Kaksi viikkoa.

Jäpikkä on kaksi viikkoa vanha. Synnytyksestä on kaksi viikkoa. Meitä on ollut neljä (vasta) kaksi viikkoa. Olen ihastellut uutta elämää kaksi viikkoa. Olen kironnut hankalaa esikoista ja hänen käytöstään... öö, paljon kauemmin kuin kaksi viikkoa.

Viimeisen kerran astuin puntarille muistaakseni päivää ennen Jäpikän syntymää, eli sunnuntaina, ja puntari antoi lukemaksi hekumalliset 75 kg. Painoa ehti koko raskauden aikana tulla siis 10 kg. Ei mielestäni kovin paha määrä, mutta toisaalta Kloppisesta jäi pohjalle pari kolme kiloa, joten hyvä vain, ettei sitä painoa tuon enempää kertynytkään. Kävin synnyttämässä Jäpikän: 4,3 kiloisen pojanketkulan sekä miltei 900 g painavan istukan. Niin ja jokusen litran lapsivettä. Pääsimme keskiviikkona kotiin. Torstaina päätin astua taas puntarille - kiinnostihan minua tietää, että montako kiloa laitokselle jäi. Ja tittidii, puntari näytti 67 kg. Laitokselle jäi siis kaikkinensa 8 kg. Mahtavaamahtavaamahtavaa. <3

Paino on tämän jälkeen laskenut tasaisen varmasti, ainakin tähän päivään asti. Seuraavana päivänä, eli perjantaina, puntari näytti 66 kg, lauantaina 65,5 kg, maanantaina 64,5 kg, torstaina 64 kg ja tänään maanantaina 63,5 kg. Ei pöllömpi tahti mielestäni. Olin karistanut siis KAIKKI raskauskilot alle viikossa synnytyksestä! Ja siitäkös (pinnallinen) äiskä diggaa. <3 ;) Mitään en ole minkään eteen tehnyt, joten näemmä tuo imetys, tai sen osittainen yritys, on aiheuttanut tämän. Vaunulenkillä ollaan käyty kaikki kaksi kertaa, kiitos jokapäiväisten vesisateiden. Vatsalihaksia olen ehtinyt jumppailla kaikki yhden kerran ja sekin meni vähän pelleilyksi, kun Kloppinen kiipeili päälläni ja nauraa kikatti. Löysää pullataikinaa tuossa eturepussa roikkuu vielä, tietenkin, mutta jospa se siitä kiinteytyisi. Edes osittain.

Nyt ajattelin nöyryyttää itseäni teidän iloksenne ja näyttää paljasta pintaa. Nimittäin sitä etureppua ja pullataikinaa. Älkää voikaa pahoin, sokeutuko tai mitään muutakaan epämukavaa.

Muistin virkistykseksi - tältä se pötsi näytti suurimmillaan:

Ja tältä se näytti päivä synnytyksen jälkeen:

Ja tältä kolmen päivän jälkeen:

Tältä viikko synnytyksestä:

Ja tältä tänään, kaksi viikkoa synnytyksestä:

Vaikka tuota vatsaa tuossa edelleen roikkuu ja joku voisi luulla minun olevan aina vain raskaana, niin kaiken kaikkiaan palautuminen on tällä kertaa ollut jotain aivan muuta kuin esikoisesta, Kloppisesta. Synnytyksestä on tosiaan vain kaksi viikkoa, mutta tunnen olevani fyysisesti ihan vedossa. Mihinkään ei pahemmin satu, jos tidejä ei lasketa. Tunnen itseni kevyeksi. Rappusetkin menee melkein leijaillessa ylöspäin. Melkein. On vaikea uskoakaan, että Jäpikkä on ollut luonamme vasta kaksi viikkoa ja että siitä synnytysurakasta on ihan oikeasti vasta kaksi viikkoa.

Jumppatouhuilut kutsuvat tosin vasta jälkitarkastuksen jälkeen ja silloinkin ajattelin ottavani yhteyttä salin personal trainerille, jotta osaisin aloittaa reenit järkevästi, varovaisesti mutta kuitenkin tarpeeksi tehokkaasti.

Eräänlaista jumppatouhua harrastaa myös meidän Kloppinen. Hän on nimittäin jo sen kaksi viikkoa mennyt kävelytuolillaan itse kävellen. Hyvä hän! <3

Yksi juttu sen sijaan onkin vähemmän kiva. Nimittäin hiukset. Miten hitossa ne sillä samalla sekunnilla, kun Jäpikkä tuli ulos, muuttuivat kuiviksi koppuroiksi, jotka ovat aina takussa?! Murrr.



Nina, <3 63,5 kg <3 (tsihih.)

Hello World!

Nyt kun jätkäpätkät vetävät kumpainenkin unta palloon, ajattelin kertoilla teille, kuinka näistä nuorimmainen maailmaan sitten tulla putkahti. Ainakin osa teistä varmaan tietääkin, että kärsin aikamoisesta synnytyspelosta, joka alussa oli niinkin paha, että näin sektion ainoana mahdollisuutena saada Jäpikkä ulos. No, aika kului ja mieli muuttui - leikkauskin alkoi pelottaa ja toisaalta ajatus, että olen kotona maha auki sekä vastasyntyneen että yksivuotiaan kanssa oli aika creepy.

Kerroin peloistani suoraan jo heti ensimmäisellä äitiysneuvolakäynnillä ja koko raskauden ajan keskustelin eri kätilöiden ja lääkäreiden kanssa peloistani äitipolilla. Kävin myös erikseen pelkopolikäynnillä, mutta se oli totaalisen turha reissu, jossa kätilö vain totesi, että synnyttäminen sattuu. Okei, totesi hän paljon muutakin, mutta tuo jäi päällimmäisenä mieleen. 

Nyt, kun synnytys on kokemuksena takanapäin, pitää kuitenkin myöntää, että suun avaamisesta, ja ehkä pelkopolikäynnistäkin, oli apua. Kun siirryimme käynnistysaamuna suoraan synnytyssaliin, oli vastassa peloistani tietoinen kätilö, joka selvästi oli myötätuntoinen ja teki heti alkuunsa selväksi, että minua tullaan auttamaan niin paljon kuin se vain ikinä on mahdollista.

No, tämän pelkointron jälkeen sitten itse asiaan eli siihen synnytysstooriin...

Maanantaina 29.10. klo 8.30 meillä oli tosiaan aika äitipolille. Ensin istuttiin puoli tuntia käyrillä ja sitten toinen mokoma odotettiin lääkäriä kämmenet hikoen sykkeen huidellessa aivan omissa sfääreissään. Lääkäri kävi alakerrassa ja totesi, että olen kahdelle sormelle auki, kanavaa on jäljellä vain 1,5 cm ja paikat ovat kypsät. Lisäksi hän totesi, että vauva on 3980 g ja että koska synnytyssalissa on tilaa, niin siirrymme sinne suoraan. Minä panikoin vauvan suurta kokoa ja yritin olla itkemättä - minullehan luvattiin, että tällä kertaa vauva on pienempi: laskettuna päivänä vain 3700-3800 g. Onneksi en tuossa vaiheessa tiennyt, että aamun painoarvio oli sekin 400 g alakanttiin...

