torstai 10. marraskuuta 2011

Meidän vauva.

Meidän vauva on kuukauden ikäinen. Sitä on jotenkin välillä vaikea uskoa, sillä ensinnäkin tuntuu, että pikkumies olisi ollut seuranamme jo paljon pidempään. Ja toiseksi hän on niin upeasti kehittynyt pikkumies, että neuvolassakin sitä jaksetaan aina äimistellä: kuinka vahva poika meillä onkaan, kuinka jäntevä hän on, kuinka hän liikkuu paljon, kuinka hän katselee kuvia ja seuraa ääniä, kuinka hienosti hän kannattelee jo päätään... Ja minä äitinä tietysti lähes halkean ylpeydestä.

Minulla oli vauvoista, siis vastasyntyneistä, sellainen mielikuva, että ne nukkuvat, syövät ja paskovat. That's it. Vastasyntyneet ovat flegmaattisia ja löysiä matoja. Jos ymmärrätte kielikuvani. Oma poikani on kuitenkin aivan erilainen. Jo synnärillä huomasin pojan olevan jotenkin kehittyneempi kuin mitä odotin. Jotenkin vanhemman oloinen. Keltanokkana ja hirmuisen kokemattomana en osaa kuitenkaan oikein sanoa, että millainen vauvan pitäisi olla ja mikä on normaalia, mutta oli vain sellainen olo. Poikamme nosti päätään jo silloin, kun sain hänet synnytyksen jälkeen rinnalleni. Se oli minusta mahtavaa, mutta tosi omituista: ei kai vastasyntynyt, siis kirjaimellisesti vastasyntynyt, vielä nosta päätään?

Meidän vauva on seurallinen. Ja seurankipeä. Hän kaipaa tekemistä, mikä tässä elämänvaiheessa tarkoittanee katseltavaa. Hän ei vain nuku syöttöjen välissä, hän myös valvoo ja ihmettelee maailman menoa. Ja tätä poika on harrastanut jo viikon ikäisestä asti. Tuntuu, että välillä ei vain malteta nukkua, vaan silmät verestäen tuijotellaan edelleen Nalle Puhia ja heilutellaan vimmatusti käsiä ja jalkoja.

Olen muuten miettinyt, että millaista pojan pukeminen on kahden kuukauden päästä, kun nyt jo saa taistella vaatteita ja vaippaa heiluvan pojankellukan päälle. Kättä ei saa koukkuun ja hihaan, ja kakka leviää pitkin jalkoja, kun ensin kantapäät ja jalanpohjat lätsähtävät ruikkuun ja sen jälkeen vetävät kippuralle koukkuun. Vaatteita tai vaippaa vaihdettaessa huidotaan Brion matohelistinlelua niin että se liikkuu välillä kokonaan pois näkökentästä.

Meidän vauvalla on luonnetta. Hän ei tyydy itkeskelemään hiljaa itsekseen, vaan kun häntä ei ole huomattu, niin ilmoille kajahtaa lentoliskon karjaisu, joka ei jätä ketään kylmäksi. Toki nälästä ilmoitetaan hienovaraisesti ilmeilemällä onnettomana sekä pienellä inahduksella. Jos tyhmä äiti tai daiju iskä eivät näistä hiffaa, että pikkumiehellä on nälkä, on siitä tietystikin ilmoitettava selkeämmin. Makes sense.

Meidän vauvalla on muuten vieläkin napa paikoillaan. Siis se äklöttävä napatynkä. Olen tullut jo siihen tulokseen, ettei se irti varmaan ennen intti-ikää lähdekään... Neuvolassa ravaamme kerran viikossa ja aina vain todetaan, että ai kun hienosti hoidettu napa, ei se varmaan ihan heti irti lähdekään. Nice. Napa on kuulemma sidottu niin tiukkaan, tai jotain, että siksi pysyy näin pitkään. Omituista enivei.

Meidän vauva nukkuu hyvin. Kop kop. Meidän vauva ei myöskään ihan tolkuttomasti kärsi vatsavaivoista. Ei niin, että itkisi toista tuntia, useina sykleinä päivässä. Ei onneksi. Kop kop. Tottakai hän itkee, kuulunee asiaan kun kyseessä on vauva, mutta itku on melkoisen helposti taltutettavissa. Vaikka olen huomannut itsessäni, että vähän jännitän lähteä vauvamme kanssa ihmisten ilmoille. Luonnollisesti olemme käyneet kaupoissa ja kylässä sekä vaunulenkeillä, mutta silti huomaan erityisesti kaupoilla ollessamme jännittyväni ja oikein odottavani koska alkaa kunnon huutokonsertti. Neuvolakäynnitkin jännittivät aluksi. Ihan jo senkin vuoksi, että siellähän niitä arvioivia äiti-ihmisiä onkin mulkoilemassa. Mutta koska reissut ovat menneet hyvin, kop kop, niin jännitykseni on alkanut lieventyä. Huomaan kuitenkin kovasti ressaavani, että koska naperomme on viimeksi syönyt, koskakohan hänelle tulee seuraavaksi nälkä jne. Uskon ja toivon tämän piirteen kuitenkin menevän ohi ajan saatossa.

Meidän vauva tykkää liikkeestä. Tämä ei varmaan ylitä uutiskynnystä, miltei kaikki vauvat varmasti tykkäävät. Mutta vaunuilu ja autoilu ovat mahtavia keinoja saada kloppi nukkumaan. Hän viihtyy. Ukkokulta arveli, että voisiko autoilu suosioon vaikuttaa se, että elimme etäsuhdetta kuukausia ja autoilimme siksi melkoisen paljon raskauden aikana. Että auton hurina olisi tuttua ja turvallista. Mistäpä tuota tietää. Pääasia kuitenkin, että poika viihtyy kaukalossaan ja autossa, sillä matkailu tulee kuulumaan meidän elämään.

Meidän vauva tykkää suihkuttelusta. Sen pahuksen napatyngän vuoksi kylvyt ovat vielä korkkaamatta, mutta iskän kanssa suihkut ovat enemmän kuin pop ja rock. Poikamme olla töröttää Ukkokullan sylissä ja ihmettelee maailmaa ilkimulki vesisuihkun takaa.

Lopuksi pinnallinen päätös tälle kirjoitukselle: Meidän vauva on kaunis. Kaunein. Pojallamme on kauniit kasvonpiirteet. Hän näyttää isältään, mutta hänelle taitaa kehkeytyä minun silmät. Kasvot eivät ole ruttuiset ja turvonneet, vaan sirot ja... kauniit. Nenä on täydellisen mallinen, suu on täydellinen. Poikamme on kaikin puolin sopusuhtainen pikkuinen, neuvolan terkkarin mukaan aivan ihannepainossaankin. Pää ei ole kohtuuttoman suuri verrattuna vartaloon. Iho on kauniin värinen ja "virheetön". Toivon, ettei poikamme perisi minulta atoopista ihoa. Hänellä on tukkaa sopivasti, ei liiallista pehkoa eikä kiiltävää kaljua.

Meidän vauva on täydellinen. <3






Nina

Ei kommentteja: