keskiviikko 10. lokakuuta 2012

No saavatpahan taas lähettää laskun.

Eilen oli käynti pelkopolilla. Odotukset olivat melkoiset, mutta silti jostain syystä käynti pelotti. Odotushuoneessa pyörrytti, oksetti ja vatsassa väänsi. Ukkokulta totesi tyynesti, että voi kunpa meidät vastaanottava kätilö olisi ikäloppu kehäraakki eli paljon nähnyt ja kokenut, eikä mikään edellispäivänä valmistunut keltanokka. No, lähempänä jälkimmäistähän se meidät vastaanottanut kätilö sitten oli. Ei nyt onneksi sentään nuorempi kuin mitä minä, mutta tokkopa meillä yli viittä vuotta on ikäeroa.

Hurja sattuma oli, että "pääsimme" keskustelemaan peloistamme samaan synnytyssaliin kuin missä Kloppinen syntyi. Saliin numero kolme. Paikka ei silti tuntunut niin pelottavalta kuin mitä olisin etukäteen saattanut luulla. Synnytysosaston haju sen sijaan hyppäsi heti nenään ja sai aikaan vähän kylmiä väreitä. Kuitenkaan yllätyksekseni itse paikka ei ollutkaan niin pelottava ja ahdistava kuin mitä odotin.

Keskustelu sen sijaan oli aika turhanpäiväistä. Siinä missä olisin kaivannut tsemppaavia sanoja ja kokemuksen kovaa rintaääntä siitä, että uudelleensynnyttäjän synnytys on aina ihan eri luokkaa kuin ensisynnyttäjän, sain vain "faktista faktaa" siitä, että synnytys sattuu. Ohh... No shit? Sain lupauksia, että minusta pidetään huolta, mutten lupausta, etteikö minuun sattuisi. Eipä tuo nyt ihan tajuntaa räjäyttävä uutinen ollut. Ja kun erikseen kysyin, että kertoisiko hän miten ensisynnyttäjien ja uudelleensynnyttäjien synnytykset käytännössä eroavat toisistaan, sain näitä liiba-laaba-vastauksia kuinka jokainen synnyttäjä on yksilö, kuinka jokainen synnytys on omanlaisensa ja että yleensä toinen synnytys on hieman helpompi.

Hieman?

No eihän tässä sitten mitään.

Keskustelussa kävimme minua vaivaavia asioita läpi, mutta sekin tuntui jotenkin hankalalta, sillä en osaa oikein nimetä yksittäisiä asioita synnytyksestäni, jotka jäivät kalvamaan. Siitä sessiosta kun jäi kalvamaan ihan kaikki, sairaalassaoloa myöden. Tietenkin painotin ponnistusvaihetta - se nimittäin tuntuu kaikkein kauheimmalta ja pelottavimmalta asialta tällä hetkellä. Painotin, että haluan ja vaadin jotain helpotusta tähän vaiheeseen. Tuntuu, että tämä toiveeni nyt painettiin osittain vähän villaisella. Tapaamamme kätilön mielestä tämän kuuluu sattua, jotta tiedän mihin suuntaan ponnistaa. Tokaisin, että viime kerralla ei muuta tehnytkään kuin sattui aivan helvetisti, eikä minulla ollut aavistustakaan, että mihin suuntaan ponnistaa. Minä vain ponnistin, hädissäni ja peloissani toivoen että tämä on pian ohi. Mutta eipä ollut. Ääretöntä tuskaa, kipua ja nöyryytystä kesti 56 äärettömän pitkää minuuttia. Joka lopulta päättyi siihen, että olin aivan loppu ja Kloppinen autettiin maailmaan imukupilla.

Kätilö arveli, että olin alkanut ponnistaa liian varhaisessa vaiheessa. Että siksi tunsin niin hyvin supistukset. Hän kirjasi ylös, että tällä kertaa ponnistusvaihetta pitkitetään mahdollisimman myöhäiseksi ja sitten yritetään epiduraalin avulla (?) saada supistuskivut vatsalta ja selältä pois. Jotta tällä kertaa tuntisin vain sen paineen ja ponnistamisen tarpeen. Pitkitys ei kuulostanut omaan korvaan järin hyvältä. Vieläkin muistan sen kauhutarinan, kuinka juuri Tyksissä yhden synnytyksen (ja olikos vielä, että juurikin ponnistusvaiheen...?) annettiin pitkittyä liiaksi ja vauva kuoli. Siltikään en voi muuta kuin toivoa parasta ja luottaa kätilöiden sekä lääkäreiden ammattitaitoon.

Lisäksi tämä kätilö kirjasi ylös, että avautumisvaiheen kivunlievityksestä on pidettävä tällä kertaa erityisen hyvää huolta, jotta olisin täysissä voimissa sitten ponnistusvaiheessa. Viimeksihän avauduin vaatimattomasti 18 tuntia, kuumeeni nousi ja lopulta minulle annettiin tunti aikaa avautua loppuun spinaalin vaikuttaessa. Muuten edessä olisi ollut sektio.

Avautumisvaihe kesti Kloppisen kanssa ilmeisesti sen takia, että pojan pää oli pitkään huonossa asennossa ja hän "etsi" oikeaa asentoa tullakseen ulos. Niinpä pää ei ollut "pieni kuten on luonto tarkoittanut" eikä synnytys ollut sujuva, vaan pikemminkin ihan kaikkea muuta. Siis korjaan, pojan pää oli täydellisen kokoinen hänen syntyessään, mutta päänasento synnytyskanavassa ei ollut pieni kuten ideaaliasennossa ja ideaalitilanteessa. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan? (Kelle tuli mieleen DNA:n mainokset, huutaa hep.)

Tällä kertaa toivon siis kädet ja jalat ristissä, että Jäpikän pää olisi mahdollisimman hyvässä asennossa, jotta synnytys ei tämän vuoksi pitkittyisi. Tällä kertaa aion myös kärvistellä kotona mahdollisimman pitkään. Tällä kertaa synnytyssalissa ei tasan tarkkaan nähdä opiskelijoita. Tällä kertaa yritän päästä synnytyssaliin, jossa on amme.

Yritän lähteä synnyttämään avoimin mielin. Yritän pitää mielessäni kätilön sanat: "ensimmäinen synnytys oli ja meni. Se oli kauhea. Mutta se on nyt ohi. Tämä synnytys on ihan uusi ja oma juttunsa. Tämä ei ole jatkumoa aikaisemmalle synnytykselle, vaan tämä on ihan uusi kokemus, joka voi olla ihan millainen vain".

Yritän valmistautua henkisesti mahdollisimman hyvin, jotenkin, sillä edessä se synnytys on. Pahimmillaan jo ensi yönä - kuka tietää. Yritän valmistautua, että kipua on luvassa, mutta pian se onkin jo ohi ja Jäpikkä, meidän palkintomme, on täällä kanssamme.

Mutta niin, oliko keskustelu kätilön kanssa poliklinikkamaksun (27,50 €) arvoinen?

No ei ollut.


Aina-vaan-flunssaisin-terveisin,
Nina

7 kommenttia:

T kirjoitti...

Tsemppiä täältä :)

Malla kirjoitti...

Mulla meni ensisynnytys tosi nappiin, en pahemmin kipuja synnärillä tuntenut. Epin laiton jälkeen meni ehkä 2-3h kun olin kokonaan auki ja kätilö sanoi, että yritetään ponnistaa. Yritin ponnistaa kerran ja se ei onnistunut. Sen jälkeen sain lisä-epin ja odoteltiin rauhassa. Itse ponnistusvaiheessa sain vielä ilokaasua ja kätilö neuvoi todella hyvin mihin suuntaan pitäisi ponnistaa. Pointsit tästä mun kätilölle! Mulla on ihan kamala piikki ja verikammo.. ehkä tipan laitto oli karmeinta koko synnytyksessä. Tsemppiä!

Nina kirjoitti...

Kiitos tsempeistä!

Malla: niin minäkin luulin, että se neulojen kanssa riehuminen olisi pahinta, on aika kammo täälläkin, mutta esimerkiksi epin saaminen olikin ehkä paras osuus koko synnytyksessä. Kadehdittavan hienolta kuulostaa kyllä sinun synnytys! :)

Anonyymi kirjoitti...

Moi!

Aina välillä käyn sun blogia kurkkimassa, ajattelen monista asioista yllättävän samanlailla.

Mulla meni ensimmäinen synnytys aika nappiin. Tosin epiduraali jäi toispuoleiseksi, mutta tämä "korjattiin" antamalla pikana spinaali (mikä muuten auttoi ihanasti ja teki mulle hauskan lämpimän olon).

Amme oli ihan paras juttu, lilluin siellä reilun 2 tuntia, sitä kovasti suosittelen, jos vaan ammeeseen voit päästä. Kudokset varmaan pehmittyivät sen verran mukavasti, että pääsin salista ulos hyvin pienillä ruhjeilla, vaikka vauva oli poikkeuksellisen iso, myös päästään (yli 4,5 kg, pää 38 cm). Tässä varmasti meillä kävi hyvä tuuri, sillä pää oli hyvässä asennossa.

Toinen juttu mistä uskon olleen apua, oli pystyasento. Olin vielä epin/spinaalin laiton jälkeen paljon pystyssä, mikä auttoi vauvaa laskeutumaan mahdollisimman alas. Olin pystyssä niin kauan, kunnes siirryin puoli-istuvaan asentoon ponnistamaan. Siitä hetkestä, kun olin jo täysin auki, odotettiin vielä reilu tunti, ennen kuin ponnistin. Epin/spinaalin vaikutus oli jo kaikonnut, ehkä se sopi mulle, niin tunsin, minne ponnistaa. Vertailukohtaa ei tosin ole, kun oli eka synnytys. 14 minuuttia kesti ponnistus. Uskon siis että oli fiksua mun tapauksessa odottaa, niin ponnistaminen meni nopeammin.

Tässä siis mun kokemuksesta, ehkä saat siitä jotain irti. Tsemppiä tulevaan!

Nina kirjoitti...

Kiitos kommentistasi - todellakin sain jotain irti! Enemmän kuin mitä osaisin tähän sanaillakaan. :) Tuo odottaminen ennen ponnistamista oli varmasti järkevää tapauksessasi. Saapa nähdä miten omalla kohdalla sujuu ponnistusvaihe, kun minullekin ehdotettiin tuota odottamista...

Mirkka K. kirjoitti...

Voi hitsi, onpa harmillista että ensimmäisestä synnytyksestä on jäänyt huono maku eikä pelkopolikäyntikään juuri auttanut. Mutta nuo kätilön sanat tuossa lopussa kuulostaa kyllä erittäin viisaalta. :)

Eksyin ihan vasta äsken lueskelemaan tätä blogia joten en tiedä ajatuksistasi juurikaan, mutta oletko lukenut juttua luonnollisesta, lääkkeettömästä synntyksestä, esim. bebesinfon sivuilta? http://www.bebesinfo.fi/sivu.php?artikkeli_id=13

Oma synnytykseni oli kaikkea muuta kuin luonnollinen (petidiini + paraservikaalipuudutus + ilokaasu), mutta synnytys pelotti kovasti etukäteen, ja lukeminen luonnollisesta synnytyksestä auttoi luottamaan omaan kroppaan hieman enemmän, eikä kipu enää pelottanut etukäteen.

Kyllä se silti sattui ihan perkeleesti kaiken maailman visualisoinneista ja rentoutumisista huolimatta, mutta osasin rentoutua etukäteen ihan eri tavalla :) Olin avoimin mielin enkä pelännyt etukäteen, ja sairaalaan päästyäni sain sitten lääkkeitä helpottamaan, ja synnytyksestä ei jäänyt mitään kummia traumoja.

Toivottavasti tuleva synnytys menee hienosti ja siitä jää hyvä mieli. :) Ehkä kaikista rohkaisevinta toisen synnytyksen kohdalla ainakin mun mielestä on se, että se on todennäköisesti huomattavasti lyhyempi ja kivuttomampi tapahtuma kuin se ihan eka kerta!

Tsemppiä synnytykseen :)

Nina kirjoitti...

Kiitos kommentistasi. Paljon on tullut lueskeltua synnytyksestä, mutta tuo linkittämäsi artikkeli taitaa olla vielä lukematta... Tunnustan myös lukeneeni aika paljon keskustelupalstoja (FAIL!) koskien toisen lapsen syntymää ja sieltäkin olen vähän lohtua saanut huomaamalla, että noin yleensä se toinen on helpompi. Ainakin ajallisesti. Kiitos tsempeistä, jospa siitä tälläkin kertaa selvittäisiin! :)