Kuppikoon äkillinen kasvu.

Niin, koska yöunet ovat huvenneet, olen todennut, että aamukahvia ei tosiaan juoda mistään pikkiriikkisestä Muumi-kupista. Muumi-kupeissahan ei ole mitään vikaa, ne ovat kivan näköisiä sekä yleensä juuri sopivan kokoisia kahvikuppeja. Mutta eivät alle kuukauden ikäisen vauvan äidin aamuun. Tällä hetkellä ykköskuppi on Iittalan Taika-muki.

Kuva lainattu Iittalan nettisivuilta.

Minulta tosin Taika-mukeja löytyy vain punaisena, ja vain kaksi kappaletta, mutta niin vain eräällä ruokakauppareissulla huomasin, että Suppareissa (K-Supermarketit) on käynnissä leimakeräily, jossa saa Taika-tuotteita puoleen hintaan! 

Ja keräily on niiiiiiin alkanut... ;) Halajan punaisia mukeja ainakin kaksi kappaletta. Ja sitten voisikin koittaa keräillä vielä noita mustavalkoisia neljän satsin. Meidän perhehän nimittäin käy viikoittain juurikin Supparissa tekemässä ruokaostokset, joten leimoja tulee ihan itsestään.

Nukkumisesta on pakko sen verran avautua, että se tuntuu edelleen olevan melko haasteellista minulle. Raskauden loppuaikahan oli suoraan helvetin liekeistä: en saanut millään unta, en saanut millään hyvää asentoa ja Ukkokulta kuorsasi sydämensä kyllyydestä. Koko yön.

Tällä hetkellä minua pitää hereillä Ukkokullan lisäksi meidän pikkumies. Onneksi, koputan puuta, hän nukkuu yöt melkoisen hyvin. Rytmi on säännöllinen: nälkä iskee klo 2–3 yöllä ja klo 5–6 aamulla. Ukkokulta sanookin uteliaille, että meidän poika herää kerran yössä. Minusta klo 5–6 on edelleen yötä, joten minä taas vastaan, että kaksi kertaa.

Pikkumies saattaa olla hereillä yöllä, mutta hän ei itke. Onneksi, koputan taas tässä puuta. Esimerkiksi syötön jälkeen pikkuinen saattaa olla aivan tajunnan rajamailla, mutta röyhtäyttämisen ja sänkyynlaiton jälkeen hän on silmät pyöreänä hereillä. Vaikka hän ei itke, niin ähinät, heleät huokaisut ja hikkaamiset pitävät nekin minut hereillä... Huoh. Sitten taas kun poika on hiljaa, niin minä hypin hereillä vilkuilemassa poikaa ja kokeilemassa hänen hengitystään sekä pulssiaan. Iso huoh. Tosin joskus meille käy vähän samalla lailla kuin raskausaikana: minä ehdin hetkeksi murhettua miksei poika pidä mitään ääntä ja saman tien pinnasängystä kuuluu äännähdys. Raskausaikanahan joskus havahduin, ettei poika liiku ja noin minuutin kuluessa hän jo liikahti, kuin ilmoittaakseen että kaikki on hyvin mutsi. Kiltti poika. :) <3

Vaikka Ukkokulta auttaa yösyöttöjen kanssa, että minä saisin nukkua (Ihana mies, amen.), niin luonnollisesti minähän en nuku. Ensinnäkin minä joudun aina herättämään mieheni, että nyt poika heräsi, jaksatko nousta. Ja toiseksi havahdun hereille sen verran, että jään kuuntelemaan Ukkokullan ja pojan juttuja. Parhaimmassa tapauksessa olen hereillä koko syötön ajan ja kun Ukkokulta saa hommat hoidettua ja kömpii viereeni sänkyyn, hän ehtii nukahtaa minua ennen ja jään valvomaan hänen kuorsaukseensa.... Jättestora huoh.

Kaiken hereilläolon johdosta olen siis todella väsynyt ja tsippi. Edellisyö oli kaikkien huonosti nukuttujen öiden esi-isä ja kärvistelinkin koko perhanan päivän kovan päänsäryn kanssa. Viime yön nukuin puolestaan sikeästi ja kohtalaisen hyvin, mutta yöllä heräsin siihen, että jälleen särkee pää. Perkele oikeasti, kerrankin kun uni olisi herkässä, niin sitten särkee edellisyön vuoksi pää niin etten saa nukuttua. Itkuraivarin paikka ja niin iso huoh, ettei riitä verbaaliset taidot tätä kuvaamaan.

En tiedä miksi nukkuminen tuntuu olevan niin helvetin vaikeaa nykyään. Se tuskastuttaa ja turhauttaa. Mikään ei ihan totta vituta niin paljon kuin sängyssä hereillä pyöriminen ja kellon katsominen: "No niin, 1,5 h oltu hereillä, poika herää ehkä tunnin päästä...". Tänäkin aamuna heräsimme pojan murkinoimaan klo 04.49 ja silti kukuin hereillä ainakin klo 06.21 saakka. Silloin katsoin viimeisen kerran kelloa. Niin ja pojan sain sänkyynsä jo 05.11. Kun poika sitten klo 07.39 kiekaisi kukon lailla, että on aika herätä tähän päivään, niin olin tietysti vasta lipunut syvän unen laineille ja luonnollisesti helvetin väsynyt. Kirosin taas kerran mielessäni, että jos olisin saanut vaikka puol kuus unta, niin olisin saanut nukuttua kaksi hyvää tuntia unta, mutta ei.

Ai niin, pienokaisemme yöunet kehdossa jäivät sitten muutaman yön uniksi. Kehto tuntui jotenkin ihan hirvittävän pieneltä pojallemme. Siis siinä määrin pieneltä, että arvelimme unien olevan paremmat pinnasängyssä. Pisteeksi I:n päälle minä naksautin selkäni, kun nostin poikaamme lähes lattiatasolta syliini. Pinnis ei onneksi tunnu liian suurelta ja pelottavalta, kun pojan kietaisee peittoon kapaloon ja laittaa unille. Tai ainakin uskon kaiken olevan erinomaisesti, kun pojalle maittaa niin hyväisesti uni. Mutta että näin taas kokemukset kantapään kautta opettivat ja näyttivät, miten toimia ja mikä on käytännössä paras nukkumispaikkaratkaisu meille.


Nukkumattia syvästi kaivaten,
Nina