maanantai 30. huhtikuuta 2012

Jälkiviisaana.

Veronan kirjoittaman jutun innostamana minäkin päätin muistella hetkiäni täällä blogin puolella, kun Kloppinen asusti vielä vatsayksiössään ja minä mietin kuumeisesti mitä tuleman pitää. Usein nimittäin olenkin enemmän ja vähemmän huvittuneena pohtinut odotusajan fiiliksiäni, joten tässähän erinomainen aihe sekä uusille lukijoille ja stalkereille lisää minusta. Harmikseni en voi vain yhtä postausta tähän linkittää, sillä kirjoittelin aiheesta monen monta kertaa. Linkitin tähän kuitenkin joitakin wanhoja postauksiani.

Tässä postauksessa pohdin vauvan kanssa elämistä raskaushormonien sekoittamin ajatuksin, mutta silmään pomppasi heti sellainen seikka itsestäni, etten ole lainkaan sellainen pilvissä liitelijä. Kuten huomaan joidenkin odottajien olevan, kun olen joitain blogeja joskus eksynyt lukemaan. En odottanut vauva-arjen olevan <3 IHANAA-SAIRAAN IHANAA-IHANINTA IKINÄ <3, vaan osasin odottaa suurta vastuuta, arjen raskautta, vähäisten yöunien aiheuttamaa närää ja muuta sellaista vähemmän romskua. Olin ehkä turhankin skeptinen elämämme suhteen, sillä tämä elo Kloppisen kera on ollut kovasti paljon mukavampaa kuin olisin ikinä osannut kuvitellakaan. Mutta toisaalta, minähän odotin esikoistani, vailla mitään äiti-kokemuksia, vain ne kauhutarinat koliikkivauvoista mielessäni.

Vähän samanlaista pelkoa ja epävarmuutta löytyy tästäkin postauksesta. Jopa silkkaa paniikkia ja pakokauhua. On jännä näin jälkeenpäin huomata kuinka erilainen odottaja tosiaan olenkaan ollut verrattuna muihin. Ehkä? Ulkoapäin minusta tuskin huomasi tätä raastavaa epävarmuutta, mutta voi kyllä, siellä se oli voimissaan sydämeni kopukoissa. En tiedä miksi pelkäsin niin kovasti äitinä olemista, onnistumista, muiden arvostelua. Osittain pelkään näitä edelleen, mutta itsetuntoni on ponnahtanut kattoon lukuisten onnistumisteni myötä. Olen joskus salaa miettinyt yksikseni, että onkohan minut sittenkin ihan jopa luotu äidiksi...? Saapa nähdä millainen hirviövauva Tyyppi on ja mitä moinen tekisi tälle Oon Niinku Niin Luotu Niinku Äidiks -asenteelleni.

Sanotaan, että stressi ei tee hyvää äidille eikä lapselle. Totta, en lähde vastaan inttämään, mutta minä ressasin (Klik!) kovasti sitä, että ressaan ja synnytän valmiiksi masentuneen vauvan. Oravanpyörä oli tosiaan valmis ja kaikki hormoninhuuruiset kakka-ajatukset maksivoivat kimpassa kurjuutensa. Näin jälkeenpäin haluaisin halata itseäni lujasti ja sanoa, että eihän se nyt härrekyyd noin mene. Jos joku ihan oikeasti tulisi minulle päin näköä väittämään, ettei hänellä ollut raskautensa aikana ainuttakaan kurjaa hetkeä, jolloin kauheat sekä surulliset ajatukset villitsevät päänupin, veisin hänet luultavasti päänupin tarkempiin tutkimuksiin. En usko, että näillä joillakin yltiöpositiivisilla blogiodottajilla elämä on niin helvetin upeaa joka hetki. He vain luultavasti haluavat olla puhumatta näistä negaatioista, ja se on ihan fine, kukin tekee miten tykkää, mutta totuudesta se on hirmu kaukana. Tosiasia on kuitenkin se, että minä, välillä todella alakuloinen odottaja, sain tyytyväisen ja iloisen lapsen. Annetaan siis itsellemme anteeksi ne pastat tunteet ja fiilikset – elämä on laiffii.

Tämä ei nyt ihan suoranaisesti vauva-arkeen liity, mutta kerronpa kuitenkin, että taistelin (Klik!) vimmatusti raskausarpia vastaan rasvaamalla vatsaani, vaikka lähipiiri varoitteli, että kyllä niitä tulee, jos on tullakseen vaikka kuinka rasvaisit. Mutta äh-hä-hää, eipäs tullutkaan! Paitsi yksi minimalistinen viiru kylkeen, mutta se on niin olematon, etten laske sitä olemassaolevaksi. Nyt battle on käynnissänsä jälleen, sillä vatsaa kutittaa jo nyt! Siis raskausviikolla 13+2! Lisäksi masuni näyttää nyt yhtä suurelta kuin Kloppisesta viikolla 15 ja risat. Kuulemma seuraavista se vatsa notkahtaa nopeammin esille. Silti olen salaa peloissani, että minkäköhänlainen pötsi Tyypistä tulee. Kloppista odottaessani sain kuulla nimittäin lukemattomia kommentteja siitä, että olenkos nyt aivan varma, ettei siellä masussa vain oliskin kuule kaksoset tai muuten vain äimistelyjä, että kuinka voikaan olla vatsa suuri. Hyvin mieltä kohentavaa, kun tunnet itsesi muutenkin ihan läskivalaaksi. Niin siis, pitimäni vain sanoa, että se rasvaaminen kannatti, ja voi kun tälläkin kertaa säästyisimme tiikerin raidoilta...

Tässä postauksessa hehkutin, kuinka mukavasti Kloppinen nukkui yöt masuasukkina ja pohdin tulevaa nukkumistamme. Kukapa olisi muuten arvannut, että reilut 24 tuntia tästä kirjoituksesta jäätävä synnytyssessio oli ohi ja saimme mitä täydellisimmän vauvan käsivarsillemme? <3 No kuitenkin, jo tuolloin, ilman mitään kokemusta, arvelin ettei perhepeti ole meitä varten. Ja juu, ei se sitten tosiaan ollut. Perhepetiä ei edes yritetty, mutta imetystä yrittäessäni usein nukahdin sänkyymme niin, että Kloppinen oli tidillä. Sitten säpsähdin parin tunnin päästä hereille ja hokasin, että kas, siinähän se rakkauden hedelmämmekin nukkuu tidi suussa kiinni kyljessäni. Nostin hänet aina omaan sänkyynsä heti, mutta lopun yötä sitten pidinkin Ukkokultaa hereillä herättelemällä häntä vähän väliä, kun olin unissani nähnyt painajaista, että hän nukkuu lapsemme päällä. Ja hei, käykääpä lukaisemassa ainakin tämän tekstin ps.-tervehdykset: silloin nimittäin leikittelin ajatuksella, että synnypäs kulta 11.10. – olis niin kiva päivämäärä. Ja kuinkas sitten kävikään (Klik!)... ;) <3


Vanhoja postauksia oli kyllä mielenkiintoista lukea. Vähän noloa, mutta myös aika viihdyttävää. Kloppinen nukkui mukavasti juuri päikkärit, joten minä käytin laatuaikani sitten muistelemalla menneitä. Voi minua – kuinka paljon ja kuinka vähän olenkaan noin vuodessa muuttunut!


Nina

Ps. Hei, otetaans joskus vuoden päästä revanssi! Nythän minä kirjoittelen aatelmistani Tyypin kanssa ja kahden lapsen äitinä. Vuoden päästä, jos enää edes kirjoitan tätä blogia, voimme sitten yhdessä nauraa näiden aikakausien ajatuksille, eiks je?

Pps. Hei, mukavaa vappuakin muuten!

Ppps. Hei, ens vappuna en tasan tarkkaan aio olla selvinpäin! Enkä hitto ainakaan raskaana! Ei muuta, moikka!

perjantai 27. huhtikuuta 2012

Sekalaista settiä.

Kerroinko muuten, että vain Kloppinen ei ollut kipeä, vaan myös minä sekä Ukkokulta? Luulin jo oman pöpöni olevan hävinnyt, sillä takana on kaksi kohtalaisen mukavaa päivää, mutta pastanmarjat, tänään heräsin päivään kera kipeän kurkun. Juuri kun olin hetken ehtinyt innostua siitä, että olen taas jaksavainen ja touhukas, ja ennen kaikkea saan jotakin päivässä aikaiseksi. Ensin oli alkuraskauden väsymys, joka kaatoi tämänkin norsun sänkyyn joka ilta ysin jälkeen ja päivät menivät eräänlaisessa usvassa selviten vain tärkeimmistä askareista, kuten Kloppisen syöttämisestä ja vaippojen vaihdosta. Sitten siihen putkeen tämä flunssa. Raah, lähtee järki. To do -lista on huge.

Ollaan siis lähinnä oltu vain sisällä ja luettu kirjoja, leikitty sekä tilattu nettikaupasta lohduketta. Edellispäivänä kävimme tekemässä vaunulenkin, mutta sekin hupi kesti vain puoli tuntia, sillä jokin pertele sattuu ihan sikana lonkassani. Kipu tuntuu aina, kun varaan painoni tuolle vasemmalle jalalle ja esimerkiksi astun sillä jalalla. Niin ja se kipu tuntuu enimmäkseen tuolla selän puolella, kankun kohdilla. Mistä hitosta tässä nyt on oikein kyse? Revin nimittäin oikeesti ne peliverkkarit, jos ne vähäisetkin liikkumiset saa jättää, kun alaselkäänkin (supistusten (?) ohella) sattuu. Muistan, että tätä samaa vaivaa oli Kloppisesta, mutta se ei niin älyttömästi silloin tuntunut häiritsevän. Mutta nyt,  kun saa kannella tuota 8,5 kilon menninkäistä paikasta toiseen ja pitäisi liikkua vetreyden ylläpitämiseksi, niin kyllä muuten häiritsee.



Kloppinen on oppinut pari hassua juttua: pinsettiotteen sekä varpaiden työntämisen suuhun. Tuo pinsettiote ei itseasiassa ole mikään eilen opittu taito, vaan tämä huomattiin jo 6 kk -neuvolassa, kun Kloppinen näytti neukkutädille, miten helmikorun kanssa leikitään. Tuo varpaiden imeskelyn ensi-ilta koettiin taas edellisiltana yökkärien vaihdon yhteydessä. Me tietysti olimme Ukkokullan kanssa ihan kärppänä valokuvaamassa tämänkin hetken. Olisi niin hyviä kuvia kuulkaas, mutta sensuuri pitää. Joudutte nyt siis tyytymään kauniin poikalapseni takaraivon ihasteluun. Tai siis niiden kaljujen länttien ihasteluun. 



Onneksi edes Kloppinen alkaa olla nyt melkoisen terve tapaus. Tänä aamuna jouduin vähän imemään kärsästä räkää ja laittamaan lapseni iloksi hälle keittosuolatippoja, mutta muuten tällä saralla sujuu. Uni maistuu entiseen tapaan, kutakuinkin, samoiten ruoka. Kaurapuuro vaihdettiin riisipuuroon vaihtelun vuoksi ja kyllä muuten uppoaa hyvin. Puuroa menee iltaisin melko hurjiakin määriä, veikkaisin jopa kahta desiä. Maitokin alkaa pikkuhiljaa taas maistua ja sitä menee yleensä jo kerrallaan noin 150 mll. Niitä kohuttuja hampaanalkuja ei tosin näy vielä ensimmäistäkään, mutta väliäkö tuolla, hyvä vaan, että ovat ikenissä turvassa happohyökkäyksiltä.

Ostin Kloppiselle ensimmäisen nokkamukinkin, vaikka en oikein tiedä, että koska siihen siirtyä. Synnytys- ja perhevalmennuksessa muistan terkan kertoneen, että nokkamukiin voidaan siirtyä jo puolenvuoden iässä ja silloin jo vieroittaa pois tuttipulloista. Jos jollakulla on kokemuksia tästä, niin saa valaista.

Takaisin uniin sen verran, että Kloppisen päikkärit ovat nyt siirtyneet virallisesti yläkertaan omaan pinnikseen. Näin on itseasiassa ollut jo varmaan viikon verran ainakin. Ennen Kloppinen on siis nukkunut sohvalla, divaaniosan päällä. Jotenkin se on ollut helpompaa, kun toinen on ollut liki. Unien lyhentyessä päätimme kokeilla yläkerrassa yksin nukkumista ja tadaa, päikkäreitä vedetään parhaimmillaan kolmisen tuntia. Nukuttaminen on edelleen samanlaista, eli toinen lasketaan vuoteeseen, laitetaan tutti suuhun sekä unikamu kainaloon ja peitto korville. Joskus pitää käydä älämölölle laittamassa tuttia suuhun, mutta yleensä Kloppinen nukahtaa aivan itsekseen. Ja tämä jos jokin, on aivan älyttömän helpottava taito vauvalla. Varpaat ristissä toivon, että myös Tyyppi oppii saman jalon taidon.


Vaikka tämäkin aamu alkoi sappinesteiden oksennuksella, täytyy silti hehkuttaa, että sellainen etova olo on ollut poissa jo viikko tolkulla. Oksentaa pitää lähes joka päivä, yleensä aamuisin tai aamupäivisin ja juuri silloin, kun pitää Kloppiselta vaihtaa kakkosluokan vaippa puhtaaseen. Oksu on myös pari kertaa lentänyt, kun olen laittanut pyykkiä koneeseen ja vahingossa hengittänyt nenän kautta ja haistanut Ukkokullan sukkahien hajun... Instant paha olo guarantee. En tähän päivään mennessä ole vielä kyennyt ymmärtämään kuinka kenenkään jalat voivat haista niin kuolemalle työpäivän jälkeen? No back to basics, pahoinvointini on siis hyvin hajuriippuvainen ja jos pystyn välttämään ällöjä hajuja, pystyn välttämään myös oksentamisen. Aika erikoista, eikö? Olen jopa miettinyt, että liittyykö tämä enää edes raskauteen, mutta toisaalta ennen tätä raskautta pärjäsin kyllä hajujen kanssa ilman purjoja.

Tupakankrääsä on myös muuten jotain aivan jäätävää. Sitäkään en voi ymmärtää, että miten yksikään raskaana oleva PYSTYY polttamaan? Ukkokulta siis tupakoi, edelleen, ja sikäli joudun nauttimaan tästä ihanan tunkkaisesta hajusta päivittäin. Kavereista nyt puhumattakaan, he kun lähes kaikki käyvät pihalla haisemassa. 

Mielitekojakin on ollut, mutta en osaa niitä oikein raskauteen yhdistää. Herkkuja kun tekee muutenkin mieli kuin vain raskaana. Minulla ainakin. Viime aikoina kuolaisia päiväunia olen nähnyt muun muassa ananaksesta, viinirypäleistä, Arnold'sin kinuskidonitseista sekä Jacky makupaloista. Miksei niillä voi muka elää? Miks, miks, miks?



Nina

torstai 26. huhtikuuta 2012

Navetta versus Talli.

Ensimmäinen virallinen (?) hääpostaus is here! Ja postaus koskee hääpaikkoja eli paikkaa missä veivataan bändin tahdissa aamuun saakka ihanien vieraiden kera superkauniina. Me kävimme katsomassa näitä juhlapaikkoja maaliskuun alussa, ja jo silloin toinen paikoista ilmoitti haluamamme hääpäivän olevan jo varattu. Siis puolitoista vuotta ennen... Joten jos suunnittelet häitä kesälle 2013, ole nopsa: nopeat syövät – ja hitaat eivät.

Hääpaikkojen katselu oli meille helppoa, sillä kriteerimme rajasivat suuren osan paikoista pois:
* Paikan pitää olla tunnelmallinen.
* Paikan pitää olla maks. 45 minuutin ajomatkan päässä.
* Paikkaan pitää saada tuoda omat juomat.
* Paikkatoiveena olisi jonkinlainen talli tai navetta, ei missään nimessä mikään nuorisotalo tai jumppasali.
* Paikassa pitäisi saada juhlia (=rellestää) pitkälle yöhön (=aamuun), joten mikään ravintola ei olisi meidän juttu.

Kaksi hyvää ehdokasta löytyi:

Wanha Talli (Piikkiö)

Pääsisäänkäynti.
Alakerran sisäänkäynti, pääsy mm. vessoihin.
Sisällä onkin sitten vain yhtenäistä juhlatilaa.





Jee:

+ Todella mukava emäntä, jonka kanssa synkkasi välittömästi!
+ Budjettiimme mahtuva hinta: 50 € per nuppi, johon sisältyy ruuat, paikan vuokra, kakku, siivous (sekä mahdollisesti koristelu), henkilökunta, koristelut, kukat (ehkä?). Kokonaishinta tulisi siis varmaan olemaan jotain 5000 euron luokkaa.
+ Tunnelmallinen juhlapaikka, juuri sellainen kuin mitä olimme toivoneetkin! Upposi heti molempiin, ei vain morsmaikkuun. ;)
+ "Mukavan pieni tila", jotta ihmiset ovat lähellä toisiaan, näkevät hyvin ja kuulevat hyvin.
+ Bändien pojat ovat kehuneet paikan akustiikkaa mahtavaksi.
+ Juhlapaikalla saa riekkua todeeella myöhään. Seuraavana aamuna klo 10 paikan pitää olla tyhjä. Eiköhän siihen mennessä ole juhlat juhlittu, arvelisin...? 
+ Emäntä itse häärää keittiön puolella safkaa ja käyttää paljon lähiruokaa. Arvostan. Menuuseen pääsee vaikuttamaan todella paljon itse. 
+ Emäntä tekee itse myös kakkuja ja ne ovat jotain aivan fantastisia! Käy kuolaamassa niitä täällä. Kaiken lisäksi kakun saa suunnitella itse tai ainakin kuvasta näyttää millaisen tahtoo – valinnan vapaus, miuuu! <3 Lisäksi alakerran köökissä paistuu kakun ja kaffen kylkeen myös itseleivottu pulla, jonka tuoksu kuulemma ihanasti liitelee ylös vieraiden joukkoon ja miesväki yleensä käykin kuumana, että mistä tuo pullan tuoksu tulee. Niin suloisen kuuloista, eikö!
+ Bileet on mahdollista järkätä juurikin sinä päivänä kuin Ukkokulta halusi.

Jaa:

- Liian pieni tila, noin sata henkeä mahtuu mukavasti olemaan, joten saamme karsia muutamankymmenen henkilön nimet kutsulistalta tai toivoa, että osa jättää tulematta. Mielenkiintoiseksi kuulkaa menee, että millainen riita tästä saadaan vielä aikaiseksi sukujen kesken ("Miksei Martan kissan kaimaa kutsuttu??!").
- Buffet-pöydälle ei ole omaa tilaa, vaan se on keskellä tanssilattiaa. Pöytään tuodaan jossain kohtaa nopeasti ruuat ja fuudaus alkaa, jonka jälkeen tarjoilijat vievät pöydän pois. Vähän häiritsevää. Olisin halunnut tämän ruokarumban mieluummin toiseen tilaan.
- Onko nuo pirttipöytien tuolit epäkäytännölliset? Mitä jos vieras seinän vieressä haluaa pois, joutuvatko kaikki samassa tuolissa istuvat nousemaan pois tieltä? (haittaako se mitään?) Onko liian ahdasta, epämukavaa?
- Ulkoa ei niin hieno, mutta toisaalta luotan kesän kauneuteen eli näyttää sitten kukilla koristeltuna paaaaljon kauniimmalta.

Kavalton tila (Piikkiö)

Sisäänkäynti.

Ns. eteiskäytävä.

Ns. juhlasalin aula, jossa on narikka, juomapöytä...
...sekä wc-tilat.
Ja tässä kuvia suuresta juhlasalista.





Pyysimme mahdollisuutta päästä näkemään paikkaa koristeltuna – alla muutama kuva siitä reissusta:




Jee:

+ Iso juhlatila, eli ei tarvitsisi muokata vieraslistaa eikä ressata lapsista (lähipiirissämme on siis liuta kakaroita ja laskimme, että jos kaikki tulisivat, olisi heitä yhteensä lähes 40!). Vieraita mahtuu kepoisasti 150 henkeä.
+ Kaunis pihapiiri ja kesällä varmasti vieläkin kauniimpi.
+ Upean näköinen sisäänkäynti sekä eteinen.
+ Mukava emäntä, jonka kanssa oli miellyttävä asioida.
+ Juhlapaikan reitti on kauniimpi eli maisema matkalla (kirkko -> juhlapaikka) on kauniimpaa. Miten niin pinnallinen? Ukkokulta ainakin meinasi kuolla nauruun, kun esitin tämän mielipiteen ääneen.
+ Henkilökunta hoitaa koristelut, joten itse ei tarvitse huolehtia mistään.

Jaa:

- Henkilökunta tosiaan hoitaa kaiken ja itse pelkäsin, etten pääsisi vaikuttamaan niin paljon kuin haluaisin. Vaikka niinhän se on, että rahalla saa ja hevosella pääsee. Silti, neiti (tuleva rouva) Perfektionismi haluaa päästä näkemään, tekemään sekä valitsemaan.
- Itse juhlatila on ensivaikutelman jälkeen suuri pettymys – miksi niin valkoista ja kolkkoa, missä tunnelma? Ei uskoisi ikipäivänä olevansa vanhassa navetassa.
- Juhlatila ei edes koristeltuna tehnyt vaikutusta (anteeksi vain, jos koristellut kuvat ovat sinun häistäsi, meillä on luultavasti kovasti erilainen maku). Tuolit ovat yltiörumat, eli vaatisivat ehdottomasti tuolihuput = lisäkustannuksia.
- Kaiken kaikkiaan maksaisi noin reilut 6500 euroa, mikäli yhteenlaskeminen ei ihan kovasti mennyt meillä kahdella perseelleen.
- Bileiden pitää päättyä muistaakseni viimeistään klo 01, ja jos haluat jatkaa veivaamista, saat pulittaa jokaiselta lisätunnilta SATASEN!
- Lisäksi pitää maksaa alkoholin tarjoilusta. Summa oli muistaakseni jotakin parin euron luokkaa per aikuinen.
- Tilaan kuuluu yhteensä kolme rakennusta, jossa on mahdollisuus viettää häitä ja bileitä. Yksi rakennuksista on aivan vanhan navetan kupeessa, ja sinne toisellekin hääpaikalle menevä tie menee navetan edestä, joten mahdollisuus törmätä muihin morsmaikkuihin sekä muihin vieraisiin on olemassa. Not good. Not at all.
- Tässäkin tilassa buffetpöytä rakennetaan juhlatilaan, eli sama ongelma kuin Wanhassa Tallissa.
- Emme olisi saaneet tätä juhlapaikkaa haluammallemme päivälle.

Valinta piti tehdä. Ja se tehtiin. Arvaatteko kumman valitsimme ja kumman päästimme takaisin juhlapaikkojen sinkkumarkkinoille? ;)

Jos kiinnostuit juhlapaikoista, niin klikkaile: Wanha Talli & Kavalton tila.


 Nina

Ps. No Wanha Tallihan me valittiin! Ihan meidän juttu! Toivottavasti valitsimme oikein ja sitten reilun vuoden päästä homma skulaa. Jaiks.

keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Rattaat pyörimään...

...sillä pian saa oikeasti jo tehdä tuplarattaista tilausta, jos tahtoo saada juuri sellaiset kuin haluamme. Nämä maailman ihanimmat yhdistelmävaunuthan tilasimme miltei tasan vuosi sitten, vapunaattona. Ja saimme ne vasta heinäkuussa, eli jos tosiaan jotakin tahtoo, niin kannattaapi olla ajoissa.

Hartaneista emme aio missään nimessä luopua, sillä kuvittelen niillä olevan käyttöä jatkossakin, mutta raaka fakta on se, että jos meillä on kersa yks vee ja kersa nolla vee, me tarvitsemme tuplat. Ja arvatkaa mitä - ne oikeat tuplat ovat ehkä löytyneet:


Nämä Cosatto You2 -tuplat! Vähänkö ovat somat ja söpöt ja hauskat ja erilaiset ja kaikkea. Vielä pitänee käydä tutkimassa ne käytössä eli siis työntelemässä niitä liikkeessä. Niin ja näitähän löytyy vaikka mitä kuoseja:





Toisena vaihtoehtona on tietysti Hartanien tuplat. Ovathan nuo yksikkövaunutkin olleet mitä parhaimmat käytössä, joten epäilemättä ne tuplanakin pelittävät. Hintaa näillä on muutaman satasen enemmän kuin Cosatoilla.



Kaikki tupla-kuvat lainattu täältä, mistä aiomme jälleen luultavasti tuplatkin ostaa.

