perjantai 25. lokakuuta 2013

#Kokki#äiti#erotuomari#kipeä

Minulle on jostain syystä iskenyt aivan hillitön into kokkailla ja kokeilla kaikkea uutta keittiössä. Vanhat, perushutut kyllästyttävät isosti, vaikka perheen miesväki tuntuukin olevan tasaisen tyytyväinen kaikkeen. Minä taas kaipaan uusia makuelämyksiä iänikuisen makaronilaatikon ja uunimakkaran sijaan. Olen viime aikoina myös kunnostautunut tuoreuden ja itsetehdyn korostamisessa. En voi sanoa, ettäkö esimerkiksi pastaa leipoisin itse, mutta esimerkiksi yrtti-hyllyltä olen löytänyt itseni joka kauppareissulla ja se ei ole ihan sitä tavanomaisinta minua ruokakaupassa... :)

Tällä viikolla olen kokkaillut ensimmäistä kertaa muun muassa kanalihapullia tällä ohjeella ja tonnikalapastaa tällä ohjeella. Kanalihapullat olivat herkullisia ja ensi kerralla on ehdottomasti testattava myös tuota ohjeen chilikastiketta. Tällä kertaa se jäi tekemättä, kun ajattelin, ettei sitä Kloppinen kuitenkaan voi/halua syödä. Mutta omalle lautaselle se voisi seuraavaksi tulla lisukkeeksi. Kuvat unohtuivat näköä haittaavan nälän kourissa, mutta tonnikalapastaa kokkaillessa käden ulottuvilla oli naarmuisen ja kuolaisen linssin omaava iPhone sekä ihan ihkaoikea kamerakin jopa.



(Äläkä marmata silmää kirvelevistä ylirumista ruokakuvista - tämähän ei ole ruokablogi. ;))

Siinä kun äiti kehittyy keittiössä, niin pojatkin kehittyvät jatkuvasti. Ainakin he pitävät meitä päivä päivältä enemmän kiireisinä. Elämää ei helpota olohuoneen rappuset+sohva -kombo, joka näyttänee olevan pojille äärimmäisen viihdyttävä kiipeilykeskus. Viis siitä, että äiti on vähintäänkin lääkityksen tarpeessa kaikkien tippumis-pääpoikki-kauhuskenaarioiden äärellä. Olemme jo harkinneet Ukkokullan kanssa, että laitamme olkkarin sisustuksen toisinpäin, jolloin rappusten viereen asettuisi lipasto, jotta kiipeily saataisiin kuriin. Mutta sehän saattaisi olla vain kiva pikkulisähaaste pojille - nyt pitää kiivetä korkeammalle, jeah! <3

Ja silloin kun Team Veljekset Ilvekset eivät kiipeile otsalohkot jo valmiiksi mustelmilla, he tappelevat. Nyt siis koitti se aika, kun voin kertoa hallitsevani myös erotuomarin työnkuvan... Kloppisella on milloin mitäkin leikkiä kesken ja Jäpikkä aivan vilpittömästi haluaa vain tulla leikkiin mukaan, mutta sehän ei Kloppiselle sovi. Kloppinen kun tahtoo tehdä pikkuautoista pitkän jonon ja Jäpikkä taas ottaa autoja sieltä täältä pois. Toisaalta taas Kloppinen haluaa leikkiä aina samalla lelulla tai esineellä kuin Jäpikkä, olkoot se vaikka kuukautissuoja (jota Ukkokulta muuten kutsuu lentokonetarraksi = ilmankos ne sillä haluavat leikkiä). Ongelmia, väärinymmärryksiä, ristiriitoja, riitoja. Oijoi. Olenpa ollutkin onnekas ollessani ainut lapsi...?

Maailmaan mahtuu myös jatkuvasti enemmän ääntä. Siis sitä muutakin kuin äidin ja lasten kiljuntaa toisilleen, kröhöm. Kloppinen laulaa mm. Haloo Helsinkiä (:D) sydämensä kyllyydestä ja opettelee megaluokan supertähden elkeitä: ensin laulaa "mikkiin" (=legotorni/palikka), sitten huudahtaa isoon ääneen "Kiiiiii-tooos!" ja antaa itselleen melko vaatimattomat ablodit. Jäpikkä puolestaan opettelee koko ajan lisää "puhetta". Viimeisimpänä poika on oppinut äänteet "O-ou" ja "Aaa-aaa", joka tarkoittaa siis nukkumaanmenoa. Että on mulla vaan mainiot pojat. Jos ei lasketa sitä, että eilen Kloppinen käski minun pitää turpani kiinni. Ah, äidillinen ylpeys ja onnistumisen kihelmöivä tunne. <3

Äänen lisäksi maailmaan mahtuu muuten myös loputtomasti pöpöjä, joista yksi iski ensin Kloppiseen, sitten Jäpikkään ja sitten tietysti myös minuun, vaikken tunnustakaan nuolevani niitä aina poikien suissa olevia Brio-junaradan kiskoja. Ensin valvoimme yön Kloppisen ulinoita kuunnellessa ja sitten seuraavan yön Jäpikän kanssa. Takana oli kaksi hiton huonosti nukuttua yötä, joka tarkoittaa aina sitä, että pöpöt iskevät minuunkin. Sairastavien lasten kanssa ei ole helppoa, mutta oijjeah, kun olet itsekin aivan taju kankaalla...

Vastustuskyky - miksi aina häivyt parin huonon yön jälkeen? Damn you.

Onneksi edessä on viikonloppu. Huomenna pääsen istahtamaan kampaajan penkkiin ja pää on täysin tyhjä mitä tukalle voisi tehdä (liekö johtuu tästä lenssusta - pää on nimittäin aika tyhjä monen muunkin asian suhteen). Tai on mulla muutama idea, mutta en oikein tiedä, että uskaltaako, sopiiko... Ehkäpä tästä irtoaa ihan oma postauksensa.

Viikonloppuja, kuulemiin! <3


Nina

Ei kommentteja: