Kertomus Haikaran vierailusta.

Olisiko raskausblogi mitään ilman synnytysstooria?

Tässä tulee. Heikkohermoiset, synnytyskammoiset ja raskaanaolevat – suosittelen skippaamaan tämän jutunpätkän. Tai sitten en. Itse lähdin synnyttämään väärällä asenteella. Ensinnäkin ystäväni, joka sai lapsukaisensa kolme viikkoa ennen minua, hehkutti ettei synnyttäminen ollutkaan yhtään niin kamalaa. Etteivät supistukset olleetkaan niin hirveitä ja ponnistaminenkin meni tuosta vain. Toiseksi olen kuullut, että tyttärien synnytykset ovat usein samankaltaisia kuin äideillä. Tai että jollain tavalla jotakin periytyvää tässä on. Äitini tehtaili minua 9 tuntia ja Ukkokultaani tehtailtiin 6 tuntia. Jotenkin ajattelin, että 10 tunnissa on oma urakka ohi. Vaan kuinka kävikään...

Heräsin 11.10. (laskettu aikani oli siis 12.10.) maanantai-tiistai välisenä yönä joskus ennen kahta kohtalaisen tuntuviin supistuksiin enkä saanut tämän jälkeen enää unta. Puoli kolmelta herättelin jo Ukkokultaani, että nyt tuntuu ja hyvin tuntuukin. Kolmelta supistukset tulivat jo säännöllisesti: 40 sekunnin kestoisina 4–5 minuutin välein. Sinnittelin kipujen kanssa kotona kolme tuntia. Ukkokulta lämmitteli minulle vehnätyynyä ja lopuksi istuskelin ja seisoskelin kuumassa suihkussa. Kivut kovenivat kovenemistaan ja aamukuudelta päätimme lähteä Tyksiin. Aijuu, Ukkokulta soitteli muuten jo joskus puoli neljältä Tyksiin, että pitääkö tästä jo lähteä sinnepäin. Sieltä rauhoiteltiin hermostunutta miesparkaa sanomalla, että vielä voimme aivan hyvin olla kotona, jos siltä tuntuu, että siellä pärjäämme.

Kello 06.30 kirjauduimme sisään sairaalaan. Sitä ennen oksensin sairaalan parkkipaikalle ja surkuttelin miehelleni, että nyt kaikki aamuruuhkalaiset luulevat, että minä olen joku juopponarkki, kun purjoilen aamutuimaan sairaalan pihalla. :) Hetken aikaa olimme käyrillä ja supistukset jatkuivat vain. Kätilö tutki tilanteen ja totesi, että olen 1 cm auki. Seuraavaksi sainkin jo pukea sairaalan kipeän superseksikästä kolttua ylleni ja lähteä saliin. Synnytys oli käynnistynyt.

Kiittäisikö ahkeraa rasvaamista vai ihotyyppiä, mutta vaikka vatsani oli VAL-TA-VA, säästyin raskausarvilta.

Tässä (ainakin tämän raskauden) vihonviimeinen vatsakuva. Raskausviikkoja tässä siis 39+6.

Ensimmäiset kuusi tuntia menivät kärsien helvetin kipeiden supistusten kanssa. Kokeilin keinutuolia, tuloksetta. Kokeilin uudelleen vehnätyynyä, tuloksetta. Kokeilin ilokaasua, tuloksetta. Lopulta kätilö ehdotti minulle suihkuun menoa ja siellä taisikin vierähtää useampi tunti. Ja litra vettä. Kivut alkoivat ennen puolta päivää olla melko lailla sietämättömiä ja melkein jo rukoilin kätilöä, että saisin epiduraalin. Viimeiset minuutit tuntuivat helvetillisiltä, kun odotimme anestesialääkäriä saapuvaksi. Siinä odotellessa päätin kokeilla uudelleen ilokaasua, kunnon teholla. Ja johan alkoi tapahtua ja homma toimia.

Unohtumatonta oli se tunne, kun sain vihdoin ja viimein epiduraalin ja se alkoi tehota. Äärimmäisen kärsimyksen jälkeen kehoni valtasi täydellinen rentous ja harras kivuttomuus. Viihdytin Ukkokultaani huokaisemalla onnellinen hymy huulillani, että rakastan epiduraalia ja ilokaasua. Vieläkin kuulen tästä letkautuksestani, että taisi olla kunnon dropit. ;)

Pari tuntia meni hyvin: pääsin vähän kävelemään, sain syötyä vähän jogurttia ja mehukeittoa sekä ennen kaikkea sain nukuttua noin tunnin verran. Sitten epin teho alkoi jälleen laantua. Koska en ollut auennut tarpeeksi, sain uuden satsin epiduraalia joskus kolmen huitteilla. Kun tämä oli jälleen lakannut tehoamasta ja jälleen oli todettu, etten ole vieläkään auennut tarpeeksi, sain jotakin toista kipulääkettä. Tämä ei juurikaan tehonnut, joten annostusta lisättiin. Olin niin lääkkeissä, että tuntoaisti katosi lähes kokonaan jaloista. Tuskat olivat niin kovat, ettei epiduuralin eikä kanyylin laitto sattuneet lainkaan. Joku nimittäin joskus on sanonut, että synnytyksessä miltei pahinta oli epiduraalin laitto.... Öööh, wtf?!