Halvaksi tämä kersojen tekeminen ei tule, sillä lisäksi pitäisi ostaa Tyypille pinnasänky (tai Kloppiselle pinnasänky, josta saa muokattua sängyn isommalle lapselle) ja Kloppiselle turvaistuin. Onneksi ainoastaan viimeisenä mainitulla on jonkin sortin kiire. 


Nina 

maanantai 23. huhtikuuta 2012

Karhunpoika sairastaa...

En tiedä oliko viime viikkoinen känkkäränkkä vihje siitä, että lenssu on pukkaamassa läpi vaiko onko tämä lenssu enää vain piste i:n päälle. Lähipiiristä löytyy kyllä yksi pari flunssaisia isovanhempia sekä tietysti kavereiden lapsia, jotka viettävät päivistään puolet pöpölandiassa, eli päiväkodissa. Ketään syyttelemättä Kloppinen oli kuitenkin viikonlopun kipeä. Ensimmäistä kertaa elämässään ja sehän vasta oli keltanokkavanhemmille jotain ihan hirveetä. Onneksi on Google.

Reppana köhi, yski ja rohisi. Mennyt aikamuoto on tässä kyllä vähän väärä, sillä hän tekee edellämainittuja edelleen. Vaikkakin epäilenkin Kloppisen olevan tänään jo hiukan parempi. Sairasteleva vauva on kyllä surku näky ja se jos jokin herättää välittömästi kaikenlaisen hoivavietin sekä pidentää pinnaa noin kymmenen kilometriä. Kuumetta ei onneksi ole noussut, vaan tosiaan perusflunssaoirein ollaan vielä toistaiseksi pärjätty. Suppoja emme ole siis laittaneet, vaikkakin ne ovat odottaneet pöydällä pientäkin viitettä siitä, että Kloppinen jostakin kipuilisi.

Kloppisen oloa olemme yrittäneet helpottaa
- laittamalla nokkaan keittosuolatippoja
- niistämällä nokkaa
- nostamalla pinnasängyn päätyä kymmenen senttiä sekä
- polttamalla makuuhuoneessa päivisin suolatuikkuja, jos se jotenkin puhdistaisi ilmaa ja helpottaisi Kloppisen öitä.

Lisäksi kävimme eilen kävelemässä ulkona tunnin lenkin. Me Ukkokullan kanssa ensin ajattelimme, ettei kipeää lasta voi viedä ulos, mutta sitten keskusteltuamme Ukkokullan siskon kanssa tulimme siihen tulokseen, että raitis ilma voisi oikeastaan tehdä ihan hyvää. Kuumetta kun tosiaan ei ollut, sittenhän tilanne olisi ollut ihan eri. Hyvää ulkoilu taisi tehdäkin: Kloppinen nukkui tyytyväisenä koko tunnin ja rohina oli huomattavasti vähäisempää illalla. Yökin meni melko hyvin. Nousin laittamaan pojalle tuttia vain yhden ainoan kerran.

Ukkokullan siskokin mainitsi ne mahdollisesti tuloillaan olevat hampaat, että kuulemma tällaisten tautien ohella on yleensä ollut hampaillakin tapana putkahtaa esiin. Eilen sitten hyödynsin kurkku suorana kiljuvan Kloppisen auki ammottavan suun ja koitin tutkailla ikeniä. Epätasaiselta alarivistö näytti, mutta ei siellä mitään valkoista kyllä näyttänyt olevan. Vaan kaipa siellä ikenistössä jotain kuitenkin sitten tapahtuu.

Toki jos hampaiden tekeminen on näin juhlaa ja tekee pojastamme näin hitsin aurinkoisen, niin toivoisin kyllä, että ne hampaat voisivat vaikka puhjeta tässä lähiaikoina...


Nina

Ps. Ai niin juu, piti muuten vielä kertoa kuinka herttainen Ukkokulta oli eilen illalla! Menimme illalla sänkyyn molemmat ihan puolikuolleina ja sitten yhtäkkiä hän nosti toppiani ja laski kätensä vatsani päälle. Hän tunnusteli hetken hiljaa ja sitten vannoi minulle, että ihan kuin Tyyppi liikkuisi jo vähän ja että sen voisi jo tuntea. Hmm, Tyyppi, ehkä 5–7 senttiä pitkä ihmistaimi, voiko sitä muka jo tuntea? Eniveis, söpöä silti. <3

torstai 19. huhtikuuta 2012

Väsyttävä, vaikea viikko.

Jos olet lukenut blogiani yhtään kuukautta pidempään, niin tiedät poikani olevan kohtalaisen helppo vauva/lapsi. Meillä ei ole ongelmia ollut juuri minkään asian kanssa, vaan yöt on vedetty kokonaan unta 1,5 kk:n iästä lähtien, ruoka on aina maistunut, vatsa ei ole oireillut eikä Kloppinen ole muutenkaan koskaan ollut tyytymätön vauva. Päinvastoin, läheiset ovat aina jaksaneet äimistellä pojan lehmän kärsivällisyyttä sekä iänikuista hyväntuulisuutta. Olen ollut siis onnellinen ja energinen äiti, joka on tuntenut onnistuneensa asioissa. Vaikkakin ihan vahingossa.

Kun puoli vuotta tuli täyteen, tapahtui Kloppisessakin jotakin. En tiedä osuiko tämä muutos vain sattumalta juuri puolen vuoden kynnykselle vai mistä vaivasta oikein on kyse. Tyytyväisestä pikkumiehestä tuli kuitenkin yhtäkkiä itkuinen, huonosti syövä ja huonosti nukkuva. Kitinä on äärimmäisen herkässä ja toisinaan en aina edes tiedä mikä kitinään auttaisi saati mistä se johtuisi. Ennen suutaan linnunpojan lailla aukova vauva on nykyään kitkainen ruoka-aikanakin ja suuta ei avata ollenkaan. Ja jos suu aukeaa, tarkoittaa se sitä, että pian ilmoille päästetään raapaiseva parku.

Ja se nukkuminen. Nukuttaminen meillä ei edelleenkään ole ongelma, mutta ne yöt muuten. Mikään ei nimittäin ole hirvittävämpää kuin herätä öisin MONTA KERTAA SÄIKÄHTÄEN siihen, että toinen itkee yhtäkkiä täysillä pinniksessään kuin tapettava sika. Tämän lisäksi yöhön mahtuu monen monta muuta lievempää kitinää, joihin herään joka kerta, vaikken kitinään millään lailla reagoisikaan. Viime yö oli huippu: Kloppinen rääkäisi klo 02.30 ja aloitti hetkellisen huudon, mutta rauhottui tosin nopeasti. Minä pyörin sängyssäni tunnin niin vittuuntuneena, että voisin vannoa tupakkalakkoni rakoilevan, jos en sattumoisin olisi raskaana. Jossakin kohtaa sain unen päästä kiinni – vain herätäkseni uudestaan hirvittävään huutoon klo 04.30.

Olen nukkunut jo melko monta yötä huonosti. Vessassa saa luonnollisesti rampata vähintään kerran yössä – ihanaa olla raskaana, IHANAA! Huonosti nukutut yöt ovat tehneet minusta hermoraunion, jonka pinna on yhtä pitkä kuin Suomen kesä. Olen öisin niin täydessä raivossa, että haluaisin vain lähteä, hypätä autoon ja ajaa niin pitkälle kuin bensa vie. Olen aina tiennyt olevani todella huono yökukkuja ja väsyneenä sangen hankala. Mutta silti, olisin toivonut tämän äitiyden tuovan minulle edes hitusen enemmän kärsivällisyyttä ja ymmärrystä.

Syytän aika ajoin tästä vittuuntunesta olotilastani raskautta. Se on tehnyt minusta huonovointisen, oksentelevan, turvonneen, kipeän ja helvetin väsyneen. Onko siis ihme, että käpy palaa ja myötätunto ei ihan riitä joka asian kanssa taistelemiseen ja jatkuvaan kitinään. Toisaalta itkeskelen itsekseni, että miksi minulle, maailman huonoimmalle äidille, on edes suotu lapsi ja toinen tulolleen? Tiuskin ja korotan ääntäni pienelle pojalleni, joka ei varmasti tahallaan tee mitään vain minua ärsyttääkseni. Mutta näin vähän minä tällä hetkellä jaksan ja ymmärrän. Morkkis kaikesta on helvetillinen ja tuntuu, ettei Kloppinenkaan enää hymyile minulle kuten ennen. Toivottavasti tämä on vain jokin pääni sisäinen juttu, minkä vain kuvittelen. Kyllä tänäkin aamuna Kloppinen nimittäin riehaantui innostuksesta pinniksessään, kun hän näki minun nojailevan sänkynsä reunaan ja toivottelevan huomenta.

Välillä kuulostaa siltä, että yritän tässä puolustella itseäni. Ja niin yritänkin, sillä minä ihan oikeasti yritän todella lujaa tällä hetkellä jaksaa, vaikka oikeasti välillä haluaisin iskeä hanskat tiskiin. Yritän kuitenkin ajatella, että tähän saakka olemme päässeet ehkä keskivertoa helpommalla, ja nämä vaikeat hetket kuuluvat elämään. Yritän hyväksyä itseni sellaisena kuin olen, että minä en ole ilmeisesti sellainen hissukka-äiti, joka hyssyttelee pahatapaisille lapsilleen, vaan minä näköjään korotan ääntäni ja haluan laittaa stopin turhanpäiväiselle kitinälle.

En nyt tokikaan väitä, että Kloppisen tämänhetkinen kitinä olisi mitenkään turhanpäiväistä. Ei varmasti ole. Olemme epäilleet syyksi tulevia hampaita ja huonosti toimivaa vatsaa. Vaikka vatsa toimiikin kuitenkin päivittäin, eli kovin pahasta ummesta ei kai ymmärtääkseni voi olla kyse? Kiinteäähän se ulostautuva tavara on, mutta niin kai pitääkin, kun noita kiinteitä kuitenkin vedellään. Eilen Kloppisen pahantuulisuus kuitenkin katosi, kun laitoimme hänet sitteriin ja tärinän päälle. En tiedä helpottiko tärinä siis kipeää vatsaa vai piristivätkö vain sitterin lelut pitkästä aikaa.

Hampaitakin yritin eilen puhtoisin sormin tunnustella ikenistä, mutta mitään kovaa ei sormiini kyllä osunut. Lisäksi jäähdyttelimme purulelua pakkasessa, jos se sitten helpottaisi kuitenkin ikenien jomotusta. Ei Kloppinen siitäkään innostunut. Hampaita olemme syyttäneet lähinnä siksi, että ruoka ei ole kovinkaan innokkaasti enää maistunut, paitsi viileät hedelmä- tai marjasoseet. Maitoa on uponnut alas hämmästyttävän vähän: ennen kerrallaan 150–180 mll ja nyt vain 60–90 mll. Iltaisin ja aamuisin toki vähän enemmän.

Koska kaurapuuro on ollut se ruokalajike, joka tuntuisi tökkivän pahiten, päätin sitten kokeilla eilen riisipuuroa. Annoin sitä vain muutaman lusikallisen maistiaisiksi ja saman verran tänään aamulla, mutta eipä sekään mitään hurjaa suosiota kerännyt. Eli kyllästymisestä kaurapuuroon ei ilmeisesti ole kyse. Välillä huolestuttaa ihan sikana toisen huono syöminen – kuihtuuko se raasu nyt ihan silmissä? Mutta toisaalta ei sitä vauvaa voi väkisinkään syöttää. Toki minussa sen verran sinnikkyyttä kuitenkin piilee, että jaksan yrittää viimeiseen saakka ja yleensä vähintään kolmasosa ruuasta onkin mennyt alas.

Että sellaista meille tällä hetkellä. Raskasta tämä on. Tältä istumalta väittäisin, että se vauva-aika on melko pientä tähän verrattuna, kun toiselle alkaa tulla omaa tahtoa. Sitä legendaarista uhmaikää odotellessa... Taitaa tupakkalakot aikanaan rakoilla, kun taistelukavereita on tulevaisuudessa kaksi.


Terveisin uupunut äiti,
Nina

keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Oli pakko lähteä.

Eilinen olikin jostain syystä ihan shitti päivä. Vitutti, vitutti ja vitutti. Ihan kaikki, vaikka tavallaan oli ihan mukava päivä eikä mikään konkreettinen mennyt pieleen. Tämä tunne ja taivaissa puskuttava verenpainelukema johtivat siihen, että kun Ukkokulta tuli töistä kotiin, niin minä ilmoitin lähteväni shoppailemaan. Ja eipä hän siinä sen kummemmin leukojaan loksuttanut, vaan tyytyi kohtaloonsa jäädä pojan kanssa kaksin kotiin.

Kaikkea kivaa ja etsimääni löytyi. Ja mikä parasta, niin kyllä teki tämä oma pikkureissu hyvää. Palasin kaupoilta kotiin ihan uutena ihmisenä kolmen ostoskassin kanssa. Oikeasti, uudet tavarat ja vaatteet tekevät minusta onnellisen. Kauheeta, mutta kauheen totta. Toki näitä onnelliseksi tekeviä asioita on liuta muitakin, mutta kyllä kauniit vaatteet sekä tarvittavat kosmetiikkakemikaalimikserit tekevät olosta hyvän ja itsevarman.

Tunnustan muuten aina olleeni oikea kauppakeskusvelho. Nettikauppojen pläräämisestä nyt puhumattakaan. Äitiysloman myötä olen kuitenkin hirmuisesti rauhoittunut. Tähän vaikuttaa niin pienentyneet tulot kuin muutto pois Helsingin keskustastakin. Eihän tosiaan tuo lapsenhankkiminen ihan ilmaista ole, vaan ruoka maksaa, vaipat maksaa, vaatteet maksaa, isompi turvaistuin maksaa, joten Jimmy Choo -avokkaiden ostaminen tällä hetkellä on vain mahdotonta.

No mutta hei, kaikkea mukavaa tosiaan mukaan tarttui pienemmälläkin setelinipulla. Bodyshopista hain tätä ehdottomasti parasta kasvojen kuorintavoidetta nevör ja Gina Tricotista tarttui mukaan uusi poskipunasivellin. Jälkimmäiseen kauppaan jäi kyllä muutama juttu kummittelemaan, jotka pitänee hakea kotiin, että saan tulevina iltoina unta. Samalla reissulla haen DinSkosta myös yhden kummittelevan kenkäparin. Eli tietää siis toista shopping-reissua, jiihaa, tsihih.


Cubuksesta on tullut minulle ihan lempparipaikka hakea nykyään alusvaatteita. Ovat tosi laadukkaita hintaansa nähden ja vielä upean näköisiä. Tälläkin kertaa hamstrasin kaikenlaista, mutta paljastetaanpa vain nyt nämä kohutut Amazing-liivit, jotka valitsin lähinnä ihanien värien vuoksi. En niinkään sen kahden ylimääräisen kuppikoon vuoksi. Joo-joo, ihan oikeesti, miten niin ette usko?


Samaisesta Cubus-kaupasta ostin myös muutamat minilakat lähinnä varpaankynsiä ajatellen. Käsissä rakennekynnet taitavat jatkaa oloaan edelleen. Apteekista hain Acon silmänympärysvoidetta, ja samaiselta Aco-hyllyltä bongasin tuon sunkissed body lotionin, jota päätin testata. Tämä talvenjälkeinen kalpeus on nimittäin jotain hirrrrrrveetä!


Se perimmäinen syy, miksi kaupoille halusin lähteä, roikkuu henkarissa kuvassa alempana oikealla. Nimittäin tuo eilen jo hehkuttamani Vilan mekko. Oli pakko lähteä heti katsomaan, että joko sitä on myymälöissä ja mitä kokoja on jäljellä ja miltä se ensinnäkään livenä näyttää. Ja voi se oli upea! Mekot olivat kuulemma vasta pari päivää sitten tulleet myymälöihin ja kokoja oli vielä hyvin. Tämä mekko oli ihan pakko kotiuttaa. Ja hei, eihän se vatsa voi tässä kuukauden aikana (noin kuukauden kuluttua on nimittäin ne häät, joihin ajattelin tämän mekon laittaa) ihan älyttömästi kasvaa. ...eihän? Toinen pääasiassa etsimäni juttu oli hiekanruskea trenssi ja sellainen ihanuus löytyikin Cubuksesta.


Nyt odottelen, että hyvä ystäväni saapuu meille kyläilemään. Siitä on vähintään ikuisuus, kun olemme saaneet rupatella teekupin äärellä ihan kaksistaan, ilman miehiä. Siis jos Kloppista ei lasketa. Eli sitä armotonta juoruilua tässä nyt odottaen.


Nina

tiistai 17. huhtikuuta 2012

Ei se mennytkään niin.

Eilen hehkutin, että

1. Kloppinen juo maitonsa mukisetta sitterissä. No pastanmarjat mitään juo. Tai joo, juo se pullosta puolet, mutta siihen se homma sitten jää. Onko siis ihan normaalia, että puolen ikävuoden jälkeen tuo maidon juominen vähenee? Ja vieläpä näin radikaalisti, että Kloppinen juo ehkäpä reilut puolet siitä määrästä, mitä ennen? Hmmm?

2. Pahoinvointi alkaa helpottaa. Ja pastanmarjat sillekin. Eilen oksensin sitten illalla kaaressa kaiken syömäni iltapalan pois. Nice. Tänään aamulla aamupalan jälkeen (huomhuom!) käväisin puntarilla ja lukema oli 66 kg! Eli siis painoa on sen mukaan tippunut kilo tai kaksi. Olin onnesta suunniltani, aika järkyttävää eikö? Johtuu kaipa tuosta oksentelusta. En tiedä, mutta piti sitten hetken hihkua, kun tietää, että muuten suunta on tässä vain ylöspäin...

Aikanaan hehkutin myös erästä mekkoa Nellystä, mutta koska sen juhlavuus-seikka sai mieleni ehkä vähän muuttumaan, olen tsekkaillut muiden putiikkien tarjontaa. Vilan nettikaupasta löysin muutaman mekon, joista kumpikin värivalinta on aivan ihana.

Tämä on aika varma valinta, erittäin klassinen ja ajaton juhlamekkomalli:


Ja tämä malli on ehkä hitusen trendikkäämpi ja oma sydän sykkiikin tälle mekolle kovasti:


Näköjään vihreä väri kolahtaa tällä hetkellä ja kovasti. Minttuunhan olen jo päätäpahkaa rakastunut, mutta että muutkin vihreän sävyt...

Pitää mennä ehkä tsekkaamaan tarjontaa paikalliseen Vilaan tai sitten tilata nämä netistä sovitettavaksi.


Nina

maanantai 16. huhtikuuta 2012

Ei enää mikään vauva.

Ensinnäkin, onkohan mitään ihanampaa kuin aurinkoon herääminen? Jo kuudelta aamulla on hämmästyttävän valoisaa. Ja siihen vielä lisäksi lintujen laulu. Ihanaa, ihan älyttömän ihanaa. <3

No, mutta asiaan. Viikonloppuna tapahtui jotakin merkittävää. Kloppisen maidonjuonti oli nimittäin yhtäkkiä aivan älyttömän haastavaa. Kiinteät upposivat kyllä, mutta maito ei ollut yhtä rock. Mietin, että onko syynä korvikkeen vaihto ykkösestä kakkoseen? Maidonjuonti johti jopa raivokkaaseen tahtojen taistoon, jossa poika vääntää itsensä kaarelle ja huutaa punaisena, ja äiti puolestaan tiukentaa otettaan, pitää pojan käsistä kiinni ja tunkee pulloa väkisin suuhun. Aikansa se otti, mutta äidin tahto oli kovempi ja maitopullosta juotiin vähintään puolet.

Kuulostaa brutaalilta? Ei se sellaista kuitenkaan ollut. ;)

Mieltä jäi kuitenkin kaivelemaan, että mikä maidonjuonnissa nykyään tökkii. Kunnes rakkahin Ukkokultani päätti kokeilla maidon juottamista sitterissä. Ja tadaa, problem solved. Ei mitään ongelmaa. Tämähän siis tarkoittaa sitä, että äidin sylkyssä vaava-asennossa maidonjuonti on niiiiiiiiiiin last season. Kauheeta (onneksi Tyyppi on tulossa). Nyt minä siis yritän asennoitua siihen, että toden totta, puoli vuotta pienen elämää on täynnä ja se pikkuvauva-aika on nyt ohi, vaikka mitä tekis.

Perheen toinenkin mies on vauva-aikansa ohittanut. Vuosia tuli nimittäin täyteen ja ensi vuonna täyttyy oikein täysiä kymppejä, eli isommat bileet siis silloin. Mutta pitihän sitä kakku kuitenkin leipoa, vaikka olenkin ehkä maailman surkein ruuanlaittajaleipoja.




Laiskimuksena ostin valmiin kakkupohjan, mutta tääpä olikin ihan yllättävän hyvänmakuinen pohja silti. Oli siis Pirkka-merkkinen, ja suosittelen sitä muillekin laiskimuksille. Sisälle kakkuun tuupattiin tietysti kermavaahtoa, mansikkahilloa ja survottua banaania. Pohjan kostutin Juissin sekamehulla, joka näin jälkikäteen mietittynä oli ehkä turhan makea mehuvalinta. Siis minun makuuni. Kaikki muut kyllä kehusivat kakkua maasta taivaisiin. Koristeluun käytettiin mansikoita, kiiwejä, viinirypäleitä, hopeisia pehmeitä nonparelleja sekä tietysti sitä kermavaahtoa, jota tietenkin tuli ostettua ja tehtyä liian vähän... No, ihan hyvältä tämä ainakin maistui. ;)

Eilen oli jälleen ihan fantastinen keli, joten teimme taas tunnin vaunuilulenkin sekä sen päätteeksi perinteisesti laitoimme grillin päälle. Ukkokulta kun vinkuu grillausta miltei päivittäin ja joka kauppareissulla hamstraa kärryyn makkaraa. Yritä siinä sitten olla raskaana, mutta liikaa kuitenkaan lihoamatta.


Ihan niin kuin tämä raskauden aiheuttama pahin väsymys olisi jo muinaishistoriaa? Ja ehkä pahoinvointikin? Tunnen itseni pikkuhiljaa jälleen melko energiseksi ja touhukkaaksi, jei! Ja pahoinvointia esiintyy enää lähinnä aamuisin, jolloin onkin joka aamu oksennettava vaipanvaihdon yhteydessä. Muuten kestän nykyään jopa pidempiä ruokailuvälejä. Toivottavasti tämä suunta jatkuu, ja vaikka vielä vähän paraneekin!


Nina

sunnuntai 15. huhtikuuta 2012

Wondering.

Nyt pääsette kerrankin oikein pyynnöstä ilmaisemaan mielipiteenne. Nimittäin, sopisiko teidän mielestä tällainen mekko vieraalle hääjuhlaan?


Hyvä ystäväni nimittäin menee toukokuussa naimisiin ja nyt olen mekkoa vailla, kun vatsa kerran kasvaa olosuhteiden pakosta eivätkä kaapissa roikkuvat koltut näin ollen mahdu päälle. Etiketin mukaanhan naisvieraiden tulisi välttää kokovalkoista, punaista sekä mustaa. Jotkut sanovat, että myös vaaleita asukokonaisuuksia tulisi välttää. Myöskään huomiota hääparista ei saisi viedä, vaan pitäisi pukeutua kunnioittavasti sekä juhlavasti.

Rakastuin tähän mekkoon heti ja välittömästi. Ja epäilen, että tuo päällä en välttämättä näyttäisi niin kovin raskaanaolevalta, eli peittäisi kummun mukavasti. Niin ja sitä kasvuvaraakin tuolla masunalueella on, eli ei tarvitse ressata, että mahtuuko se enää viikon päästä. Tähän vielä kaveriksi jokin kiva bolero/huivi/jakku, niin asu on valmis.


Tämä fantsu mekko löytyy nelly.comista.

Minun oma mielipiteeni on, että jos olisin itse morsian, niin minua ei häiritsisi tällainen mekko vieraalla. Minullahan siis toivottavasti myös on omat häät edessä, eli sikäli pystyn ajattelemaan tilannetta omalle kohdalleni. 

Silti olisi mielenkiintoista lukea, mitä te lukijat/kävijät/stalkerit olette mieltä. Nyt sanaiset arkut auki ja kommentoimaan: liian vaalea, liian avoin, liian jotain? Se, että otanko kommenteistanne onkeeni vai en, onkin ihan eri juttu... ;)


Nina

Ps. Halusin jo etukäteen vain kertoa sellaisen tosiasian, että minä olen 158 cm pitkä ja tuo malli on varmaankin ainakin 170 cm, joten minun varrella tämä ei ole mikään minimekko pituudeltaan. Ei muuta, moikka!