Jotain rajaa. Mutta millaista?

"Ei kyllä vielä vajaa 1v lasta niin vaan laiteta kuriin."

Näin kommentoi eräs anonyymi, kun aikanaan tunnekuohuissani kirjoitin tämän postauksen koskien kaverini yks-vee lasta ja hänen ojentamistaan. Tuolloin Kloppinen taisi olla iältään viisi kuukautta ja olin autuaan tietämätön tästä ihanasta ikävaiheesta, kun yksi vuotta on juuri kohta plakkarissa ja päällänsä on jokin ihme uhma. Liikkumaan on opittu ja maailma on avautunut. Ja nyt noi vanhemmat on alkaneet sitten hokea jotain ihme ei:tä...

Luin tekstiä osittain nolona. Mieleni ei kuitenkaan ole muuttunut oikein missään asiassa, mutta ehkä olisin voinut odottaa vaikka viikon, että se pahin tunnekuohu sisälläni laantuu ja kirjoittaa vasta sitten. Kun olen vähän rauhoittunut. Vaan eipä se semmoinen sovi tämän tytön tyyliin, ei.

Seison edelleen sanojeni takana, vaikkakin minulla itselläni on täällä kotona se yks vee tuhma, ja olenkin aina vain ylläolevan kommentoijan kanssa eri mieltä (kommentit ja erilaiset mielipiteet ovat silti rikkaus, muistuttaa hän! <3). Kyllä lapsi on laitettava ojennukseen iästä huolimatta, etenkin kun ei olla kotona. Mielestäni lapselle pitää pystyä opettamaan rajoja - mitä saa tehdä ja mitä ei, mihin saa koskea ja mihin ei. Ratkaisu ei mielestäni ole vain tavaroiden poissiirtely lapsen silmistä. Enhän minä kaupassakaan voi alkaa siirtää banaanilaaria maito-osastolle, jos Kloppinen banskuja päättää haluta lääppiä. Mielestäni myös toisen omaisuutta pitää opettaa arvostamaan ja kunnioittamaan. "Nämä eivät ole meidän emmekä me saa niihin koskea. Ja piste."

Edelleen olen sitä mieltä, että se on vanhemman tehtävä nämä rajat ja rajoitukset lapselle osoittaa. Olkoonkin se sitten sitä, että ei:tä hoetaan päivässä 10 000 kertaa ja lasta pitää siirrellä sata kertaa pois. Ehkä teen asiat jonkun mielestä turhan vaikeasti, ehkä olen toisen mielestä tiukkapipo, mutta vielä vain ainakin jaksan itse Kloppista nostaa pois tv:n edestä sitä lääppimästä ja kieltää koskemasta kirjahyllyyn. Sen verran olen toki suunnitellut, että alimmille tasoille siirtynee vähemmän rahallisesti ja tunteikkaasti arvokkaat tavarat, eli jos jokin kuitenkin pojan käsiin päätyy, niin sen hajoaminen ei hajota minua sisäisesti kovin syvästi.

Toki ymmärrän ystävääni paremmin nyt, kun omakin lapsi on samanlainen ja elää samaa vaihetta. Sillä erolla toki, että Kloppisen uskaltaa päästää leikkimään kenen kanssa tahansa - hän osaa olla melko hellä ja liikkeiltään rauhallinen. Ainakin vielä toistaiseksi. Ymmärrän nyt, että kurin pitäminen on aika haasteellinen kysymys ja usein Ukkokullan kanssa mietimmekin, että millainen kurinpito ja rajojen vetäminen tähän vaiheeseen on toimivaa ja sopivaa. Selkäsaunoja emme luonnollisestikaan kannata, mutta emme myöskään pelkkää sormien läpi katselua ja periksiantoa asioissa.

Kloppinen on nykyään aika haastava ja vaikea pieni poika. Kun vauva-aika oli sikahelppo, niin nyt sitten saamme ilmeisesti mekin "osamme". Kloppinen laittaa vastaan hurjasti erilaisissa asioissa, kuten syömisessä ja erityisesti nykyään vaipan ja vaatteiden vaihdossa. Olen luonteeltani melkoisen periksiantamaton ja sehän olisi vähintään luonteenvastaista edes haaveilla antavansa toiselle periksi, että no, ole nyt sitten hetki pelkällä vaipalla. Pukemista jatketaan päättäväisesti ja kohtalaisen hellästi, ettei riehuva lapsi ole kuin nyrkkimatsin jäljiltä tämän jälkeen. Äitini mukaan minäkin olin kuin myrskyn merkki aina vaatekerran nähtyäni, ja kuulemma tein äidistäni aika seinähullun tällä piirteelläni, mutta niin vain minä opin sen seikan elämästä, että pukea pitää. Minusta ei tullut nudistia, vaan pikemminkin shoppailuholisti.

On varmaan jokaiselle ihan päivänselvä juttu, että jos lapsi on nappaamassa sähköjohtoa kaulansa ympärille tai tunkemassa pieniä soukkia nakkejansa pistorasiaan, niin hänelle tietenkin sanotaan napakasti ei ja hänet haetaan vaaranvyöhykkeeltä veke. Tällainen rajojen vetäminen lienee hölleimmillekin mammoille ihan arkipäivää. Toistettuasi ei:tä viikossa noin miljoona kertaa, sitä miettii, että oppiikohan tuo kersa tätä koskaan. Mutta sitten taas, opinhan sen minäkin. Elossa ollaan, vaikka omassa lapsuudenkodissakin oli oletettavasti pistorasioita 80-luvulla.

Mutta mitäpä tehdä, kun piirun verran alle yks-vee riehuu syöttötuolissaan niin hurjasti, että eilen illalla siitä lensi mutteri??! Heiluminen ei ole siis mitään pienoista kiikkaa-kiikkaa-heilumista, vaan pikemminkin raivotautisen mielipuolen riehumista. Touhu on järjettömyytensä lisäksi myös vaarallista - mitä jos syöttötuoli (jonka piti muuten olla tukeva kuin mikä) kaatuu ja Kloppisen raaja jää kaatuvan tuolin ja lattian väliin? Hyi että - enpä tahdo edes kuvitella moista äksidenttiä ja sen jälkimaininkeja...

Sano Kloppiselle ei - hän jatkaa heilumista entistä innokkaammin.
Sano Kloppiselle ei ja korota ääntä vähän - häntä huvittaa.
Sano Kloppiselle ei ja korota ääntä paljon - häntä huvittaa kahta kauheammin eikä tuolin heiluminen ole pysähtynyt missään vaiheessa.
Ota syöttötuolista kiinni, sano Kloppiselle ei huutamalla - ja häntä huvittaa aina vain.

Löipä Ukkokulta kerran nyrkillä pöytään ja siitäkään ei poika ollut moksiskaan, nauroi vain. Minäkin tunnustan väsyneenä ja lopen uupuneena tehneeni niin. Seli-seli. Harmittaa vietävästi, sillä tällaista toimintatapaa kun en pojalle tahdo ikipäivänä opettaa - että tavaroihin puretaan kiukkua nyrkkiä lyömällä. Ei edes sillä ehdolla, että näin korjataan myös rikkinäinen elektroniikka.

No, pointti on kuitenkin se, että miten saada Kloppinen ymmärtämään, että ei on ei, eikä kyse ole mistään leikistä? Kloppista kun ei oikein voi kesken syönnin viedä syöttötuolin äärestä pois. Rajojen kokeilu ja tällainen riekkuminen kuuluvat epäilemättä tähän ikään, mutta en voi painaa syöttötuolissa riehumista ihan villaisella, sillä ihan oikeasti, siinä voi tulla todella iso pipi.

Olisi kivaa kuulla, että millaisia uhmatuhmia teillä on kotona? Missä asioissa laitetaan hanttiin? Millaisia rajoja te asetatte? Mitä kaikkea tuhmaa jälkikasvu on keksinyt ja tehnyt? Vertaistukea, kiitos! <3


Nina