Aukeaminen sujui helvetillisen hitaasti. Edelleen. Kipua ei tuntunut oikein lievittävän mikään. Ilokaasun imeskelyä jatkoin tunnollisesti, vaikka mietin, että onko siinä kyseessä pelkkä Placebo-efekti: hengitän pelkkää ilmaa ja koska keskityn hengittämiseen, niin kipu mukama lievittyy. Mene ja tiedä. Jossain kohtaa minulle nousi kuume ja vauvan toimintoja alettiin tarkkailla tarkemmin. Kahdeksan jälkeen illalla lauma lääkäreitä, kätilöitä ja hoitajia päättivät, että minulle laitetaan vielä spinaali ja jos en ole tunnissa auennut kokonaan, on edessä hätäsektio. Kuumeesta ja väsymyksestä johtuen itkimme Ukkokullan molemmat. Pelkäsimme pienokaisemme vointia ja Ukkokulta taisi olla melkoisen huolissaan myös minusta.

Spinaali oli myös jotakin aivan fantastista: en tuntenut tuntiin MITÄÄN. Jumalaista, lievästi sanottuna. Onneksi tunnin tunnettomuuden jälkeen olin myös avautunut sen viimeisen sentin ja kun sen jumalaisen puudutteen teho alkoi laskea, sain alkaa lähes heti ponnistelemaan. Supistuksia sateli jatkuvalla syötöllä ja tuntui, että sain koko ajan ponnistaa ilman että supistusten väleissä olisin voinut levähtää. Ponnistusvaihe kesti 56 minuuttia ja jokainen minuutti oli suoraan sanottuna aivan yhtä helvettiä. Kivut olivat sietämättömiä ja muistan vain hokeneeni mielessäni, että enää on jäljellä vain tämä ponnistusvaihe, jaksaa jaksaa, pakko jaksaa, pakko kestää.

Voimani ehtyivät ja pyysin apua kätilöltä, joka onneksi ymmärsi pyyntöni. Olihan takana jo vähän hiton monta tuntia synnytystä. Lopulta huone oli täynnä hoitajia ja mitä lie, ja poikamme saatiin maailmaan klo 22.26 imukupin avustuksella. Itse ponnistelin vielä tällöinkin ja lääkäri käski minun avata silmät ja katsoa vauvaamme, hän oli jo ulkona. :) Nopeasti sain rakkauden hedelmämme rinnalleni ja voi luoja sitä tunnetta. Kuulostaa kliseiseltä, mutta sitä se ei vain ole. Lapsen saaminen syliin on jotain uskomattominta, mitä kokea saattaa. Ja vaikka synnytys olisi kuinka hirveä ja tuskallinen, niin se pieni ihmistaimi tekee siitä kaikesta sen kivun arvoista.

Poikamme oli, ja on, käsittämättömän kaunis ja täydellinen. Ukkokullan silmäkulmakin vähän vuosi, kun häntä vilkaisin. <3 Lentoliskolta kuulostanut pienimies sai mitä parhaimmat pisteet: 9-10-10. Olen hänestä ylpeä, sillä hän on vain kaunistunut muutamassa viikossa. Kaikki on niin kohdillaan, niin sopusuhdassa. <3 


Synnytys kesti 19,5 tuntia ja on kerännyt pituudellaan myötätuntopisteitä neuvolantädeiltä ja kavereilta. Vaikka kokemus oli melkoisen hirvittävä, on sanottava, että aika kultaa nopeasti muistot. Toinen lapsi tuntuu luontevalta ajatukselta, vaikka sekin pitää synnyttää. :)

Kotiin lähdettiin tietysti harrikkatossut jalassa. ;)

Nina

Ps. Kuvaa en aio rakkauden hedelmästämme ainakaan tällä erää julkaista. Tämä on Ukkokultani pyyntö, jota aion kunnioittaa. En ole myöskään julkaissut itsestäni tai Ukkokullasta kuvia niin, että kasvot näkyvät, joten miksi tekisin niin lapsellemme?