Ohhoh. Niin vain aika rientää ja jää blogin kirjoittelu herkästi vähemmälle. Ei sen takia, että elämässäni olisi jotain supersosiaalista kanssakäymistä vauvakerhoissa tai että olisin intoutunut kotimammana siivoamaan ja leipomaan aina kun vain kykenen. Ehei. Kyseessä on silkka laiskuus ja viitsimättömyys. Toisten blogeja olen kyllä ehtinyt lukemaan, mutta joka kerta kun olen edes villeissä ajatuksissa haaveillut kirjoittamisesta, on lentoliskon poikani ilmoittanut nälästään tai muuten vain ollut tympiintynyt koneella roikkuvaan äidinketaleeseensa, joten olen vain sulkenut läppärini kannen ja mennyt sohvalle katsomaan uusintojen uusintoja pikkumies kainalossani.
Pikkumies voi hyvin ja tuntuu olevan elämäänsä varsin tyytyväinen. Hän on tässä viimeisen parin viikon verran jo hymyillytkin, eilen ja tänään aamulla – tuleekohan aamuhymyilystä siis oikein rituaali? Ja ennen kaikkea, kehen tuo pojankellukka on oikein tullut?! Ei ainakaan äitiinsä, minua kun ei aamut hymyilytä. Paitsi nyt, kun tuo söpöyden multihuipentuma pystyykään napittamaan tummilla silmillään ja väläyttämään maailman suloisimman hymyn... Olen rakastunut. Voi olen niin rakastunut, että huimaa ja sydämestä ottaa. :) <3 Olen myös vähän äimistynyt, että hymyily alkoi jo noin pienenä, noin viisiviikkoisena. No, en toki valita. Hymyilevä vauva on mukavampi kuin ruttunaamainen vauva. (Toim. huom.: myös meidän vauva on joskus ruttunaamainen vauva.)
Napatynkä lähti vihdoin ja viimein irti! Johan se siinä mukana roikkuikin reilut viisi viikkoa... Kyllä, viisi viikkoa. Neuvolan terkkarimme enkka oli neliviikkoinen vauva, kunnes napa irtosi, mutta meidän tenavapa päätti tehdä uuden ennätyksen. Onneksi napa ei missään vaiheessa haissut tai tulehtunut. Vaikka kylläpä sitä tuli putsattuakin ahkerasti.
Fuudailu hoituu nykyään Nannilla. Imetys-yritykset jäivät kolmen viikon jälkeen enää vain yrityksiksi, ja nyt elämme sangen onnellista ja rentoa elämää pelkällä pulloruokailulla. Enää en tunne asiasta syyllisyyttä enkä huonommuutta. Olenhan muuten aivan huippumutsi. ;) Toki imetyksen tullessa puheeksi tiettyjen tahojen kanssa, tunnen paskaa fiilistä joutuessani selittämään miksi en imetä. Mutta minkäs teet.
Pojan hyvästä syömisestä kertovat myös kunnon yöunet. Nyt kun kloppi on lähes 7 viikkoinen, hän vetelee unta jopa aamuseiskaan saakka! Illalla 21.30–22.00 vaihdetaan yökkärit päälle ja puhdas vaippa, ja sitten murkinoidaan. Ja tällä rytmillä ollaan menty jo miltei viikko. Aika huikeaa. Tosin olen koputellut jos jonkin puulajikkeita sekä omaa kuuppaa, että jatkossakin pärjäisimme näin hyvin.
Neuvolassa terkkarit jaksavat aina kehua poikaamme. Ja minä virnistelen kuin vähä-älyinen siinä vieressä, kun olen vain niin helvetin ylpeä jälkikasvustani. Kehua satelee muun muassa pojan päänkannattelusta – lääkärin mukaan poika kannattelee päätänsä kuin nelikuinen vauva. Ylpeyshalkeus. Lisäksi ihmetystä ja ihastusta herättää pojan virkeys: hän ei itke (kopkopkopkop.......) neuvolassa, vaan katselee ihmisiä, katselee seinillä olevia kuvia, katselee värikkäitä verhoja. Mitoista mainittakoon, että 6 viikon ikäisenä kloppi oli 56,3 cm pitkä ja 5052 g painava. Oikein hyvän kokoinen minimies siis.
Myös itse äipälle kuuluu hyvää. Ristiäiset ovat parin viikon kuluttua ja enää pitäisi miettiä kastetoimituksen sisältö sekä mahdollisesti tilata kukkia kaffetilaisuuteen. Unohtamatta meidän perheen juhlavaatteita, jotka pitäisi hankkia. Ristiäiset ovat luonnollisesti vieneet osan ajasta, kun niitä on mietitty ja suunniteltu. Onneksi juhlat ovat pian ohi ja saa keskittyä vain joulun tuloon. Lue: kinkun tuloon. Ja lanttulaatikon.... Miau. <3
Paino oli muuten jälkitarkastuksessa 65 kiloa. Turhauttaa, kun se roikkuu tuossa eikä tipu, vaikka kuinka koitan katsoa mitä syön ja koitan jopa vähän vaunuillakin. Turhauttavaa. Lisäksi tuo lantio on niin leveä, että tarvitsisin eteeni ainakin kolme leveä kuljetus -varoitusautoa... Huoh. Tuleva joulu kinkkuineen ja joulusuklaineen ei liene auta tässä pienentymis-operaatiossa. Toki 12 kilon jättäminen synnytyslaitokselle oli muikeaa. Eli sikäli pitäisi vain oppia olemaan tyytyväinen siihen mitä on.
Oi, ulkonahan paistaa miltei arska! Ehkäpä lähdemme tästä siis vaunuilemaan ulkoa ja polttamaan pläskiä tämän äipän pläskiperseestä. Ettei tarttis poikansa kastejuhlaan pukeutua varuskunnan telttakankaaseen...
Nina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti