Olin melko onneton Tyksissä. Siis täysylläpitohan on sangen mukava juttu, mutta sairaalaympäristössä... Ei lohduta, ei. Kuten olen aina uumoillutkin, niin en viihdy sairaalassa ollenkaan. En vieraana ja vielä vähemmän asukkaana.
Ensimmäisen lapsen saaminen on hurjaa ja minun vauvakokemuksillani se on jo extremeä. Kaikki, siis tarkoitan aivan KAIKKI, on uutta. Toisille esimerkiksi vauvan röyhyttely fuudailun jälkeen on itsestäänselvyys, mutta ei minulle. Minä hölmö unohdin ekoina parina päivinä röyhyttelyn aivan kokonaan. Onneksi vauvaparkani ei sen suuremmin imeskellyt itseensä ilmaa, sillä hän ei juuri itkeskellyt kuin nälkäänsä.
Olin yllättävän itsevarma vauvani kanssa. Ehkä ajatusmaailma, että minä äitinä tasan tiedän, mikä on lapselleni parasta ja kuinka häntä hoidetaan, auttoi tässä. Kuitenkin toisten äitien arvostelevat katseet tuntuivat kurjalta. Elämä on kovaa, I know. Huonetoverien puheet raivostuttavista itkevistä vauvoista (siis mitä, synnytyssairaalassa itkeviä vauvoja, eikä mitä?! Ei voi olla! Öisinhän kuuluisi olla hiljaista kuin huopatossutehtaalla!) saivat minut hermostumaan öisin, kun pienokaiseni tihrusti itkua. Enhän ole heidän mielestään osaamaton ja ärsyttävä vauvanitkettäjä? Herättääkö rakkautemme hedelmä heidänkin hedelmänsä? Typerää ajattelua, I know. Mutta jotenkin sitä vain oli niin haavoittuvainen ja kuitenkin epävarma omista kyvyistään.
Kämppikseni olivat kuitenkin ihan okei. Kummankaan kanssa en kokenut minkäänlaista sielujen sympatiaa, mutta saatoin vaihtaa muutaman sanan ruuasta tai huoneen lämpötilasta. Yöt nukuin todella huonosti, toinen kämppis piereskeli huoneilman hengityskelvottomaksi ja toinen kuorsasi sietämättömän lujaa. Halu lähteä kotiin harjoittelemaan (ja nukkumaan) kasvoi nopeasti suureksi. Onneksi meillä oli kaikki hyvin, sekä minulla että pojalla, ja pääsimme jo perjantaina kotiin. Sairaalassa punkattiin siis vain 2,5 päivää.
Toinen kämppiksistäni keskusteli aina vierailleen, kuinka hän ei aio eikä halua hetkeen kotiutua. Ymmärrettävää sikäli, että hänelle tehtiin sektio, eli toipuminen on hitaampaa ja kivuliaampaa. Lisäksi hänen mielialaansa vaikutti varmasti myös se, että hänellä oli entuudestaan kaksi lasta ja (puheluita salakuunnelleena...) mies, joka ei juurikaan aio isyyslomalla "lusmuilla". Kämppikselleni sairaalassa toipuminen merkitsi siis oikeasti toipumista ennen kuin arjen harjoittelu useamman lapsen kanssa alkaisi.
Toinen kämppikseni puolestaan vinkui kotiin jo miltei synnytystä seuraavana päivänä. Aluksi luulin hänen olevan uudelleensynnyttäjä (kuulostaapa jotenkin älyttömältä termiltä...), mutta hänen keskustellessaan kätilön kanssa kävi ilmi, että ensimmäistään hänkin vasta tehtaili. Nyt vaikuttaa varmaan siltä, että olen kaikki 2,5 päivää kuunnellut vain huonetoverieni keskusteluita, mutta kuinka ihmeessä niitä voi olla kuulematta? Noh eniveis, minulle ei koskaan selvinnyt miksi tämä neito hinkui niin kovasti kotiinsa. Ehkäpä hän vain viihtyi yhtä paskasti sairaalatiloissa kuin minäkin. Siinä tapauksessa hyvä, että hän pääsi samana päivänä kotiin kuin minäkin, eli pitkään emme joutuneet "kärsimään".
Kotiin pääseminen tuntui niin helpottavalta ja mahtavalta, että lainkaan liioittelematta, olisin voinut itkeä onnesta. Okei, ehkä tähän HIVENEN vaikuttivat velloavat raskaushormonit... ;) Kotona sain kuitenkin oman rauhani harjoitella elämää ja yhteiseloa pienen poikani kanssa. Sain ilman arvostelevia katseita vaihtaa vaipan, pukea hiton hankalan paidan ja todeta, ettei siitä tule mitään. Sain harjoitella imetystä hyvässä asennossa, turvallisessa ympäristössä, miljoonien tyynyjen tukiessa kipeitä paikkojani.
Nyt olemme olleet kotona viikon ja joka päivä olemme oppineet jotakin uutta. "Ai, näin tää kannattaa tehdä...". Kaikki on mennyt yllättävän hyvin ja vauvamme on tyytyväinen sekä rauhallinen. Varmuuden vuoksi koputan puupöytäämme tässä välissä. Olen yllättynyt kuinka hyvin minä olen äitinä pärjännyt ja osannut. Ukkokulta on erinomainen isä, sitä en ole koskaan epäillytkään, mutta oma kokemattomuus ja yleinen kiinnostuksen puute lapsiin ovat pistäneet epäilyttämään, kuinka minä pärjään.
Kuitenkin päivä päivältä minusta tulee itsevarmempi ja luotan enemmän omiin kykyihini tehdä asioita sekä hoitaa vauvaamme. Harjoittelu jatkuu. :)
Nina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti