Yksi vuotta.

Vuoden aikana...

* olen oppinut kärsivällisemmäksi kuin koskaan.
* olen tuntenut kärsivällisyyden häviävän kuin pieru saharaan ja halunnut raivota niin paljon, että päästä napsahtaa verisuoni.
* olen oppinut, mitä tarkoittaa äidin rakkaus. Tai miltä tuntuu, kun sanotaan, että oma lapsi on rakkainta koskaan.
* olen pysynyt omana itsenäni. Ainakin omasta mielestäni. Minusta ei tullutkaan kaikentietävää supermutsia, jonka elämäntyö on tästä eteenpäin pöhöttyä, rupsahtaa sekä elää vain ja ainoastaan lapsilleen. Minulla on edelleen omia unelmia ja omia juttuja, ja edelleen rakastan laittautua sekä panostaa itseeni.
* olen jakanut yhden kakkaan liittyvän tilapäivityksen Facebookissa. Vähän noloa näin jälkeenpäin, sillä lähipiirini tietää kuinka olen vitsaillut tällaisten äitien kustannuksella. Mutta kun oikeasti tapahtuu se käsittämätön shitti-äksidentti, ei voi muuta. Mukama.
* olen rakastunut palavasti naisten vaatteiden lisäksi myös lastenvaatteisiin ja voisin shoppailla niitä joka päivä. En edelleenkään ymmärrä äitejä, jotka ottavat kaiken vastaan kierrätettynä eivätkä hanki itse mitään uutena. En kai minä sentään ole ainut, joka aamutuimaan miettii lapsen lipastolla asukokonaisuuksia? Enhän...?
* olen oppinut vauvoista/lapsista hirmuisesti: miten vaihtaa vaippa, koska vaihtaa uusi vaippa, koska laittaa vauva nukkumaan, miten pidellä lasta, millä eri konsteilla vauvan voi laittaa nukkumaan, mitä laittaa vauvalle talvella päälle jne jne.
* olen maistanut monta lusikkaa ruokaa, joka ei maistu millekään.
* olen oppinut hirmuisesti kaikkea teknistä, kuten miten kiinnittää vauva turvakaukaloon ja turvakaukalo autoon jne. Minulle haastavia tehtäviä siis, sillä liikkuvia osia on yksinkertaisesti liikaa.
* olen oppinut, että äiti-ihmisten sanonta: "olen valmis ottamaan kehooni merkkejä, kuten raskausarpia, läskiä ja suonikohjuja, kun tiedän, että niistä palkintona on lapseni" on täyttä paskaa. En tunne henkilökohtaisesti yhtäkään tällaista ihmistä, joka 5-vuotiaan lapsen äitinä hehkuttaisi raskauden pilaamaa kroppaansa. En yhtäkään.
* olen oppinut kuitenkin, että keholleen voi olla armollisempi. Raskaus ja synnytys eivät useimmilla vastaa sunnuntain iltapäiväkävelyä, joten siitä väkisinkin jää kehoon merkkejä ja piste. Niiden kanssa pitää oppia vain elämään.
* olen alkanut arvostaa lähipiirini ihmisiä, joilla on lapsia. Heillä vain on kyky ymmärtää meidän elämää vähän lapsettomia paremmin.
* olen pitänyt pääni: meillä on esimerkiksi edelleen koriste-esineitä melko matalalla ja Kloppinen yltää niihin helposti. En vain ole valmis (vieläkään) tinkimään sisustuksesta. Ehkä sitten, kun Jäpikkäkin on tullut, niin pitää pyörtää tämä päätös ajan ja käsiparien loppuessa.
* olen oppinut ymmärtämään uhmatuhmien kanssa hikipäissään tuskastelevia vanhempia. Lapsiin toisinaan iskee jokin demoni ja se tuntuu aiheuttavan jonkin sortin kohtauksen, jolle ei vain voi mitään. Paskempi homma, että tämä yleensä tapahtuu siellä lähimarketissa.
* en ole muuttunut lapsi-ihmiseksi. Toki ystävien lapset ovat ihan kivoja ja siedettäviä, mutta yksikään vauvan kuva ei edelleenkään saa minussa aikaan "Aaawwwww..."-henkäisyä. Paitsi jos huomaan katsovani Kloppisen vauvakuvia.
* olen tajunnut vaativani itseltäni aivan liikaa. En ole täydellinen äiti, enkä sellaiseksi voi tullakaan. Minun pitää antaa itselleni puutteeni ja virheeni anteeksi, ja olla ihminen.
* en ole oppinut sietämään sotkua. Pian kahden pojan äitinä tämä tullee radikaalisti muuttumaan, uskoisin. Edelleen esimerkiksi sormiruokailu on mielestäni ahdistavaa. Miksei meillä jo ole sitä rohmubulldoggia, joka vesikielellä hoitelisi ruokapöydän alusen?
* olen alkanut kaivata kuivausrumpua. Pidän pyykkivuoren valloittamisesta, mutta joku tekninen vekotin voisi silti mielihyvin vähän avittaa.
* olen alkanut kaivata myös omakotitaloa. Tilaa, omaa pihaa. Kyllä sellaiselle olisi käyttöä näin lapsiperheellisenä.
* olen vakuuttunut siitä, että oli erittäin hyvä päätös olla kotona Kloppisen kanssa eikä viedä häntä yhdeksänkuisena hoitoon. Ei niin pientä sinne voi viedä. Hei oikeesti, tää meidän yksilö ei osaa puhua eikä kävellä. Eihän sitä sinne oikeesti voi viedä. Mutta ymmärrän silti, että toisilla ei ole valinnanvaraa. Ja onhan tämä pikkuhiluilla kitkuttelu perseestä.
* olen alkanut nauttia kotonaolosta enkä ole kaivannutkaan niin paljon sosiaalista elämää kuin mitä ennen Kloppista kuvittelin. Minusta on varmaan kehkeytynyt siis kunnon erakko.
* olen alkanut nauttia rytmeistä, aikaisista aamuista ja aikaisista nukkumaanmenoista. Olen alkanut nauttia tappavan tylsästä perhe-elämästä.
* olen unohtanut Kloppisen ensimmäisen nimipäivän.
* olen tajunnut olevani aivan järisyttävän onnekas: Ukkokulta on mahtava isä, joka oikeasti antaa aikaa lapselleen eikä esimerkiksi vain pelaa pleikkaa ja rieku viikonloppuja lähipubissa. Hän auttaa, joskus jopa oikein pyytämättä.
* olen kihlaantunut tuon miehen kanssa ja päättänyt vaihtaa harvinaisemman sukunimeni miehen nimeen, sillä mielestäni perheellä kuuluu vain olla sama nimi.

Tänään on meidän perheessämme suuri päivä - rakas esikoisemme Kloppinen täyttää yksi vuotta! <3 Tuntuu epätodellisen todelliselta. Olen yksivuotiaan pojan äiti.


Nina