*Kloppinen alkoi syödä kanssamme samoja ruokia ja käyttää maitotuotteita.
Muutos tapahtuu tietenkin pikkuhiljaa ja edelleen ruokapöydässä on tarjolla Piltin vauvamössöjä sekä korvikemaito Nannia. Muutos entiseen piilee siinä, että jako on fifty-sixty, eli jotakuinkin puolet ruuasta yrittää olla minun (naurettavia) ruuantekeleitäni ja puolet maidosta on ehtaa Valion rasvatonta. Meidän ruuistamme Kloppinen on päässyt maistamaan pastaa ja tomaatti-basilikajauhelihakastiketta, makaronilaatikkoa, uunimakkaraa ja perunamuusia sekä lihamureketta keitettyjen perunoiden kera. Haastetta piileekin siinä, että Piltin mössöt ovat kovin löysiä, lähes keittomaisia, ja taas meidän "ihmisten ruoka" vähän kuivempaa. Ainakin meillä. Ja siitäkös meidän jälkikasvu ei pidä. No, ehkä tämä on näitä totuttelukysymyksiä, joihin auttaa aika ja rautaiset hermot.
Maidosta ei ole onneksi tullut mitään mahavaivoja. Jollei pahanhajuisia pieruja lasketa. Raejuusto on edelleen ällöintä ikinä ja niihin mikrobin kokoisiin murusiin on mahdollista joka kertaa vähintään tukehtua kuoliaaksi. Ja minä kun luulin, että kaikkien lasten herkkua on nimenomaan raejuusto - vielä näin kolmekymppiä hipoenkin...? Viili sen sijaan uppoaa kuin veitsi voihin. Toisinaan laitan silti viilin joukkoon muutaman lusikallisen hedelmä- tai marjasosetta. Ihan vain vaihtelun vuoksi. Pari viimeistä aamua on syöty jälleen kaurapuuroa, mutta eilisaamun farssin jälkeen, johon kuuluu neljä lusikallista puuroa ja jumalaton riehuminen, taidan pysytellä vielä hetken maustamattoman jogurtin ja soseen turvallisessa kombossa. Myös puuroista muuten on jätetty korvikemaito jo kokonaan pois ja korvattu tämä ihan perusmaidolla.
Olen alkanut aamuisin antaa Kloppiselle myös ruisleivästä paloja, joiden päälle laitan sipauksen Oivariinia. Ja vitsi kun toinen tykkää - uppoavat superhyvin. Muutenkin olen koittanut maistattaa pojalla mahdollisimman paljon kaikkea: koska annan hedelmänpaloja, koska ruuan kylkeen tomaattia, kurkkua, keitettyä porkkanaa jne. Yritän totuttaa Kloppista erilaisiin makuihin ja koostumuksiin. Ja tietenkin yritän pitää ruokavalion mahdollisimman monipuolisena. Se tuntuukin jotenkin aika haastavalta, sillä en voi kutsua itseäni (saati Ukkokultaa) monipuoliseksi, terveelliseksi syöjäksi. Ennen kaikki oli valmiiksi mietittynä valmiina lasisessa purkissa, jossa luki isolla Piltti, mutta nyt pitääkin MIETTIÄ ja selvitä itse. Äää.
Toisaalta tämä vaihe on ihan nasta, sillä Kloppista kyllä kiinnostaa aivan vietävästi, että mitä me milloinkin Ukkokullan kanssa syömme. Seuraava haaste odottaa siinä, kun pitäisi jotenkin alkaa syödä yhteisiä aterioita, samalla kellonlyömällä. Me kaikki kolme, Jäpikkä tyytynee varmaan näinä hetkinä tuijottamaan sitterin leluja tms. Kloppisen ilmeet ovat myöskin näkemisen arvoisia, kun hän maistelee vaikkapa pientä omenan silppua ja pohtii, että onko tämä hyvää vai ei. Symppistä. <3
*Kloppinen harjoittelee kävelemistä - ja kompuroimista.
Kloppinen kiipeilee jatkuvasti minua tai jotakin huonekalua vasten. Nyt kun ollaan opittu seisomaan ja nousemaan seisomaan itse, niin menee hyviä toveja, kun ei muuta tarvitsisikaan tehdä. Myös askelten ottaminen jonkun avustuksella on kuuminta hottia. Yhyy, kohta se tosiaan kävelee jo itse. Kiipeily-into on johtanut siihen, että eräs kaunis päivä Kloppinen ryömi portaita ylös... Eli turvaportti-ostokset kutsuvat. Olen nimittäin ihan puhkiloppupoikki, kun saan jatkuvasti olla nostelemassa Kloppista pois milloin mistäkin. Tämä jättikokoisen vatsan kanssa. Ihanaa.
Kiipeily on johtanut myös siihen, että Kloppisen otsassa komeilee ensimmäinen kuhmun ja mustelman yhdistelmä. Tästä se lähtee. Kompurointi ja itsensä telominen. Jatkuvat mustelmat ja vekit silmäkulmissa. Mielestäni yksi pelottavin vaihe ihmiselämässä. Mutta neuvolantäti sanoi, ettei kaikelta pidä suojella. Kuulemma itsesuojeluvaisto kehittyy, kun pari kertaa lentää perselleen jostakin.
*Kloppisen kasvu rauhoittuu, mutta miten ne vaatteet silti jäävät jatkuvasti pieneksi...?
Neuvolasta tulikin mieleen, että meillä yksvee-neuvola oli muutama viikko sitten. Kloppinen oli kasvanut taas hienosti ja tasaisesti käyrällään. Painoa on nyt 10 095 g ja pituutta melkein 76,5 cm. Kloppinen sai taas kehuja olemuksestaan ja taidoistaan. Hyvää palautetta saatiin myöskin siitä, että Kloppiselle on pidetty kuria ja opetettu rajoja. Kloppinen kun uskoi aika uskomattoman hienosti, kun häntä kiellettiin koskemasta neuvolanterkan tavaroihin. Eli mietinnät, että kuuluuko näille minitaaperoille asettaa rajoja, olivat turhia. Kyllä näköjään kuuluu. Ja pitää asettaa. Hyvä minä, hyvä Ukkokulta.
*Kloppinen nukkuu vain yhdet päikkärit.
Meillä päivärytmi on tosiaan jonkun verran muuttunut. Ennen päikkäreitä nukuttiin kahdet, mutta nykyään unta riittää paremmin vain yksille päikkäreille. Näille ainukaisille päikkäreille mennään yleensä klo 12-12.30 ja ne kestävät noin 1,5-3 tuntia. Ja näillä päikkäreillä tosiaan tunnutaan nyt pärjäävän hyvin. Kloppinen on selkeästi todella väsynyt aina nukkumaan mentäessä ja nukahtaa yleensä todella nopeasti (paitsi tietenkin tällä kertaa, kun kirjoitan tätä...). Hereillä ei siis kukuta enää jopa tuntia ennen kuin uni iskee.
Yöunille mennään ihan normaalisti ysin aikoihin, mikä on ehkä hitusen liian myöhään, sillä Kloppinen alkaa näihin aikoihin olla jo todella väsynyt. Ja väsyneelle yksveelle on yhtä mukavaa syöttää iltapuuroa kuin leikata itseltä raaja sirkkelillä irti. Mutta toisaalta mitä pidempään pojalla riittää unta aamussa, niin aina parempi. Yöunille menoa tullaan kuitenkin mitä luultavimmin aikaistamaan noin puolella tunnilla, jahka Jäpikkä on syntynyt. Tai sitten ei. Let's go with the flow.
Kloppisen yhdet päikkärit ovat kuitenkin saaneet aikaan sen, että tuntuu etten ehdi tehdä yhtään mitään päivän aikana. Tai siltä tämä ainakin tuntuu. Ennen vanhaan, hyvään aikaan, minä sain rauhassa näpytellä blogiani aamupäikkärien ajan ja iltapäivällä sitten touhuta muita juttuja. Nyt ei ole enää omaa aikaa oikein ollenkaan, sillä näiden yksien päikkäreiden aikana Ukkokulta tulee töistä. Tuntuu, etten ehdi oikein omassa rauhassani bloggailla ja tuntuu, etten ehdi siivoamaankaan. Ja kohta meillä on pieni vauva. Tit-ti-dii.
No, tämäkin lienee vain totuttelukysymys? Ja ajatus, että pian olen kehossani yksin ja voin lähteä vaikka lenkille ilman pelkoa kovista supistuksista, on kuitenkin kovin lohduttava.
Nina
Ps. Viime yöhön sisältyi taas jälleen kerran yksi herätys Kloppisen toimesta. Huutoa, itkua, parkua, kitinää. Mitä muuta voit toisen eteen tehdä kuin käydä hänen ilokseen imaisemassa nenäontelot tyhjiksi? Laitoimme illalla supon - näköjään aivan turhaan. Räkää valuu ja nyt tökkii taas maidonjuonti, joten aamulla mietin kyyneleet silmissä, että joko meillä TAAAAAAAAS on korvatulehdus. Mietin myös, että tätäkö tämä äitiys sitten on - jatkuvaa sairastelevan lapsenhoitoa kaiken ollessa aina niin hiton hankalaa ja vaikeaa? Raaahh...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti