Parisuhde ja raskaus

Mitä tapahtuikaan välillämme tehtyämme positiivisen raskaustestin?

Lähennyimme. Tulevaisuus sai varman suunnan. Muuttaisimme yhteen ja nyt tämä muutos tapahtuisi aiottua nopeammin. Meistä tulisi perhe. Positiivinen raskaustesti tarkoittaisi sitä, että olemme ikään kuin avioliiton lailla valinneet toisistamme itsellemme puolisot hamaan loppuun saakka. Siltä se tuntui ja siltä se tuntuu tavallaan edelleen.

Pääkoppani sai mukavia twistejä raskaushormoneista. Myönnän olleeni (ja myös olevani edelleen) vaikea ja hankala. Tunnemyrsky hormonien avittamana ei säikäyttänyt vain miestäni, vaan myös minut itseni. Monen kilahdukseni jälkeen olen itse miettinyt mieli maassa, miksi olen näin helvetin hankala ja miksi hitossa tästäkin piti taas tehdä tällainen show. Miksei sitä riivatun marttyyrin huntua voinut jättää taas vain kaapin perukoille?! Moni pieni asia on saanut (ja saa edelleen...) minut tyystin pois tolaltani. Olen itkenyt asioiden vuoksi niin, että tuskin olen saanut henkeä. Kuulostaa hyvältä, eikö? Olen maalaillut sellaisia shitti-juttuja seinille, ettei mitään tolkkua. Olen itkenyt monet itkut, kuinka jo valmiiksi olen pilannut pienen ihmisen elämän, eikä minulla ole tarjota hänelle mitään hyvää. Olen itkenyt jo eromme mieheni kanssa, olen itkenyt elämääni yksinhuoltajana, olen itkenyt poikani elämää ilman jokapäiväistä isää. Huoh.

Rakastaako mieheni nyt minua vähemmän, kun olen turpea ja pullea? Siltä minusta tuntuu, vaikka toisaalta tuntuu, että miesparkani yrittää kaikin tavoin saada minut tuntemaan itseni kauniiksi ja viehättäväksi. Mutta yrittääkö hän tarpeeksi? Ei ihan varmasti. Voisiko hän vilkuilla (tai ehkäpä vain kerran katsoa) muita naisia vähemmän? Ihan varmasti voisi. Oman itsetunnon rapistuminen käy parisuhteen päälle. Tunnen oloni äärimmäisen epävarmaksi vatsan ja vaakalukeman suurentuessa. Tähän vaikuttaa myöskin se, että petielämämme on hiljentynyt roimasti ja itse taas himoitsen miestäni vielä entistäkin enemmän. Vaikka mieheni koittaa vakuutella, että raskaus on tehnyt hänestä tällaisen (perussettiä: "Pelkään, että tökin sitä kikkelillä päähän.") ja että vika ei ole minussa, eikä minusta ole tullut mitenkään epäseksikästä hänen silmissään, niin voitte vain kuvitella, että uskonko...

Ylipäätään pelottaa ajatus, että mieheni näkee minut tästä eteenpäin vain äitinä? Ajattelee, että tuo alakerta on laajentunut potenssiin tuhat ja sieltä on ponkaissut ulos vauva. Olenko enää haluttava ja seksikäs hänen silmissään, vaikka kuinka saisin karistettua raskauskilot ja kiinteytettyä itseni entiselleni? Tai ehkä jopa vähän timmimmäksikin. Siis tietenkin olen ensisijaisesti äiti pienelle ihmiselle, hän tarvitsee minua joka hetki ja on minusta riippuvainen, tämähän on päivän selvä. Toivoisin vain silti, että mieheni näkisi minussa myös minut. Ehkä ymmärrätte mitä haen takaa?

Olemmeko kuitenkaan toistemme kanssa elämämme loppuun asti? Olemmeko valinneetkin jostain syystä väärin...? Mitä jos tämä kaikki ei olekaan kohtaloa, vaan ihan silkka biologinen tapahtuma, mitä tapahtuu kiimaisille nisäkkäille: ensin villiä seksiä ja sitten lisääntymistä johonkin kylmään luolaan? Yksin?

Mielessä on ollut kauniita ajatuksia, mutta nyt arjen tehtyä tuloaan sinne on mahtunut myös vähemmän kauniita ajatuksia. Kerrottakoon, että lopetimme heti raskauden alussa molemmat tupakoinnin, joten ilman hermosauhuja elämämme on jonkun verran kireämpää... Lisäksi elämäämme on tapahtunut paljon muutoksia, oman vanhemman kuolemaa, työpaikan jättämistä, toiselle puolelle Suomea muuttamista, mitkä ovat varmasti vaikuttaneet negatiivisellakin tavalla väleihimme. Uskon myös, että verrattain lyhyt seurusteluaikamme ennen raskautta on tehnyt tästä asiasta jollain lailla kriisin. Asiat muuttuivat, ehkä nopeammin kuin mitä pitikään, ja tämä vaihe on nyt vain käytävä läpi. Mene ja tiedä.

Homman glue on kuitenkin se, että riitelemme paljon ja tiuskimme toisillemme vielä enemmän. Kaipaan välillämme vallinnutta rauhaa ja toisen aitoa jumaloimista. Nyt tuntuu, että olemmekin toisillemme vain pelkkiä riesoja, joiden elämäntehtävänä on pilata toisen päivä. Joka päivä. Väliemme kiristyminen on saanut aikaan sen, että usein mietin skeptisestikin, että onko meidät todella tarkoitettu yhteen. Vai onko jossakin vielä joku, joka tekee minusta vieläkin onnellisemman? Näitä mietin tietenkin aina silloin, kun olemme riidelleet. Eniten pelkään näinä hetkinä, että mieheni miettii samoin. Pelkään, että hän katuu raskauttamme ja suhdettamme. Pelkään, että olenkin ollut hänelle pettymys.

Nämä kaikki pelot saavat minut vain ymmärtämään, kerta (riita?) toisensa jälkeen, että rakastan miestäni hullun lailla enkä iki päivänä tahdo häntä menettää. Toivon, että osaan pitää huolta hänestä ja osaan tehdä hänestä onnellisen.

Sen kuitenkin tiedän, että parempaa isää en tälle vatsa-asukilleni voisi koskaan löytää. Tiedän, että mieheni pitää lapsellemme kunnon kuria, opettaa tälle monia mahtavia asioita elämästä ja pitää meistä huolta suojelemalla meitä.

Lahja HD-miehelleni. :)

Nalleni, jos voisin valita uudelleen, valitsisin sinut. <3


Nina