maanantai 28. marraskuuta 2011

Sekalaisia kuulumisia.

Ohhoh. Niin vain aika rientää ja jää blogin kirjoittelu herkästi vähemmälle. Ei sen takia, että elämässäni olisi jotain supersosiaalista kanssakäymistä vauvakerhoissa tai että olisin intoutunut kotimammana siivoamaan ja leipomaan aina kun vain kykenen. Ehei. Kyseessä on silkka laiskuus ja viitsimättömyys. Toisten blogeja olen kyllä ehtinyt lukemaan, mutta joka kerta kun olen edes villeissä ajatuksissa haaveillut kirjoittamisesta, on lentoliskon poikani ilmoittanut nälästään tai muuten vain ollut tympiintynyt koneella roikkuvaan äidinketaleeseensa, joten olen vain sulkenut läppärini kannen ja mennyt sohvalle katsomaan uusintojen uusintoja pikkumies kainalossani.

Pikkumies voi hyvin ja tuntuu olevan elämäänsä varsin tyytyväinen. Hän on tässä viimeisen parin viikon verran jo hymyillytkin, eilen ja tänään aamulla – tuleekohan aamuhymyilystä siis oikein rituaali? Ja ennen kaikkea, kehen tuo pojankellukka on oikein tullut?! Ei ainakaan äitiinsä, minua kun ei aamut hymyilytä. Paitsi nyt, kun tuo söpöyden multihuipentuma pystyykään napittamaan tummilla silmillään ja väläyttämään maailman suloisimman hymyn... Olen rakastunut. Voi olen niin rakastunut, että huimaa ja sydämestä ottaa. :) <3 Olen myös vähän äimistynyt, että hymyily alkoi jo noin pienenä, noin viisiviikkoisena. No, en toki valita. Hymyilevä vauva on mukavampi kuin ruttunaamainen vauva. (Toim. huom.: myös meidän vauva on joskus ruttunaamainen vauva.)

Napatynkä lähti vihdoin ja viimein irti! Johan se siinä mukana roikkuikin reilut viisi viikkoa... Kyllä, viisi viikkoa. Neuvolan terkkarimme enkka oli neliviikkoinen vauva, kunnes napa irtosi, mutta meidän tenavapa päätti tehdä uuden ennätyksen. Onneksi napa ei missään vaiheessa haissut tai tulehtunut. Vaikka kylläpä sitä tuli putsattuakin ahkerasti.

Fuudailu hoituu nykyään Nannilla. Imetys-yritykset jäivät kolmen viikon jälkeen enää vain yrityksiksi, ja nyt elämme sangen onnellista ja rentoa elämää pelkällä pulloruokailulla. Enää en tunne asiasta syyllisyyttä enkä huonommuutta. Olenhan muuten aivan huippumutsi. ;) Toki imetyksen tullessa puheeksi tiettyjen tahojen kanssa, tunnen paskaa fiilistä joutuessani selittämään miksi en imetä. Mutta minkäs teet.

Pojan hyvästä syömisestä kertovat myös kunnon yöunet. Nyt kun kloppi on lähes 7 viikkoinen, hän vetelee unta jopa aamuseiskaan saakka! Illalla 21.30–22.00 vaihdetaan yökkärit päälle ja puhdas vaippa, ja sitten murkinoidaan. Ja tällä rytmillä ollaan menty jo miltei viikko. Aika huikeaa. Tosin olen koputellut jos jonkin puulajikkeita sekä omaa kuuppaa, että jatkossakin pärjäisimme näin hyvin.

Neuvolassa terkkarit jaksavat aina kehua poikaamme. Ja minä virnistelen kuin vähä-älyinen siinä vieressä, kun olen vain niin helvetin ylpeä jälkikasvustani. Kehua satelee muun muassa pojan päänkannattelusta – lääkärin mukaan poika kannattelee päätänsä kuin nelikuinen vauva. Ylpeyshalkeus. Lisäksi ihmetystä ja ihastusta herättää pojan virkeys: hän ei itke (kopkopkopkop.......) neuvolassa, vaan katselee ihmisiä, katselee seinillä olevia kuvia, katselee värikkäitä verhoja. Mitoista mainittakoon, että 6 viikon ikäisenä kloppi oli 56,3 cm pitkä ja 5052 g painava. Oikein hyvän kokoinen minimies siis.

Myös itse äipälle kuuluu hyvää. Ristiäiset ovat parin viikon kuluttua ja enää pitäisi miettiä kastetoimituksen sisältö sekä mahdollisesti tilata kukkia kaffetilaisuuteen. Unohtamatta meidän perheen juhlavaatteita, jotka pitäisi hankkia. Ristiäiset ovat luonnollisesti vieneet osan ajasta, kun niitä on mietitty ja suunniteltu. Onneksi juhlat ovat pian ohi ja saa keskittyä vain joulun tuloon. Lue: kinkun tuloon. Ja lanttulaatikon.... Miau. <3

Paino oli muuten jälkitarkastuksessa 65 kiloa. Turhauttaa, kun se roikkuu tuossa eikä tipu, vaikka kuinka koitan katsoa mitä syön ja koitan jopa vähän vaunuillakin. Turhauttavaa. Lisäksi tuo lantio on niin leveä, että tarvitsisin eteeni ainakin kolme leveä kuljetus -varoitusautoa... Huoh. Tuleva joulu kinkkuineen ja joulusuklaineen ei liene auta tässä pienentymis-operaatiossa. Toki 12 kilon jättäminen synnytyslaitokselle oli muikeaa. Eli sikäli pitäisi vain oppia olemaan tyytyväinen siihen mitä on.

Oi, ulkonahan paistaa miltei arska! Ehkäpä lähdemme tästä siis vaunuilemaan ulkoa ja polttamaan pläskiä tämän äipän pläskiperseestä. Ettei tarttis poikansa kastejuhlaan pukeutua varuskunnan telttakankaaseen...


Nina

torstai 10. marraskuuta 2011

Meidän vauva.

Meidän vauva on kuukauden ikäinen. Sitä on jotenkin välillä vaikea uskoa, sillä ensinnäkin tuntuu, että pikkumies olisi ollut seuranamme jo paljon pidempään. Ja toiseksi hän on niin upeasti kehittynyt pikkumies, että neuvolassakin sitä jaksetaan aina äimistellä: kuinka vahva poika meillä onkaan, kuinka jäntevä hän on, kuinka hän liikkuu paljon, kuinka hän katselee kuvia ja seuraa ääniä, kuinka hienosti hän kannattelee jo päätään... Ja minä äitinä tietysti lähes halkean ylpeydestä.

Minulla oli vauvoista, siis vastasyntyneistä, sellainen mielikuva, että ne nukkuvat, syövät ja paskovat. That's it. Vastasyntyneet ovat flegmaattisia ja löysiä matoja. Jos ymmärrätte kielikuvani. Oma poikani on kuitenkin aivan erilainen. Jo synnärillä huomasin pojan olevan jotenkin kehittyneempi kuin mitä odotin. Jotenkin vanhemman oloinen. Keltanokkana ja hirmuisen kokemattomana en osaa kuitenkaan oikein sanoa, että millainen vauvan pitäisi olla ja mikä on normaalia, mutta oli vain sellainen olo. Poikamme nosti päätään jo silloin, kun sain hänet synnytyksen jälkeen rinnalleni. Se oli minusta mahtavaa, mutta tosi omituista: ei kai vastasyntynyt, siis kirjaimellisesti vastasyntynyt, vielä nosta päätään?

Meidän vauva on seurallinen. Ja seurankipeä. Hän kaipaa tekemistä, mikä tässä elämänvaiheessa tarkoittanee katseltavaa. Hän ei vain nuku syöttöjen välissä, hän myös valvoo ja ihmettelee maailman menoa. Ja tätä poika on harrastanut jo viikon ikäisestä asti. Tuntuu, että välillä ei vain malteta nukkua, vaan silmät verestäen tuijotellaan edelleen Nalle Puhia ja heilutellaan vimmatusti käsiä ja jalkoja.

Olen muuten miettinyt, että millaista pojan pukeminen on kahden kuukauden päästä, kun nyt jo saa taistella vaatteita ja vaippaa heiluvan pojankellukan päälle. Kättä ei saa koukkuun ja hihaan, ja kakka leviää pitkin jalkoja, kun ensin kantapäät ja jalanpohjat lätsähtävät ruikkuun ja sen jälkeen vetävät kippuralle koukkuun. Vaatteita tai vaippaa vaihdettaessa huidotaan Brion matohelistinlelua niin että se liikkuu välillä kokonaan pois näkökentästä.

Meidän vauvalla on luonnetta. Hän ei tyydy itkeskelemään hiljaa itsekseen, vaan kun häntä ei ole huomattu, niin ilmoille kajahtaa lentoliskon karjaisu, joka ei jätä ketään kylmäksi. Toki nälästä ilmoitetaan hienovaraisesti ilmeilemällä onnettomana sekä pienellä inahduksella. Jos tyhmä äiti tai daiju iskä eivät näistä hiffaa, että pikkumiehellä on nälkä, on siitä tietystikin ilmoitettava selkeämmin. Makes sense.

Meidän vauvalla on muuten vieläkin napa paikoillaan. Siis se äklöttävä napatynkä. Olen tullut jo siihen tulokseen, ettei se irti varmaan ennen intti-ikää lähdekään... Neuvolassa ravaamme kerran viikossa ja aina vain todetaan, että ai kun hienosti hoidettu napa, ei se varmaan ihan heti irti lähdekään. Nice. Napa on kuulemma sidottu niin tiukkaan, tai jotain, että siksi pysyy näin pitkään. Omituista enivei.

Meidän vauva nukkuu hyvin. Kop kop. Meidän vauva ei myöskään ihan tolkuttomasti kärsi vatsavaivoista. Ei niin, että itkisi toista tuntia, useina sykleinä päivässä. Ei onneksi. Kop kop. Tottakai hän itkee, kuulunee asiaan kun kyseessä on vauva, mutta itku on melkoisen helposti taltutettavissa. Vaikka olen huomannut itsessäni, että vähän jännitän lähteä vauvamme kanssa ihmisten ilmoille. Luonnollisesti olemme käyneet kaupoissa ja kylässä sekä vaunulenkeillä, mutta silti huomaan erityisesti kaupoilla ollessamme jännittyväni ja oikein odottavani koska alkaa kunnon huutokonsertti. Neuvolakäynnitkin jännittivät aluksi. Ihan jo senkin vuoksi, että siellähän niitä arvioivia äiti-ihmisiä onkin mulkoilemassa. Mutta koska reissut ovat menneet hyvin, kop kop, niin jännitykseni on alkanut lieventyä. Huomaan kuitenkin kovasti ressaavani, että koska naperomme on viimeksi syönyt, koskakohan hänelle tulee seuraavaksi nälkä jne. Uskon ja toivon tämän piirteen kuitenkin menevän ohi ajan saatossa.

Meidän vauva tykkää liikkeestä. Tämä ei varmaan ylitä uutiskynnystä, miltei kaikki vauvat varmasti tykkäävät. Mutta vaunuilu ja autoilu ovat mahtavia keinoja saada kloppi nukkumaan. Hän viihtyy. Ukkokulta arveli, että voisiko autoilu suosioon vaikuttaa se, että elimme etäsuhdetta kuukausia ja autoilimme siksi melkoisen paljon raskauden aikana. Että auton hurina olisi tuttua ja turvallista. Mistäpä tuota tietää. Pääasia kuitenkin, että poika viihtyy kaukalossaan ja autossa, sillä matkailu tulee kuulumaan meidän elämään.

Meidän vauva tykkää suihkuttelusta. Sen pahuksen napatyngän vuoksi kylvyt ovat vielä korkkaamatta, mutta iskän kanssa suihkut ovat enemmän kuin pop ja rock. Poikamme olla töröttää Ukkokullan sylissä ja ihmettelee maailmaa ilkimulki vesisuihkun takaa.

Lopuksi pinnallinen päätös tälle kirjoitukselle: Meidän vauva on kaunis. Kaunein. Pojallamme on kauniit kasvonpiirteet. Hän näyttää isältään, mutta hänelle taitaa kehkeytyä minun silmät. Kasvot eivät ole ruttuiset ja turvonneet, vaan sirot ja... kauniit. Nenä on täydellisen mallinen, suu on täydellinen. Poikamme on kaikin puolin sopusuhtainen pikkuinen, neuvolan terkkarin mukaan aivan ihannepainossaankin. Pää ei ole kohtuuttoman suuri verrattuna vartaloon. Iho on kauniin värinen ja "virheetön". Toivon, ettei poikamme perisi minulta atoopista ihoa. Hänellä on tukkaa sopivasti, ei liiallista pehkoa eikä kiiltävää kaljua.

Meidän vauva on täydellinen. <3






Nina

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Kuppikoon äkillinen kasvu.

Niin, koska yöunet ovat huvenneet, olen todennut, että aamukahvia ei tosiaan juoda mistään pikkiriikkisestä Muumi-kupista. Muumi-kupeissahan ei ole mitään vikaa, ne ovat kivan näköisiä sekä yleensä juuri sopivan kokoisia kahvikuppeja. Mutta eivät alle kuukauden ikäisen vauvan äidin aamuun. Tällä hetkellä ykköskuppi on Iittalan Taika-muki.

Kuva lainattu Iittalan nettisivuilta.
Minulta tosin Taika-mukeja löytyy vain punaisena, ja vain kaksi kappaletta, mutta niin vain eräällä ruokakauppareissulla huomasin, että Suppareissa (K-Supermarketit) on käynnissä leimakeräily, jossa saa Taika-tuotteita puoleen hintaan! 


Ja keräily on niiiiiiin alkanut... ;) Halajan punaisia mukeja ainakin kaksi kappaletta. Ja sitten voisikin koittaa keräillä vielä noita mustavalkoisia neljän satsin. Meidän perhehän nimittäin käy viikoittain juurikin Supparissa tekemässä ruokaostokset, joten leimoja tulee ihan itsestään.


Nukkumisesta on pakko sen verran avautua, että se tuntuu edelleen olevan melko haasteellista minulle. Raskauden loppuaikahan oli suoraan helvetin liekeistä: en saanut millään unta, en saanut millään hyvää asentoa ja Ukkokulta kuorsasi sydämensä kyllyydestä. Koko yön.

Tällä hetkellä minua pitää hereillä Ukkokullan lisäksi meidän pikkumies. Onneksi, koputan puuta, hän nukkuu yöt melkoisen hyvin. Rytmi on säännöllinen: nälkä iskee klo 2–3 yöllä ja klo 5–6 aamulla. Ukkokulta sanookin uteliaille, että meidän poika herää kerran yössä. Minusta klo 5–6 on edelleen yötä, joten minä taas vastaan, että kaksi kertaa.

Pikkumies saattaa olla hereillä yöllä, mutta hän ei itke. Onneksi, koputan taas tässä puuta. Esimerkiksi syötön jälkeen pikkuinen saattaa olla aivan tajunnan rajamailla, mutta röyhtäyttämisen ja sänkyynlaiton jälkeen hän on silmät pyöreänä hereillä. Vaikka hän ei itke, niin ähinät, heleät huokaisut ja hikkaamiset pitävät nekin minut hereillä... Huoh. Sitten taas kun poika on hiljaa, niin minä hypin hereillä vilkuilemassa poikaa ja kokeilemassa hänen hengitystään sekä pulssiaan. Iso huoh. Tosin joskus meille käy vähän samalla lailla kuin raskausaikana: minä ehdin hetkeksi murhettua miksei poika pidä mitään ääntä ja saman tien pinnasängystä kuuluu äännähdys. Raskausaikanahan joskus havahduin, ettei poika liiku ja noin minuutin kuluessa hän jo liikahti, kuin ilmoittaakseen että kaikki on hyvin mutsi. Kiltti poika. :) <3

Vaikka Ukkokulta auttaa yösyöttöjen kanssa, että minä saisin nukkua (Ihana mies, amen.), niin luonnollisesti minähän en nuku. Ensinnäkin minä joudun aina herättämään mieheni, että nyt poika heräsi, jaksatko nousta. Ja toiseksi havahdun hereille sen verran, että jään kuuntelemaan Ukkokullan ja pojan juttuja. Parhaimmassa tapauksessa olen hereillä koko syötön ajan ja kun Ukkokulta saa hommat hoidettua ja kömpii viereeni sänkyyn, hän ehtii nukahtaa minua ennen ja jään valvomaan hänen kuorsaukseensa.... Jättestora huoh.

Kaiken hereilläolon johdosta olen siis todella väsynyt ja tsippi. Edellisyö oli kaikkien huonosti nukuttujen öiden esi-isä ja kärvistelinkin koko perhanan päivän kovan päänsäryn kanssa. Viime yön nukuin puolestaan sikeästi ja kohtalaisen hyvin, mutta yöllä heräsin siihen, että jälleen särkee pää. Perkele oikeasti, kerrankin kun uni olisi herkässä, niin sitten särkee edellisyön vuoksi pää niin etten saa nukuttua. Itkuraivarin paikka ja niin iso huoh, ettei riitä verbaaliset taidot tätä kuvaamaan.

En tiedä miksi nukkuminen tuntuu olevan niin helvetin vaikeaa nykyään. Se tuskastuttaa ja turhauttaa. Mikään ei ihan totta vituta niin paljon kuin sängyssä hereillä pyöriminen ja kellon katsominen: "No niin, 1,5 h oltu hereillä, poika herää ehkä tunnin päästä...". Tänäkin aamuna heräsimme pojan murkinoimaan klo 04.49 ja silti kukuin hereillä ainakin klo 06.21 saakka. Silloin katsoin viimeisen kerran kelloa. Niin ja pojan sain sänkyynsä jo 05.11. Kun poika sitten klo 07.39 kiekaisi kukon lailla, että on aika herätä tähän päivään, niin olin tietysti vasta lipunut syvän unen laineille ja luonnollisesti helvetin väsynyt. Kirosin taas kerran mielessäni, että jos olisin saanut vaikka puol kuus unta, niin olisin saanut nukuttua kaksi hyvää tuntia unta, mutta ei.

Ai niin, pienokaisemme yöunet kehdossa jäivät sitten muutaman yön uniksi. Kehto tuntui jotenkin ihan hirvittävän pieneltä pojallemme. Siis siinä määrin pieneltä, että arvelimme unien olevan paremmat pinnasängyssä. Pisteeksi I:n päälle minä naksautin selkäni, kun nostin poikaamme lähes lattiatasolta syliini. Pinnis ei onneksi tunnu liian suurelta ja pelottavalta, kun pojan kietaisee peittoon kapaloon ja laittaa unille. Tai ainakin uskon kaiken olevan erinomaisesti, kun pojalle maittaa niin hyväisesti uni. Mutta että näin taas kokemukset kantapään kautta opettivat ja näyttivät, miten toimia ja mikä on käytännössä paras nukkumispaikkaratkaisu meille.


Nukkumattia syvästi kaivaten,
Nina

tiistai 8. marraskuuta 2011

Kynsiaskartelua.

Noin seitsemän kuukauden tauon jälkeen askartelin itselleni geelikynnet. Aikaa kului tuhottomasti, varmaan kolme–neljä tuntia. Tämän ajanjakson aikana poika nukkui, Ukkokulta katsoi elokuvan tallennukselta ja ehdin askartelun ohella vielä kahvittelemaan kaveripariskunnan kanssakin, jolla on noin kolme viikkoa vanhempi poika kuin meillä.

Lopputulema on tämän näköinen ja minä olen kohtalaisen tyytyväinen:




Kynsien tekeminen oli kyllä mahtava idea: sain pitkästä aikaa keskittyä rakastamaani pikkunäpertelyyn ja muutenkin aika tuntui tauolta kaikesta, vaikka poika nukkui noin kahden metrin päästä minusta. Kotona oleilu ei erityisesti kannusta meikkaamaan muuten vaan ja näyttämään hehkeältä, joten huolitellut kynnet piristivät ja tekivät kauniimman olon.

Mikä siinä muuten onkin, että vauvan saaminen todella tekee suttuisamman olemuksen? Hiki haisee, vaikka olisit kainaloon valellut dieseliä ja tukka on takussa, vaikka olisit sille tehnyt mitä suihkun jälkeen. Vatsa on kiinteytynyt mahtavan nopeasti, mutta toki tuossa lanteilla roikkuu löysä vararengas, joka ei pinnalla pidä. Palautuukohan lantio enää ikinä entiselleen vai joudunko hyvästelemään rakkaat farkkuni ikiajoiksi?


Nina

maanantai 7. marraskuuta 2011

Sairaalakassin turhakkeet.

Kirjoitin jutun mitä kaikkea aion pakata sairaalaan mukaan ja näin jälkiviisaana halusin jakaa kokemuksiani ja viisauttani siitä, mitä kaikkea ei todellakaan kannata raijata sairaalaan saakka pölyttymään.

Nämä asiat pakkasin mukaan ja niihin en koskenutkaan:

- Meikkipussin. Nonni, kattokaas, en olekaan niin pinnallinen kuin miltä joskus voi vaikuttaa. Suoraan sanottuna meikkaus ei olisi juuri vähempää voinut kiinnostaa.
- Isot t-paidat. Edelleen ihmettelen, että miksi helvetissä meille synnytysvalmennuksessa sanottiin, että pitää olla isot teepparit mukana, sillä kun vauva nostettiin rinnalleni heti synnytyksen jälkeen, niin minun ei todellakaan käsketty vaihtaa sairaalan hekumallista kolttua mihinkään t-paitaan....??! Eikä käyttöä sillä ollut Ukkokullallakaan, hän laittoi pojan sen t-paidan sisään, mikä hänellä nyt sattui olemaan päällä. En käsitä.
- Alushousuja. Omia kalsonkeja en laittanut edes kotimatkalle, vaan halusin nekin viimeiset hetket nauttia mahdollisuudesta käyttää jättimäiseksi venyviä, mistään kiristämättömiä, verkkokalsareja. Ne ovat pahuksen mukavat päällä ja sinne mahtuu vaivatta se vaippakoon side, jota minun ainakin oli pakko käyttää runsaan vuodon vuoksi.
- Paketin yösiteitä. Yllä mainitut seikat selittävät, miksi paketti omia Always-siteitä jäi tyystin käyttämättä.
- Bepanthenia. Mitään ylimääräisiä rasvoja en tarvinnut ja toisaalta opin, että jos jotakin tarvitsen, niin sellaista saan sairaalasta.

Yöpukua en onneksi pakannut laukkuun ollenkaan, sillä sillekään ei olisi käyttöä ollut.

Mitä pakkasin "liikaa" tai turhaan:

- Rasvan rinnoille. Tätä kyllä tarvitsin ja käytin, mutta rasvaa saa tarvittaessa myös sairaalasta. Sitä paitsi siellä olo maksaa, joten eiköhän siitä rahasta kannata ottaa kaikki hyöty irti. ;)
- Liivinsuojia. Toim. huom: itselläni maito ei lähtenyt nousemaan eikä se lentänyt tisseistä kaaressa, joten SIKSI MINÄ en näitä tarvinnut. En ole aivan varma laitoinko suojia edes kotiin lähtiessä...?
- Evästä. Itse en syönyt eväistä mitään, mutta Ukkokulta taisi jotakin Tuplaa ja suolapähkinää sieltä nappailla. Synnytyksen aikana ei eväiden napostelu käynyt mielessäkään.

Mitä pakkasin ja myös käytin sekä tarvitsin:

- Sukkia. Ja suosittelen kaikkia muitakin pakkaamaan näitä mukaan, sillä sairaalan verkkosukat saattavat kuulostaa seksikkäältä, mutta sitä ne eivät ikävä kyllä ole. Mukavuudesta puhumattakaan...
- Perus hygieniatarvikkeita, kuten suihkuvermeitä sekä hammasharjaa. Kauneudenhoitooni sairaalassa kuului vain suihkussa käynti ja sen jälkeen hiusten harjaus, kosteusvoiteen levitys kasvoille sekä deodorantin laitto. Niin ja tietysti hampaiden harjaus. Muuta en jaksanut, vaikka toinen kämppiksistäni meikkasi ja föönasi tukkaansa. Joka päivä. Fuckin' unbelievable.

Ukkokulta toi minulle osastolle läppärin ja siitä oli minulle muutamana kertana oikeesti seuraa ja käyttöä. Iltasella, kun Ukkokullan vierailu luonani päättyi ja vauva nukkui, oli mukava käydä lukemassa Facebookissa vauvaonnitteluja sekä muiden kuulumisia. Lisäksi puhelimen laturilla oli myös käyttöä, sillä jostain kumman syystä ihmisiltä sateli viestejä... :)

Yksi päivä kirosin sairaalanvaatteita, jotka eivät istu ja etenkin sinä yhtenä päivänä tuntuivat todella epämukavilta. Tätä kurjuutta lisäsi, kun huomasin, että yksi mamma hoippui käytävällä vastaan omissa vaatteissaan. Kaipasin omia vaatteita, joissa tuntisin oloni varmemmaksi, mutta toisaalta pyykkivuoren tekeminen kotiin olisi ollut turhaa.

Että semmoista. Jälkiviisaus on p*rseestä, mutta jospa näistä vinkeistä olisi jollekulle apua. Tai minulle itselleni joskus myöhemmin. Who knows. :)


Nina

Ps. Tämä Muumi-reunapehmuste saattaa olla ihan turhake, mutta hitsi, pakko saada ja tilata täältä. :D

perjantai 4. marraskuuta 2011

Himoshoppaajan löytöjä.

Ennen rakkauden hedelmämme syntymää minulla oli aivan liikaa aikaa pyöriä huuto.netissä... Ja kirppareilla. Mutta! Kaikenlaisia erinomaisia löytöjä ja ostoksia olen tehnyt ja niitä sataeurosia on säästetty edelleen tuntuvasti...

Esimerkiksi mobile oli minusta sellainen ostos, että halusin sen uutena. Jotenkin halusin, että se on varmasti puhdas ja siisti, eikä tuoksu kenenkään toisen mukulan puklulta ja ripulilta jo valmiiksi. Muutin kuitenkin mieleni uutena ostamisesta, sillä tämän Nattoun mobilen löysin "käytettynä uutena". Tämä mobile bongattiin siis uudenveroisena huuto.netistä, sillä mobile ei ollut sopinutkaan myyjän pinnikseen. Näin ollen tämän ihanan mobilen sai noutaa Postista alkuperäisessä pakkauksessaan ja maksoin siitä 20 euroa.

 


Matkasänkyä olin tsiikaillut Huuto.netistä pitkään ja sellaisen taas ajattelin heti ostaa käytettynä. Samsoniten Pop-Up -malli miellytti kovasti silmää, muttei niinkään lompakkoa, joten mitä halvempi sitä parempi. Matkasängylle kun oikeasti olisi käyttöä, sillä Ukkokullan sukulaisissa sukulointi vaatisi aina useamman päivän reissua Pohjanmaalle. Tällainen Samsonite tuli sitten huudettua muistaakseni 26 eurolla todella hyväkuntoisena. Ja kuten kuvista huomata saattaa, keksin sängylle lisäkäyttöä tekemällä siitä alakertaan oman sängyn. Vaikka kloppinen toki usein nukkuu ihan vain sohvalla peittoon kapaloituna. :)




Pojulle alkaa olla myöskin vaatteita jo jonkin verran, mutta olen lähtenyt kirppareille (sekä kaupoillekin) sillä mentaliteetilla, että jos todella teen jotain elämää suurempia löytöjä, niin ostan ilman morkkista. Ja piste. Ukkokulta on ollut reissuillani mukana, joten hän on toiminut järjen äänenä. Tai sitten ei. Esimerkiksi alla olevan "turhakkeen" hänkin välttämättä halusi... :)

Lindexin hävyttömän makea talvirotsi 8 €.
Uskomattoman hyväkuntoinen ja -laatuinen Tikru-haalari irtosi uskomattomaan 1,50 € hintaan.
Superhieno kauluspaita, jota muistan kuolanneeni HenkkaMaukalta kesällä, maksoi 4 €.
Huuto.netistä innostuin muuten tsiikailemaan sillä silmällä myös vaatteita. Jos jotakin aivan eriskummallisen ihanaa nimittäin löytyisi. Esimerkiksi yhtä Englannista alunperin ostettua Nalle Puh -ulkohaalaria huutelin, mutta sitten piti vähän synnytellä välillä, niin huuto meni ohi suun. Tällaiset sulokkaat potkarit kuitenkin sain huudettua, ja itselleni voitettua. :)




HenkkaMaukalta bongattiin Ukkokullan kanssa nämä pikkuruiset mustat pillifarkut. Maksoivat 9,95 euroa ja näitä nyt vain ei voitu jättää kaupan hyllylle, kun ne niin kutsuivat. Kutsuivat, tiedättehän, ne kutsuivat.



Tarjoustalosta bongasin nämä valokuvakehykset puoleen hintaan, maksoivat yhteensä 5 €. Sopivat niin pahuksen hyvin vauvan huoneen tyyliin ja värimaailmaan, että näitä hihkuimme miltei tasajalkaa. Ollaan me Ukkokullan kanssa aika pari. :) <3 Vihdoin ja viimein pääsimme siis laittamaan lemppariultrakuvamme oikein esille. Vaikka kohta puoliin niihin saakin vaihtaa jo oikein vauvakuvat. :)



Lopuksi vielä pakko esitellä H&M:ltä tilaamani tyynynpäälliset. Tykkäsin. Ja ne tyhmät sieltä lähettivät taas uuden pikkukuvaston, joka on sisustusherkkuja täynnä. Pöh.



Himoshoppaaja kuittaa. Tältä erää. ;)


Nina

torstai 3. marraskuuta 2011

Kertomus Haikaran vierailusta.

Olisiko raskausblogi mitään ilman synnytysstooria?

Tässä tulee. Heikkohermoiset, synnytyskammoiset ja raskaanaolevat – suosittelen skippaamaan tämän jutunpätkän. Tai sitten en. Itse lähdin synnyttämään väärällä asenteella. Ensinnäkin ystäväni, joka sai lapsukaisensa kolme viikkoa ennen minua, hehkutti ettei synnyttäminen ollutkaan yhtään niin kamalaa. Etteivät supistukset olleetkaan niin hirveitä ja ponnistaminenkin meni tuosta vain. Toiseksi olen kuullut, että tyttärien synnytykset ovat usein samankaltaisia kuin äideillä. Tai että jollain tavalla jotakin periytyvää tässä on. Äitini tehtaili minua 9 tuntia ja Ukkokultaani tehtailtiin 6 tuntia. Jotenkin ajattelin, että 10 tunnissa on oma urakka ohi. Vaan kuinka kävikään...

Heräsin 11.10. (laskettu aikani oli siis 12.10.) maanantai-tiistai välisenä yönä joskus ennen kahta kohtalaisen tuntuviin supistuksiin enkä saanut tämän jälkeen enää unta. Puoli kolmelta herättelin jo Ukkokultaani, että nyt tuntuu ja hyvin tuntuukin. Kolmelta supistukset tulivat jo säännöllisesti: 40 sekunnin kestoisina 4–5 minuutin välein. Sinnittelin kipujen kanssa kotona kolme tuntia. Ukkokulta lämmitteli minulle vehnätyynyä ja lopuksi istuskelin ja seisoskelin kuumassa suihkussa. Kivut kovenivat kovenemistaan ja aamukuudelta päätimme lähteä Tyksiin. Aijuu, Ukkokulta soitteli muuten jo joskus puoli neljältä Tyksiin, että pitääkö tästä jo lähteä sinnepäin. Sieltä rauhoiteltiin hermostunutta miesparkaa sanomalla, että vielä voimme aivan hyvin olla kotona, jos siltä tuntuu, että siellä pärjäämme.

Kello 06.30 kirjauduimme sisään sairaalaan. Sitä ennen oksensin sairaalan parkkipaikalle ja surkuttelin miehelleni, että nyt kaikki aamuruuhkalaiset luulevat, että minä olen joku juopponarkki, kun purjoilen aamutuimaan sairaalan pihalla. :) Hetken aikaa olimme käyrillä ja supistukset jatkuivat vain. Kätilö tutki tilanteen ja totesi, että olen 1 cm auki. Seuraavaksi sainkin jo pukea sairaalan kipeän superseksikästä kolttua ylleni ja lähteä saliin. Synnytys oli käynnistynyt.

Kiittäisikö ahkeraa rasvaamista vai ihotyyppiä, mutta vaikka vatsani oli VAL-TA-VA, säästyin raskausarvilta.
Tässä (ainakin tämän raskauden) vihonviimeinen vatsakuva. Raskausviikkoja tässä siis 39+6.


Ensimmäiset kuusi tuntia menivät kärsien helvetin kipeiden supistusten kanssa. Kokeilin keinutuolia, tuloksetta. Kokeilin uudelleen vehnätyynyä, tuloksetta. Kokeilin ilokaasua, tuloksetta. Lopulta kätilö ehdotti minulle suihkuun menoa ja siellä taisikin vierähtää useampi tunti. Ja litra vettä. Kivut alkoivat ennen puolta päivää olla melko lailla sietämättömiä ja melkein jo rukoilin kätilöä, että saisin epiduraalin. Viimeiset minuutit tuntuivat helvetillisiltä, kun odotimme anestesialääkäriä saapuvaksi. Siinä odotellessa päätin kokeilla uudelleen ilokaasua, kunnon teholla. Ja johan alkoi tapahtua ja homma toimia.

Unohtumatonta oli se tunne, kun sain vihdoin ja viimein epiduraalin ja se alkoi tehota. Äärimmäisen kärsimyksen jälkeen kehoni valtasi täydellinen rentous ja harras kivuttomuus. Viihdytin Ukkokultaani huokaisemalla onnellinen hymy huulillani, että rakastan epiduraalia ja ilokaasua. Vieläkin kuulen tästä letkautuksestani, että taisi olla kunnon dropit. ;)

Pari tuntia meni hyvin: pääsin vähän kävelemään, sain syötyä vähän jogurttia ja mehukeittoa sekä ennen kaikkea sain nukuttua noin tunnin verran. Sitten epin teho alkoi jälleen laantua. Koska en ollut auennut tarpeeksi, sain uuden satsin epiduraalia joskus kolmen huitteilla. Kun tämä oli jälleen lakannut tehoamasta ja jälleen oli todettu, etten ole vieläkään auennut tarpeeksi, sain jotakin toista kipulääkettä. Tämä ei juurikaan tehonnut, joten annostusta lisättiin. Olin niin lääkkeissä, että tuntoaisti katosi lähes kokonaan jaloista. Tuskat olivat niin kovat, ettei epiduuralin eikä kanyylin laitto sattuneet lainkaan. Joku nimittäin joskus on sanonut, että synnytyksessä miltei pahinta oli epiduraalin laitto.... Öööh, wtf?!

Aukeaminen sujui helvetillisen hitaasti. Edelleen. Kipua ei tuntunut oikein lievittävän mikään. Ilokaasun imeskelyä jatkoin tunnollisesti, vaikka mietin, että onko siinä kyseessä pelkkä Placebo-efekti: hengitän pelkkää ilmaa ja koska keskityn hengittämiseen, niin kipu mukama lievittyy. Mene ja tiedä. Jossain kohtaa minulle nousi kuume ja vauvan toimintoja alettiin tarkkailla tarkemmin. Kahdeksan jälkeen illalla lauma lääkäreitä, kätilöitä ja hoitajia päättivät, että minulle laitetaan vielä spinaali ja jos en ole tunnissa auennut kokonaan, on edessä hätäsektio. Kuumeesta ja väsymyksestä johtuen itkimme Ukkokullan molemmat. Pelkäsimme pienokaisemme vointia ja Ukkokulta taisi olla melkoisen huolissaan myös minusta.

Spinaali oli myös jotakin aivan fantastista: en tuntenut tuntiin MITÄÄN. Jumalaista, lievästi sanottuna. Onneksi tunnin tunnettomuuden jälkeen olin myös avautunut sen viimeisen sentin ja kun sen jumalaisen puudutteen teho alkoi laskea, sain alkaa lähes heti ponnistelemaan. Supistuksia sateli jatkuvalla syötöllä ja tuntui, että sain koko ajan ponnistaa ilman että supistusten väleissä olisin voinut levähtää. Ponnistusvaihe kesti 56 minuuttia ja jokainen minuutti oli suoraan sanottuna aivan yhtä helvettiä. Kivut olivat sietämättömiä ja muistan vain hokeneeni mielessäni, että enää on jäljellä vain tämä ponnistusvaihe, jaksaa jaksaa, pakko jaksaa, pakko kestää.

Voimani ehtyivät ja pyysin apua kätilöltä, joka onneksi ymmärsi pyyntöni. Olihan takana jo vähän hiton monta tuntia synnytystä. Lopulta huone oli täynnä hoitajia ja mitä lie, ja poikamme saatiin maailmaan klo 22.26 imukupin avustuksella. Itse ponnistelin vielä tällöinkin ja lääkäri käski minun avata silmät ja katsoa vauvaamme, hän oli jo ulkona. :) Nopeasti sain rakkauden hedelmämme rinnalleni ja voi luoja sitä tunnetta. Kuulostaa kliseiseltä, mutta sitä se ei vain ole. Lapsen saaminen syliin on jotain uskomattominta, mitä kokea saattaa. Ja vaikka synnytys olisi kuinka hirveä ja tuskallinen, niin se pieni ihmistaimi tekee siitä kaikesta sen kivun arvoista.

Poikamme oli, ja on, käsittämättömän kaunis ja täydellinen. Ukkokullan silmäkulmakin vähän vuosi, kun häntä vilkaisin. <3 Lentoliskolta kuulostanut pienimies sai mitä parhaimmat pisteet: 9-10-10. Olen hänestä ylpeä, sillä hän on vain kaunistunut muutamassa viikossa. Kaikki on niin kohdillaan, niin sopusuhdassa. <3 


Synnytys kesti 19,5 tuntia ja on kerännyt pituudellaan myötätuntopisteitä neuvolantädeiltä ja kavereilta. Vaikka kokemus oli melkoisen hirvittävä, on sanottava, että aika kultaa nopeasti muistot. Toinen lapsi tuntuu luontevalta ajatukselta, vaikka sekin pitää synnyttää. :)

Kotiin lähdettiin tietysti harrikkatossut jalassa. ;)


Nina

Ps. Kuvaa en aio rakkauden hedelmästämme ainakaan tällä erää julkaista. Tämä on Ukkokultani pyyntö, jota aion kunnioittaa. En ole myöskään julkaissut itsestäni tai Ukkokullasta kuvia niin, että kasvot näkyvät, joten miksi tekisin niin lapsellemme?

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Imetys. Ja sen sietämätön vaikeus ja hämmennys.

Jo raskausaikana koin hyvin ristiriitaisia fiiliksiä imettämisestä. Ymmärsin, ja ymmärrän edelleen, että äidinmaito on vauvalle parasta mahdollista ravintoa. Mutta silti imetys ajatuksena tuntui jotenkin vastenmieliseltä ja ahdistavalta.

Sitten vauvamme syntyi. Synnytyssalissa, kaiken muun nöyryytyksen jälkeen, imetys ei enää tuntunut mitenkään ihmeellistä. Jos kipua ei nyt lasketa. Ensimmäinen imetys onnistui ja onnistuneesti imetin koko sairaalassaoloajan. Jos rintakumin säännöllistä käyttöä ei lasketa. Jotenkin sairaalan ympäristö onnistui luomaan fiiliksen, että on vain yksi totuus. Ja se totuus on imettäminen. Kukaan ei kysynyt, että haluanko imettää, vaan kätilö nappasi tissistä kiinni ja alkoi kivuliaasti rusentaa nännipihaani kasaan. Eikä siinä mitään, tämä fiilis edesauttoi minua luomaan itselleni fiiliksen, että imettäminen on maailman luonnollisin asia. Ja luonnolliselta imetys tuntuikin. Vaikealta, mutta kuitenkin luonnolliselta.

Nyt kolme viikkoa myöhemmin olen totaalisen kyllästynyt koko imettämis-asiaan. Tilanne olisi varmasti aivan eri, jos imetys minulta onnistuisi kuten kuvitella voisi. Vaan ei. Vauvan nälkä kasvaa syödessä ja sitä samaa vauhtia minusta hupenee maito. Kun kaksi viikkoa sitten pumppasin tuosta vain toisesta rinnasta 100 ml, niin nyt saan jo laskea tippoja, että saan pullon pohjalle edes 50 ml. Alusta asti lisämaito Nan on ollut käytössä, sillä jo sairaalassa huomattiin punnituksessa, ettei minusta tule tarpeeksi maitoa. Lisämaidon käyttäminen on lisääntynyt salavaivihkaa päivä päivältä.

Ensin imetin ja sen jälkeen lämmitin Nannia. Imetyssessiot saattoivat kestää lähes 1,5 tuntia ja silti sain lämmittää montakymmentä milliä lisämaitoa vielä päälle. Turhauttavaa, voi kuinka turhauttavaa! Tuntui, että tämä koko aika oli aivan hukkaan menetettyä, josta palkkioksi sain päivä päivältä kipeämmän niskan ja hartiat sekä edelleen nälkää itkevän pojankellukan. Niin ja mainitsinko jo rintaraivarit, kun rintakumi lähti AINA JA JOKA KERTA irti, kun sain nostettua pojan syliin. Eli ei kun poika takaisin sohvalle/sängylle/jollekin sopivalle alustalle, että saan "liimattua" sen kuminperkeleen takaisin tissiini, jotta poikani voisi sen taas huitaista irti... Turhauttavaa indeed.

Nykyään syömme lähes pelkästään pullosta, pääasiassa Nannia. Eräs päivä poikamme oli todella kiukkuinen rinnalla ja syy siihen selvisi, kun myöhemmin samana päivänä pumppasin rintapumpulla ja sain nipin napin MOLEMMISTA rinnoista yhteensä 15 ml. Mielenkiinto syöttöihin on siis lievästi sanottuna lopahtanut ja mieli asiasta melko matalalla. Turhauttavinta on ollut Ukkokullan ymmärryksen puute. Joka päivä saan selitellä miksen ole tänään(kään) yrittänyt imettämistä ja paljonko pumppasin mistäkin rinnasta. Ymmärrän hänen pointtinsa, rintamaito on parasta mahdollista pojallemme, se ultimaattinen totuus ei ole muuttunut miksikään.

Ruoskin välillä itseäni melko armottomasti, etten yritä kaiken maailman konsteja ja keinoja lisätäkseni maidon tuotantoa. Miksen pumppaa useammin, miksen kokeile ihokontaktia ja diipa daapa. Yksinkertaisesti tuntuu, että päivästä loppuvat tunnit ja minuutit. Silloin kun en syötä poikaa, keitä pulloja, vaihda vaippoja tai pyykkää pukluisia rättejä, haluan vain olla. Istua ja katsoa televisiota. Haaveilla siitä, että pääsen purkamaan tuntojani kirjoittamalla, vaikkapa tätä blogia. Tuntuu, ettei minussa yksinkertaisesti riitä enää energia ja rahkeet. Ruoskin itseäni tästä itsekkyydestä ja energian puutteestakin – kyllähän tottakai minun pitää jaksaa, koska olen äiti ja tämän lapsen halunnut.

Voi huoh. Kunpa vain imetys olisi onnistunut, niin tämäkin kirjoitus olisi joko jäänyt kirjoittamatta tai ainakin sen sävy ja sisältö olisi saattanut olla tyystin erilainen. Näillä korteilla kuitenkin mennään. Onneksi (?) huomenna on neuvola, jossa ajattelin ottaa imetyksen ja syömisen ylipäätään puheeksi ja kysyä, että onko mitään ideaa, jos jatkan vain pumppausta sekä Nannia, ilman imetystä. Neuvolakäynti myös pelottaa. Kai sitä jotenkin pelottaa, että neuvolan terkkari tuomitsee minut tässä asiassa ja laittaa minut nurkkaan aasinhattu päässä.


Paskamutsi-fiiliksin,
Nina