Noin klo 9.30 siirryimme jatkuvasti jännityksensä vuoksi pissalla ravanneen Ukkokullan kanssa synnytyssaliin numero 8. Emme päässeet toivomaamme ammeelliseen ykkössaliin, sillä se oli varattuna jollekin "erityistapaukselle". Toisaalta sillä ei ollut mitään väliä, sillä synnytys käynnistettiin puhkaisemalla kalvot, joten en olisi voinut ammeeseen enää mennäkään infektioriskin vuoksi. Vaihdoin päälleni sairaalakuteet ja itkin. Pelotti niin perkeleesti ja hoin Ukkokullalle, etten selviä enkä pysty tähän.

Klo 10 puhkaistiin kalvot. Mitään ei tapahtunut. Supistukset olivat olemattomia. Aika kului, odottelu hermostutti ja mietin, että miten pitkä sessio tästä tällä kertaa tulee. Toisaalta pysyin järjissäni, sillä en tuntenut minkään sortin kipuja missään.

Kello lyö 12.30. Kätilö ilmoitti, että koska synnytys ei ole lähtenyt käyntiin, niin laitetaan oksitosiinitippa. Ukkokulta päätti lähteä tässä välissä syömään.

Klo 13 supistukset alkoivat olla todella voimakkaita ja pyysin ilokaasua. Ukkokulta palasi onnekseni näihin aikoihin jo takaisin fuudausreissultaan. Tästä kellonlyömästä eteenpäin ajantajuni katoaa. Yritin olla itkemättä kipuja ajatellen, että energiani kuluu siinä aivan turhaan. Hoin itselleni sanoja "Minä olen tämän kivun herra, minä kestän tämän kivun". Näitä sanoja ystäväni kuulemma hoki synnyttäessään mielessään ja hän koki ne jotenkin voimauttaviksi. Pakko myöntää olematta mitenkään hihhuli, että tuossa mielen sopukoissa tapahtuvassa mantrassa oli jotakin, mikä ihan oikeasti auttoi jaksamaan.

Klo 14.20 kohdunsuu on 3 cm auki. Olin pettynyt. Itkin. Supistukset olivat järkyttävän kovia enkä ollut auennut puolessatoista tunnissa kuin SENTIN. Pillitin Ukkokullalle, että taas tämä perkeleen perkele kestää iäisyyden. Kätilö sen sijaan oli sitä mieltä, että koska supistukset ovat näin voimakkaita, on syytä nyt laittaa epiduraali. Jo klo 14.30 saliin saapui ryhmä anestesia laittamaan epiä. Olin äimänä, sillä Kloppista tehtaillessa venailin epiä muistaakseni lähemmäs tunnin. Ah, ihana epiduraali. <3 Supistuskivut katosivat kuin pieru saharaan, mutta jäljelle jäi supistuksista aiheutuva paineentunne.

Klo 15.20 kohdunsuu oli auennut 6,5 cm:iin. En ollut uskoa korviani.

Klo 15.50 tunsin jo suurta painetta alakerrassa ja käskin Ukkokullan soittaa kelloa. Ihan kuin pitäisi jo ponnistella, mutta se tuntuu itsestäkin utopistiselta, sillä puoli tuntia sitten olin vain sen 6,5 auki. Kätilö tuli tsekkaamaan alakerran kuulumiset ja totesi, että auki ollaan 9,5 cm. He alkoivat valmistautua kätilöopiskelijan kanssa (Kyllä, synnytyksessäni oli mukana se opiskelija! Mutta hän oli niin miellyttävä, etten sitten ajanut häntä ulos salista.) synnytyspuuhiin.

Klo 16.00 paine alkoi olla sietämätön. Taas alakerran tsekki - olin 10 cm auki. Kätilöt antoivat ohjeiksi myötäillä paineentuntua työntämällä vauvaa kevyesti ulospäin. Kuulemma helpottaa kipuun. Olin hermoraunio - synnytyksen pelottavin osuus oli käsillä ja paine tuntui käsittämättömän kauhealta. Taidoin taas vähän itkeä ja vaatia jotain kivunlievitystä. Minullehan luvattiin, että ponnistusvaiheen kivunlievityksestä huolehditaan. Kätilö lohdutti, että paineentunne auttaa minua ponnistamisessa. Vihasin kätilöä ja toivoin, että lokki paskantaa hänen päälleen hänen vuoronsa päätyttyä.

Klo 16.20 sain käskyä alkaa ponnistella oikein kunnolla ja olan takaa. Pusersin, itkin, välillä taas pusersin ja välillä taas itkin. Yritin kuunnella ohjeita, yritin tunnistaa alkavia supistuksia. Epin ansiosta tunsin nimittäin supistukset vain sellaisina paineaaltoina. Onneksi. Vaikka ne aallotkin olivat kauheita.

Klo 16.29 maailmaan syntyi meidän kuopus. Hän rääkäisi ja hän sai täydet pisteet: 10/10/10. Hänellä oli juuri oikea määrä sormia ja varpaita. Hänellä oli moinen määrä tukkaa, tummaa tukkaa! <3 Olin onnesta soikea. Suoraan sanottuna ehkä eniten siksi, että synnytys oli nyt ohi. Vaikka toki tulokaskin oli valloittava.

Synnytyksen kesto ei tällä kertaa ollut siis kuin 3 tuntia 40 minuuttia. En ole vieläkään uskoa kuinka nopeasti kaikki tällä kertaa kävi. Kloppisen synnytyshän kesti sen 19,5 tuntia ja oli yhtä tuskaa. En tiedä johtuiko tämän synnytyksen helppous ja nopeus siitä, että latu oli jo valmiiksi auki eli edellisestä synnytyksestä oli vain vuosi, vai mistä, mutta enpä valita.

Olen itsestäni aivan hiton ylpeä - kestin kivut ja jotenkin osasin antautua supistuksille rentoutumalla. Melkein tunsin kuinka jokainen supistus työnsi vauvaa alaspäin. Ennen kaikkea ponnistin potran pojan IHAN ITSE maailmaan, ilman mitään imukuppeja.

Olen onnellinen, että uskalsin lähteä tähän hommaan uudestaan. Etten aikanaan valinnut sektiota pelkojeni vuoksi, sillä tämä kokemus oli kaikkea muuta kuin mitä ensimmäisellä kerralla. Supistukset olivat kovemmat, mutta synnytyksen kesto huomattavasti lyhyempi. Juuri sellainen kombo kuin mitä tältä synnytykseltäni salaa toivoinkin.


Nina

Haikaran heipat!

Jäpikkä on syntynyt siis maailmaan! <3

Maanantaina synnytys siis käynnistettiin ja klo 16.29 saimme ihanan, täysien kymppien nyytin syliin. Täydellisen kaunis, tummahiuksinen pieni poika syntyi mitä miehisimmin mitoin 52,5 cm ja 4360 g. Kyllä, minullakin sydän jätti lyömättä kerran pari, kun kätilö sanoi pojan painon ääneen. Aamullahan nimittäin lääkäri arvioi painoksi 3980 g... Ja siitäkin painosta olin kauhuissani eikä itku ollut kaukana, kun vedin seksikkäitä sairaalakalsareita päälle.

No, lisää synnytyksestä, lääkäristä, imetyksestä, sairaala-ajasta, Jäpikästä, Kloppisesta ja meidän arjesta tulossa heti, kun saadaan se meidän arki jotenkin pyörimään. Kova into olisi kaikesta kirjoittaa, vielä kun ne asiat ovat tuoreessa muistissa, mutta jotenkin päivästä loppuu tunnit kesken. Ja jälkikasvujen syöttäminen menee nyt ehkä tärkeysjärjestyksessä nipin napin bloggailun ohi.

Mutta niin vain siitä pelottavasta synnytyksestä selvittiin hengissä! Se on nyt ohi! Ihanaa!


Nina

Sairaalakassi ja raskausarvet.

Huomenna se sitten alkaa - Jäpikän häätöyritys yksiöstään tänne isoon maailmaan. Olemme yrittäneet olla kaikessa rauhassa tämän viikonlopun, jotta minä saisin olla vaan ja rauhoittua. Siihen päätökseen on vaikuttanut myös se, että Kloppinen on EDELLEEN kipeä.... Räkää valuu aina vain ja eilenkin mittailtiin taas kuumetta melkein 38 astetta. Turhauttaa ja harmittaa. Onpa kiva nyt lähteä synnytyskeikalle ja jättää kipeä yksivuotias isovanhempien kanssa. Hmph. Sormet ristissä yritän toivoa, että tuo tauti menisi ohi ja ensi viikko alkaisi terveemmissä merkeissä.

Vaikka olen yrittänyt rentoilla tämän viikonlopun, niin maanantai pyörii päässä jatkuvasti saaden aikaan kipeän vatsan, hillittömän pulssin sekä melkeinpä hengitysvaikeuksia. Kylässä on onneksi pyörinyt kavereita sekä vanhempani, joten on onneksi ollut muutakin ajattelemista. Muuten olisin varmaan hyppinyt jo seinille.

Olen pessyt pyykkiä, jotta kaikille riittäisi varmasti puhdasta vaatetta ja että kotona ei odottaisi jumalaton kasa likapyykkiä, kun palaamme sairaalasta. Siivoustakin suunnittelin, mutta muutin mieleni. Vanhempani tulevat meille koiransa kanssa katsomaan Kloppisen perään, joten kotimme ei todellakaan ole siisteissä käsissä. Tai tassuissa. Niinpä päätin antaa olla. Siivotaan sitten ensi viikolla, tai joskus. Sitten, kun jaksetaan. Kynnet kuitenkin lakkasin. Vielä pitäisi nyppiä kulmakarvat. Eilen tein itselleni jo kasvo- ja hiusnaamion. Pitäisikö tänään ehkä kuoria ihokin vielä?

Olen tehnyt myös jotain oikeasti järkevää ja pakannut viikonlopun aikana sairaalakassin:

Jäpikälle kotiintulovaatteet koossa 50 ja 56 cm, pörröhaalarin asusteineen, harson ja tutin sekä Ankka-pehmokaverin.

Minulle ja Ukkokullalle laitoin evääksi mukaan muutaman suklaapatukan ja energiajuoman. Viimeksi eväät jäivät miltei koskematta, joten tällä kertaa en ihan överiksi pakkaa syömistä mukaan. Ei sinne sairaalaan nälkään kuole. Uskokaa pois.

Itselleni pakkasin mukaan kotiintulovaatteet (toppi, löysä trikoopaita ja löysät collegehousut), alushousuja, sukkia, yösiteitä kotiinpaluuta varten, imetysliivit ja liivinsuojia. Myöhemmin tänään laitan laukkuun vielä hygieniatarvikkeet: shampoon, hoitsikan, suihkugeelin, puhdistusvaahdon, kasvorasvan, hiusharjan, ponnarin, hiuspannan, kosteuttavan hiussuihkeen, deodorantin ja ehkä hajuveden, hammasharjan ja -tahnan.

Lisäksi mukaan sairaalakassiin pakataan tietysti kamera, jonka akku on jo valmiiksi ladattu ja muistikortti tyhjennetty, ja mitä luultavimmin myös läppäri mokkulan kera. Jos nimittäin käynnistyksessä meneekin ikuisuus, niin meillä on Ukkokullan kanssa jotain viihdykettä.

Jos muuten kiinnostaa, mitä pakkasin Kloppista odottaessa sairaalakassiin ja mitkä asiat koin aivan turhakkeiksi, niin luepa nää: Sairaalakassi vol. 1, Sairaalakassi vol. 2 ja Sairaalakassin turhakkeet.

Meinasin muuten purskahtaa itkuun, kun huomasin eilen, että alavatsallani komeilee kaksi viirua. Raskausarpia. Tulivat perkeleet sitten raskauteni VIIMEISELLÄ viikolla. Miksi, voi miksi?! Ukkokulta oli tunteeton paska eikä kyennyt ymmärtämään lainkaan alakuloani, vaan kuittasi onnettoman marinani syvällä huokauksella. Kuinka hän saattoi, mietitte tekin kaikki varmaan. Niin minäkin. Pitäisikö vähintään perua häät ja vähintään kuuluttaa Facebookissa kuinka surkea puoliso ja isä hän on? Pitäisi varmaan, mietitte varmaan. Niin minäkin. Mutta hillitsen nyt kuitenkin itseni.

Pinnallisuudestani kertonee varmasti se, että ihan oikeasti koin suuren järkytyksen nähdessäni ne kaksi repeämää. Itku oli äärettömän lähellä. Okei, tuli pari kyyneltä. Ahdistus oli järisyttävän suuri. Sillä samalla sekunnilla halusin vain vatsasta eroon, ettei se kasvaisi enää senttiäkään. Ettei arpia ehtisi tulla enää yhtään lisää. Mietin kuumeisesti, että onko mahdollista, että kahdessa päivässä arpia tulee huomattavastikin lisää. On. Olivathan nämäkin arvet tulleet parissa päivässä. Kai. En ole niitä ainakaan ennen huomannut. Buu!

No, eipä kai ihmekään, että niitä arpia on tullut. Onhan tämä pötsi aikamoinen. Kuvat on otettu eilen, jolloin raskausviikkoja oli kasassa 39+0. Huhhei. Kohta tuo pallo on tuosta pois. Tuleekohan sitä vielä ikävä? Kloppisen jälkeen ei nimittäin todellakaan tullut.

Pitäkäähän peukut pystyssä, että selviän huomisesta kohtaisen ehjänä ja että saisin edes hitusen ensi yönä unta! En osaa sanoa, koska seuraavaksi palaamme eetteriin, mutta toivottavasti pian. Älkää kuolko ikävään, pus! ;) <3


Nina

Vielä kun olet siinä yksin.

Minut on viime aikoina vallannut suuri surku ja alakulo, vaikkei sille ole oikein järjellistä syytäkään. Mietin lähes päivittäin, että pian en voi olla Kloppisen kanssa näin kuin olemme nyt. Aina kimpassa, aina lähekkäin, kun siltä tuntuu. Toisiamme varten. Vain toisiamme varten. Väliimme on tulossa kolmas pyörä. Vauva. 

Ystäväni kertoi kuinka heidän esikoisestaan tuli oikea isin tyttö, kun kuopus syntyi. Ystäväpariskuntamme lapsillakin on ikäeroa vain vuosi ja kuukausi. Äidin aika ja käsipari olivat jatkuvasti, tietenkin, vastasyntyneessä kiinni, joten esikolle ja isälle kehkeytyi entistä läheisempi suhde. Sinänsä ihan ihanaa, tietenkin, mutta minulle tästä tuli jotenkin todella onneton olo. En halua, että Kloppinen etääntyy lainkaan minusta. Tai että hän ajattelisi tuon uuden tulokkaan vievän kaiken huomion. Ettei äidillä olisi aikaa enää hänelle. Ettei hän olisi enää äidille aivan helvetin tärkeä ja rakas. Surullista! Eiväthän lapset ajattele niin, eiväthän? 

Vaikka Kloppisen nostelu on tällä hetkellä todella vaivalloista ja vinhan tuntuista, niin yritän silti nostella ja pidellä poikaa mahdollisimman paljon. Ihan kuin Kloppinenkin jotenkin hakeutuisi enemmän lähelleni. Luulotautia kenties? Joka tapauksessa olen halunnut sylitellä Kloppista mahdollisimman paljon. Ehkä myös siksi, että tämä vaivaalloisuus sekä väsymys ovat tehneet minusta ei-niin-pitkäpinnaisen-äidin ja olen korottanut ääntäni ehkä turhankin herkästi... Olen halunnut kai "hyvittää" hermoheikkoisuuttani pojalle enemmän. Tai jotain? Ainakin olen halunnut antaa aikaani ja huomiotani niin paljon kuin on ollut mahdollista.

Jäpikkä tulee varmasti olemaan rakastettu, siitä ei ole epäilystäkään, mutta silti pelottaa tuo sanonta, että esikoinen on aina esikoinen. Kaiken lisäksi meidän esikoinen on vielä niin pahuksen hurmaava ja rakastettava luonteeltaan, ettei häntä voi kuin jumaloida. Mitä jos en tunne samaa palvomisen tarvetta tulevalle pikkuveljelle? Mitä jos pidän yksinkertaisesti Kloppisesta enemmän? Kammottavaa edes ajatella jotain tällaista. Ukkokulta lohduttaa joka kerta, että Jäpikkä tulee varmasti olemaan aivan yhtä ihana ja rakas. Mutta silti mieleen hiipii ajatuksia vanhemmista, jotka ovat myöntäneet suosivansa saati rakastavansa yhtä lastansa enemmän kuin muita... Todella surullista. 

Kai se on aivan luonnollista miettiä, että miten rakkaus riittää useammalle kuin yhdelle lapselle. 

No, Aasiasta kukkaruukkuun, kävimme eilen Postista hakemassa kasan paketteja sekä Mukelomesta-nimisessä lastenvaatekaupassa. Paketeista paljastui minun kummitädin lähettämä synttärilahja Kloppiselle:

...ja huuto.netistä huutamani Molo Kidsin haalari ja hanskat koossa 80 cm:

Mukelomestassa kävin yksi päivä hypistelemässä muutamaa Tutan ihanuutta ja koska ne jäivät kummittelemaan takaraivoon, niin piti käydä ostamassa ne sitten pois. Fleeceasu ja tuo unihaalari piti ottaa koossa 74 cm, vaikka muuten Kloppinen käyttää jopa 86 cm vaatteita Lindexin mallistosta. Tiesin toki, että Tutta on reilua kooltaan, mutta aina se silti vaan yllättää.

Olen muuten aivan tyystin unohtanut esitellä muutaman huuto.net-herkun. Olen aivan hurahtanut näihin Paul Frankin Small Paul -vaatteisiin ja koska ne uutena maksavat hunajaisia mansikoita, niin olen niitä kyttäillyt sitten apinan raivolla huuto.netissä. Sininen huppari on tällä hetkellä sopiva Kloppiselle ja unihaalari sekä musta korvahuppari odottavat Jäpikkää saapuvaksi ja kasvavaksi.

Ajatuksissa muuten pyörii ihan jatkuvasti tuo maanantai. Synnytyksen käynnistyspäivä. Kauhistuttavaa, kun ei yhtään tiedä mitä on edessä. Synnytys pyörii jo unissakin. Viime yönä synnytin vauvan lisäksi patongin. Jep. Ihan terveenoloinen alintajunta minulla.


Nina

Viimeisiä.

Viimeinen äitiysneuvolakäynti takana. Sovittiin jo aika kotikäynnille noin 1,5 viikon päähän. Aika hurjaa. Silloinhan kökötetään sitten Jäpikän kanssa jo kotona ja ihmetellään, että miten tässä näin kävi - neitosen, jonka ei välttämättä pitänyt hankkia lainkaan lapsia, kun ovat niin ärsyttäviä, onkin kahden pienen pojan äiti. Niin se elämä heittelee.

Neuvolassa ei ollut mitään ihmeellistä. Terkka uteli viimeisistä käynneistä äitipolilla: käynnistyksestä ja tietysti synnytyspelkopolikäynnistä, ja että millä mielin näiden yhteensummana menen viimeistään ensi maanantaina synnyttämään. Kauhusta kankeana, vastasin, mutta kuitenkin varovaisen toiveikkaana. Jospa se ei olisi tällä kertaa niin kauheaa, jospa tällä kertaa koko touhusta jäisi parempi mieli. Terkka arveli, että synnytykseni olisi tällä kertaa nopeampi ja kertoi, että yleensä toinen synnytys saattaa olla puolet nopeampi. Ihana ajatus, vain kymmenen tuntia sitä kauheutta, mutta en halua liikaa innostua. En halua pettyä. Tiedän sen raa'an tosiasian, että synnytys voi olla myös yhtä pitkä. Tai pidempi. Yäh.

No, muuten tosiaan kaikki oli ok. Verenpaineet hyvät, pissa puhdas, sf-mitta 36, vauvan syke tasainen, painonnousu vain 200 grammaa ja risat per viikko (ja huom, olin juuri ennen neuvolaa syönyt tukevasti ranskiksia ja nakkeja!) ja silviisiiin. Olen kyllä toisinaan aika äimänä tuosta painonnoususta. Tai sen nousemattomuudesta. Ehkä jos olisinkin elänyt ilman herkkuja, mutta kun... tuota, enpä ole. En toki valita. Painoa on kuitenkin tullut ekasta neuvolakäynnistä seitsemän kiloa ja toivottavasti niistä iso osa jäisi laitokselle. Kloppisesta painoa tuli 18 kiloa ja muistaakseni 12 kiloa jäi laitokselle. Eli jumpattavaa löytyy tästä kropasta yllin kyllin.

Mietin kuumeisesti, että onko tässä raskaudessa ollut jotakin hassua mielitekoa, jotain mitä olisin syönyt normaalia enemmän, normaalia suuremmalla himolla. Ja sitten tajusin, että kyllä on - Airwaves-purkkaa. Monta pussia! Ah!

Viimeisen neuvolan jälkeen kävin ruokakaupan lisäksi myös Sokoksella hakemassa meikkilaukkuun uusia juttuja. Pakko perua het ensimmäisenä sanani Maybellinen Fit Me! -meikkivoiteesta. Kokeilin sitä yhden purkin verran ja kehaisin täälläkin, että levittyy kivasti ja pehmeästi jne, mutta eipä mennyt aikaakaan, kun purkki oli jo tyhjä. Olin oikeasti aivan äimän käkenä, koska eihän sillä tule edes läträttyä läheskään joka päivä ja silti se jo loppui. Purkki sisältänee siis puoliksi ilmaa. En suosittele, enkä aio enää toistamiseen sitä litkua ostaa. 

Sen sijaan päädyin nyt taas ostamaan L'oréalin meikkivoidetta. Aikaisemmin käyttämäni True Match vaihtui Lumi Magique -meikkivoiteeseen. En suoraan sanottuna ole huomannut näiden kahden välillä hirveästi mitään eroa, mutta molemmat ovat myös erittäin pehmeitä levittää ja väri jotenkin sulautuu kauniisti omaan ihonsävyyn. Minun mielestäni peittoavat Fit Me!:n ihan mennen tullen.

En voi kuitenkaan luvata, että pysyttelen suosiolla tässä meikkivoiteessa, sillä...

...sain kaupan päälle Lancomen Teint Miracle -meikkivoidetta kokeiltavaksi, joten jos tämä onkin ihan ässä tuote, niin se on sitten heipat (ainakin hetkeksi) taas L'oréalille. :)

Luottoripsarini (L'oréalin Double Extension) ollessa kuiva kuin sahara, päätin mainonnan orjana kokeilla tätä Lancomen Hypnose Star -ripsaria. Toimivuudesta en osaa vielä sanoa, mutta enköhän tuonkin vielä täällä joko hauku tai hehkuta. Kassalle pääsi myös Goshin eye liner ja Rexonan dödö. Tokkopa teitä kiinnostaa, että mitä deodoranttia käytän, mutta kerroinpa silti. Otin siitä jopa kuvan! :D On vaan ihanan tuoksuista ja jopa minä, raskaanaoleva hikoileva sika, tuoksun hyvältä. 

Ruokakaupasta löysin vihdoin ja viimein inhimillisen hintaisen, mutta kivannäköisen, ja ISON, meikkilaukun. Muutenhan tämän löytymisellä ei olisikaan ollut niin paniikki, mutta kun se sairaalakassi pitäisi pakata... Tämän väri on sellainen makea kupari, vaikka kuva väittääkin sen olevan violetti. Ainakin minun näytöllä.

Viime yökin oli onneksi helpompi. Kloppinen kitisi muutaman kerran hetken aikaa, mutta rauhoittui sitten itsekseen. Eli kertaakaan ei tarvinnut nousta sängystä niistämään toisen raasun nenää. Eilen illalla Kloppinen ei ollut lainkaan nuhainen ja tämä aamukin oli jo parempi, joten uskallan olla varovaisen optimistinen, että pikkuhiljaa nuha/flunssa/mikälie menisi jo ohi. 

Tänä aamuna Kloppinen oli aivan huippu. Heräsin siihen, kun naapurimakkarista (=Kloppisen huoneesta) kuului jos jonkinlaista höpötystä, kuten aina muinakin aamuina. No, minä sitten venyttelin ja nousin sängystä ylös. Kloppisen huone hiljeni hetkeksi, hän ilmeisesti kuuli, että minäkin olen hereillä. Ja siitäkös alkoi innostunut hälinä ja pälinä sekä monen monta äiti-huudahdusta. Ihana aamu, kerrankin. <3

Nina

Nyt kun olet yksi vuotta...

Meillä on moni asia muuttunut tässä yksivuotisuuden ylityksen kynnyksellä. Sellaiset ihan mitättömät pikkujutut päivässä, kuten syöminen, juominen, nukkuminen ja päivärytmi ylipäätään. Vauvasta on tullut todellakin taapero.

*Kloppinen alkoi syödä kanssamme samoja ruokia ja käyttää maitotuotteita.

Muutos tapahtuu tietenkin pikkuhiljaa ja edelleen ruokapöydässä on tarjolla Piltin vauvamössöjä sekä korvikemaito Nannia. Muutos entiseen piilee siinä, että jako on fifty-sixty, eli jotakuinkin puolet ruuasta yrittää olla minun (naurettavia) ruuantekeleitäni ja puolet maidosta on ehtaa Valion rasvatonta. Meidän ruuistamme Kloppinen on päässyt maistamaan pastaa ja tomaatti-basilikajauhelihakastiketta, makaronilaatikkoa, uunimakkaraa ja perunamuusia sekä lihamureketta keitettyjen perunoiden kera. Haastetta piileekin siinä, että Piltin mössöt ovat kovin löysiä, lähes keittomaisia, ja taas meidän "ihmisten ruoka" vähän kuivempaa. Ainakin meillä. Ja siitäkös meidän jälkikasvu ei pidä. No, ehkä tämä on näitä totuttelukysymyksiä, joihin auttaa aika ja rautaiset hermot.

Maidosta ei ole onneksi tullut mitään mahavaivoja. Jollei pahanhajuisia pieruja lasketa. Raejuusto on edelleen ällöintä ikinä ja niihin mikrobin kokoisiin murusiin on mahdollista joka kertaa vähintään tukehtua kuoliaaksi. Ja minä kun luulin, että kaikkien lasten herkkua on nimenomaan raejuusto - vielä näin kolmekymppiä hipoenkin...? Viili sen sijaan uppoaa kuin veitsi voihin. Toisinaan laitan silti viilin joukkoon muutaman lusikallisen hedelmä- tai marjasosetta. Ihan vain vaihtelun vuoksi. Pari viimeistä aamua on syöty jälleen kaurapuuroa, mutta eilisaamun farssin jälkeen, johon kuuluu neljä lusikallista puuroa ja jumalaton riehuminen, taidan pysytellä vielä hetken maustamattoman jogurtin ja soseen turvallisessa kombossa. Myös puuroista muuten on jätetty korvikemaito jo kokonaan pois ja korvattu tämä ihan perusmaidolla.

Olen alkanut aamuisin antaa Kloppiselle myös ruisleivästä paloja, joiden päälle laitan sipauksen Oivariinia. Ja vitsi kun toinen tykkää - uppoavat superhyvin. Muutenkin olen koittanut maistattaa pojalla mahdollisimman paljon kaikkea: koska annan hedelmänpaloja, koska ruuan kylkeen tomaattia, kurkkua, keitettyä porkkanaa jne. Yritän totuttaa Kloppista erilaisiin makuihin ja koostumuksiin. Ja tietenkin yritän pitää ruokavalion mahdollisimman monipuolisena. Se tuntuukin jotenkin aika haastavalta, sillä en voi kutsua itseäni (saati Ukkokultaa) monipuoliseksi, terveelliseksi syöjäksi. Ennen kaikki oli valmiiksi mietittynä valmiina lasisessa purkissa, jossa luki isolla Piltti, mutta nyt pitääkin MIETTIÄ ja selvitä itse. Äää.

Toisaalta tämä vaihe on ihan nasta, sillä Kloppista kyllä kiinnostaa aivan vietävästi, että mitä me milloinkin Ukkokullan kanssa syömme. Seuraava haaste odottaa siinä, kun pitäisi jotenkin alkaa syödä yhteisiä aterioita, samalla kellonlyömällä. Me kaikki kolme, Jäpikkä tyytynee varmaan näinä hetkinä tuijottamaan sitterin leluja tms. Kloppisen ilmeet ovat myöskin näkemisen arvoisia, kun hän maistelee vaikkapa pientä omenan silppua ja pohtii, että onko tämä hyvää vai ei. Symppistä. <3

*Kloppinen harjoittelee kävelemistä - ja kompuroimista.

Kloppinen kiipeilee jatkuvasti minua tai jotakin huonekalua vasten. Nyt kun ollaan opittu seisomaan ja nousemaan seisomaan itse, niin menee hyviä toveja, kun ei muuta tarvitsisikaan tehdä. Myös askelten ottaminen jonkun avustuksella on kuuminta hottia. Yhyy, kohta se tosiaan kävelee jo itse. Kiipeily-into on johtanut siihen, että eräs kaunis päivä Kloppinen ryömi portaita ylös... Eli turvaportti-ostokset kutsuvat. Olen nimittäin ihan puhkiloppupoikki, kun saan jatkuvasti olla nostelemassa Kloppista pois milloin mistäkin. Tämä jättikokoisen vatsan kanssa. Ihanaa.

Kiipeily on johtanut myös siihen, että Kloppisen otsassa komeilee ensimmäinen kuhmun ja mustelman yhdistelmä. Tästä se lähtee. Kompurointi ja itsensä telominen. Jatkuvat mustelmat ja vekit silmäkulmissa. Mielestäni yksi pelottavin vaihe ihmiselämässä. Mutta neuvolantäti sanoi, ettei kaikelta pidä suojella. Kuulemma itsesuojeluvaisto kehittyy, kun pari kertaa lentää perselleen jostakin.

*Kloppisen kasvu rauhoittuu, mutta miten ne vaatteet silti jäävät jatkuvasti pieneksi...?

Neuvolasta tulikin mieleen, että meillä yksvee-neuvola oli muutama viikko sitten. Kloppinen oli kasvanut taas hienosti ja tasaisesti käyrällään. Painoa on nyt 10 095 g ja pituutta melkein 76,5 cm. Kloppinen sai taas kehuja olemuksestaan ja taidoistaan. Hyvää palautetta saatiin myöskin siitä, että Kloppiselle on pidetty kuria ja opetettu rajoja. Kloppinen kun uskoi aika uskomattoman hienosti, kun häntä kiellettiin koskemasta neuvolanterkan tavaroihin. Eli mietinnät, että kuuluuko näille minitaaperoille asettaa rajoja, olivat turhia. Kyllä näköjään kuuluu. Ja pitää asettaa. Hyvä minä, hyvä Ukkokulta.

*Kloppinen nukkuu vain yhdet päikkärit.

Meillä päivärytmi on tosiaan jonkun verran muuttunut. Ennen päikkäreitä nukuttiin kahdet, mutta nykyään unta riittää paremmin vain yksille päikkäreille. Näille ainukaisille päikkäreille mennään yleensä klo 12-12.30 ja ne kestävät noin 1,5-3 tuntia. Ja näillä päikkäreillä tosiaan tunnutaan nyt pärjäävän hyvin. Kloppinen on selkeästi todella väsynyt aina nukkumaan mentäessä ja nukahtaa yleensä todella nopeasti (paitsi tietenkin tällä kertaa, kun kirjoitan tätä...). Hereillä ei siis kukuta enää jopa tuntia ennen kuin uni iskee.

Yöunille mennään ihan normaalisti ysin aikoihin, mikä on ehkä hitusen liian myöhään, sillä Kloppinen alkaa näihin aikoihin olla jo todella väsynyt. Ja väsyneelle yksveelle on yhtä mukavaa syöttää iltapuuroa kuin leikata itseltä raaja sirkkelillä irti. Mutta toisaalta mitä pidempään pojalla riittää unta aamussa, niin aina parempi. Yöunille menoa tullaan kuitenkin mitä luultavimmin aikaistamaan noin puolella tunnilla, jahka Jäpikkä on syntynyt. Tai sitten ei. Let's go with the flow.

Kloppisen yhdet päikkärit ovat kuitenkin saaneet aikaan sen, että tuntuu etten ehdi tehdä yhtään mitään päivän aikana. Tai siltä tämä ainakin tuntuu. Ennen vanhaan, hyvään aikaan, minä sain rauhassa näpytellä blogiani aamupäikkärien ajan ja iltapäivällä sitten touhuta muita juttuja. Nyt ei ole enää omaa aikaa oikein ollenkaan, sillä näiden yksien päikkäreiden aikana Ukkokulta tulee töistä. Tuntuu, etten ehdi oikein omassa rauhassani bloggailla ja tuntuu, etten ehdi siivoamaankaan. Ja kohta meillä on pieni vauva. Tit-ti-dii.

No, tämäkin lienee vain totuttelukysymys? Ja ajatus, että pian olen kehossani yksin ja voin lähteä vaikka lenkille ilman pelkoa kovista supistuksista, on kuitenkin kovin lohduttava.


Nina

Ps. Viime yöhön sisältyi taas jälleen kerran yksi herätys Kloppisen toimesta. Huutoa, itkua, parkua, kitinää. Mitä muuta voit toisen eteen tehdä kuin käydä hänen ilokseen imaisemassa nenäontelot tyhjiksi? Laitoimme illalla supon - näköjään aivan turhaan. Räkää valuu ja nyt tökkii taas maidonjuonti, joten aamulla mietin kyyneleet silmissä, että joko meillä TAAAAAAAAS on korvatulehdus. Mietin myös, että tätäkö tämä äitiys sitten on - jatkuvaa sairastelevan lapsenhoitoa kaiken ollessa aina niin hiton hankalaa ja vaikeaa? Raaahh...

Rokotusten jälkeistä elämää.

Terve vaan täältä meiltä. Kodista, jossa on jatkuvasti yksi kipeä pieni mies.

Ensin tuli räkäilytauti. Luulin, että tulee hampaita. Pelkäsin, että tulee korvatulehdus. Ei tainnut tulla kumpaakaan. Räkää impattiin kiljuvasta rakkauden hedelmästämme viikon verran, pinnasänky nostettiin puupalojen varaan yläpäästä ja keittosuolatippoja kului.

Tästä räkätaudista ei voi tosin syyttää rokotteita, mutta tulipa kerrottua näin pohjustukseksi, että sellainen tauti sairastettiin ennen piikitystä. Kloppinen ehti olla terveenä ehkä kaksi päivää.

Sitten saatiin viime torstaina rokotteet. Kloppinen kiljui ja itki, Ukkokullalta valui tuskanhiki ja minun teki mieli itkeä tuskanhikoilun lisäksi. Illalla Kloppinen oli vähän itkuinen ja väsynyt. Yö oli yhtä helvettiä. Voisi melkeinpä sanoa, että yö on ollut tähän mennessä pahin. Suposta huolimatta Kloppinen itkusti todella kosketusarkoja ja kipeitä jalkojaan. Samaa vaivaa muistelen tulleen rokotuksista ennenkin. Minä nukuin huimat 2-3 tuntia, hiphei. Niinpä näytin seuraavan päivän siltä, että olin viiden promillen humalassa meikannut itselleni smokey eye -meikin - alaluomiin. Hehkeää.

Perjantaipäivä meni hyvin rauhallisesti. Kloppinen ei juuri konttaillut, ei juuri keksinyt kepposia. Istuskeli vain paikoillaan ja katseli niitä tavaroita, jotka sattuivat olemaan käden ulottuvilla. Ressukka. Toista kävi sääliksi niin, että piti oikein itkua vääntää. Sylissäkin poika viihtyi vaikka kuinka. Ihanaa, siitä otin kyllä kaiken ilon irti. ;) Kloppinen nukkui kahdet pitkät päikkärit ja niistä huolimatta unta riitti myös koko seuraavaksi yöksi. Kuume pyöri korkeimmillaan 38,6 asteessa. Joten ei ihme, että meidän salamanteri oli sen yhden päivän oikea rauhallisuuden perikuva ja sylivauva.

Ruoka maistui tämän kuumepäivän ajan ihan uskomattoman hyvin. Kaikki meni alas, mitä tarjottiin. Outoa?

No, normiarki koitti jälleen jo heti lauantaina - Kloppinen tervehtyi, piristyi ja alkoi taas laittaa hanttiin syömisen ja maidon juomisen kanssa.

Kunnes tuli eilinen. Eli sunnuntai. Kloppinen alkoi köhiä oikein kunnolla ja alkuyö menikin köhimisen siivittämänä. Sitten alkoi itkuttaa ja sitten alkoi valua räkää nokasta. Taas. Ei kun taas keittosuolatippaa nokkaan ja Nenäfriidalla hillitön huutoparku.

Mietimme, että mistä helvetistä tämä nyt taas tuli? Siitä, että kävimme ulkona ja emme laittaneet Kloppiselle kauluria, kun ajattelimme neulepaidan kauluksen peittävän tarpeeksi? Niistä hiton rokotteista joku jälkitauti? Hampaista? Ja että miksi, VOI MIKSI, nyt taas - nyt, kun minä tarvitsisin kipeästi unta ja lepoa, että selviytyisin edessä olevasta urakasta saada Jäpikkä maailmaan? Tuntuu, että nyt on menty taas useampi viikko niin, että Kloppinen on enemmän ja vähemmän kipeä sekä kiukkuinen ja yöaikaan tulee itkustaa vähintään kerran.

Sitten tulee mietittyä, että millä ihmeellä rauhoittaisin tuon vähän väliä kipeän yksivuotiaan, jollen tutilla? Sitähän olen nimittäin jo useaan otteeseen miettinyt jättäväni pois. Eipä sitä tuttia toki muuten käytetä kuin nukkumaan mentäessä, mutta kuitenkin.

No, sellaista kuuluu kuitenkin tänne. Sen lisäksi, että minä olen kiukkuinen kuin ampiainen näiden raskausvaivojen kanssa. Öisin en saa millään perkeleelläkään unta, vatsaan tuntuu jokainen asento pahalta, rakko-kulta toimii tehokkaasti ja olo on vain hiton kömpelö sekä raskas. ONNEKSI Kloppisen muuttuneet nukkumiset tarkoittavat nykyään sitä, että aamuisin nukutaan tunti-kaksi pidempään.

Olen vain niin hiton kypsä tähän oloon - Jäpikkä saisi oikeasti jo tulla!

Nina

Terkkuja äitipolilta ja hulluuden rajamailta.

Takana on nyt ns. viimeinen äitipolikäynti, jossa tsekattiin jälleen sokruarvot sekä Jäpikän koko. Sokrut ovat ihan ok, ainoat toisinaan koholla olevat arvot mittaan aamuisin. En tiedä mikä helkatti noissa paastoarvoissa oikein on....? No, kohta se on toivottavasti jo ihan sama, sillä kun raskaus on ohi ja Jäpikkä maailmassa, niin lääkkeiden syönti ja sokereiden seuranta loppuu kuin seinään. Aika hurjaa. Tavallaan. Mutta myös ihanaa.

Kuollakseni pelkäsin Jäpikän kokoarviota. Sydän löi, pyörrytti ja pelotti niin, etten tainnut muistaa hengittää noin viiteen minuuttiin. Että kiva tavata aivovamma, ja silleen. Kokoarvio ei kuitenkaan ollut sitä 3,8 kg luokkaa, mitä pelkäsin, vaan 3,3 kg. Kuulemma nämä ovat aina vain arvioita, mutta koska Jäpikän kokoa on arvioitu niin monta kertaa, niin tähän arvioon saattaa uskaltaa hieman luottaakin. Keskikäyrällä kuopus kasvaa, mutta silti vain pelottaa, että miten paljon arvio saattaa heittää ja kuinka paljon painoa on mahdollista kerätä 1,5 viikossa? Nimittäin... tämä raskaus päättynee näillä näkymin viimeistään 29.10., kun SYNNYTYS KÄYNNISTETÄÄN! Apua, apua, apua! Ajatus käynnistämisestä on ihan älyttömän pelottava, kun olen kuullut, että näin synnytys on pitkä ja aivan tajuttoman kivulias...? Kokemuksia jollakulla? Saa jakaa, kiitos. Paitsi ne horrorstoorit.

Sitä ennenkin vauvan on kuulemma mahdollista tulla, sillä alakerta alkaa kuulemma olla aika kypsä. Olin noin sormelle auki ja kanavaa oli hädintuskin jäljellä 1,5 senttiä. Eikä tuo mikään ihmekään, kyllä siihen malliin alakertaan pistelee. Mutta tosiaan, jos aikaisemmin ei mitään tapahdu, niin käynnistys on 1,5 viikon päästä edessä. Mitenköhän hitossa ne olettavat minun pystyvän nukkumaan nämä viimeiset yöt?! Viime yö ainakin meni pyöriessä ja hyöriessä sekä jossain tajunnan rajamailla, jossa synnytettiin ja synnytettiin. Thank God, Kloppinen heräsi vasta puoli kympin pintaan, joten sain nukuttua aamulla edes muutaman sikeämmän tunnin. Ilman ainuttakaan synnytysmielikuvaa, muistelisin.

Mitäs muuta, verenpaineet olivat matalat ja ne saivat kehuja. Johtuu kuulemma siitä, kun olen niin nuori. Nuori? 27-vuotias? Minä kun ajattelin, että 19-vuotias synnyttäjä olisi nuori. No, en valita. ;)

Mitäs vielä muuta. No, itkin eilen vessassa illalla naamaa pestessäni hysteerisesti sellaista mahdollisuutta, että jätämme tuolloin 29.10. Kloppisen kotiin vanhempieni hoitoon ja minulle sattuisi jotain, enkä tulisikaan enää kotiin... Että näkisin pojan kanssa tuolloin viimeistä kertaa. Älytöntä itsensäkiusaamista, tiedän, mutta laitetaan raskaushormonien piikkiin. Itkuhysteria oli samaa luokkaa, kun Kloppisen saatuani. Päästiin sairaalasta kotiin ja minä itkin suihkussa roikkuvaa kroppaani ja sitä, että ihan kohta Ukkokulta löytää jonkun timmin ja kivan, ja jättää minut sekä vastasyntyneen poikamme oman onnemme nojaan.

...ne hormonit. Onhan joku teistäkin ollut niiden ansiosta vähän seinähullu - ONHAN?

Tänään Kloppinen saa neuvolassa rokotukset, joten saapa nähdä mitä mukavaa tässä on luvassa meidän vanhempien ratoksi päivä- ja yöaikaan...


Nina

Party hardy.

Huihai, takana on Kloppisen yksveepartyt ja onnistuneesti vieläpä, vaikka biletettiinkin kansainvälisenä epäonnistumisen päivänä. Kaikilla tuntui olevan mukavaa ja rento olo, leipomukset ja tarjoiltavat maistuivat eivätkä loppuneet kesken. Niitä itseasiassa jäi aivan ylipaljon meille kahdelle (ei, en puhu nyt minusta ja Jäpikästä, vaan minusta ja Ukkokullasta) syötäväksi. Pirskatti vieköön, miten niitä raskaanaoleva nainen muka voisi vastustaa? Hormonien piikkiin menköön myös se, että ehkä menun kanssa mentiin vähän överiksi ja tarjoiltavaa tuli hamstrailtua piiiiiiiikkuisen liikaa.

Juhlatarjoiltavat:

Virvokkeita

Sitruunalimevettä

Tietenkin kahvia

Kermakaramelleja

Nameja

Poppareita

Sipsejä

Korjaus: sydämen muotoisia sipsuja. <3

Muutamaa eri sorttia keksejä

Suklaamustikkamuffinseja

Cocktailtikkuja

Lakukakkua

Mustikkarahkapiirakkaa

Jauhelihapiirakkaa

Täytekakkua marsipaanikuorrutteella

Täytekakun tein aivan itse - voitteko kuvitella. Kakkupohjan korvasi suklaakääretortun pohja ja sisälle täytteiksi valikoitui banaaniviipaleet, tummasuklaatäyte sekä tuorejuustoinen persikkatäyte. Kostutukseen käytin ihan vaan appelsiinituoremehua. Ohjeita ja vinkkejä sain Kinuskikissan blogista.

Kloppisen kakku sen sijaan sai kuorrutuksen vispikermasta ja täytteekseen tilsittyä banaania sekä mansikkaa. Emme nääs halunneet tähän hirveästi hassata sokeria, kun poika ei kerran ole sellaisiin tottunut. Ja sen kyllä huomasi - rakas esikoiseni nimittäin IR-VIS-TI maistaessaan tätä rakkaudella valmistamaani kakkua... Ensin meinasin tehdä oikein sokerittoman kakkupohjan vain ja ainoastaan tätä minikakkua varten, mutta sitten otin järjen kauniiseen käteen - mitä järkeä on siinäkään, ettei sokeria saa maistaa ollenkaan. Järkihän nimenomaan piilee siinä kohtuudessa, että vähän voi maistaa harvoin ja juhlapäivinä. Eikö?

Vieraita tuli ja lähti tiputellen, mikä oli vain ja ainoastaan hyvä juttu. Muuten olisi nimittäin loppunut kodistamme happi sekä istumapaikat. Kutsuimme ainoastaan ihan läheisempiä tyyppejä, kuten mummia ja kummia. Ensimmäiset vieraat tulivat yhdeltä ja viimeiset lähtivät hieman ennen kymmentä illalla, joten päivän raskaus sekä ihkaoikea raskaus aiheuttivat illalla muutaman napakan supistuksen ja aloin jo panikoida tosissani synnytystä. Ei kivaa. Mutta supistuksiin ne sitten jäivät ja yhdessä osassa ollaan täällä edelleen.

Lahjojakin saatiin. Tai siis Kloppinen sai. Tai vähän ehkä äitikin... ;)

Jos ihmettelet, että miten niin äitikin sai jotain, niin vastaus ymmyrkäisyyteesi olkoon tuossa yläpuolella. Riviera Maisonin I-HA-NAT tähtikehykset! <3 Vähän ehkä saatoin mennä vihjaisemaan vanhemmilleni, että voi kun niiiiiiiiiiiiiiiiiiiin tahtoisin pojilleni tällaiset ja mikä olisikaan mukavempaa kuin saada sellaiset lahjaksi isovanhemmilta. Vink-vink-honk-honk. ;)

Lisäksi lahjapaketeista kuoriutui autoja, lahjakortteja, rahaa yms, mutta en nyt alkanut eriksensä kaikkia kakskymppisiä kuvaamaan.

Ihanaa, kun juhlat ovat ohi, mutta pitää silti tunnustaa, että olen jo useampaan otteeseen miettinyt Jäpikän ristiäistarjoiluja... Eh-he-he. Minkäs tiikeri raidoillensa voi, vai miten se meni?


Nina