työelämään, JOUDUN shoppailemaan oman vaatekaappini pullolleen.

Takaisin asiaan: vihjasinkin eräässä postauksessa, että postiin on näinä päivinä ilmestymässä paketti, jossa on - yllätys yllätys - lapsille vaatetta. Monikossa siksi, että menin tilaamaan minulle entuudestaan tuntematonta merkkiä enkä ollut aivan varma koosta. Mutta miten hyvä, että on lapset vuoden ikäerolla: jos on toiselle yllättäin liian pieni, niin ovat pienemmälle just hyvät! :D

Se mystinen, minulle uusi merkki on siis Popupshop. Olen ihastellut näitä muissa blogeissa ja Babyshopin Mid Season Sale innosti pikkualella testaamaan. Babyshop on muuten pirullinen nettikauppa - siellä olisi erittäin helppoa tehdä henkilökohtainen konkurssi. No, tällä kertaa konkurssi ja siitä seuraava mahdollinen aviokriisi vältettiin ja ostoskoriin päätyivät "vain" yöpuku ja baggy legginsit. Ihastuin heti: materiaali on ihanan pehmeää ja noin äkkiseltään tuntuisi melkoisen laadukkaalta. Ja tuo pingviini-yöpuku - voisiko söpömpää olla?! Etenkin kun olen repinyt hiuksia päästä kammottavien autot-yöpukujen viidakossa enkä vaan halua sellaisiin rahojani upottaa. Valitsin kooksi 2-3 years ja se oli aivan nappivalinta Jäpikälle, joka käyttää kokoa 92. Vaatteet sopivat hyvin päälle, mutta etenkin baggy leggareissa kasvuvaraa on sopivasti, etteivät jää ensi viikolla pieneksi.

Toivotaan, että nämä ovat yhtä ihastuttavat myös käytössä, eli kestävät käyttöä ja pesua. <3

Lastenvaate-shoppailuille ei ole näkyvissä lähiaikoina loppua, sillä kyllä, Kloppiselta uupuu aina vain talvihaalari. Olen yrittänyt metsästää haalaria käytettynä ja yhden jo ostinkin, mutta se oli livenä jotenkin niin tyttö-väri, että haalari oli pakko laittaa eteenpäin. Sittemmin olen empinyt ja harkinnut, ja aina vain ollaan ilman. Jäpikälle ostin käytettynä keltaisen Molon Polaris haalarin ja Moloa harkitsen vakavasti myös Kloppiselle. Cracker Crust -sävy ihastuttaa ja erityisesti Blueprint-sävyn asusteihin yhdistettynä! Vai mitä sanotte?

Kuvat lainattu Punavuoren peikon nettisivuilta.

Joko teillä on talvihaalari-hankinnat tehty? Mihin päädyitte? Vai onko muita Maija Myöhäsiä? Vai alennusten kärkkyjiä? Hmmm? ;)


Nina

Arjessa kiinni.

Kesä oli ja meni (luulen) ja olen taas ollut blogimaailmasta kovin paljon kateissa, kuten olette ehkä saattaneet huomata... :D Ei ole kyse siitä, etteikö asiaa ja vähemmän asiaa olisi ollut. Olen vain jotenkin tukossa enkä saa mitään aikaiseksi. Olen jahkaillut lukemattomia kertoja bloggerissa ja tulos on tämä: ei yhtään postausta. Eipä sillä, ei kesällä kuulu istua koneen ääressä, vaan mennä ja tulla. Ja relata. Ja sitä meidän perhe teki. Takana on jotenkin tosi kiva kesä, joten yritän aloittaa arjen blogissani kertomalla mitä tein, kun en ollut täällä. :)

No, kuten sanottu: me relattiin. Minä otin melko paljon aurinkoa ja ulkona oltiin ylipäätään paljon. Niin kuin kesällä kuuluukin. Pojat plutivat pikkualtaassa mummolassa, isommassa altaassa kaveripariskunnan luona (jossa sattui myös pieni haaveri, joka teki tästä hermoheikki-äidistä entistä hermorauniomman!) ja kävivät myös oikein merivedessä. Isompi oli vedessä arempi ja varovaisempi, kun taas pienempi veti kuin mielenvikainen rundia. Lisää hermoraunio-äiti -tuntemuksia. Äiti ja iskä joivat muutaman siiderin ja lapsoset söivät jätskiä. No, ehkä iskä ja äitikin söivät jokusen...

Lisäksi syötiin hieno illallinen ravintolassa, kun juhlistimme Ukkokullan kanssa hääpäiväämme. Tuli syötyä myös vähemmän hienosti ihan Mäkkärin mättöä. Salaa, kun pojat nukkumaan. Kjäh-kjäh. Ja mitäs muutakaan kesällä vedettäis kuin mansikoita. Mansikoita sellaisenaan, mansikoita kakussa, mansikoita suklaassa. Pensasmustikoita tuli syötyä myös monta litraa. Etenkin Kloppinen tykästyi niihin niin, että pyytelee vieläkin toisinaan mustikoita välipalaksi. 

Ulkona olo on tarkoittanut uimisen lisäksi mönkkärillä ajamista. Kloppinen alkaa olla siinä jo todella taitava ja järkytyksekseni myös Jäpikkä, joka ei ole edes kahta vuotta, osaa jo ajaa mönkkäriä! Mihin ne vauvat hävis ja miksi. Samaa olen pohtinut silloinkin, kun pojat innoissaan värittelevät ja piirtelevät. Kloppiselle olen ostanut yhden tehtäväkirjan joskus aikoinaan ja nyt poika on harjoitellut tekemään viivoja, kuvioita sekä värittämään viivojen sisällä. Kesällä käytiin kummastelemassa myös eläimiä sekä Ranuan että Korkeasaaren eläintarhoissa. Jäpikkä kutsui mangusteja pupuiksi. <3 No, kaiken elämä on ihanaa -hypen lisäksi on myös tapeltu, purtu, lyöty ja levitelty enemmän leluja kuin siivottu niitä pois...

Ei varmaan yllätä, että myös kesällä tämä mama löytää välin shoppailuille. Ensinnäkin vanha iPhone jouti uuteen kotiin uuden tieltä ja minä palkitsin itseni koulu-urakasta uusilla converseilla. Lisäksi palkitsin myös silmiäni ostamalla poikalapsillenikin converseja. <3 Kesän loppu on ihanaa aikaa: uusi sesonki ja uudet mallistot ilmestyvät ja voi vain seota. Minä ainakin sekosin ja näin ollen meille kotiutui läjä ihania Gugguu-vaatteita ja muutama ihanuus Mini Rodinilta. Ja niiltähän on vielä lisää droppeja tulossa, ai kamala! <3

Että sellaista kuului tänne. Lisääkin uutisia on, mutta jätetään osa ens kertaan! ;)

Miten teidän kesä meni? Mitä teitte lasten kanssa?


Nina

Ps. Lukeekohan tätä blogia enää kukaan vai saanko täällä jorista joutavia ylhäisessä yksinäisyydessäni?

Pienet jalat.

Äitiys on muuttanut minussa monta asiaa ja kasvattanut suuntaan jos toiseen, mutta huvittavin juttu on varmaan se, että minusta (minun) pienten poikieni pienet jalat ja hassut varpaat ovat suloisinta mitä tiedän. <3

Huvittavaa se on siksi, että minä VI-HAAN enemmän kuin mitään paljaita jalkoja. Eritoten aikuisten jalat ovat oksettavia, iuh! En halua edes ajatella sitä tosiasiaa, että ennemmin tai myöhemmin pojat vinkuvat uimahalliin, jossa ne kuvottavat paljaat jalat tallustelevat märkinä kaikkialla - oh dear Lord.

Mutta nämä hassut, joka suuntaan sojottavat pikkuvarpaat ovat niiiiiiin vieneet sydämeni. <3


Nina

Ps. Ignooraa likainen syöttötuoli, kiitos. Jäpikkä, jonka jalatkin muuten ovat tämän postauksen pääosassa, on pirun kova sotkemaan. Lattian ruokailutilasta saisi liioittelematta pestä viisi kertaa päivässä - raah.

Pps. Ignooraa myös törkeän huonot kuvat - olisi varmaan aika päivittää puhelin ja marssia iPhone-kauppaan...

Mäkä-mäkä.

Olisi varmaan suotavaa jättää mäkätykset vaikka tammikuulle ihan puhtaasta jouluilosta, mutta olenko koskaan ennenkään jättänyt motkotukset motkottamatta minkään takia...?

Aloitetaan mäkätys vaikkapa siitä, että minulla on taas hieman kipeä olo... Olen niin totaalisen väsynyt tähän heikkoon immuniteettiini, joka jatkuvasti reagoi huonosti nukuttuihin öihin sekä pieneenkin stressiin.

Jäpikkä on itkustanut vähintään kerran yössä jo kauan. Siis kuukausia. Väliin on mahtunut viikkokin, ettei yöllä ole kuulunut inahdustakaan, mutta muuten tämä on ollut jatkuvaa. Onneksi yöllä ei huudeta mitään maratoneja, vaan itku lähtee tutilla. Mutta, se tutti. Siitä haluaisin päästä jo pikkuhiljaa eroon, mutta toisaalta tämä aikakausi on aivan tarpeeksi ahdistava ja stressaava muutenkin. Mitään tutista vieroittamis -huutosettejä en vain jaksaisi. En just nyt.

Ja se yksikin herätys yössä riittää katkaisemaan uneni sen verran tehokkaasti, että olen aamuisin ihan totaalisen kuitti. Vaikka tökkisin Ukkokultaa hereille laittamaan pojalle tuttia, niin minä joka tapauksessa herään. Joka kerta.

Lisästressiä ja -vitutusta tuo kaikkeen Kloppisen unet. Miten voikaan olla, että kun käyn kommentoimassa erään blogin uni-postausta, että kannattaa olla johdonmukainen kaksivuotiaan nukkumisessa, että kyllä se siitä, meilläkin menee nykyään jo hyvin, niin aivan yhtäkkiä meillä muuttuu meno täysin. Kehaisin varmaan täälläkin, että thank God, päiväuniaikaan huoneessa riekkuminen on historiaa ja Kloppinen nukahtaa nopeasti sekä nukkuu useamman tunnin.

No, tätä hauskuutta ei kuukautta pidempään kestänytkään, vaan nyt jo viimeiset kolme viikkoa ovat olleet silkkaa helvettiä. Yhtäkkiä pojan emolevy tuntui nollaantuvan ja päikkäreiden kanssa taistellaan TAAS. Yhtäkkiä sängystä alettiin jälleen nousta pois, ympäri kämppää häärätään, tavaroita otetaan milloin mistäkin, huoneessa kiljutaan, seiniä potkitaan, ovenkahvaa kolkutellaan, valoja räpsitään. Tätä settiä kestää tunnista puoleentoista. Ilman hetkenkään unta. Vitun vittu.

Ja kuinka ollakaan, tämä riehuminen TOTTA KAI herättää Jäpikän uniltaan joka kerta. Olemme siis jälleen kerran lähtöpisteessä. Vaikkemme ole muuttaneet yhtään mitään missään asiassa.

Tämä kaikki tarkoittaa käytännössä sitä, että olen puolestapäivästä kahteen asti aivan helvetin raivona. Haluaisin pienen rauhan, tehdä asioita, mutta kaikkea olemista ja rauhoittumista varjostaa se, että yhdessä huoneessa on jatkuva riehuminen päällä. Sen kuunteleminen ja siellä ravaaminen vituttavat.

Pinna on ollut todella kireällä viimeiset viikot. Elän kunnon oravanpyörässä: päivät vituttaa, unet ovat katkonaisia yöt ja jumpat sekä treenit voi unohtaa, sillä jatkuvasti jokin tauti yrittää pukata läpi. Ja kun nuo urheiluhommat minut pitävät järjissäni sekä kohtalaisen hyväntuulisena...

Ja tämä raskas arki on kahta raskaampaa, kun ei ole täydessä terässä, vaan jatkuvasti kehossa tuntuu väsymys. On todella vaikeaa olla kipeänä ja väsyneenä hyvä äiti. Ääntä tulee korotettua jatkuvasti. Vituttaa. :(

Mistä sitä ammentaisi energiaa ja voimaa? Miten saisi puolitettua kaiken stressin ja vitutuksen? Miten sitä saisi katkaistua tämän tuhottoman inhottavan oravanpyörän...?

Huoh... Tämä olkoon kaikesta huolimatta viimeinen möksä-postaus ennen joulua. Lupaan. Yritän.


Nina

Ylös kanveesista.

Hitto soikos kuulkaa, en ole varmaan vuosikausiin sairastanut noin kuin nyt viime viikon aikana! Kuume ei ole vuosiin noussut kunnolla, mutta nyt se huiteli hetkessä jo lähellä 39 ja varmasti ylikin mentiin, sillä jopa oksu siinä houraillessa lensi. Kurkku on ollut tuskallisen kipeä ja olenkin itse diagnosoinnut siellä olevan vähintään 15 angiinan eri muotoa. Vasta tänään, lauantaina, kurkkukipu on lähtenyt helpottamaan. Ilman mitään antibiootteja.

Voikohan mahdollinen angiina muuten parantua aivan itsestään? Ilman lääkekuuria? Tietääkö kukaan?

Tunnustan suhtautuvani aika skeptisesti lähes kaikkeen apteekin tarjontaan, kun jatkuvasti saa lukea ja kuulla miten maksetut lääkärit sekä lääkefirmat keksivät yhteistuumin sekä sairauksia että lääkehoitoa. Onhan se yleisesti tunnustettu juttu, että juurikin antibiootteja napsitaan ihan turhan paljon. Joten ei kiitos.

Olen niinkin ehdoton aatteideni kera, että jätän jopa särkylääkkeet syömättä, jollei sen ottaminen ole aivan pakkorako. Jos pää särkee, se lähtee nukkumalla. Tai kahvia juomalla (olkoot vain miten myrkky teidän mielestä, mutta siitä minä en luovu!). Viimeisen viikon aikana olen tosin vetänyt sellaiset määrät Buranaa ja Panadolia, että huh. Kovat kuumetilat plus äärettömän kipeä kurkku ovat olleet vain niin jäätävä kombo, ettei sitä "selvinpäin" kestä.

Jaksan oman sairasteluni jälkeen taas äimistellä, että miten hitossa lapset riekkuvat kuin vähä-älyiset, kuumeessakin, ja me vanhemmat ollaan totaalisen lasaretissa, kun mittari näyttää yli 37,5 astetta. En tajua?

Luonnollisesti kun äiti on maannut kanveesissa, niin lasten aktiviteetit ovat olleet aika vähäisiä. Eipä sillä, että niille keksimällä keksisinkään jatkuvasti tekemistä. Mielestäni kuuluukin olla joskus tylsää, se on elämää ja kasvattaa vielä mielikuvitustakin kaupanpäällisiksi. Sormivärit kuitenkin kaivoin kaapista ja niistä riittikin iloa yllättävän pitkäksi aikaa.

Kloppiselle.

Touhu näytti niin nimittäin sotkuiselta kaksivuotiaalla, että yksivuotiaan kanssa asiasta ei edes neuvoteltu. Jäpikkä tyytyi puuväreihin. Tai lähinnä niillä asioiden osoitteleen. Kuopus ei vielä ihan piirtämisen päälle tajua, mutta onpahan ainakin perheen askarteluhetkissä mukana. ;)

Kloppinen on kyllä uskomattoman taitava pikkutaiteilija - joistain hänen teoksistaan saa jopa jotain tolkkua. Neuvolassakin Kloppinen näytti kaikki lahjansa piirtämisen saralta ja kehuja sateli, muun muassa kynä-otteesta. Kloppisessa on myös hieman Kylli-sedän vikaa, sillä hän taitavasti selittää juttuja ja piirtää samalla. Aika ihastuttavaa. <3

Jäpikkä selvisi yksivuotis-rokotuksistaan hengissä, mutta kaikki sivuoireet on kyllä tunnettu nahoissamme. Sekä kuumeilu että "vähän" äksy lapsi, joka ei "ihan" ole oma itsensä.

Ai ihan?

Meidän hurmaava kuopus on ollut niin perseelle ammuttu karhu, ettei olla voitu kuin ihmetellä. Joinakin päivinä on tuntunut, ettei Jäpikkä juuri muuta tee kuin itke, itke ja itke vielä lisää. Paljon. Kaikki harmittaa ja kaikki loukkaa pieniä herkkiä tunteita. Ehkä tämä kohta jo helpottaa ja on ohi? Uh!

Semmosta sairashuoneelle.


Nina

Innokas rimpsallelähtijä sekä paras isänpäivälahja.

Muistelen huvittuneena aikaa ja ajattelutapaani, kun Kloppinen oli vauva. Jotkut kysyivät, että ahdistaako himassa olo - enkö kaipaa takaisin radalle, viihteelle, ulos yöhön kavereiden kanssa. Vastasin aina, että en todellakaan. Nautin kotonaolosta. Ajattelin, että juoksut on juostu ja nyt on lupa sammaloitua kotona koooooooko loppuelämä. Ihanaa, mitään muuta en kaipaakaan kuin olla vain vauva kainalossa!

Sitten tuli toinen raskaus. Toinen lapsi, Jäpikkä, toiseen kainaloon ja taas aika ihana vauva-aika. Sitten yhtäkkiä kaksi ihanantuoksuista vauvaa kasvoivat uhmakkaiksi ja vaativiksi pikkutaaperoiksi, jotka eivät nukukaan päivässä 20 tuntia. Elämä alkoikin olla hitusen raskaampaa eikä aina ihan niin kuin elokuvista. Paitsi ehkä kauhu-sellaisista.

Nykyään todella kaipaan päästä ulos. En ehkä baariin vetämään shotteja, mutta Ukkokullan kanssa voisin tehdä niinkin. Nykyään kaipaan aikaa Ukkokullan kanssa. Ja miksei kavereidenkin. Kaipaan päästä johonkin. Oli se sitten juhliin, baariin, leffaan tai ravinteliin. Tai edes kahville jonnekin. Mihin vain, missä on mahdollista kuulla toisen asia ilman, että vaahtosammuttimen kokoinen murunen rääkyy päälle. Kaipaan hetkiä, joita ei jaeta kenenkään muun kesken.

Vaikka parisuhteemme onkin ihan raiteillaan, kahdesta pienestä lapsesta huolimatta, uskon, että se pariskunnan oma aika on kullan arvoista. Se on sijoitus tulevaisuuteen - niinä hetkinä perheen perustuksista rakennetaan huomaamatta vieläkin vahvemmat. Sellaiset, että ne kestävät arjen kulumaa paremmin ja enemmän. Onnellinen parisuhde toimii puskurin lailla kaikkia vastoinkäymisiä vastaan.

Me uskallamme yleensä ottaa oma aikaa Ukkokullan kanssa, kun siltä tuntuu. Edelleen olemme aika mälsiä äiskiä ja iskiä, ja nautimme olla lasten kanssa, mutta sitten kun edessä on omaa aikaa ja juhlaa, niin siitä otetaan kaikki irti. Sellaista on luvassa tänä viikonloppuna, sillä tänään me lähdemme Ukkokullan kanssa pienelle reissulle juhlimaan kaverien häitä.

<3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 AH! <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3

Häitä varten kävin shoppailemassa itselleni mekon Vilasta ja villakangastakin Vero Modasta. Kyllä, tajusin ettei minulla ole mitään siistiä ja juhlavaa takkia, sillä olin myynyt vanhan villakangastakkini pois, kun kyllästyin sen malliin. Eikä se kyllä juuri haitannut, sillä tämä Vero Modasta löytynyt takki on I-H-A-N-A. <3

Juhlavaatteet asusteineen ovat siis hanskassa. Jollei huomioida sitä ärsyttävää tosiasiaa, ettei minulla ole oikein mitään juhlavia saapikkaita. Ja jotenkin uumoilen, ettei Ukkokulta oikein lämpene ajatukselle, että lähtisin vielä shoppailemaan uudet saapikkaatkin...

 

Ukkokullasta ja Visan vingahtelusta tulikin mieleeni mikäpä muukaan kuin isänpäivälahja. Ukkokulta saakin tänä vuonna melkoisen paketin, sillä sieltä paljastuu pehmeät flanellihousut ja sukat sekä aivan täydellinen Lumoava-merkin koru! Tämä Klaani-koru oli kertakaikkiaan pakko saada, sillä se oli niiiiiiiiiiiiiiin Ukkokullan näköinen. Lisäksi se minusta jotenkin nimineen ja tekstineen sopii isänpäivään. En muuten malta odottaa, että pääsen ojentamaan tämän lahjan Ukkokullalle.

 

 

Kuvat: lumoava.fi

Nyt pitää rientää pakkaamaan tavaroita meille ja tietysti pojille Mummolaan.

Mahtavaa viikonloppua ja ihanaa isänpäivää kaikille sellaisiksi hankkiutuneille! <3


Nina

#Kokki#äiti#erotuomari#kipeä

Minulle on jostain syystä iskenyt aivan hillitön into kokkailla ja kokeilla kaikkea uutta keittiössä. Vanhat, perushutut kyllästyttävät isosti, vaikka perheen miesväki tuntuukin olevan tasaisen tyytyväinen kaikkeen. Minä taas kaipaan uusia makuelämyksiä iänikuisen makaronilaatikon ja uunimakkaran sijaan. Olen viime aikoina myös kunnostautunut tuoreuden ja itsetehdyn korostamisessa. En voi sanoa, ettäkö esimerkiksi pastaa leipoisin itse, mutta esimerkiksi yrtti-hyllyltä olen löytänyt itseni joka kauppareissulla ja se ei ole ihan sitä tavanomaisinta minua ruokakaupassa... :)

Tällä viikolla olen kokkaillut ensimmäistä kertaa muun muassa kanalihapullia tällä ohjeella ja tonnikalapastaa tällä ohjeella. Kanalihapullat olivat herkullisia ja ensi kerralla on ehdottomasti testattava myös tuota ohjeen chilikastiketta. Tällä kertaa se jäi tekemättä, kun ajattelin, ettei sitä Kloppinen kuitenkaan voi/halua syödä. Mutta omalle lautaselle se voisi seuraavaksi tulla lisukkeeksi. Kuvat unohtuivat näköä haittaavan nälän kourissa, mutta tonnikalapastaa kokkaillessa käden ulottuvilla oli naarmuisen ja kuolaisen linssin omaava iPhone sekä ihan ihkaoikea kamerakin jopa.

(Äläkä marmata silmää kirvelevistä ylirumista ruokakuvista - tämähän ei ole ruokablogi. ;))

Siinä kun äiti kehittyy keittiössä, niin pojatkin kehittyvät jatkuvasti. Ainakin he pitävät meitä päivä päivältä enemmän kiireisinä. Elämää ei helpota olohuoneen rappuset+sohva -kombo, joka näyttänee olevan pojille äärimmäisen viihdyttävä kiipeilykeskus. Viis siitä, että äiti on vähintäänkin lääkityksen tarpeessa kaikkien tippumis-pääpoikki-kauhuskenaarioiden äärellä. Olemme jo harkinneet Ukkokullan kanssa, että laitamme olkkarin sisustuksen toisinpäin, jolloin rappusten viereen asettuisi lipasto, jotta kiipeily saataisiin kuriin. Mutta sehän saattaisi olla vain kiva pikkulisähaaste pojille - nyt pitää kiivetä korkeammalle, jeah! <3

Ja silloin kun Team Veljekset Ilvekset eivät kiipeile otsalohkot jo valmiiksi mustelmilla, he tappelevat. Nyt siis koitti se aika, kun voin kertoa hallitsevani myös erotuomarin työnkuvan... Kloppisella on milloin mitäkin leikkiä kesken ja Jäpikkä aivan vilpittömästi haluaa vain tulla leikkiin mukaan, mutta sehän ei Kloppiselle sovi. Kloppinen kun tahtoo tehdä pikkuautoista pitkän jonon ja Jäpikkä taas ottaa autoja sieltä täältä pois. Toisaalta taas Kloppinen haluaa leikkiä aina samalla lelulla tai esineellä kuin Jäpikkä, olkoot se vaikka kuukautissuoja (jota Ukkokulta muuten kutsuu lentokonetarraksi = ilmankos ne sillä haluavat leikkiä). Ongelmia, väärinymmärryksiä, ristiriitoja, riitoja. Oijoi. Olenpa ollutkin onnekas ollessani ainut lapsi...?

Maailmaan mahtuu myös jatkuvasti enemmän ääntä. Siis sitä muutakin kuin äidin ja lasten kiljuntaa toisilleen, kröhöm. Kloppinen laulaa mm. Haloo Helsinkiä (:D) sydämensä kyllyydestä ja opettelee megaluokan supertähden elkeitä: ensin laulaa "mikkiin" (=legotorni/palikka), sitten huudahtaa isoon ääneen "Kiiiiii-tooos!" ja antaa itselleen melko vaatimattomat ablodit. Jäpikkä puolestaan opettelee koko ajan lisää "puhetta". Viimeisimpänä poika on oppinut äänteet "O-ou" ja "Aaa-aaa", joka tarkoittaa siis nukkumaanmenoa. Että on mulla vaan mainiot pojat. Jos ei lasketa sitä, että eilen Kloppinen käski minun pitää turpani kiinni. Ah, äidillinen ylpeys ja onnistumisen kihelmöivä tunne. <3

Äänen lisäksi maailmaan mahtuu muuten myös loputtomasti pöpöjä, joista yksi iski ensin Kloppiseen, sitten Jäpikkään ja sitten tietysti myös minuun, vaikken tunnustakaan nuolevani niitä aina poikien suissa olevia Brio-junaradan kiskoja. Ensin valvoimme yön Kloppisen ulinoita kuunnellessa ja sitten seuraavan yön Jäpikän kanssa. Takana oli kaksi hiton huonosti nukuttua yötä, joka tarkoittaa aina sitä, että pöpöt iskevät minuunkin. Sairastavien lasten kanssa ei ole helppoa, mutta oijjeah, kun olet itsekin aivan taju kankaalla...

Vastustuskyky - miksi aina häivyt parin huonon yön jälkeen? Damn you.

Onneksi edessä on viikonloppu. Huomenna pääsen istahtamaan kampaajan penkkiin ja pää on täysin tyhjä mitä tukalle voisi tehdä (liekö johtuu tästä lenssusta - pää on nimittäin aika tyhjä monen muunkin asian suhteen). Tai on mulla muutama idea, mutta en oikein tiedä, että uskaltaako, sopiiko... Ehkäpä tästä irtoaa ihan oma postauksensa.

Viikonloppuja, kuulemiin! <3


Nina