Jo raskausaikana koin hyvin ristiriitaisia fiiliksiä imettämisestä. Ymmärsin, ja ymmärrän edelleen, että äidinmaito on vauvalle parasta mahdollista ravintoa. Mutta silti imetys ajatuksena tuntui jotenkin vastenmieliseltä ja ahdistavalta.
Sitten vauvamme syntyi. Synnytyssalissa, kaiken muun nöyryytyksen jälkeen, imetys ei enää tuntunut mitenkään ihmeellistä. Jos kipua ei nyt lasketa. Ensimmäinen imetys onnistui ja onnistuneesti imetin koko sairaalassaoloajan. Jos rintakumin säännöllistä käyttöä ei lasketa. Jotenkin sairaalan ympäristö onnistui luomaan fiiliksen, että on vain yksi totuus. Ja se totuus on imettäminen. Kukaan ei kysynyt, että haluanko imettää, vaan kätilö nappasi tissistä kiinni ja alkoi kivuliaasti rusentaa nännipihaani kasaan. Eikä siinä mitään, tämä fiilis edesauttoi minua luomaan itselleni fiiliksen, että imettäminen on maailman luonnollisin asia. Ja luonnolliselta imetys tuntuikin. Vaikealta, mutta kuitenkin luonnolliselta.
Nyt kolme viikkoa myöhemmin olen totaalisen kyllästynyt koko imettämis-asiaan. Tilanne olisi varmasti aivan eri, jos imetys minulta onnistuisi kuten kuvitella voisi. Vaan ei. Vauvan nälkä kasvaa syödessä ja sitä samaa vauhtia minusta hupenee maito. Kun kaksi viikkoa sitten pumppasin tuosta vain toisesta rinnasta 100 ml, niin nyt saan jo laskea tippoja, että saan pullon pohjalle edes 50 ml. Alusta asti lisämaito Nan on ollut käytössä, sillä jo sairaalassa huomattiin punnituksessa, ettei minusta tule tarpeeksi maitoa. Lisämaidon käyttäminen on lisääntynyt salavaivihkaa päivä päivältä.
Ensin imetin ja sen jälkeen lämmitin Nannia. Imetyssessiot saattoivat kestää lähes 1,5 tuntia ja silti sain lämmittää montakymmentä milliä lisämaitoa vielä päälle. Turhauttavaa, voi kuinka turhauttavaa! Tuntui, että tämä koko aika oli aivan hukkaan menetettyä, josta palkkioksi sain päivä päivältä kipeämmän niskan ja hartiat sekä edelleen nälkää itkevän pojankellukan. Niin ja mainitsinko jo rintaraivarit, kun rintakumi lähti AINA JA JOKA KERTA irti, kun sain nostettua pojan syliin. Eli ei kun poika takaisin sohvalle/sängylle/jollekin sopivalle alustalle, että saan "liimattua" sen kuminperkeleen takaisin tissiini, jotta poikani voisi sen taas huitaista irti... Turhauttavaa indeed.
Nykyään syömme lähes pelkästään pullosta, pääasiassa Nannia. Eräs päivä poikamme oli todella kiukkuinen rinnalla ja syy siihen selvisi, kun myöhemmin samana päivänä pumppasin rintapumpulla ja sain nipin napin MOLEMMISTA rinnoista yhteensä 15 ml. Mielenkiinto syöttöihin on siis lievästi sanottuna lopahtanut ja mieli asiasta melko matalalla. Turhauttavinta on ollut Ukkokullan ymmärryksen puute. Joka päivä saan selitellä miksen ole tänään(kään) yrittänyt imettämistä ja paljonko pumppasin mistäkin rinnasta. Ymmärrän hänen pointtinsa, rintamaito on parasta mahdollista pojallemme, se ultimaattinen totuus ei ole muuttunut miksikään.
Ruoskin välillä itseäni melko armottomasti, etten yritä kaiken maailman konsteja ja keinoja lisätäkseni maidon tuotantoa. Miksen pumppaa useammin, miksen kokeile ihokontaktia ja diipa daapa. Yksinkertaisesti tuntuu, että päivästä loppuvat tunnit ja minuutit. Silloin kun en syötä poikaa, keitä pulloja, vaihda vaippoja tai pyykkää pukluisia rättejä, haluan vain olla. Istua ja katsoa televisiota. Haaveilla siitä, että pääsen purkamaan tuntojani kirjoittamalla, vaikkapa tätä blogia. Tuntuu, ettei minussa yksinkertaisesti riitä enää energia ja rahkeet. Ruoskin itseäni tästä itsekkyydestä ja energian puutteestakin – kyllähän tottakai minun pitää jaksaa, koska olen äiti ja tämän lapsen halunnut.
Voi huoh. Kunpa vain imetys olisi onnistunut, niin tämäkin kirjoitus olisi joko jäänyt kirjoittamatta tai ainakin sen sävy ja sisältö olisi saattanut olla tyystin erilainen. Näillä korteilla kuitenkin mennään. Onneksi (?) huomenna on neuvola, jossa ajattelin ottaa imetyksen ja syömisen ylipäätään puheeksi ja kysyä, että onko mitään ideaa, jos jatkan vain pumppausta sekä Nannia, ilman imetystä. Neuvolakäynti myös pelottaa. Kai sitä jotenkin pelottaa, että neuvolan terkkari tuomitsee minut tässä asiassa ja laittaa minut nurkkaan aasinhattu päässä.
Paskamutsi-fiiliksin,
Nina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti