No, kaikenlainen sietokyky on kyllä tällä hetkellä äärirajoilla. Ei ole montakaan asiaa, jotka eivät vituttaisi. Ensimmäisenä mainittakoon Ukkokulta ja minun vanhemmat. Vanhemmissa vituttaa kaikki, mitä heidän suustansa tulee ulos. Jokainen kysymys, jokainen toteamus. Ukkokullassa vituttaa, ettei hän taas toisinaan saa suuvärkkiään sen vertaa auki, että voisimme keskustella jostain järkevästä. Tai vähemmän järkevästä. Tai ihan mistä vaan, helvetti vie. Ketään edellämainituista en kuitenkaan halua loukata. En halua, että he huomaavat kuinka helvetisti minua vain ärsyttää. En vain mahda tälle mitään...
Toki Ukkokullalta kaipaisin edes ripauksen verran ymmärrystä ärtymykseeni. Olen lähes tosissani etsinyt netistä tekomahoja, jotta Ukkokulta tajuaisi kuinka tuskastuttavaa on tehdä asioita tämän pötsin kera. Siihen mahan kylkeen kun saisi vielä jonkin supistuskoneen, että tietäisi mies myös sisäisen tuskan... Ostaisin muuten heti.
Parisuhde ei ole siis ihan vedossa tällä hetkellä. Paljon on riidelty ja liikaa jätetty sanomatta asioita. Yhtä paljon liikaa on tullut sanottua kaikkea kuraa, jota ei edes tarkoita. Arki. Niin se vain syövyttää parisuhdetta jättäen jäljelle ruostetta. Menipä runolliseksi ja syvälliseksi - seuraavaa Finlandia-palkintoa venaillessa. Hävettävää ja anteeksiantamatonta on se, että usein riitojemme aikana Kloppinen on hereillä ja vieläpä kanssamme samaisessa huoneessa/tilassa. Hän siis näkee ja kuulee kaiken, vaikkei sanalleen kaikkea ymmärräkään. Thank God. Hillitty ja fiksu vanhempi siirtäisi tunteensa hetkeksi syrjään ja odottaisi riitelylle oikeaa hetkeä. Mutta emme me. E-hei. Me olemme Ukkokullan kanssa aivan liian tulisia ja temperamenttisia siihen. Jos jokin asia ottaa päähän justiinsa ja nyt, niin se ottaa päähän justiinsa ja nyt, eikä sitä voi sysätä mielestä pois. Riitelylle ja ärtymykselle kun on jotenkin vaikeaa varata kalenterista aikaa.
Viikonloppu meni meillä jälleen aika lailla riidellessä, mutta toisaalta ilma puhdistui taas ja kunnolla. Saimme sanottua paljon kaikkea tärkeääkin. Sellaista mikä arjen aherruksissa unohtuu. Sellaista mikä kiillottaa sitä ruostetta pois. Ainainen riitely ei ole mistään kotoisin, mutta jaksan uskoa ja toivoa, että tämä tästä vielä helpottaa. Me molemmat nimittäin rakastamme toisiamme kovasti eikä ero ole missään nimessä vaihtoehto. Niin pahassa jamassa emme sentään ole, jos joku luuli. Me molemmat tiedämme mitä tahdomme, mutta jostain pitäisi rutistaa hetkiä sille parisuhteellekin.
Eihän mikään parisuhde ole täydellinen? Kaikkihan riitelevät, eikö? Ja kaikillahan raskauden viime viikot ovat aika raskaita? Joohan? Ja ilman raskauttakin se oma äiti osaa joskus olla aivan yltiöärsyttävä, eikö totta?
Toivottavasti ette ole aivan lopen uupuneita tähän jatkuvaan vali-valiin, mitä näppäimistöni tuottaa. Lohduttaako yhtään, jos kerron, että viikonloppuna sain jotain muutakin aikaiseksi kuin riideltyä? Että laitoin vähän syysistutuksia raikkaassa ulkoilmassa kera monien harkkasupistusten? Jos laitan niistä, siis kukista - en supistuksista, oikein pari kuvaa ja ääntä nopeammin konttaavasta Kloppisesta, jonka kanssa saa nykyään olla melkoinen salamanteri, että pysyy perässä? Lohduttaisko?
No - lohduttiko yhtään?
Nina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti