11 viikon paniikki.

Siis joo, tajuan toki, että raskaus päättyy aikanaan ja homman nimi tässä on se vauvan saaminen. Itsellä se nyt jotenkin jysähti kuulaan ja kunnolla, kun menin lukaisemaan Liberon sivuilta, että mitä kuuluu raskausviikolle 28. Ja eikö siellä sivulla sitten ollut pienen pieni artikkeli, että aikaa on jäljellä enää 12 viikkoa. Jotenkin siinä vain suu loksahti auki, että ei voi olla totta! Viikon sulattelin uutista ja kerroin tästä elämän totuudesta kaikille lähipiirissäni. Ja nythän jäljellä on enää 11 viikkoa H-hetkeen.

Eli siis minulla on aikaa valmistautua totaaliseen elämänmuutokseen enää 11 viikkoa?!

Minulla ja miehelläni on aikaa olla kahdestaan enää 11 viikkoa?!!

Jotenkin järkyttävää. Vielä puuttuu niin paljon tavaroita ja asioita. Kyllä. Tämä oli tekosyy. Oikea syy tähän pelkoon on se, että pelkään olevani epäkypsä tähän muutokseen. Pelottaa ihan himputisti, että kuinka kaikki sujuu, millainen äiti minusta tulee, osaanko hoitaa vauvaani lainkaan. Olenko niin lapsellinen ja itsekeskeinen, että oman ajan loppuessa katkeroidun pienelle lapsiparalleni? Aina silloin tällöin olisi mukavaa, jos oman pään voisi leikata poikki tai aivot saisi jotenkin kytkettyä pois päältä.

Kadehdin niin naiiveja (ja jotenkin typeriä) ihmisiä. He eivät jännitä tulevaa, eivät ressaa, he vain luottavat kaiken sujuvan hyvin ja ongelmitta. Luulen elämän kyllä vielä läpsäisevän heitä päin pläsiä ja kunnolla, mutta silloin tällöin naiivius olisi hieno juttu. Miksen minäkin voisi vain ajatella, että tottakai kaikki sujuu hyvin, minusta tulee vähintäänkin loistokas äiti, jonka mies ei ole pysyä housuissaan, kun rinnalla edelleen kulkee saakurin kuuma mama, jonka kukaan ei usko koskaan edes olleen raskaana. Lapseni on täydellisen rauhallinen käytökseltään, ja luen häntä ensimmäisestä päivästä lähtien kuin avointa kirjaa ja ymmärrän pienenkin inahduksen perimmäisen syyn. Huoh.

Lisäksi tietenkin pelkään synnyttämistä. Pelkään sitä ääretöntä, tunteja (päiviä?!) kestävää kipua. Pelkään sitä tunnetta, että haluan tästä tilanteesta pois, tehkää mitä teette, kunhan tämä vain loppuu. Ahdistaa. Jonain päivinä paljon, jonain päivinä vain vähän. Haluan olla itsekin sen verran naiivi, että uskon luonnon hoitavan asiat. Eli supistuskivut ovat niin kovat, että haluan vain lapsen tulevan ulos - what ever it takes. Haluan uskoa, että kehoni ohjaa minua, kertoo miten olla ja miten helpottaa oloani.

Katselen luontodokumentteja, kuinka korvakoiraemotkin sen hoitavat. Kyllä minäkin pystyn siihen, eikö.


Nina