Olisi varmaan suotavaa jättää mäkätykset vaikka tammikuulle ihan puhtaasta jouluilosta, mutta olenko koskaan ennenkään jättänyt motkotukset motkottamatta minkään takia...?
Aloitetaan mäkätys vaikkapa siitä, että minulla on taas hieman kipeä olo... Olen niin totaalisen väsynyt tähän heikkoon immuniteettiini, joka jatkuvasti reagoi huonosti nukuttuihin öihin sekä pieneenkin stressiin.
Jäpikkä on itkustanut vähintään kerran yössä jo kauan. Siis kuukausia. Väliin on mahtunut viikkokin, ettei yöllä ole kuulunut inahdustakaan, mutta muuten tämä on ollut jatkuvaa. Onneksi yöllä ei huudeta mitään maratoneja, vaan itku lähtee tutilla. Mutta, se tutti. Siitä haluaisin päästä jo pikkuhiljaa eroon, mutta toisaalta tämä aikakausi on aivan tarpeeksi ahdistava ja stressaava muutenkin. Mitään tutista vieroittamis -huutosettejä en vain jaksaisi. En just nyt.
Ja se yksikin herätys yössä riittää katkaisemaan uneni sen verran tehokkaasti, että olen aamuisin ihan totaalisen kuitti. Vaikka tökkisin Ukkokultaa hereille laittamaan pojalle tuttia, niin minä joka tapauksessa herään. Joka kerta.
Lisästressiä ja -vitutusta tuo kaikkeen Kloppisen unet. Miten voikaan olla, että kun käyn kommentoimassa erään blogin uni-postausta, että kannattaa olla johdonmukainen kaksivuotiaan nukkumisessa, että kyllä se siitä, meilläkin menee nykyään jo hyvin, niin aivan yhtäkkiä meillä muuttuu meno täysin. Kehaisin varmaan täälläkin, että thank God, päiväuniaikaan huoneessa riekkuminen on historiaa ja Kloppinen nukahtaa nopeasti sekä nukkuu useamman tunnin.
No, tätä hauskuutta ei kuukautta pidempään kestänytkään, vaan nyt jo viimeiset kolme viikkoa ovat olleet silkkaa helvettiä. Yhtäkkiä pojan emolevy tuntui nollaantuvan ja päikkäreiden kanssa taistellaan TAAS. Yhtäkkiä sängystä alettiin jälleen nousta pois, ympäri kämppää häärätään, tavaroita otetaan milloin mistäkin, huoneessa kiljutaan, seiniä potkitaan, ovenkahvaa kolkutellaan, valoja räpsitään. Tätä settiä kestää tunnista puoleentoista. Ilman hetkenkään unta. Vitun vittu.
Ja kuinka ollakaan, tämä riehuminen TOTTA KAI herättää Jäpikän uniltaan joka kerta. Olemme siis jälleen kerran lähtöpisteessä. Vaikkemme ole muuttaneet yhtään mitään missään asiassa.
Tämä kaikki tarkoittaa käytännössä sitä, että olen puolestapäivästä kahteen asti aivan helvetin raivona. Haluaisin pienen rauhan, tehdä asioita, mutta kaikkea olemista ja rauhoittumista varjostaa se, että yhdessä huoneessa on jatkuva riehuminen päällä. Sen kuunteleminen ja siellä ravaaminen vituttavat.
Pinna on ollut todella kireällä viimeiset viikot. Elän kunnon oravanpyörässä: päivät vituttaa, unet ovat katkonaisia yöt ja jumpat sekä treenit voi unohtaa, sillä jatkuvasti jokin tauti yrittää pukata läpi. Ja kun nuo urheiluhommat minut pitävät järjissäni sekä kohtalaisen hyväntuulisena...
Ja tämä raskas arki on kahta raskaampaa, kun ei ole täydessä terässä, vaan jatkuvasti kehossa tuntuu väsymys. On todella vaikeaa olla kipeänä ja väsyneenä hyvä äiti. Ääntä tulee korotettua jatkuvasti. Vituttaa. :(
Mistä sitä ammentaisi energiaa ja voimaa? Miten saisi puolitettua kaiken stressin ja vitutuksen? Miten sitä saisi katkaistua tämän tuhottoman inhottavan oravanpyörän...?
Huoh... Tämä olkoon kaikesta huolimatta viimeinen möksä-postaus ennen joulua. Lupaan. Yritän.
Nina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti